1. Häntäjouhen arvoitus

   

Saanan oli vaikea saada unta. Kello oli jo puoli kaksitoista ja pakkastaivaalla kimalsi täysikuu, aivan kuin se olisi tahtonut tehdä kiusaa. Miksi syntymäpäivää edeltävä yö onkin aina niin vaikea! Saana tiesi, että häntä odotti seuraavana aamuna yllätys, olihan hänen syntymäpäivänsä. Niin oli ollut aina ennenkin.

Saanan kotona harrastettiin paljon yllätyksiä. Viimevuotinen yllätys nukkui nyt huopatossun päällä. Pitkäkarvainen mäyräkoiranpentu oli tuotu kotiin juuri Saanan yhdeksänvuotissyntymäpäivänä, vaikka se olikin perheen yhteinen koira. Se nukkui kaikkein mieluiten vaaleanpunaisten huopatossujen päällä, siksi se sai nimekseen Roosa.

Nyt Saanalla oli yhden yön päässä kymppisynttärit. Ei ihme, ettei uni tullut helposti.

Vihdoin Saana nukahti. Hän näki unta, että koko perhe oli kesämökillä. Roosa juoksi perhosten perässä. Oli kesä ja lämmintä. Saana piti kesästä paljon enemmän kuin talvesta. Sai olla sortseissa ja paitapuserossa. Talven ainoa hyvä puoli oli, ettei ollut hyttysiä.

Unessa hän sai valtavan paketin – ruskean laatikon, jossa oli suuri punainen rusetti. Hän ei ollut uskoa silmiään. Saana alkoi aukaista pakettia – ja yhtäkkiä hän heräsi lauluun "Paljon onnea vaan".

Äiti, isä ja pikkusisko seisoivat Saanan edessä. Koulupöydälle oli laitettu tarjotin, johon oli katettu aamiaisherkkuja. Tarjottimen keskellä oli aikuisten jalallinen juhlalasi, jonka sisään oli aseteltu paperikäärö. Paperikäärön ympärillä oli punainen silkkirusetti.

– Onnea rakas lapsi, sanoivat äiti ja isä ja halasivat. Saana oli unilämmin. Pikkusisko kierähti hänen viereensä peiton alle.

– Onnea Saana, olet maailman ihanin isosisko. Lupaan, etten ikinä enää lainaa sinun villasukkiasi, veikisteli Salla. Kumpikin tiesi, ettei syntymäpäivälupaus vaikuttanut todellisuudessa villasukkien lainaamiseen. Kun huominen tulisi, saisi Saana etsiä villisti ympäri taloa sukkiaan.

Nyt se ei haitannut – olihan syntymäpäivä, kymppisynttärit!

– Unohdimmeko lahjan kokonaan, kiusoitteli isä ja katseli äitiä leikisti kauhuissaan.

– Hui sinua huolimatonta, vastasi äiti samalla tavalla. Salla ei enää malttanut, vaan kiljaisi:

– Se on lasissa, lahja on lasissa! Avataan se pian!

Saana kurkotti sängystään, jossa alkoi muutenkin olla jo ahdasta. Roosa kaivautui parhaillaan Saanan tyynyn alle etsimään paperinenäliina-aarteita. Se rakasti niiden nyppimistä pieneksi silpuksi. Isä ja äiti istuivat sängynreunalla. Salla hyppi innoissaan sängyllä.

Saana otti kristallilasin varovasti käteensä ja otti toisella kädellään paperikäärön. Häntä jännitti. Lahjakorttiko se olisi vai lupaus jostain, ehkä ulkomaanmatkasta, jota hän oli toivonut.

Huoneessa oli hiirenhiljaista, lukuun ottamatta Roosan tuhinaa. Se oli löytänyt nenäliinan, jota se nyppi autuaan näköisenä pieneksi silpuksi. Kaikkien katseet keskittyivät Saanaan.

Saana veti hitaasti punaisen silkkirusetin irti.

Valkoinen paperi kierähti auki. Mitä? Ei mitään kirjoitusta, pelkkää salaperäisyyttä. Läpinäkyvällä teipillä oli kiinnitetty paperiin MUSTANHARMAATA PONIN HÄNTÄJOUHTA!

Saanaa alkoi itkettää, onnesta. Hän arvasi, mitä teipattu häntäjouhi tarkoitti: hän saisi alkaa ratsastaa! Monen vuoden kinuaminen oli päättynyt. Äiti ja isä olivat siis antaneet periksi Saanan rakkaimmalle haaveelle, tulla hevostytöksi.

– Kiitos rakkaat, hän halasi äitiä ja isää ja tönäisi hellästi myös SaIlaa. – Kiitos teille kaikille. Olen maailman onnellisin kymmenvuotias, koko maapallon onnellisin kymmenvuotias!

– Äläpäs nyt hoppuile, sanoi äiti. – Ei tämä tällä ole vielä selvä. Jouheen liittyy arvoitus, joka sinun täytyy ratkaista. Ennen kuin voit alkaa ratsastaa, sinun on löydettävä se poni, jonka hännästä nämä jouhet on leikattu. Sinulla on vain kolme vuorokautta aikaa selvittää arvoitus, muuten taika raukeaa!

– Ette voi olla noin kamalia! huusi Saana.

Hän oli osaksi leikkimielellä, osaksi häntä vähän pelotti. Entä jos hän ei selviäisikään. No, toisaalta tämä oli hänen perheensä elämää: yllätyksiä yllätysten perään.

– Siispä toimeen! sanoi Saana ja hyppäsi sängystään etsimään vaatteitaan.

 

   

   

2. Tucker-poni valloittaa

   

Juhlamekko sai jäädä silitettynä valkoisten sukkahousujen viereen tuolille. Saana otti pyykkikorista farkut ja villapuseron, lempivillasukkansa ja paksun hupparin. Oli tammikuu ja pakkasta ainakin kaksikymmentä astetta.

– Miten ihmeessä ihminen voi löytää ponin pelkkien häntäjouhien perusteella? huusi Saana kylpyhuoneesta. Hän sitoi hiuksensa ponnarille ja laittoi vähän huulirasvaa. Pikavilkaisu peiliin. Mielikuvituksessaan hän puki päälleen kilparatsastajan vaatteet: punaisen kilpatakin, kermanväriset ratsastushousut, kiiltävät mustat saappaat ja valkoisen huivin kaulaan. Iik ihanuutta! Täältä tullaan, unelmien kilpakentät, Saana riemuitsi mielessään. Hän havahtui isän kovaan ääneen:

– Saana, voin tarjota sinulle kyydin, kunhan kerrot suunnan. Minä en auta. Sinun on itsesi ratkaistava pulmasi, jos mielit löytää tallisi. Muistathan, että sinulla on aikaa vain kolme vuorokautta. Minä muuten en aio istua auton ratissa kolmea päivää ja kolmea yötä. Autanpahan vain sinut alkuun...

– Voi, minkä minulle teitte, puuskutti Saana ja kiipesi citymaasturin kyytiin. Perheeseen oli hankittu maastoauto mökkimatkoja varten. Sininen auto kiilsi uutuuttaan. Isä näytti oikeastaan vähän pikkupojalta, joka oli innoissaan uudesta autostaan. Vanhasta autosta piti koko perhe. Se hajosi kuitenkin vanhuuttaan ja mökiltä Hopeatarhan pienestä kylästä jouduttiin tulemaan viimeksi kotiin bussilla.

– Ai niin, äiti antoi tämän, sanoi isä ja ojensi Saanalle vaaleanpunaisen kirjekuoren.

Saana repi innoissaan kirjekuoren auki.

– Arvasin, että ette jätä minua pulaan, hän huokasi isälle.

Kirjepaperissa oli hevosenkengän kuva. Paperiin oli kirjoitettu kolmen ratsastuskoulun nimet: Kumpulan ponitalli, Hakalan ratsutila ja Hopeatarhan ponitalli. Saana tiesi Kumpulan ja Hakalan, niistä oli paikallislehdessä ollut usein kirjoituksia. Mutta Hopeatarhan ponitalli oli todella jotain uutta. Saana ei tiennyt edes, missä se sijaitsi.

– Isä, mitä minun nyt pitää tehdä? Saana kysyi.

Isä vain hyräili jotain vanhaa iskelmää. – Lue ohjeet, hän mumisi.

– Ei tässä ole mitään ohjeita, Saana sanoi huolestuneena.

– Et kai sinä odotakaan, että siinä on kartta ja ajo-ohjeet perille, isä hymyili lämpimästi ja arvoituksellisesti. – Tiedäthän sinä äidin. – Niinpä tietysti, Saana huokasi.

Aivan oikein, kun äiti teki ohjeita, niitä piti etsiä sieltä, missä niiden viimeksi oletti olevan. Siis taikatemppu. Saana laittoi kirjepaperin auton ikkunaa vasten. Siinä! Piilokirjoitusta, joka näkyi vain valoa vasten. Tekstauskirjoituksella luki näin:

"Onneksi olkoon. Ratkaisit ensimmäisen ongelman: löysit tämän tekstin. Nyt olet jo aika lähellä! Tee seuraava sanaristikko. Olethan erityisen tarkka ja huolellinen. Jos osaat tehdä ristikon oikein, vastauksen saat pystyyn muodostuvasta sanasta. Siinä on sinun tuleva ratsastuskoulusi. Lopuksi sinun on vain löydettävä häntäjouhiin sopiva poni. Mikäli löydät sen, on se sinun alkeiskurssisi nimikkoponi. Onnea matkaan! Toivottavasti pärjäät hyvin. Katso muuten penkin alle, siellä on sinulle evästä. terveisin äiti."

– Ihanaa! huudahti Saana. Hän kurkisti auton penkin alle ja toden totta, hän löysi sieltä pienen paperipussin, jossa oli banaani ja pikku pullo tuoremehua. Pussissa oli myös tussi, jolla Saana alkoi tehdä sanaristikkoa.

Saana oli ristikoissa nopea. Niistä hän koulussakin äidinkielen tunneilla piti eniten.

– Hhmmmm, hmmmm, Saana mutisi itsekseen ja kiljahti sitten: - Hopeatarha! Se on joku uusi paikka. Jippii!

– Miten pääsemme sinne? Saana kysyi isältä.

– Näin, isä sanoi ja pysäytti auton.

Saana oli ollut niin keskittynyt sanaristikon tekemiseen, ettei ollut huomannut, mihin isä ajoi. He olivat perillä. Kotoa Hopeatarhan ponitallille oli matkaa vain viisitoista kilometriä. Saana voisi kesällä ajaa sen joskus vaikka pyörällä. Talvella oli pakko kulkea bussilla tai ruinata kyyti kotoa.

– No niin, nyt saat pärjätä itse. Äiti hakee sinut ennen viittä, sanoi isä, vilkutti ja lähti.

Saana ei ehtinyt ajatella mitään, kun hän näki naisen kävelevän luokseen.

– Hei, sinä taidat olla Mikserin Saana. Tervetuloa, minun nimeni on Ulla Jansson. Minä tiedän sitten koko jutun, nimittäin sen, että sinulla on tehtävä, hän sanoi hymyillen.

– Näytäpä se häntäjouhi, minkä olet saanut, Ulla sanoi.

Saana kaivoi taskustaan talouspaperimytyn, jonka sisään hän oli laittanut mustanharmaat häntäjouhet. Hän antoi ne Ullalle.

– Jaa-a, tutuilta näyttävät. Tuo iso rakennus on päärakennus, siellä ei ole poneja. Tuo punainen rakennus, jossa on suuret valkeat pariovet, se on ponitalli. Ovi ei ole lukossa, mutta sisällä ei ole ketään, joten laita oven vieressä olevasta napista valo, niin näet etsiä paremmin. Tulen perässäsi sinne ja...

Yhtäkkiä kuului hirmuista haukuntaa, kuului tömähdys, ja Ulla kaatui maahan. Jättiläismäinen koira oli kaatanut aikuisen ihmisen! Apua!

– Ai niin, unohdin esitellä sinulle Tuplan, Ulla sanoi nauraen ja ravistellen samalla lunta vaatteistaan. – Tupla, tässä on Saana.

Saana oli ihastuksissaan. Tupla oli todella suuri sekarotuinen koira, sillä oli varmaan suvussa irlanninsusikoiraa ja bernhardilaista, niin suuri se oli, mutta lempeä ja leikkisä. Se heilutti häntäänsä ja nuoli suurella vaaleanpunaisella kielellään Saanaa naamaan.

Ihana koira, Tupla-nimen se oli varmaan saanut siitä, että se oli kaksi kertaa niin suuri kuin suurimmat Saanan näkemät koirat.

– Saako Tupla tulla mukaan talliin? Saana kysyi Ullalta.

– Totta kai, se on tallikoira, Ulla sanoi.

– Sitä paitsi se on jo siellä!

Saanaa nauratti. Tupla oli ollut niin nopea, että se seisoi jo tallin ovella ja haukkui innokkaasti.

– Sillä on tallissa aivan omat suosikkinsa, saatpa nähdä, Ulla huusi ja käveli päärakennukseen. – Tulen kohta perässä, käyn vain sisällä.

Saanaa jännitti aivan hirmuisesti. Hän avasi tallin suuren pari oven toisen puoliskon ja katseli ympärilleen. Pakkasesta ei tietoakaan, kun lämmin tallin henkäys tulvi vastaan. Valonappula oli helppo löytää. Saana painoi napista ja sai talliin lämpimän keltaisen valaistuksen. Hörähdyksiä, hirnahduksia, kavion kopsautusta karsinan seinään, Tuplan hirmuinen haukku ja hyppely ympäröivät Saanan. Tämän täytyy olla unta, Saana huokasi onnessaan.

Nimikyltit karsinoiden ovessa, suuret hevosenturvat ja tarvikelaatikko oli näky, joka oli Saanan edessä seuraavan kymmenen minuutin ajan. Saana oli vähän arka, ei hän tiennyt, mitä hevoselle tehdään, saako sitä koskea vai ei. Turpa näytti todella suurelta, pullea hevosenkieli ja höyryinen hengitys, siinä näkymä jokaisen karsinan kohdalla. Toisaalta Saanaa houkutti silittää hevosia, toisaalta hirvitti. Onneksi kaikki hevoset näyttivät ystävällisiltä. Tupla hyöri ympärillä. Välillä se nousi karsinan ovea vastaan nuuskimaan hevosia. Ne näyttivät kaikki olevan Tuplan tuttuja.

– Hetkinen, Saana muisti. Häntäjouhethan kuuluivat ponille eikä hevoselle! Kaikki tallin asukkaat olivat suuria hevosia, ei yhtään ponia.

– Tupla, auta sinä minua, Saana kutsui koiran luokseen. Etsi sinä minulle tämä kaveri, Saana sanoi ja antoi Tuplan nuuskia häntäjouhimyttyä.

– Vuh, haukahti Tupla ja ryntäsi oven luo.

Tallin vasemmassa laidassa oli valkoinen pienempi pariovi, jonka päällä luki "Ponit". Saana ei ollut huomannut sitä.

– Okei, tulen heti, Saana huusi ja ryntäsi ovelle. Tupla näytti tietä. – Sinähän olet koira kuin elokuvissa, varsinainen Rintintin.

Saana aukaisi pienemmät ovet ja huudahti ihastuksissaan: – Ei voi olla totta!

Tuntui kuin maailman kaunein ja siistein näkymä olisi ollut hänen silmiensä edessä: viisi pientä pilttuuta, yksi suuri karsina, ponien pesu- ja hoitokulmaus ja satulahuone sekä pikkuinen toimistohuone. Kaikkialla oli valkeaa, järjestystä ja rauhaa.

Tupla rähjäsi Saanalle aivan kuin hoputtaen.

– Tulen tulen, Saana mumisi itsekseen. Tupla otti Saanan hihasta hampaillaan kiinni ja kiskoi tätä eteenpäin.

Siinä se oli. Saana näki unelmiensa ponin, mustanharmaiden häntäjouhien omistajan. Heitä erotti vain puinen ristikko-ovi. Ovessa luki "Tucker, connemara-poni, syntynyt 1985, omistaja Hopeatarhan uusi ponitalli".

Tupla seisoi ylväänä, aivan kuin olisi ymmärtänyt kaiken. Saana aukaisi ponikarsinan oven ja astui varovasti sisään. Kaikki pelkokuvat häipyivät hänen mielestään. Hän oli nimittäin ajatellut etukäteen, että poni tallaisi hänen varpailleen, työntäisi hänet pilttuun seinää vasten eikä päästäisi häntä ulos karsinasta ja lopuksi vielä purisi häntä käsivarresta. Eikä mitään sellaista!

Tucker-poni oli kuin ihme, jollaisesta ei tavallinen ihminen uskaltaisi edes uneksia. Se oli säkäkorkeudeltaan vähän yli metrin. Sen väri oli valkoinen, ja siellä täällä oli mustanharmaita kohtia. Sen otsatukka, harja ja häntä olivat mustanharmaat, kauniit ja hyvin harjatut. Sen suuret, pitkäripsiset silmät katsoivat lempeästi. Niiden katseeseen rakastui heti. Se astui Saanaa kohti, kumartui vähän ja töytäisi turvallaan Saanan kättä.

Poni tuli vielä lähemmäksi ja painoi päänsä Saanan olkapäätä vasten ja hörähti niin, että sen hengitys höyrysi. Se tuoksui puhtaalta ja ihanalta. Se oli unelmien poni. Tucker oli valloittanut Saanan sydämen.

– Senkin hurmuri, kuiskasi Saana ja silitti Tuckeria hellästi. Heistä tulisi ikuiset ystävät, siitä Saana oli aivan varma.

 

   

     

3. Taskut täynnä porkkanaa

   

Saana säpsähti, kun tallin ovi kolahti. Hän oli todella ollut aivan ajatuksiinsa vaipuneena eikä kuullut, kun Ulla tuli talliin.

– No, olettepa löytäneet toisenne, Ulla sanoi hyväntahtoisesti.

Tupla hyöri Ullan ja Saanan välillä.

– Se on tunnetusti hyvin mustasukkainen, Ulla sanoi. – Tule nyt tänne, Tupla, rapsutan sinua hieman.

Sana rapsuttaa oli Tuplalle kuin taikasana. Se heittäytyi selälleen tallin lattialle ja jäi makaamaan kuin kuollut.

– Tässä se on rapsutettavana vaikka viikon, Ulla sanoi.

– Uskon, että sinulle ja Tuckerille tulee vielä monta unohtumatonta hetkeä. Ratsastus on nimittäin sellainen harrastus, että sitä tahtoo aina vain enemmän ja enemmän. Vasta-alkajan tie voi tuntua joskus monimutkaiselta, mutta usko tai älä, nimenomaan oppiminen on se, josta innostuu lisää. Olet saanut Tuckerista hienon opettajan itsellesi.

– Olen aivan onnesta sekaisin, Saana sanoi.

– Tulehan nyt. Sulje karsinan ovi huolellisesti, ettei Tucker pääse kuljeskelemaan yksin tallissa. Mennään tuonne sisälle päärakennuksen toimistohuoneeseen. Kerron sinulle tallimme säännöt ja muutenkin kaikesta siitä, mitä ratsastajan Hopeatarhan ponitallilla tulee tietää, Ulla pyysi Saanaa mukaansa.

– Hei sitten, lumipalloni, Saana sanoi Tuckerille ja sulki karsinan oven. – Nähdään pian.

Tupla, joka aavisti aina, mitä tulee tapahtumaan, juoksi jo kaukana pihalla.

– Se saa oven sisältä auki itsekin, kun on niin suuri, Ulla kertoi. – Se nostaa vain tassunsa oven kahvalle ja antaa painavan ruhonsa nojata oveen. Onneksi se ei osaa itse tulla sisään, se saisi aikaan kaaoksen tai kaksi joka päivä, Ulla nauroi.

– Sammuta valot, annetaan niiden olla hämärässä, Ulla ohjasi Saanaa. – Iltavuorolaiset

tulevat pian hoitamaan tallityöt.

Ulla aukaisi päärakennuksen ulko-oven Saanalle.

– Ole hyvä, ja olisitko kiltti ja jättäisit saappaat tähän eteiseen ja muut ulkovaatteet tuohon seuraavaan huoneeseen.

He menivät sisälle. Päärakennus oli ulkoa kaunis vaaleankeltainen kartanorakennus. Pihapiirin rakennukset olivat kaikki tiilenpunaisia, valkoisin ovenpielin ja valkoisin ovin väritettynä. Päärakennuksessa oli suuria huoneita: Ullan asunto, ratsastuskoulun toimisto, keittiö ja leirejä varten majoitustiloja. Pihalla oli lisäksi aittarakennus, jossa myös sai olla yötä.

– Ehkä tiedätkin, että tämä kartano on ollut hylättynä vuosikausia. Täällä ei ole oikeastaan asuttu kolmeenkymmeneen vuoteen, Ulla kertoi ja laittoi samalla kaakaomukeja pöytään. – Maistuuhan sinulle mukillinen kaakaota ja tuore munkki, vai mitä?

– Kiitos, totta kai, mutta ei tarvitse välttämättä, Saana sopersi ja yritti muistaa, mitä kotona oli opetettu. Ainakin sen, ettei saa syödä niin paljoa herkkuja kuin kotona ja että viimeistä ei saa ottaa kysymättä.

Kuuma kaakao ja lämmin munkki, tai oikeastaan neljä pientä, maistuivat ihanalta.

Saana päätti ruveta munkkilakkoon vasta ensi kesänä, jos sittenkään.

– No niin, Saana. Nimi oli Saana Mikker, osoite oli Tulipolku 10, vanhempien nimet tiedänkin, ikä 10 vuotta. Niin tänään, onneksi olkoon, Ulla mutisi ja kirjoitti samalla.

– Tervetuloa Hopeatarhan ponitalliin. Tiedätkö, että avajaisjuhlatkin ovat vasta ensi kesänä, kun olemme ehtineet laittaa paikat kuntoon, saaneet ratsastajakerhot pyörimään, tunnit vakituisiksi ja paikkaa vähän enemmän tunnetuksi. Voit olla varmasti mukana niissä juhlissa, ehkä Tuckerin kanssa, Ulla sanoi innokkaasti.

– Kunhan pääsisin edes satulaan omin avuin, Saana huokasi. – En oikein vielä uskalla toivoa enempää.

Ullaa hymyilytti. Hän muisteli oman ratsastajanuransa alkua. Siitä oli jo hyvin kauan. Ulla antoi Saanalle pienen nipun papereita.

– Tässä on sinulle ratsutallin säännöt sekä hevosten ja ponien nimet. Ponit ovat sinulle nyt ajankohtaisia, opettele ne asiat kunnolla. Ponien ja hevosten kanssa monet asiat ovat samanlaisia, monet taas erilaisia. Ja jokainen eläin on vielä tietysti yksilö. Sinulla on aikaa opetella.

– Niin muuten, jokaisella ponilla ja hevosella on omat hoitajat. Ykköshoitaja vastaa melkein suurimmasta osasta asioita, ja kakkoshoitaja on niin kuin varalla. Hoitajien on oltava aikamoisia tekijöitä, ennen kuin annan hevosen tai ponin hoidettavaksi ja luotan. Minun puoleeni voi tietysti aina kääntyä, mutta osattava on itsekin. Paljon.

– Sinä voit jonain päivänä olla Tuckerin hoitaja, et kuitenkaan vielä, Ulla sanoi.

Saana masentui. Siis hänen edellään oli kaksi tyttöä, jotka saisivat hoitaa Tuckerin. Mikähän osa hänelle sitten jäikään, hän mietti allapäin.

– Voit tulla ensimmäiselle tunnillesi jo huomenna, Ulla sanoi. – Sinulla pitää olla ratsastukseen sopivat housut, ei mielellään farkut, etteivät saumat paina reisiä, sitten ehdottomasti kypärä, hanskat, jotka eivät ole liukkaat ja muuten lämpimästi päällä. Varpaat ja sormet kylmettyvät helpoiten talviratsastuksessa. Ai niin, saappaiksi kävisivät nyt pakkasella parhaiten vaikka kumipohjaiset huopatossut! Ja on muistettava, että pakkasraja tunneille on hevosille miinus kaksikymmentä, ponitunneille miinus viisitoista astetta pakkasta. Jos huomenna on vielä yhtä kylmä kuin tänään, aloitetaan teorialla, Ulla lateli.

– Samalla tapaat tulevat ratsastajakaverisi, Ulla lisäsi vielä.

Ulkoa kuului auton äänitorven tööttäys.

– Äiti taisi tulla, Saana sanoi ja meni katsomaan ikkunasta.

– Mennäänkö näyttämään hänelle Tuckeria? Ulla kysyi. Saanaa ei tarvinnut kahta kertaa käskeä.

Äiti seisoi ulkona auton edessä.

– Miltäs täällä ovat asiat näyttäneet? hän kysyi Ullalta, joka oli ottanut Tuplan pannasta kiinni, ettei se olisi rynnännyt kaatamaan äitiä nurin.

– Onko häntäjouhen arvoitus ratkennut? äiti jatkoi.

– Kyllä, kyllä, luulen, että asiat ovat paremmin kuin hyvin, Ulla sanoi. Saana nyökkäsi äidille. Halaan ja rutistan äitiä kotona, Saana päätti.

– Voi ei, varo! Ulla huusi äidille. Tupla oli päässyt irti ja ryntäsi hirmuvauhtia äidin luokse. Suurella loikkauksella se hyppäsi äitiä vasten. Äiti sai pidettyä tasapainonsa, mutta ei voinut välttyä suuren lämpimän koirankielen tervehdykseltä.

– Tämähän vasta lempeyttä on, äiti nauroi. – Nyt voit lopettaa, ettet jäädy minuun kiinni,

hän sanoi ja painoi Tuplan seisomaan neljällä jalalla äskeisen kahden sijasta. Kun Tupla seisoi kahdella jalalla, se oli aikuisen kokoinen.

– Tässä olisi onnenporkkanatoivotus, äiti sanoi ja antoi Ullalle säkillisen porkkanoita. – Toin ne tutulta maanviljelijältä.

Ulla vei säkin talliin ja täytti Saanan toppatakin taskut porkkanoilla.

– Perustahan itsellesi porkkanavarasto Tuckerin kamppeiden lähelle, hän sanoi ja vei Saanan tallihuoneeseen. – Porkkanat kyllä säilyvät tuossa kiviseinän lähellä viikonkin kerrallaan. Voit nyt mennä antamaan Tuckerille kiitosporkkanan, ja sitten varmaan äitisi odottaakin jo kotiinlähtöä.

– Äiti, tule katsomaan Tuckeria, Saana huudahti.

– Minä sen näin ennen sinua, äiti sanoi. – Miten muuten olisin saanut häntäjouhet lahjaasi?

Äiti tuli kuitenkin mukaan, syötti Tuckerille porkkanan ja silitti sitä.

– Olehan sitten kiltti minun Saanalleni. Tee hänestä taitava ratsastaja!

Äiti ja Saana menivät autolle. Ullaa käteltiin juhlallisesti ja sitten lähdettiin kotiin.

– Nyt saatkin sitten hoitaa tallihommat itse.

Minä ja isä voimme korkeintaan kuskata joskus tallille ja takaisin, äiti sanoi. – No, ainoa minkä voin luvata sinulle on se, että täytän aina taskusi porkkanoilla!

Saana istui auton takapenkillä hiljaa. Unelmat siis voivat toteutua - ja tästähän kaikki vasta alkaa, hän ajatteli onnellisena.

Kotona Saana oli aivan omissa maailmoissaan. Hän söi, pyysi vapautusta tiskikoneen täyttämisestä ja painui omaan huoneeseensa. Kuvat seinillä vaihdan ensiksi, Saana päätti. Koirajulisteet saavat mennä rullalle yläkaappiin. Hän päätti alkaa kerätä hevosenkuvia.

Roosa oli aivan villinä. Se nuuski ja nuuski, kiipesi Saanan syliin, raahasi Saanan farkut sängyn alle ja tunki kuonoaan farkkujen taskuun. Eihän se ollut hevosentuoksua koskaan haistanut. Ja taskusta se löysi tukun häntäjouhia. Se kierähti selälleen ja leikki jouhilla. Sillekin tämä oli erikoinen päivä.

Saana oli ehtinyt nukahtaa ja oli umpiunessa, kun äiti tuli hakemaan häntä kymppisyntymäpäiväkakulle. Mummi, pappa ja kummitäti olivat saapuneet juhliin. Äiti ei saanut Saanaa kunnolla hereille, joten hän luovutti.

Juhlat pidettiin ilman Saanaa. Mummi ja pappa kävivät huoneen ovella, mutta sulkivat

oven nauraen.

– Taitaa nähdä unta hevosista, sanoi pappa. Ja oli muuten ihan oikeassa. Saana näki unta laukkakilpailusta, ja ratsuna – mikä muu kuin Tucker, lumipallon värinen ihana poni.

 

    

   

4. Ensimmäinen ratsastustunti

   

Saana seisoi ponitallin pihalla. Onneksi pakkanen oli laskenut. Oli kaunis aurinkoinen päivä, jännittävä alkeiskurssin ensimmäisen kokoontumisen ja ensimmäisen ratsastustunnin päivä.

Samalla oli paksut vaaleanruskeat samettihousut, pitkävartiset tummansiniset toppasaappaat, kirkkaanpunainen untuvatakki ja nahkarukkaset. Ratsastuskypärän hän oli saanut käydä ostamassa, se kuului tavallaan syntymäpäivälahjaan. Saana ei palellut kylmästä, jännityksestä kylläkin.

– Oletko nähnyt Ulla Janssonia? Saana kysyi päärakennuksesta tulevalta tytöltä.

– Hei, jos olet ratsastustuntilainen, tule vain suoraan tallille. Ullakin on jo siellä. Tunneille aikovan kannattaa tulla ainakin viisitoista minuuttia ennen tunnin alkua, että ehtii laittaa hevosen kuntoon, tyttö sanoi.

Ei hän varsinaisesti ollut töykeä, mutta jotenkin Saana ei halunnut jatkaa keskustelua. Hän vain seurasi tyttöä tallille.

Ullan ääni kuului pihalle asti. Kun Saana astui tallin ovesta sisään, Ulla tulikin jo vastaan.

– Hei, odottelinkin jo sinua, Saana. Hei tytöt, täällä on Saana, uusi alkeiskurssilainen, Ulla huusi satulahuoneeseen päin. – Tucker on varmaan laitettu jo valmiiksi, joten kypärä vain päähän, lainaa raippaa satulahuoneesta ja mene ponin luokse. Kohta lähdetään maneesiin.

Maneesiin? ihmetteli Saana. Hän tiesi, että maneesi on suuri suojarakennus, joka on tehty nimenomaan ratsastusta varten. Mutta ei hän ollut huomannut pihapiirissä sellaista rakennusta. Toisaalta, ihanaa, ettei tarvinnut ratsastaa ulkona talvella.

Saana osasi tien Tuckerin luokse. Poni oli selin karsinan ovelle päin. Se oli satuloitu ja sen ohjat oli laitettu jalustinten taakse, ettei se astuisi niiden päälle omissa oloissaan.

Kuka oli laittanut Tuckerin valmiiksi? Saana kyseli mielessään. Häntä jännitti tavata Tuckerin hoitajat.

Ullan ääni kuului taas:

– Ponit ulos, pihalle jonoon. Ette saa lähteä ilman minua maneesiin. Äsh, Tupla, pysy nyt kunnolla.

Tallikoira Tupla oli vauhdissa; se oli ottanut Ullan rukkasen ja juoksenteli pitkin pihaa.

– Takaisin nyt, jättiläinen, Ulla huuteli hyväntuulisena.

Saana oli kuullut kauhujuttuja kavereiltaan, jotka olivat harrastaneet ratsastusta kauan ennen häntä. Ratsastuksenopettajia oli kuulemma kaikenlaisia: toiset räyhäävät kentän reunalla, toiset puhuvat koko tunnin kännykkään omia asioitaan ja toiset taas ovat kuulemma oikeita ratsastajan onnenpotkuja. Saanasta tuntui, että hänellä oli käynyt tuuri: Ulla vaikutti kärsivälliseltä ja ystävälliseltä. Olisivatpa koulussakin opettajat tuollaisia, siis iloisia.

Kun ketään ei tullut Tuckerin luo, Saana otti ponia ohjista ja talutti sen muiden ponien luokse pihalle. Voi, miten suloiselta kuulostikaan pienten kavioiden kopina tallin kivilattiaa vasten. Tucker oli rauhallinen, se ymmärsi Saanan aloittelijan otteet. Tucker kulki rauhallisesti, nosti kynnyksen kohdalla jalkojaan hienosti ja tunnusteli kylmää ulkoilmaa tallin pihalla.

Pihalla olivat kaikki viisi ponia. Ulla huusi ohjeita.

– Älkää vielä nousko ponin selkään! Kuljetaan taluttaen ponia vasemmalta puolelta jonossa tarpeeksi pitkän välimatkan kanssa minun perässäni. Älkää välittäkö Tuplasta, ponit ovat tottuneet siihen. Pitäkää huolta raipoista ja rukkasista, Tupla väijyy niitä herkeämättä, iskee kiinni ja katoaa pihan pimeyteen. Ilman toista rukkasta ette voi ratsastaa. Talli on ottanut vakuutuksen ratsastajista, mutta ei ole sellaista vakuutusyhtiötä, joka vakuuttaisi tuo koirahirviön vohkimat rukkaset, Ulla jutteli.

Saanan silmiin nousivat onnen kyyneleet. Kello oli melkein viisi, ilta alkoi jo pimetä. Kaunis tallipiha oli valaistu, vitivalkea lumi näytti aivan taikalumelta. Ponit kulkivat pärskien, niiden hengitys teki höyryä pakkasilmaan, kaikki oli kuin unta. Kavioiden kopse oli muuttunut luminarinaksi. Tämä oli oikeaa hevosmusiikkia Saanan korville.

Maneesi oli todellakin olemassa. Se näytti aivan ladolta. Sinne oli Hopeatarhan tallipihalta matkaa vain muutama minuutti kävellen, mutta se jäi toisten rakennusten taakse piiloon. Maneesi ei ollut kovin suuri, mutta riittävä kuulemma jopa pienten estekilpailujenkin pitoon.

– Älkää säikähtäkö Nippua, Ulla varoitti. – Nippu on tallikissa, jota ei saa talliin villit hevosetkaan. Se nukkuu päivät sisällä sohvalla ja näin illan tullen se tulee tänne maneesiin.

Totta tosiaan. Saana näki pikimustan kissan istuvan puisen pölkyn päällä. Aivan kuin sarjakuvissa, kissan silmät näyttivät kiiluvan. Huh, se näytti pelottavalta. Sen tuuhea häntä heilui kuin varoittaen. Sillä oli varmaan tosi hyvä itsetunto, ajatteli Saana.

Tupla oli tullut ponijonon kanssa maneesiin. Kun Nippu huomasi Tuplan, se sihahti kerran ja nosti kaikki karvansa pystyyn. Kaikki ratsastajat alkoivat nauraa: kissa näytti aivan mustalta pallolta, jonka keskellä oli kaksi kiiluvaa viirua. Tupla ei ollut sitä sen jälkeen huomaavinaankaan. Ulla selitti:

– Tupla on saanut pari kertaa kunnon takaa-ajon Nipulta. Nippu on ehdoton valtias eikä Tupla enää halua otella sen kanssa.

Pian ne olivatkin jo sovussa. Tupla asettui maneesin päätyyn styrox-levyn päälle nukkumaan ja Nippu asettui sen viereen.

– Eikö olekin suloinen näky! Ulla huusi ja aloitti tunnin pitämisen.

– Teillä on tällä tunnilla vielä avustajat. Ponien ykköshoitajat ovat siltä varalta tällä tunnilla, että jos joku vaikka tarvitsee taluttajan. Sitä ei tarvitse hävetä, vaan ottakaa kaikki oppi ja tuki vastaan näin aluksi. Ja kysyä pitää, jos on jotain epäselvää, Ulla puhui lujalla äänellä.

– Nouskaa ponin selkään heti, kun olette mitanneet jalustimet sopivan pituisiksi. Avustaja pitää kiinni toiselta puolen ponia, ettei satula luiskahda toiselle puolelle, kun nousette selkään. Seuraavilla tunneilla avustaja ei enää tule mukaan. Silloin teidän on kiristettävä satulavyötä tarpeeksi kireälle ja huolehdittava myös siitä, ettei poni lähde kuljeskelemaan sinne ja tänne ja te roikutte puolessa väliä ponia ja maata.

Kaikki ähersivät enemmän tai vähemmän tyylikkäästi ponin selkään.

Saana oli pelännyt aivan turhaan. Hän pääsi ponin selkään helposti. Jalustimetkin tuntuivat sopivalla. Ainoastaan satulavyön kiristäminen tuntui vaikealta. Tucker olisi jo lähtenyt uralle, missä muut olivat jo menossa. Saanaa auttamassa oli Anna, ainakin kolme vuotta Saanaa vanhemmalta tuntuva tyttö. Miksei Anna auttanut enempää? ajatteli Saana hädissään.

– Kiristä nyt, kiristä nyt, tiuskaisi Anna vihaisesti Saanalle. – Sinun pitäisi olla uralla jo, hän jatkoi ainakin yhtä vihaisella äänellä kuin äsken.

Saana ei kehdannut sanoa mitään. Hän aivan hikosi ja sormet tuntuivat jäätyvän, kun oli ollut pakko ottaa rukkaset taskuun mahavyön kiristämistä varten. Saanasta tuntui, että hän oli aivan pää alaspäin. Tucker kiersi pientä ympyrää. Miksei Anna auttanut, Saana rukoili, että vyön solki olisi totellut.

Onneksi juuri, kun Ulla oli tulossa Saanan ja Tuckerin luo, vyön solki meni oikeaan reikään. Saana laski satulan siiven alas, laittoi jalan jalustimeen ja kokosi ohjat käteensä. Anna lähti maneesin reunalle. Saanaa se jäi vaivaamaan. Muut avustajat ja ratsastajat olivat näyttäneet juttelevan iloisesti keskenään.

No, tunnilla ei ollut aikaa ajatella yhtään ylimääräisiä asioita.

Viiden ponin jono kulki rauhallisesti käyntiä. Ulla esitteli heidät toisilleen:

– Tervetuloa nyt vielä kerran kaikki. Te olette ensimmäinen Hopeatarhan uuden ponitallin alkeiskurssi. Vanhemmat ratsastajat, joita ehkä näittekin hevosten puolella tallissa, ovat ratsastaneet jo kuka minkin verran. Kaikki hevoset ovat tallin omia, täällä ei siis ole ollenkaan yksityisomistuksessa olevia hevosia tai poneja. Jonain päivänä voi olla, kun uusi erikoistallirakennus valmistuu. Mutta ei siis vielä.

Ulla kertoi poneista ja ratsastajista.

Intiaaniponi, mustavalkoinen shetlanninponi oli nimeltään Hoppi. Sillä ratsasti tällä ensimmäisellä tunnilla tyttö nimeltään Iina, joka oli 11-vuotias. Seuraavana jonossa oli Sohvelo, kermanvärinen vuonoponi, jolla oli hauska rodulleen ominainen pystyharja. Sillä ratsasti kurssin ...