Elämä elämältä
Suomentanut
KAISA KATTELUS
SCHILDTS & SÖDERSTRÖMS
SITAATTIEN SUOMENNOKSET
JANE AUSTEN, Emma · Aune Brotherus
JANE AUSTEN, Kasvattitytön tarina (mukaellen) · A. R. Koskimies
LEWIS CARROLL, Alice Peilintakamaassa · Alice Martin
CHARLES DICKENS, David Copperfield · J. A. Hollo
JOHN DONNE, Auringonnousu · Aale Tynni
ANDREW MARVEL, Kainolle rakastetulle · Aale Tynni
JOHN MILTON, Sokeudesta · Aale Tynni
T. S. ELIOT, Autio maa · Ville Repo
KAARINA HELAKISA, Hanhiemon lipas, JOHN KEATS, Syksylle, Oodi satakielelle · Jaakko Tuomikoski
NIETZSCHE, Iloinen tiede · J. A. Hollo
PLATON, Kratylos · Marja Itkonen-Kaila
WILLIAM SHAKESPEARE, Cymbeline · Lauri Sipari
WILLIAM SHAKESPEARE, Hamlet, Macbeth · Matti Rossi
WILLIAM SHAKESPEARE, Mitta mitasta · Tiina Ohinmaa
WILLIAM SHAKESPEARE, Myrsky, Rikhard II, Sonetit · Paavo Cajander
WILLIAM SHAKESPEARE, Romeo ja Julia · Marja-Leena Mikkola
TENNESSEE WILLIAMS, Viettelyksen vaunu · Reita Lounatvuori
Elissalle
Mitä, jos jonakin päivänä tai yönä joku demoni hiipisi jäljessäsi yksinäisempään yksinäisyyteesi ja sanoisi sinulle: ”Tämä elämä, sellaisena kuin sitä nyt elät ja olet elänyt, sinun täytyy elää vielä kerta ja vielä lukemattomia kertoja”… Etkö heittäytyisi maahan ja kiristäisi hampaitasi ja kiroaisi demonia, joka puhuu sillä tavalla? Vai oletko elänyt kerran valtavan silmänräpäyksen, jolloin vastasit hänelle: ”sinä olet jumala, enkä minä ole koskaan kuullut mitään jumalallisempaa!”
NIETZSCHE, Iloinen tiede
Πάντα χωῥεῖ καὶ οὐδὲν μένει
Kaikki liikkuu eikä mikään pysy paikallaan.
PLATON, KRATYLOS
Mitä jos saisi mahdollisuuden yrittää uudelleen ja uudelleen, kunnes viimein onnistuisi? Eikö se olisikin hienoa?
EDWARD BERESFORD TODD
OLKAA ULJAITA
Marraskuu 1930
Tupakansavu ja kostea nihkeä ilma löivät vastaan, kun hän astui kahvilaan. Hän oli tullut sateesta, ja vesipisarat väreilivät yhä kuin hento utu joidenkin naisten turkeissa. Valkoesiliinaisten tarjoilijoiden rykmentti kiisi täyttämässä joutilaiden müncheniläisten tarpeita: kahvia, leivoksia, juoruja.
Seurue istui kahvilan perällä: keskipiste ja tavanomaiset ihailijat ja kätyrit. Joukossa oli myös nainen, jota hän ei ollut nähnyt ennen – permanentattu platinablondi, jolla oli maalatut kasvot, näöstä päätellen näyttelijätär. Blondi sytytti savukkeen ja sai toimenpiteen näyttämään falliselta ohjelmanumerolta. Kaikki tiesivät, että seurueen keskipiste piti siivoista, terveistä naisista, eniten baijerilaisista. Dirndleista ja polvisukista, Luoja auttakoon.
Pöytä oli katettu. Bienenstich, Gugelhupf, Käsekuchen. Itse päähenkilö söi Kirschtorte-siivua. Rakasti leivonnaisia. Ilmankos oli niin kalvakka, ihme ettei diabeetikko. Pehmeän vastenmielinen vartalo (tuli mieleen taikina) vaatteiden alla, aina piilossa. Ei mikään miehinen mies. Hymyili nyt nähdessään hänet, nousi puolittain ja sanoi: ”Guten Tag, gnädiges Fräulein”, viitaten viereiseen tuoliin. Siinä istuva liehittelijä ponkaisi pystyyn ja siirtyi pois.
”Unsere Englische Freundin”, taikinainen sanoi blondille, joka puhalsi hitaasti savun suustaan ja tarkasteli häntä välinpitämättömästi ennen kuin sanoi: ”Guten Tag.” Berliiniläinen.
Hän laski käsilaukkunsa painavine lasteineen lattialle tuolin viereen ja tilasi Schokoladen. Pitäisi kuulemma maistaa Pflaumen Streuselia.
”Es regnet”, hän sanoi keskustelunavaukseksi. ”Sataa.”
”Niin, niin sataa”, taikinainen sanoi voimakkaalla korostuksella. Nauroi sitten tyytyväisenä yritykseensä. Kaikki muutkin nauroivat. ”Bravo”, sanoi joku. ”Sehr gutes Englisch.” Taikinainen oli hyvällä tuulella, naputteli etusormen selkäpuolella huuliaan ja hymyili huvittuneesti kuin olisi kuunnellut päässään soivaa sävelmää.
Streusel oli herkullista.
”Entschuldigung”, hän mumisi, kurkotti käsilaukkuunsa ja penkoi nenäliinaa. Pitsireunat, kirjotut nimikirjaimet ”UBT” – syntymäpäivälahja Pammylta. Hän taputteli kohteliaasti Streuselin muruset huuliltaan, kumartui työntämään nenäliinan takaisin laukkuun ja otti esiin sen, mikä siellä oli niin painanut. Isänsä maailmansodanaikuisen sotilasrevolverin, Webley Mark V:n.
Liike, jota hän oli harjoitellut satoja kertoja. Yksi laukaus. Nopeus oli kaikki kaikessa, ja silti tuli hetki, aikaan jähmettynyt kupla – kun hän oli ottanut aseen esiin ja tähdännyt sillä suoraan rintaan – jolloin kaikki tuntui pysähtyvän.
”Führer”, hän sanoi, ja lumous särkyi. ”Für Sie.”
Pöydän ympärillä vedettiin aseita koteloista ja ne suunnattiin häneen. Yksi hengenveto. Yksi laukaus.
Ursula painoi liipaisinta.
Pimeys lankesi.
LUMI
11. helmikuuta 1910
Jäätävä puuska, hyytävä ilmavirta vastapaljastuneella iholla. Hän on varoittamatta joutunut sisäpuolen ulkopuolelle, ja tuttu märkä trooppinen maailma on yhtäkkiä kadonnut. Hän on suojaton. Kuorittu katkarapu, avattu pähkinä.
Ei henkeä. Koko maailma tiivistyy tähän. Yksi henkäys.
Pienet keuhkot, hennot kuin sudenkorennon siivet, eivät täyty vieraassa ilmakehässä. Kuristuneessa putkessa ei kulje mitään. Tuhansien mehiläisten surina pikkiriikkisessä, kipertyneessä helmikorvassa.
Hätä. Hukkuva tyttö, putoava lintu.
”Tohtori Fellowesin olisi pitänyt tulla”, Sylvie vaikeroi. ”Miksei hän ole vielä täällä? Missä hän on?” Hiki oli kihonnut isoiksi kaste- helmiksi hänen iholleen, hän oli hevonen laukkakisan viimeisellä suoralla. Makuuhuoneen takkavalkea roihusi kuin laivan polttouuni. Paksut brokadiverhot oli vedetty tiukasti suojaksi viholliselta, yöltä. Mustalta lepakolta.
”Juuttunut varmaan lumeen, rouva. Ihan mahdoton myräkkä. Tie tukossa, se on varma.”
Sylvie ja Bridget olivat koettelemuksessaan yksin. Sisäkkö Alice oli sairaan äitinsä luona. Ja Hugh oli tietysti à Paris metsästämässä villikkosiskoaan Isobelia. Sylvie ei missään nimessä halunnut luokseen rouva Gloveria, joka kuorsasi ullakkohuoneessaan kuin tryffelisika. Sylvie kuvitteli, että rouva Glover johtaisi tapahtumia kuin kersantti paraatikentällä. Vauva oli tullut ennen aikojaan. Sylvie oli kuvitellut, että se olisi myöhässä niin kuin toisetkin. Parhaatkaan suunnitelmat ja niin edelleen.
”Voi rouva!” Bridget huusi äkkiä. ”Tyttö on ihan sininen.”
”Ai tyttö?”
”Sillä on napanuora kaulan ympärillä. Voi pyhä Maria. Se on kuristunut, pikku raukka.”
”Eikö se hengitä? Anna kun minä katson. Pitää tehdä jotain. Mitä tässä voi tehdä?”
”Voi, rouva Todd, se on mennyttä. Kuoli ennen kuin ehti elääkään. Voi että miten surullista. Se on nyt pieni kerubi taivaassa, ihan varmasti on. Olisipa herra Todd nyt täällä. Otan osaa. Herätetäänkö rouva Glover?”
Pieni sydän. Avuton pieni, villisti läpättävä sydän. Pysähtyi äkisti kuin taivaalta pudotettu lintu. Yhdellä laukauksella.
Pimeys lankesi.
LUMI
11. helmikuuta 1910
”Herran tähden, tyttö, lakkaa pyörimästä siinä kuin päätön kana ja hae kuumaa vettä ja pyyhkeitä. Etkö sinä mitään tiedä? Pellollako sinä olet kasvanut?”
”Anteeksi, herra.” Bridget niksautti anteeksipyytävästi, aivan kuin tohtori Fellowes olisi ollut joku kuningasperheen vähäpätöisempi jäsen.
”Onko tyttö, tohtori Fellowes? Saanko katsoa?”
”Kyllä vain, rouva Todd, terve topakka tyttönen.” Sylvie ajatteli, että tohtori Fellowesin alkusoinnut olivat teennäistä liioittelua. Tohtori ei ollut mikään sydämellisyyden perikuva. Potilaiden vaivat ja varsinkin heidän maailmaantulonsa ja maailmasta lähtönsä tuntuivat herättävän hänessä lähinnä ärtymystä.
”Napanuora oli kiertynyt kaulan ympärille – hän olisi voinut kuolla. Tulin Fox Corneriin viime hetkellä. Kirjaimellisesti.” Tohtori Fellowes nosti kirurginsaksensa Sylvien ihailtaviksi. Ne olivat pienet ja somat, ja niissä oli terävät, käyristyvät kärjet. ”Nips, naps”, tohtori Fellowes sanoi. Sylvie painoi mieleensä – joskin hatarasti, sillä hän oli lopen uupunut ja olosuhteetkin kun olivat mitkä olivat – että pitäisi hankkia samanlaiset sakset juuri tällaisia hätätilanteita varten. (Vaikka olivathan ne aika epätodennäköisiä.) Tai veitsi, hyvä terävä veitsi, jota hän pitäisi aina mukanaan niin kuin ryövärityttö Lumikuningattaressa.
”Teillä oli onnea, että ehdin ajoissa”, tohtori Fellowes sanoi. ”Ennen kuin lumi tukki tiet. Soitin rouva Haddockille, kätilölle, mutta hän on kai juuttunut johonkin Chalfont St Peterin ulkopuolelle.”
”Rouva Haddock – niin kuin Turska?” Sylvie sanoi ja rypisti otsaansa. Bridget nauroi ääneen ja mumisi sitten hädissään: ”Anteeksi, anteeksi, herra.” Sylvie ajatteli, että sekä hän itse että Bridget olivat hysterian partaalla. Ei mikään ihme.
”Irlantilaistollo”, tohtori Fellowes mutisi.
”Bridget on vain kyökkipiika, lapsi vielä itsekin. Olen hänelle hyvin kiitollinen. Kaikki kävi niin äkkiä.” Miten ihanaa olisikaan olla yksin, Sylvie ajatteli. Hän ei ollut koskaan yksin. ”Teidän täytyy varmaan jäädä yöksi”, hän sanoi vastahakoisesti.
”Niin kai täytyy”, tohtori Fellowes sanoi yhtä vastahakoisesti.
Sylvie huokaisi ja ehdotti, että tohtori kaataisi itselleen lasillisen brandya keittiössä. Ja söisi ehkä vähän kinkkua ja pikkelsiä. ”Bridget auttaa teitä.” Hän halusi päästä tohtorista eroon. Tohtori Fellowes oli auttanut maailmaan kaikki hänen kolme (kolme!) lastaan, eikä hän pitänyt tohtorista lainkaan. Ainoastaan aviomiehen pitäisi nähdä sellaista, mitä tohtori oli nähnyt. Käpälöidessään ja tökkiessään instrumenteillaan hänen kaikkein arimpia ja salaisimpia paikkojaan. (Mutta olisiko sitten parempi, että kätilö nimeltä Turska auttaisi hänen lapsensa maailmaan?) Naisten tohtorien pitäisi olla itsekin naisia. Saihan sitä toivoa.
Tohtori Fellowes viivytteli huoneessa, hyräili ja hymähteli, valvoi punakkaa Bridgetiä, kun tämä kylvetti ja kapaloi vastasyntynyttä. Bridget oli seitsenlapsisen perheen esikoinen ja osasi siis kapaloida vauvan. Hän oli neljätoistavuotias, kymmenen vuotta Sylvietä nuorempi. Neljätoistavuotiaana Sylvie oli kulkenut lyhyissä hameissa ja rakastanut poniaan Tiffiniä. Hän ei ollut tiennyt, mistä vauvat tulivat, ja ilmiö oli ollut hänelle mysteeri vielä hääyönäkin. Hänen äitinsä Lottie oli kyllä vihjaillut asiasta mutta kaihtanut anatomisia yksityiskohtia. Miehen ja vaimon aviollisilla suhteilla oli ilmeisesti jotakin salaperäistä tekemistä aamunkoitossa liitelevien leivosten kanssa. Lottie oli ollut pidättyväinen nainen. Joku olisi voinut luonnehtia häntä poissaolevaksi. Hänen aviomiehensä ja Sylvien isä, Llewellyn Beresford, oli ollut kuuluisa seurapiirimaalari mutta ei hiukkaakaan boheemi. Beresfordin huushollissa ei suvaittu alastomuutta eikä dekadentteja tapoja. Llewellyn oli maalannut kuningatar Alexandran, kun tämä oli vielä ollut prinsessa. Prinsessa oli kuulemma ollut oikein miellyttävä.
He asuivat kauniissa talossa Mayfairissa, ja Tiffin oli tallissa lähellä Hyde Parkia. Synkkinä hetkinä Sylviellä oli tapana piristää itseään kuvittelemalla, että hän oli taas aurinkoisessa menneisyydessään, istui sievästi naistensatulassa Tiffinin leveässä pikku selässä, kun se ravasi Rotten Rowilla puhtaana kevätaamuna puiden kukkiessa heleästi.
”Ottaisitteko kuumaa teetä ja paahtoleipää, rouva Todd?” Bridget kysyi.
”Kiitos, oikein mielelläni.”
Viimein vauva oli kiedottu kapaloihin kuin faaraon muumio, ja Sylvie sai sen syliinsä. Hän silitti pehmeästi persikkaposkea ja sanoi: ”Hei, pikkuinen”, ja tohtori Fellowes käänsi selkänsä päästäkseen näkemästä mokomaa hellittelyä. Jos hän olisi saanut päättää, lapset olisi kasvatettu uudessa Spartassa.
”Ehkäpä pieni iltapala tosiaan maistuisi”, tohtori sanoi. ”Sattuukohan teillä olemaan rouva Gloverin maanmainiota vihannes-pikkelsiä?”
NELJÄ KAUTTA VUODEN TÄYTTÄÄ
11. helmikuuta 1910
Sylvie heräsi säihkyvään auringonvaloon, joka lävisti verhot kuin loistava hopeamiekka. Hän oljenteli pitseissään ja kašmirissaan, kun rouva Glover saapui huoneeseen kantaen ylpeänä valtavaa aamiaistarjotinta. Ainoastaan jonkinasteinen merkkitapaus sai rouva Gloverin kömpimään esiin luolastaan. Tarjottimella nuokkui pienessä maljakossa kohmeinen lumikello. ”Oi, lumikello!” Sylvie sanoi. ”Ensimmäinen kukka joka nostaa poloisen päänsä maasta. Miten urhea se onkaan!”
Rouva Glover, joka ei uskonut, että kukilla oli rohkeutta tai ylipäätään mitään muitakaan luonteenpiirteitä, sen paremmin ihailtavia kuin tuomittaviakaan, oli leski, ja hän oli saapunut Fox Corneriin vasta jokunen viikko aikaisemmin. Ennen hänen tuloaan heillä oli ollut Mary-niminen nainen, joka oli lähinnä velttoillut ja polttanut paahtopaistit karrelle. Rouva Gloverilla taas oli taipumusta jättää ruoat pikemminkin raaoiksi. Sylvien lapsuuden yltäkylläisessä taloudessa kokin nimi oli ollut Kokki, mutta rouva Glover oli mieluummin rouva Glover. Nimi teki hänestä korvaamattoman. Sylvie ajatteli häntä itsepintaisesti Kokkina.
”Kiitos, Kokki.” Rouva Glover räpäytti silmiään hitaasti kuin lisko. ”Rouva Glover”, Sylvie korjasi.
Rouva Glover laski tarjottimen vuoteelle ja avasi verhot. Valo oli häkellyttävää – musta lepakko oli karkotettu.
”Onpa kirkasta”, Sylvie sanoi ja varjosti silmiään.
”Paljon lunta”, rouva Glover sanoi ja pudisteli päätään joko ihmettelevästi tai paheksuvasti. Hänestä ei aina tiennyt.
”Missä tohtori Fellowes on?” Sylvie kysyi.
”Tuli hätätilanne. Joku maanviljelijä oli jäänyt härän jalkoihin.”
”Kauheaa.”
”Kylältä tuli miehiä kaivamaan tohtorin automobiilia, mutta lopulta meidän George sitten antoi hänelle kyydin.”
”Ahaa”, Sylvie sanoi, aivan kuin olisi yhtäkkiä ymmärtänyt jotakin, mikä oli askarruttanut häntä.
”Ja sitten puhutaan vielä hevosvoimista”, rouva Glover tuhahti, itsekin kuin härkä. ”Sen siitä saa, kun luottaa kaikkiin nykyajan vempeleisiin.”
”Mm”, Sylvie sanoi, sillä hän ei mielellään ryhtynyt kumoamaan noin voimakkaita mielipiteitä. Hän oli yllättynyt siitä, että tohtori Fellowes oli lähtenyt tutkimatta häntä tai vauvaa.
”Hän kurkisti tänne. Te nukuitte”, rouva Glover sanoi. Välillä Sylvie mietti, oliko rouva Glover ajatustenlukija. Ajatuskin puistatti.
”Söi ensin aamiaisen”, rouva Glover sanoi ilmaisten samassa henkäyksessä sekä hyväksyntää että paheksuntaa. ”Siltä mieheltä ei ruokahalua puutu.”
”Minä voisin syödä hevosen”, Sylvie sanoi nauraen. Se ei tieten- kään ollut totta. Hänen ajatuksensa käväisivät Tiffinissä. Hän tarttui hopeisiin ruokailuvälineisiin, jotka olivat painavia kuin aseet, ja valmistautui käymään rouva Gloverin valmistamien munuaisten kimppuun. ”Herkullista”, hän sanoi (oliko?), mutta rouva Glover tarkasteli jo kehdossa nukkuvaa vauvaa. (”Pullea kuin syöttöporsas.”) Sylvie aprikoi hajamielisesti, oliko rouva Haddock yhä jumissa jossakin Chalfont St Peterin ulkopuolella.
”Vähältä piti kuulemma, ettei vauva kuollut”, rouva Glover sanoi.
”Niin...” Sylvie sanoi. Niin ohut juopa elämän ja kuoleman välillä. Hänen oma isänsä, seurapiirimaalari, oli eräänä iltana kompastunut porrastasanteen Isfahan-mattoon nautittuaan hienoa konjakkia. Seuraavana aamuna hänet löydettiin kuolleena portaiden juurelta. Kukaan ei ollut kuullut kaatumista eikä huutoa. Hän oli juuri aloittanut Balfourin jaarlin muotokuvan. Se ei koskaan valmistunut. Luonnollisesti.
Jälkeenpäin kävi ilmi, että isä oli ollut tuhlaavaisempi kuin vaimo ja tytär olivat tajunneetkaan. Hän oli ollut kaikessa hiljaisuudessa uhkapeluri, velkakirjoja löytyi ympäri kaupunkia. Hän ei ollut pannut mitään syrjään yllättävän kuoleman varalle, ja pian Mayfairin kaunis talo kuhisi velkojia. Se osoittautui korttitaloksi. Tiffinistä piti luopua. Sylvien sydän murtui, suru oli paljon suurempi kuin isän kuoleman synnyttämä.
”Minä luulin, että hänen ainoa paheensa olivat naiset”, äiti sanoi istuessaan muuttolaatikon päällä kuin olisi ollut Pietàn mallina.
He vajosivat herraskaiseen, sivistyneeseen köyhyyteen. Sylvien äiti muuttui kalpeaksi ja epäkiinnostavaksi, hänelle eivät leivot enää lentäneet, kun keuhkotauti jäyti häntä kuihduksiin. Seitsentoistavuotias Sylvie pelastui uralta taiteilijoiden mallina kohdattuaan postitoimiston tiskillä miehen. Hughin. Vauraan pankkimaailman nousevan tähden. Porvarillisen kunniallisuuden malliesimerkin. Voisiko kaunis mutta köyhä tyttö enempää toivoa?
Lottie kuoli yllättävän vähäeleisesti, ja Hugh ja Sylvie menivät naimisiin vaatimattomin menoin Sylvien 18-vuotispäivänä. (”Kas niin”, Hugh sanoi, ”nyt et koskaan unohda meidän hääpäiväämme.”) He viettivät kuherruskuukauden Ranskassa, ihastuttavan kaksiviikkoisen Deauvillessa, ja asettuivat sitten melkein maalaisidylliin Beaconsfieldin lähelle, Lutyensin tyyliä tapailevaan taloon. Siinä oli kaikki, mitä voi toivoa: suuri keittiö, sali josta oli ranskalaiset ikkunat nurmikentälle, viihtyisä arkihuone ja monta makuuhuonetta odottamassa, että lapsikatras täyttäisi ne. Talon perällä oli jopa pieni huone, jota Hugh voisi käyttää työhuoneena. ”Ahaa, minun murinakoppini”, Hugh nauroi.
Talon ympärillä, soveliaan välimatkan päässä, oli muita samanlaisia taloja. Oli niitty, pieni lehto ja sinikellometsikkö, jonka halki virtasi puro. Oli rautatieasema – pelkkä seisake – jolta Hugh pääsi pankkiirinpöytänsä ääreen alle tunnissa.
”Syrjäkylä”, Hugh nauroi kantaessaan Sylvien ritarillisesti kynnyksen yli. Talo oli suhteellisen vaatimaton (aivan toista maata kuin Mayfair), mutta silti hiukan liian kallis heille, rahallinen uhkayritys, joka oli yllättänyt molemmat.
”Meidän pitäisi antaa talolle nimi”, Hugh sanoi. ”Jotain sellaista kuin Laurels, Pines tai Elms.”
”Mutta eihän meidän puutarhassa kasva laakeripuita eikä mäntyjä eikä jalavia”, Sylvie huomautti. He seisoivat uuden talonsa ranskalaisten ikkunoiden ääressä katselemassa laajaa, rehottavaa nurmikenttäänsä. ”Meidän täytyy hankkia puutarhuri”, Hugh sanoi. Talo oli kaikuvan tyhjä. He eivät olleet vielä alkaneet täyttää sitä Voyseyn matoilla, Morrisin kankailla ja muilla 1900-luvun taloon kuuluvilla kauniilla mukavuuksilla. Sylvie olisi ilomielin asunut Liberty’sillä mieluummin kuin toistaiseksi nimeämättömässä aviollisessa kodissaan.
”Greenacres, Fairview, Sunnymead?” Hugh ehdotti ja kietoi kätensä nuorikkonsa ympärille.
”Ei.”
Nimettömän talon edellinen omistaja oli myynyt kaiken ja muuttanut Italiaan. ”Kuvittele”, Sylvie sanoi uneksivasti. Hän oli ollut Italiassa nuorempana, kiertänyt Eurooppaa isänsä kanssa, kun äiti oli ollut Eastbournessa hoidattamassa keuhkojaan.
”Kamalasti italialaisia”, Hugh tuhahti.
”Aivan. Sehän siinä onkin niin viehättävää”, Sylvie sanoi ja irrottautui Hughin syleilystä.
”Gables, Homestead?”
”Lopeta jo”, Sylvie sanoi.
Pensaikosta ilmestyi kettu, joka kipitti nurmikentän poikki. ”Voi, katso”, Sylvie sanoi. ”Kylläpä se näyttää kesyltä, se on varmaan tottunut siihen, ettei talossa asu ketään.”
”Toivotaan, ettei täkäläinen metsästysseurue laukkaa kannoilla”, Hugh sanoi. ”Ruipelo otus.”
”Naaras. Se on imettävä äiti, nisät näkyvät.”
Hugh räpytti silmiään, kun hänen äskettäin vielä neitseellinen nuorikkonsa (niin sitä oletti, niin sitä toivoi) päästeli suustaan niin suorasukaisia sanoja.
”Katso”, Sylvie kuiskasi. Ruohikolle ponkaisi kaksi pientä poikasta, jotka leikkiä myllersivät toistensa päällä. ”Voi miten kauniita pikku otuksia!”
”Joku sanoisi että tuholaisia.”
”Ehkä me olemme niiden silmissä tuholaisia”, Sylvie sanoi. ”Fox Corner – se olisi hyvä nimi talolle. Kenelläkään muulla ei ole sen nimistä taloa, ja eikös se juuri ole tarkoitus?”
”Onko?” Hugh sanoi epäilevästi. ”Vähän hupsu nimi ehkä, eikö sinusta? Kuulostaa satukirjalta. Kettukulman talo.”
”Ei pieni hupsuttelu ketään vahingoita.”
”Mutta voiko talo oikeastaan olla kulma, jos tarkkoja ollaan?” Hugh kysyi. ”Eikö talo pikemminkin ole kulmassa?”
Tätä siis on avioliitto, Sylvie ajatteli.
Kaksi pientä lasta kurkisti varovaisesti ovesta. ”Siinähän te olette”, Sylvie sanoi hymyillen. ”Maurice ja Pamela, tulkaa tervehtimään uutta siskoanne.”
Lapset lähestyivät kehtoa kuin epävarmoina siitä, mitä se piti sisällään. Sylvie muisti tunteneensa samoin silloin, kun oli katsonut isänsä ruumista koristeellisessa tammi-messinkiarkussa (jonka muut Royal Academyn jäsenet olivat jalomielisesti kustantaneet). Tai ehkä he pelkäsivätkin rouva Gloveria.
”Taas tyttö”, Maurice sanoi synkästi. Hän oli viiden, kaksi vuotta Pamelaa vanhempi ja mies talossa niin kauan kuin Hugh olisi poissa. ”Liikematkalla”, Sylvie sanoi kaikille, vaikka tosiasiassa Hugh oli ampaissut Kanaalin yli pelastamaan siskohupakkoaan naimisissa olevalta mieheltä, jonka kanssa tyttö oli karannut Pariisiin.
Maurice tökkäsi sormensa vauvan naamaan, ja vauva heräsi ja vinkaisi pelästyksestä. Rouva Glover nipisti Mauricea korvasta. Sylvie sävähti, mutta Maurice otti kivun uljaasti vastaan. Sylvie ajatteli, että pitäisi tosiaankin ottaa rouva Glover puhutteluun, kunhan voimat olisivat vähän kohentuneet.
”Mikä sen nimeksi tulee?” rouva Glover kysyi.
”Ursula”, Sylvie vastasi. ”Minä annan hänelle nimeksi Ursula. Se tarkoittaa pientä naaraskarhua.”
Rouva Glover nyökkäsi ilmaisematta mielipidettään. Keskiluokka teki mitä lystäsi. Hänen oma uljas poikansa oli rehdisti George. ”Maanviljelijä, kreikan kielestä”, oli pojan kastanut pastori sanonut, ja George oli tosiaan kyntäjänä Ettringham Halliin kuuluvalla maatilalla lähistöllä, aivan kuin nimi olisi määrännyt hänen kohtalonsa. Tai sitten kreikkalaiset.
”Pitää tästä jatkaa hommia”, rouva Glover sanoi. ”Lounaaksi saadaan kunnon lihapiirakkaa. Jälkiruoaksi egyptiläistä putinkia.”
Sylviellä ei ollut aavistustakaan, mitä egyptiläinen putinki oli. Hän ajatteli pyramideja.
”Meidän kaikkien täytyy pysyä voimissa”, rouva Glover sanoi.
”Aivan”, Sylvie sanoi. ”Siksipä juuri minun pitääkin taas syöttää Ursula!” Häntä ärsytti oma näkymätön huutomerkkinsä. Jostain selittämättömästä syystä hänestä tuntui, että hänen oli käyttäydyttävä liioitellun hilpeästi rouva Gloverin seurassa, kuin säilyttääkseen mielialojen luonnollisen tasapainon maailmassa.
Rouva Glover ei kyennyt täysin tukahduttamaan pienoista värähdystä, kun hän näki Sylvien kalpeiden, sinisuonisten rintojen pullahtavan esiin aamupuvun vaahtoavasta pitsistä. Hän hätisti lapset nopeasti pois huoneesta ja meni itse perässä. ”Puuroa”, hän julisti tuimasti.
”Jumala totisesti halusi tämän lapsen takaisin luokseen”, Bridget sanoi, kun hän aamupäivällä toi huoneeseen höyryävän kupillisen lihalientä.
”Meidät on punnittu”, Sylvie sanoi, ”eikä köykäisiksi havaittu.”
”Tällä kertaa”, Bridget sanoi.
Toukokuu 1910
”Sähke”, Hugh sanoi, kun hän ilmestyi odottamatta lastenhuoneeseen ja havahdutti Sylvien miellyttävästä untelosta, johon tämä oli vaipunut imettäessään Ursulaa. Sylvie peitti itsensä nopeasti ja sanoi: ”Sähke? Onko joku kuollut?” sillä Hughin ilme vihjasi jonkinlaiseen katastrofiin.
”Wiesbadenista.”
”Ahaa”, Sylvie sanoi. ”Izzien lapsi on siis syntynyt.”
”Kunpa se lurjus ei olisi ollut naimisissa”, Hugh sanoi. ”Olisi voinut tehdä sisarestani kunniallisen naisen.”
”Kunniallisen naisen”, Sylvie mietiskeli. ”Onko sellaisiakin?” (Oliko hän sanonut sen ääneen?) ”Izzie on sitä paitsi liian nuori menemään naimisiin.”
Hugh rypisti otsaansa. Se sai hänet näyttämään entistäkin komeammalta. ”Vain kaksi vuotta nuorempi kuin sinä silloin, kun menit naimisiin minun kanssani”, hän sanoi.
”Ja kuitenkin jotenkin niin paljon vanhempi”, Sylvie mumisi. ”Onko kaikki hyvin? Onko vauva terve?”
Izzie oli ollut jo näkyvästi enceinte, kun Hugh oli löytänyt hänet Pariisista ja raahannut laivajunalla pois. Izzien äiti Adelaide sanoi, että parempi olisi Izzien ollut joutua valkoisen orjakaupan haaviin kuin heittäytyä niin auliisti elostelun iloihin. Sylvietä kiehtoi ajatus valkoisesta orjakaupasta – hän kuvitteli, miten aavikon šeikki ryöstäisi hänet arabialaisratsunsa selkään ja miten hän sitten lepäilisi divaanilla pielusten keskellä silkeissä ja hunnuissa, söisi makeisia ja siemailisi hedelmämehuja purojen ja suihkulähteiden solistessa taustalla. (Hän oletti, ettei mielikuva täysin vastannut todellisuutta.) Sylviestä naishaaremi oli mainio ajatus – vaimon velvollisuuksien jakaminen ja niin edelleen.
Adelaide, joka pysytteli mielipiteiltään sankarillisen viktoriaanisena, oli teljennyt ovensa – kirjaimellisesti – nähdessään nuorimman tyttärensä pullottavan mahan ja hätistänyt tämän Kanaalin yli takaisin ulkomaille, kunnes häpeä olisi ohi. Vauva annettaisiin ottovanhemmille niin pikaisesti kuin suinkin. ”Kunnial- linen saksalaispariskunta, joka ei kykene saamaan omia lapsia”, Adelaide sanoi. Sylvie yritti kuvitella, millaista olisi luopua lapsestaan. (”Emmekö me enää koskaan kuule hänestä mitään?” hän kummasteli. ”Toivottavasti emme”, Adelaide vastasi.) Seuraavaksi Izzie passitettaisiin nuorten naisten sisäoppilaitokseen Sveitsiin, vaikka ilmeisesti hän oli jo täysinoppinut, monellakin alalla.
”Poika”, Hugh sanoi ja heilutti sähkettä kuin lippua. ”Ponteva ja niin edelleen.”
Ursulalle oli urjennut ensimmäinen kevät. Maatessaan vaunuissa pyökin alla hän oli katsonut hentojen lehtien lomasta väikkyviä valokuvioita tuulenvirin keinuttaessa vienosti oksia. Oksat olivat käsivarsia ja lehdet olivat kuin käsiä. Puu tanssi hänelle. Kiiku, keiku, lapsi, Sylvie kujersi, kiiku koivun latvassa.
Oli mulla pieni pähkinäpuu, se ei tehnyt hedelmää, Pamela lauleskeli, vain yhlen hopeisen pähkinän ja kultapäälynän.
Vaunujen kuomusta riippui pieni jänis, ja kun se pyöri, aurinko säkenöi sen hopeapinnasta. Jänis istui suorana pikkuisessa kopassa, se oli aikoinaan koristanut Sylvie-vauvan helistintä, mutta itse helistin oli jo aikaa mennyttä, niin kuin oli Sylvien lapsuuskin.
Paljaita oksia, silmuja, lehtiä – maailma kulki Ursulan silmien editse. Hän tarkkaili vuodenaikojen vaihtumista ensimmäistä kertaa. Hän oli syntynyt talvi luissaan, mutta sitten tulikin kevään terävä lupaus, silmujen pullistuminen, kesän laiska kuumuus, syksyn muhevuus ja maatuminen. Sen kaiken hän näki kuomun reunojen kehystämänä. Ja päälle päätteeksi jokaisen vuodenajan satunnaiset höysteet: auringon, pilvet, linnut, harhautuneet krikettipallot jotka kaarsivat ääneti yli, sateenkaaren kerran tai pari, sateen useammin kuin olisi ollut mukavaa. (Aina häntä ei pelastettu luonnonvoimien armoilta kovinkaan ripeästi.)
Kerran hän näki jopa nousevan kuun ja tähdet – ihmeelliset ja pelottavat – kun hänet oli unohdettu ulos syysiltana. Bridget sai torut. Vaunut olivat ulkona säässä kuin säässä, sillä Sylvie on perinyt päähänpinttymän raittiista ilmasta Lottie-äidiltään, joka oli nuorena oleskellut sveitsiläisessä parantolassa ja viettänyt päivät huopaan kääriytyneenä terassilla, katsellut toimettomana Alppien lumisia huippuja.
Pyökki varisti lehtensä, pronssinvärinen rapiseva pyry täytti taivaan. Eräänä puuskaisena marraskuun päivänä vaunujen yläpuolelle ilmestyi uhkaava hahmo. Maurice irvisteli Ursulalle, jollotti: ”Guu, guu, guu”, ja tökki peittoa kepillä. ”Tyhmä vauva”, Maurice sanoi ja ryhtyi sitten hautaamaan Ursulaa pehmeään lehtikasaan. Ursula oli vajoamassa uneen uuden lehväpeitteensä alla, kun joku yhtäkkiä läpsäytti Mauricea päähän ja Maurice huusi: ”Au!” ja katosi. Hopeajänis pyöri ja pyöri, ja Hugh nosti Ursulan isoilla käsillään vaunuista ja sanoi: ”Tässä hän on”, aivan kuin hän olisi ollut kateissa.
”Kuin siili talvihorroksessa”, Hugh sanoi Sylvielle.
”Pikku raukka”, Sylvie sanoi nauraen.
Tuli taas talvi. Hän tunnisti sen ensimmäiseltä kerralta.
Kesäkuu 1914
Ursula varttui viidenteen kesäänsä kokematta enempää kolauksia. Äiti oli helpottunut, kun vauva – huolimatta alun säikähdyksestä (tai ehkä sen ansiosta) – kasvoi hänen reipasotteisen huolenpitonsa ansiosta (tai siitä huolimatta) vakaan oloiseksi lapseksi. Ursula ei pohtinut liikaa, niin kuin Pamela toisinaan, eikä liian vähän, niin kuin Maurice.
Pikku soturi, Sylvie ajatteli katsoessaan, kun Ursula marssi rannalla Mauricen ja Pamelan kintereillä. Miten pieniltä he kaikki näyttivätkään – ja olivathan he pieniä, kyllä hän sen tiesi, mutta toisinaan hän hämmästyi lastensa herättämien tunteiden moninaisuutta. Pienin ja uusin lapsi, Edward, lepäsi pajukorissa Sylvien vieressä hiekalla eikä ollut vielä oppinut huutamaan apua.
He olivat vuokranneet kuukaudeksi talon Cornwallista. Hugh oli ollut siellä ensimmäisen viikon ja Bridget olisi koko kuukauden. Bridget ja Sylvie hoitivat ruoanlaiton keskenään (kehnonlaisesti), sillä Sylvie oli antanut rouva Gloverille kuukauden loman, jotta tämä pääsi Salfordiin tervehtimään siskoaan, jonka poika oli kuollut kurkkumätään. Sylvie huokaisi helpotuksesta seistessään laiturilla katsomassa, kun rouva Gloverin leveä selkä katosi junan ovesta. ”Eihän sinun olisi tarvinnut häntä saattaa”, Hugh sanoi.
”Saatoin siitä ilosta, että näin hänen lähtevän”, Sylvie sanoi.
Kuuma aurinko, navakat kesätuulet ja kova vieras vuode, jossa Sylvie sai maata rauhassa koko yön. He ostivat lihapiiraita ja uppopaistettuja perunoita ja omenatorttuja ja söivät niitä hiekalle levitetyllä huovalla, kiviin nojaten. Rantamajan vuokraaminen oli ratkaissut ikuisen pulman, miten ruokkia vauva julkisella paikalla. Toisinaan Bridget ja Sylvie riisuivat kenkänsä ja loiskuttivat uskaliaasti varpaitaan vedessä, muuten he istuivat hiekalla valtavien aurinkovarjojen alla lukemassa. Sylvie luki Conradia, kun taas Bridgetillä oli menossa Kotiopettajattaren romaani, jonka Sylvie oli antanut hänelle, kun hän ei ollut tajunnut ottaa mukaan värisyttäviä goottilaisia rakkausromaanejaan. Bridget osoittautui eloisaksi lukijaksi, hän henkäili usein kauhusta, kiemurteli inhosta ja lopussa ilosta. Conradin Anarkistit tuntui vallan kuivakalta opukselta Bridgetin lukukokemuksen rinnalla.
Lisäksi Bridget oli maakrapu, joka hätäili alituiseen nousuvesistä ja laskuvesistä eikä tuntunut käsittävän, että niitä saattoi ennustaa. ”Ne muuttuvat vähän joka päivä”, Sylvie selitti kärsivällisesti.
”Mutta miksi ihmeessä?” Bridget kysyi ymmällään.
”No...” Sylviellä ei ollut aavistustakaan. ”Miksi ei?” hän vastasi tomerasti.
Lapset olivat olleet rannan toisessa päässä pyydystämässä kaloja haavilla lammikoista, ja nyt he olivat tulossa takaisin. Pamela ja Ursula pysähtyivät puolimatkassa vesirajaan kahlaamaan, mutta Maurice kiihdytti vauhtia, ryntäsi Sylvien luo ja heittäytyi maahan niin että hiekka pöllysi. Hän piteli pientä taskurapua saksesta, ja Bridget kirkaisi kauhusta sen nähdessään.
”Onko lihapiirakkaa jäljellä?” Maurice kysyi.
”Pyydä kauniisti”, Sylvie torui. Maurice menisi kesän jälkeen sisäoppilaitokseen. Sylvie oli siitä sangen helpottunut.
*
”Tule, mennään hyppimään aaltoihin”, Pamela s...