Saana ja hoitoponi

SISÄLLYSLUETTELO:

1. Tallille! 2. Kesämuistoja 3. Hei, Tucker! 4. Mehän osaamme jo ratsastaa 5. Raskasta puuhaa 6. Kaverikiemuroita 7. Tömähdys 8. Ratkaisevaa radiorätinää 9. Tucker saa ähkyn 10. Kaveriasiat kuntoon karsinassa 11. Maastokilpailujen aattoaikaa 12. Kavioiden kopsetta kilparadalla 13. Kolmas sija ei huono alku! Saanan Mestariponi-kilpailun tietokilpailukysymykset Hevossanastoa

1. Tallille!

Roosa haukkui ja hyöri Saanan ympärillä.

– Älähän nyt riehu, Saana torjui mäyräkoiransa ihmeen korkeita hyppyjä.

Saana oli lähdössä tallille hoitamaan Tuckeria, ikiomaa hoitoponiaan. Eteisessä oli vaikea pukea ratsastusvaatteita päälle, kun Roosa hosui edestakaisin.

– Ottaisinhan minä sinut mukaani, jos et aina haukkuisi Tuckeria, Saana puheli koiralleen ja rapsutti sen kiiltävää punaruskeaa turkkia.

Saana toivoi, että olisi voinut ottaa aina Roosan mukaan lähtiessään ratsastamaan. Monilla muilla tallilaisilla oli koirat mukana.

Puhelin soi.

– Minä vastaan! Saana huusi. Oikein arvattu: soittaja oli Assi. Saana oli kulkenut tallille Assin kanssa melkein joka tallipäivä. Tytöt soittelivat vuorotellen toista hakemaan. Nyt oli Assin vuoro soittaa ja kysyä, oliko Saana jo valmis.

– Ala tulla vain, Saana sanoi ja sulki puhelimen.

– Hei sitten, tulen vasta pimeällä, Saana huusi äidille ja isälle.

Roosa jäi haukkumaan eteiseen. Kohta äiti komentaisi sitä ja se kävisi nukkumaan eteisen matolle. Siinä se nukkuisi pitkulaisena siihen asti kunnes Saana tulisi takaisin tallilta.

2. Kesämuistoja

 

Kävellessään bussipysäkille Saana muisteli kesää. Hän oli mankunut koko toukokuun ajan äidiltä ja isältä lupaa päästä kesällä ponileirille.

Lupaa ei kuitenkaan tullut. Ei päässyt leirille kyllä Assikaan. Molempien kotona sanottiin, että kevättalvella käyty alkeiskurssi sai riittää.

– Leirille kyllä pääset, jos kehityt harrastuksessasi ja näemme, että ponit ja hevoset todella ovat sinun juttusi, isä oli sanonut ja kuin matkinut Assin vanhempien puhetta. – Syksyllä saat jatkaa ratsastamista. Katsotaan sitten seuraavana kesänä.

Saana oli murjottanut ensimmäisen kesäviikon. Onneksi kesä oli ollut täynnä hauskoja matkoja ja tapahtumia. Äiti ja isä olivat järjestäneet yhden yllätyksenkin: koko perhe

oli viettänyt viikonlopun tutulla maatilalla. Siellä oli ollut kaksi suomenhevosta, Teemu ja Tuupovaara. Saana sai hoitaa niitä ja ratsastaa kaksi kertaa – ilman satulaa!

– Siitä pitääkin muistaa kertoa Assille, Saana suunnitteli.

Saana tapasi Assin bussipysäkillä. Oli elokuun loppu, ja tytöt olisivat voineet aivan hyvin mennä pyörälläkin. Tallilla oltiin kuitenkin puoli yhdeksään, eivätkä tytöt pitäneet pimeässä pyöräilemisestä. Bussilla pääsi tallin lähelle ja takaisin kotiin melkein kotiovelle.

– Onko porkkanat mukana? Assi kysyi Saanalta.

– On, otin kassin täyteen, kun isä oli käynyt aamulla torilla.

Saana ja Assi vuorottelivat porkkanoiden kuljettamisessa tallille. Porkkanat ja kuivat leivänkannikat olivat ponien herkkua.

 

3. Hei, Tucker!

 

Tytöt juttelivat koko bussimatkan ja vaihtoivat kesäuutisiaan. Koulu oli alkanut vain kaksi viikkoa sitten ja moni asia oli muuttunut edellisestä vuodesta. Kuten se, että luokalle oli tullut uusi tyttö, Jenni.

– Ei ainakaan vaikuttanut ratsastajalta, Saana aprikoi.

– Voidaan houkutella, jos se on kiva, Assi sanoi innostuneena.

Tallilla kaikki tuntui olevan samoin kuin keväällä. Nyt kurssit olivat alkaneet samalla kuin koulukin. Hauskaa oli se, että viime kevään Saanan ja Assin alkeiskurssiryhmä oli kokonaisuudessaan muuttunut jatkokurssiksi: kaikki samat kaverit ja samat ponit mukana!

– Hei, ollaan perillä, hyppää pois! Assi kiskoi Saanaa porkkanakassista.

Tytöt juoksivat kilpaa hiekkatien tallipihaan. Tallikoira Tupla ryntäsi muristen heitä vastaan, kunnes se tunnisti tytöt. Se vaihtoi murinan vinkunaksi. Jättiläismäinen karvakasa heittäytyi vuorotellen kumpaakin tyttöä vasten. Tuttu tapahtuma, jolta ei voinut välttyä, kun tuli Hopeatarhan ratsastuskoululle.

Saana ja Assi olivat opettaneet tallikoiralle hauskan tempun: joka toisella kerralla Saanan taskusta löytyi koiransuklaanappi, joka toisella kerralla Assin taskusta. Leikkiin kuului se, että tallikoira etsi. Äidit eivät pitäneet tästä tempusta yhtään, sillä tallikoiran suuri kuono oli kuolainen.

Tällä kertaa suklaanappi löytyi Saanan taskusta.

– Äiti kyllä tietää mitä on tapahtunut, kun puolet takista on taas koirankuolasta kovettunut! Saana hihitti. Hihitys johtui toisestakin syystä: Tupla kutitti Saanaa kainalosta etsiessään taskuherkkua. Se melkein kaatoi Saanan tunkiessaan suurta kuonoaan taskuihin.

Tupla löysi suklaanappinsa ja jätti heti tytöt rauhaan. Uusia tyttöjä tuli tallille, ja se alkoi haukkuen rynnätä tulokkaita vastaan.

– Kyllä koirat ovat sitten ihania, Saana huokasi ja pyyhki kuolaroiskeita tikkitakistaan.

Tallin ovi oli auki. Tietysti, olivathan kaikki tulleet hoitamaan ponejaan ennen viikkotunteja. Kello oli kuusi. Tytöillä oli viisitoista minuuttia aikaa laittaa hoitoponinsa kuntoon ennen ratsastustunteja.

– Tucker, täältä tullaan! Saana huusi omalle hoitoponilleen jo tallin ovelta. Tucker käänsi päätään ja kurotti kaulaansa höristen. Saana aukaisi karsinan oven ja astui Tuckerin luokse.

– Tässä tervetuliaisporkkanasi, Saana sanoi ja tarjosi kämmeneltään porkkanoita. Poni otti ne varovasti yksi kerrallaan. Samettinen poninturpa näytti mainiolta jauhaessaan porkkanoita.

Saana otti karsinan ulkopuolelta hoitokassista suan, pehmeän harjan ja kaviokoukun.

– Käännyhän vähän, Tucker, Saana sanoi ja nojasi ponin lapaan. Kiltisti Tucker totteli hoitajaansa ja astui askeleen sivummalle. Se pyysi lisää porkkanoita.

Saana nauroi sille ja näytti sukaa kädessään:

– Katso nyt, tyttö, ei tässä ole enää porkkanoita. Sitten saat, kun olet hoitanut tunnit hyvin. Tucker ymmärsi ja lopetti kerjäämisen.

Viisitoista minuuttia riitti hyvin Tuckerin valmistamiseen tunnille. Nopea harjaus, kavioiden puhdistaminen ja satulointi eivät enää tuottaneet Saanalle ongelmia.

Saana muisteli viime kevättalvea, aikaa, jolloin hän aloitti ratsastuksen. Silloin kaikki ratsastukseen liittyvä oli aivan uutta ja tuntui vaikealta. Vaikeinta oli puhdistaa Tuckerin kaviot. Kun Saana sain yhden kavion puhdistettua, Tucker lähti kiertämään karsinaa ja käänsi Saanalle vain takapuolensa. Silloin Saana pelkäsi, että Tucker voisi vaikka potkaista takakaviollaan. Onneksi mitään ei sattunut. Nyt oman ponin hoitaminen oli vain IHANAA.

– Olet kaunis, niin kaunis, Saana silitti Tuckerin sileää turpaa.

Tucker katsoi hoitajaansa suurilla suklaanruskeilla silmillään. Niissä oli pitkät, kaarevat silmäripset. Saanan mielestä Tuckerilla oli maailman suloisin katse.

– Eipäs, vaan Sollilla on maailman suloisin katse, Assi kinasi Saanan kanssa. Oikeasti tytöt eivät riidelleet tästä asiasta, mutta kumpikin piti kiinni siitä, että oma hoitoponi oli paras.

Talliin oli asennettu kilahtava kello. Kun se soi kerran, ponit ja hevoset otettiin karsinoista ja pilttuista ja talutettiin järjestyksessä ulos tallista. Pihalla odotettiin Ullaa, ratsastuksenopettajaa, joka sitten sanoi kuka minnekin menee.

– Heeei, odota, Tucker! Saana huudahti. Tallikello kilahti, ja Tucker tiesi, että nyt lähdettiin ulos. Se tönäisi turvallaan karsinan oven auki ja lähti tallustamaan käytävälle ilman Saanaa, joka oli viemässä harjoja Tuckerin tavarakaappiin tallin takaosaan.

– Olisi voinut syntyä katastrofi, jos Tucker olisi päässyt yksin ulos asti, Assi kuiskasi naapurikarsinasta Saanalle, joka onneksi sai äkkiä Tuckerin kiinni.

– Huh, onneksi niin ei käynyt, Saana vastasi. – Senkin viisastelija, hän kuiskasi Tuckerin valkohapsiseen korvaan.

 

4. Mehän osaamme jo ratsastaa

 

Ullan kova ääni kuului jo päärakennuksen takaa. Hän käveli tallille nopein askelin.

Ratsastajat olivat rivissä pihalla. Kaikkia nauratti, kun Ulla tuli lähemmäksi: hänellä oli kaulassaan kuin musta suuri karvainen kaulus. Tallikissa Nippu, Hopeatarhan ratsastuskoulun Suuri Persoona, oli keksinyt laiskuuttaan uuden tavan kulkea pihalla! Se hyppäsi yllättäen milloin mistäkin omenapuun oksalta Ullan olkapäälle ja matkusti tyytyväisenä, kunnes hyppäsi keksimänsä matkan määränpäähän.

Tällä kertaa Nippu oli tietenkin tulossa tunnille. Sen lempipuuhaa oli seurata ratsastustunteja. Ponit ja hevoset olivat niin tottuneita siihen, etteivät ne säpsähtäneet edes sen loikkaa Ullan olkapäältä satulaan.

– Hus nyt siitä, Ulla nosti Nipun alas Hopin selästä. – Eiköhän satulaan seuraavaksi kiipeä joku ihan muu kuin sinä! hän nauroi katsoen Iinaa.

Nippu asteli naukuen loukkaantuneena kohti maneesia.

– Tuntihevoset isolle ulkokentälle, jatkokurssin ponit pienelle ulkokentälle ja maneesiin ei ketään tänään, kuului Ullan komennus.

– Nouskaa satulaan, kiristäkää satulavyöt ja asettakaa jalustimet aluksi koulupituuteen.

Saana nousi kevyesti Tuckerin selkään. Kaikki muutkin ratsukot olivat pian valmiita. Ulla kiersi auttamassa satulavöiden kiristämisessä ja tarkisti jalustinten oikeat pituudet.

Tottuneesti muodostettiin jonot; ponijonoa johti Hoppi, jota ratsasti Iina. Perässä tulivat Jakke Sohvelolla, Riitta eli Tinni Iralla, Assi Sollilla ja Saana Tuckerilla.

Hevosratsukot olivat jo menneet omalle tunnilleen. Heitä opetti tallissa aloittanut uusi ratsastuksenopettaja ja kilparatsastaja Tytti. Ulla opetti Saanaa ainakin vielä tämän vuoden.

Ensin ratsastettiin käyntiä vähän aikaa pitkin ohjin. Sitten otettiin ohjat ja ponin käyntiaskel piti saada reippaaksi.

Ulla huuteli jokaiselle vuorotellen:

– Anna pohkeita, Saana, mutta älä anna Tuckerin silti hätäillä! – Istu syvällä satulassa, Iina! – Hyvä, Jakke, kiersit kulman hyvin, mutta vaadi ponilta seuraavakin kulma tarkasti. – Riitta, pidä kädet paikallasi, niin poni ei tunne sinun nykivän sitä suusta.

Riitta vastasi takaisin:

– Tosi vaikeaa ja sano minua Tinniksi, jooko!

– Assi, istuntasi on paljon parempi kuin vielä viime keväänä. Pidä selkä suorana, mutta ole silti luonnollinen.

Ulla kehui tuntilaisia:

– Todella on sanottava, että olette edistyneet kaikki, koko ryhmä. Ja tiedättehän, että meillä onkin tavoitteet aika korkealla tänä syksynä. Tämän jatkokurssin tarkoituksenahan on vielä kilpaillakin ennen joulua, vai mitä!

Ensin kuului yhteinen JOO-huuto, niin että Tucker säpsähti ja pukitti kerran. Saana tunsi poninsa niin hyvin, että ei edes kunnolla huomannut poninsa hyppyä kaviouralta sivuun. Saana vain nauroi ja taputti Tuckeria, ja ohjasi sen takaisin kaviouralle. Iloinen puheensorina alkoi.

– Nyt riittävät jutut, jatketaan, Ulla sanoi. – Kootkaa ponit, lyhyet ohjat ja harjoitusravia! – Ja nostakaa harjoituslaukka, Saana ja Tucker ensin, muut perässä.

Tästä Saana nautti. Tucker nosti laukan niin helposti, että Saanan tarvitsi vain siirtää sisäpohjetta hieman eteenpäin ja istunnan painopistettä aavistuksen verran sisäänpäin. Kun Saana siirsi aivan vähän ulkopohjetta taaksepäin, Tucker nosti pehmeän ja tasaisen laukan. – Ihanaa! Saana ajatteli mielessään taas kerran.

Tucker oli kaunis poni. Sillä oli connemara-rodun kevyt rakenne ja valkoinen, hyvin erikoinen väritys, siellä täällä tumman-harmaita kohtia valkoisessa, puhtaankiiltävässä, samettimaisessa karvapeitteessä. Otsatukka, harja ja häntä, joihin Saana oli kiinnittänyt ohuet vaaleanpunaiset silkkinauhat, hulmusivat silkkimäisinä.

Tucker oli Saanan hoidossa muuttunut nopeasti. Anna Hansson, joka melkein oli pilannut Tuckerin hyvän luonteen, oli ponille taakse jäänyttä elämää. Ja uskomatonta, Annalla ja Saanalla oli tämä syksykin alkanut ihan hyvin. Ei yhtään riitaa! Annalle oli ostettu uusi poni, ja Ulla oli pitänyt poikkeusluvastaan kiinni, niin kuin oli sovittu: Anna sai pitää poniaan tallilla, vaikka muita yksityisomistuksessa olevia ratsuja ei ollutkaan. Eikä Anna edes ylpeillyt asialla!

– Anna on siis oppinut elämästä jotakin, Saana ja Assi olivat todenneet ja antaneet asian olla.

Saana säpsähti. Hän oli Tuckerin laukatessa vaipunut omiin ajatuksiinsa eikä ollut kuullut toisten huutoja.

– Varo nyt, Saana! Jakke huusi ja huitoi käsillään.

Onneksi Tucker oli ollut valppaampi kuin Saana. Törmäystä ei tullutkaan. Laukkaava ponijono oli muuten kulkenut kunnolla, mutta Saana jonon johtajana oli ajatuksissaan antanut Tuckerin lisätä vauhtia ja he olivat melkein törmätä viimeisenä laukkaavaan Sohveloon. Vuonoponi oli paljon rotevampi kuin Tucker, ja varmaan siksi Tucker katsoi itse paremmaksi pysähtyä kuin törmätä suureen kaveriinsa.

– Sinulla on viisas poni, Assi huusi ja nauroi ääneen.

– Niin on, Saana sanoi huokaisten ja kiittäen Tuckeria.

– Se varmaan tekee kaikki päätökset puolestasi, Jakke härnäsi.

Lopputunnilla lyhennettiin jalustimet ja tehtiin pieni maastolenkki Hopeatarhan kartanon rantatielle. Saana rakasti yli kaiken maastossa ratsastamista.

– Jos minulla joskus on oma poni, ratsastan kaikkein eniten maastossa – metsissä, pelloilla ja rannoilla, Saana unelmoi.

– Minä taas haluan arabitamman ja ryhdyn kilparatsastajaksi ja kuljen kaikissa maailman kilpailuissa, Assi hehkutti.

Poniratsukot tulivat käyntiä takaisin tallin pihaan. Tunti oli Saanan mielestä kulunut nopeasti. Tucker jatkoi vielä alkeiskurssin tunnilla.

– Kiitos, Tucker, kultaponini, Saana taputti Tuckeria. – Tiedätkö mitä, omani, mehän osaamme jo vaikka mitä! Jätän sinulle porkkanakasan odottamaan entiseen paikkaan, Saana kuiskaili Tuckerin korvaan ja hyvästeli sen.

Saana katsoi, kun uusi alkeiskurssilainen, joku Anette, talutti Tuckerin muiden ratsukoiden perässä maneesiin. Alkeiskurssin tunnit pidettiin syksylläkin maneesissa, vaikka olisi voitu ratsastaa ulkona. Siksi nimittäin, että ponit eivät pääsisi kirmailemaan pitkin syksyisiä sänkipeltoja kesken tunnin!

Saana riensi Tuckerin karsinan luokse. Hän otti porkkanavarastoistaan viisi porkkanaa ja laittoi ne odottamaan Tuckerin juomakupin vieressä olevaan heinätelineeseen.

Assi oli jo odottamassa tallin ulkopuolella.

– Juostaan, niin ehditään seuraavaan bussiin, hän huusi ja alkoi jo juosta. Saana kiskoi ratsastusrepun selkäänsä ja ryntäsi ottamaan Assia kiinni.

Tupla, jolta ei jäänyt yleensä mitään huomaamatta, jätti Nipun härnäämisen kesken ja tuli hirmuista vauhtia tyttöjen perään. Se haukkui innoissaan, koska rakasti juoksukilpailuja.

– Voi eeeeeei! Saana huusi, kun tajusi, mitä VOISI tapahtua.

Tavallisesti Tupla sai juoksijat kiinni, kaatoi heidät maahan ja odotti taskuherkkua. Onneksi hevosten tunnilta tulevat aikuiset olivat lähtemässä kotiin ja eräästä autosta hyppäsivät pienet koirakaksoset ulos vinkuen emännälleen. Tupla käännähti tapansa mukaan ilmassa ympäri ja unohti Saanan ja Askin.

Tytöt nauroivat tikahtuakseen sekä väsymyksestä että täpärästä pelastumisestaan. Bussi tuli juuri, kun he olivat ehtineet pysäkille.

Kikattaen tytöt istuivat bussiin vierekkäin. Yhtäkkiä molemmat lakkasivat nauramasta. He katsoivat toisiaan vakavina, löivät kämmenet yhteen ja hoilasivat:

– Mehän osaamme jo ratsastaa...

 

5. Raskasta puuhaa

 

Kouluviikon kohokohta oli tiistai, jolloin Saanalla oli ratsastustunti. Muina päivinä äiti ei katsonut suopeasti yrityksiä mennä koulun jälkeen tallille.

– Olenhan sanonut monta kertaa, että läksyt jäävät tekemättä, jos tallilla ollaan ilta-myöhään, äiti sanoi. – En väitä, ettet sinä hoitaisi kouluasi, mutta riskit väsyä ovat liian suuret, hän jatkoi. – Eikö se nyt riitä, että yhden kokonaisen illan häärää niiden ponien kanssa? Vaikka ovat kuinka ihania, niin onhan elämässä oltava muutakin.

– Ei mikään riitä, ei yksi eikä kaksi eikä seitsemän päivää viikossa, Saana mumisi ja tiesi, ettei tästä asiasta kannattanut kinata äidin eikä isän kanssa.

Vaikka Saana oli saanut ratsastusharrastuksen lahjaksi vanhemmiltaan, häntä silti harmitti. Saana olisi halunnut kaksi tuntia viikossa, niin kuin Hanssonin Anna omalla ponillaan tai monet muut. Mutta ei.

– Sitten, kun ansaitset vaikka kesätöillä itse, voit käyttää enemmän rahaa harrastukseesi, isäkin puuttui asiaan. – No, kyllä minä ymmärrän, hän lohdutti Saanaa, joka murjotti uppeluksissa olohuoneen pehmeällä sohvalla. Isä pörrötti Saanan hiuksia ja toivoi tämän tulevan paremmalle tuulelle.

– Menisin mieluummin töihin kuin kouluun, Saana puuskutti.

Roosa hyppäsi Saanan jalkopäästä sohvalta ja alkoi hyppiä innokkaasti. Saanaa alkoi pakosti naurattaa, vaikka murjotusasia olikin kesken.

– Roosa luuli, että olen nyt lähdössä jonnekin ja se pääsee ulos, Saana nauroi.

– Oletko muuten huomannut, että sinulle on tullut kirje? Äiti käveli keittiöön hakemaan Saanan nimelle osoitettua vihreää kirjekuorta.

Saana repi kirjekuoren auki ja juoksi yläkertaan harppoen kaksi rappusta kerrallaan.

– Minun täytyy heti soittaa Assille! hän huusi mennessään.

– Assi, meidän elämämme tilaisuus tulla rikkaiksi! Saana puhui hengästyneenä puhelimessa Assin kanssa. – Hopeatarhasta on tullut isojen tallikerholaisten kirje, jossa meitä jatkokurssilaisia poniratsastajia ja ponien hoitajia pyydetään tallitöihin!

– Minullekin tuli sama kirje, Assi sanoi tohkeissaan.

– Sunnuntaiaamuisin tallivuoroihin ei ole tekijöitä. Sehän meille käy, vai mitä, Assi! Saana melkein kiljui.

– Jos saan kotoa luvan, niin mennään vaikka jo ylihuomenna.

– Sovittu. Tätä ei munata.

Ihme kyllä, Saana ja Assi saivat molemmat luvan. Hopeatarhassa oli erilaisia ratsastajakerhoja, jopa aikuisille omat. Tallitöistä vastasivat kuitenkin hevosten ratsastajatytöt, jotka nyt tarvitsivat kymppi-ikäisistä apua.

Saana ja Assi sekä neljä muuta tyttöä saivat paikan. Palkkaa ei maksettu rahassa, vaan ratsastustunneissa! Yhtä sunnuntaiaamua vastasi kaksi ilmaista ratsastustuntia. Se tuntui tytöistä miljoonasopimukselta.

Tallivuorot alkoivat heti. Bussit eivät kulkeneet niin aikaisin, joten tytöt joutuivat menemään pyörällä. Kummankaan vanhemmat eivät suostuneet heräämään viideltä pyhäaamuna.

– Vähän aikaista, Saana hieroi unisia silmiään ja haukotteli tavatessaan Assin kymmentä vaille viisi sovitussa kadunkulmassa.

– Tosi aikaista, ihan hämärääkin vielä, Assi sanoi ja laittoi pipon päähänsä. – Otetaan pipot heti pois, kun tulee valoisaa. Ei kukaan pidä pipoa elokuussa.

Viisitoista kilometriä polkupyörällä kesti melkein tunnin. Tytöt olivat aivan poikki saapuessaan tallille. – Epäreilua, sanoivat tytöt yhteen ääneen, kun näkivät, että monet muista oli tuotu autoilla. – Ei auta, ei.

– Huomenta, Tucker, olet varmaan ihan ihmeenä, kun olen täällä tähän aikaan, suloponini, Saana nojasi Tuckerin pehmeään kaulaan. – Siivoan sinun karsinasi ensin.

– Ja sitten kaksitoista muuta, Assi yritti olla hauska.

Työtä oli niin paljon, ettei tytöillä ollut aikaa jutteluun. He kärräsivät lantakärryjä, jotka olivat täynnä likaisia puruja. Puhtaat purut piti hakea tallin ylisiltä. Toisille poneille laitettiin olkia, toisille ei. Jokaisen ponin ovessa oli tarkat ohjeet aamu- ja iltatoimista.

Saanalta ja Assilta kesti melkein kaksi tuntia tehdä kaikki tallityöt.

– Ponit ovat varmaan tyytyväisiä, Assi sanoi ja nojasi talikkoon.

– Ja me ihan poikki, Saana sanoi ja käänsi kottikärryt ylösalaisin varastoon.

– Epäreilua, sanoivat tytöt, kun tajusivat, että kaikki muut tallitöissä olleet oli jo haettu autoilla kotiin. – Ei auta.

Kotimatka kesti yli kaksi tuntia.

– Jätettäisiinkö sittenkin tämä vaihe vielä väliin ja ratsastetaan vain yksi tunti viikossa, vai? Saana kysyi kotipihassa Assilta.

– Samaa mieltä. Hyvää yötä.

Äiti hymyili, kun hän löysi Saanan nukkumasta, vaikka kello oli kaksi iltapäivällä.

– Eikö sunnuntailounas maistukaan tallitytölleni, äiti sanoi ja silitti hellästi Saanan hiuksia.

– Saisikohan nämä oljet ja heinät ottaa tukasta pois, isä kuiskasi. Hänkin oli tullut katsomaan Saanaa, joka oli nukahtanut sängylle vaatteet päällä. Pikkusisko Salla käytti tilaisuutta hyväkseen ja pihisti Saanan kirjahyllystä värityskirjan.

 

6. Kaverikiemuroita

 

Ratsastustunti oli taas ohitse.

– Minulla on ihan hiki, Saana sanoi Assille.

Tytöt taluttivat ponejaan tunnilta, sillä Tuckerin alkeisratsastaja ei jostain syystä ollut tullut ollenkaan.

– Ehkä se on kipeä tai jotain, Saana tuumi. – No, saanpahan hoitaa Tuckerin.

Tunnilla oli ollut taas hauskaa. Saana tunsi oppivansa koko ajan paljon ratsastuksesta: parasta tällä tunnilla oli ollut esteiden hyppääminen.

– Vaikka puomi ei olekaan vielä kuin kolmessakymmenessä sentissä, tuntuu kuin Tucker hyppäisi metrin! Saana riemuitsi.

– Solli ryntää ensin esteelle ja sitten meinaa pysähtyä ja sitten loikkaa hirmuisen korkean hypyn, Assi jutteli innoissaan samalla kun harjasi poniaan.

– Hei, kuivataanko tänään ponit oljilla! Saana innosti Assia.

– Joo!

Saana haki Assillekin isot tukut olkia tallin ylisiltä.

– Tässä, ole hyvä.

– Otetaan rukkaset, niin ei tule hankaumia käsiin, Saana käveli jo tallin varustekaapille lainaamaan kahta paria nyppylähanskoja. – Ota sinä nämä punakukkaiset, minä otan keltaiset, Saana lajitteli.

Tucker ja Solli nauttivat aivan selvästi, kun niitä hierottiin oljilla. Saana oli kiertänyt harjantapaisen puolipitkistä oljista ja hieroi Tuckeria joka paikasta. Kun Saana hankasi Tuckerin säkää, poni nojasi koko painollaan harjaamista vastaan. – Voi, kun Tucker nauttii!

Lopuksi Saana harjasi Tuckerin pehmeällä punaisella harjalla, jossa oli mustat harjakset ja musta nahkainen kädensija.

– Taidan laittaa sinulle vielä loimenkin, iltatallilaiset saavat sen ottaa sitten pois, Saana puheli hoitoponilleen.

Äiti oli auttanut Saanaa ompelemaan Tuckerin uuteen loimeen nimikirjaimet T & S, jotka tarkoittivat Tucker-poni ja hoitaja Saana. Kultaisilla kaunokirjoituskirjaimilla oli tehty myös sanat "Maailman ihanin hoitoponi".

Toiset olivat ensin naureskelleet Tuckerin Toimen kirjoitukselle, mutta – yhtäkkiä muidenkin ponien loimiin oli alkanut ilmestyä kirjoituksia. Hanssonin Annan Maitosuklaanimisen ponin loimessa oli poniruno. Anna oli kai keksinyt sen itse.

Saana ei ollut huomannut, että Assi oli lähtenyt Soilin pilttuusta sanomatta sanaakaan Saanalle.

– Assi, joko Solli on valmis? Assi?

Saana hyvästeli Tuckerin ja laittoi karsinan oven huolellisesti kiinni. Harjat Saana laittoi harjakassiin ja jätti sen roikkumaan Tuckerin nimikilven alla olevaan koukkuun. – Missähän Assi on? Meidänhän piti lähteä yhdessä kotiin, Saana ajatteli. – Oletteko nähneet Assia? Saana kysyi Ullalta ja Jakelta, jotka tutkivat tallin seinällä jotain ilmoitusta. Tallilla oli vielä paljon väkeä, osa tunneistakin vielä meneillään.

– Meni kauan sitten tästä Hanssonin Annan kanssa, Jakke oli huomannut.

Saana ei löytänyt Assia mistään. Tai ei oikeastaan edes halunnut etsiä. Kun Saana tarkemmin ajatteli, Assi oli kyllä viettänyt Annan kanssa paljon enemmän aikaa kuin aikaisemmin. Miksei Saanalle kerrottu, mitä oli tekeillä?

Saana rapsutti vähän aikaa tallikoira Tuplaa ja lähti sitten kävelemään bussipysäkille. – Voi ei, Saana ajatteli. – Niillä on jotain minua vastaan.

Hän näki kaukaa Assin ja Annan seisovan pysäkillä ja kuiskailevan keskenään. Sitten tytöt näkivät Saanan ja alkoivat nauraa ääneen.

Saana kääntyi takaisin ja juoksi tallille suoraan Tuckerin karsinaan. Tucker hörähti ja astui askeleen Saanaa vastaan.

– Sinä olet minun ainoa ystäväni, Tucker. Kehenkään muuhun ei voi luottaa enää ikinä, Saana alkoi yhtäkkiä nyyhkyttää Tuckerin kaulaa vasten.

Aivan kuin Tucker olisi ymmärtänyt, että Saana itki. Se hörisi hiljaa ja töni turvallaan Saanaa. Saana kääntyi niin, että näki Tuckerin kauniit silmät. Tucker painoi päänsä Saanan syliin ja sulki silmänsä.

– Minä rakastan sinua, lumipallo, Saana kuiskasi.

– Onko Mikkerin Saana vielä tallilla? Ulla

huuteli tallin kanslian ovelta. – Äiti soittaa, kun et ole vielä kotona. Onko joku hätä? Ulla huusi ja käveli Tuckerin karsinaa kohti.

Saana pyyhki kyyneleensä ja vastasi:

– Olen täällä, sano äidille, että olisi hyvä, jos joku hakisi minut.

Ulla lupasi tehdä niin.

– Mitä on tapahtunut? Ulla kysyi, kun Saana odotti hänen kanssaan äitiä.

Saana kertoi kaverikiemuroistaan.

– Et ole mitenkään yliherkkä, Ulla lohdutti ja tarjosi kupin kaakaota ja tuoreen munkin. – Olen nähnyt, että Hanssonin Anna on antanut Assin ratsastaa monena päivänä omalla ponillaan.

Saana söi vaisuna ja kiitti sitten Ullaa. Äiti tulikin jo. Autossa Saana itki niin, ettei saanut äidille kerrottua, mistä oli kysymys. Vihdoin äiti sai selvän tilanteesta.

– Se on kurjaa, jos Assi ei ole kertonut sinulle. Sitä paitsi toisille nauraminen ja kuiskiminen on inhottavinta mitä tiedän, äiti oli Saanan puolella. – Minä soitan Assin äidille ja saatte selvittää tämän asian. Soitetaan heti, kun ollaan kotona.

– Et soita. Minä en halua, Saana sanoi vaimeasti.

Saanaa harmitti eniten se, että hän oli kertonut Assille kaikki salaisuutensa. Jos Assi nyt kertoisi kaiken Annalle? Esimerkiksi sen, että Saana oli ihastunut – vähän – Jakkeen. Jakke oli reilu ja ratsasti todella taitavasti Sohvelolla, joka ei ollut ollenkaan helppo poni. Vuonoponit ovat vähän kankeita ja Jakke sai Sohvelon vaikka kiemuralle tai hyppäämään miten korkeita esteitä tahansa!

Kun Assi oli järjestänyt itsensä pois kuvioista, ei Saana tiennyt, kenen kanssa hän nyt kulkisi tallille, hoitaisi yhdessä poneja ja tekisi kaikkea muuta tallikivaa.

 

7. Tömähdys

 

Saanalla oli koulussa koko ajan paha mieli. – Onneksi Assi on eri luokalla kuin minä, Saana ajatteli.

Assi väitteli Saanaa koko koulupäivän. Saana oli surullinen. Hän odotti vain tiistaita, että pääsisi Tuckerin luokse. Ratsastustunti varmaan auttaisi pahaan oloon, hän pohti äidinkielentunnilla.

Opettaja joutui kolme kertaa huomauttamaan Saanalle, mitä piti tehdä. Onneksi opettaja oli viisas ja varmaan aavisti, että Saanalla ei ollut kaikki hyvin. Toisella kaksoistunnilla kirjoitettiin aine. Voi ei! Aiheena oli paras ystäväni. Saana päätti olla ajattelematta Assia, ettei alkaisi itkeä keskellä tuntia.

TIETYSTI KIRJOITAN TUCKERISTA, SEHÄN ON PARAS YSTÄVÄNI, Saana aloitti aineensa, josta tulikin neljä ja puoli sivua pitkä! Otsikoksi Saana kirjoitti: RAKKAIN YSTÄVÄNI TUCKER, LUMIPALLONVALKOINEN CONNEMARA.

Saana innostui kirjoittamisesta, vaikka ei se kurjalta ollut tuntunut ennenkään. Kotona ruokapöydässä hän kertoi äidille ja isälle, että aikoi isona kirjailijaksi. Hän kirjoittaisi ensimmäisen kirjansa Tuckerista. Salla innostui kaikkein eniten:

– Minä haluan siihen kirjaan punaiset kannet ja kultaisen ponimerkin!

Oli ratsastustuntipäivä ja tiistai!

– Ihanaa, mikään maailman suru ei voi muuttaa sitä onnea, että pääsen tänään ratsastamaan, Saana sanoi äidille aamiaispöydässä.

– Sitä minäkin olen ajatellut, että saat varmaan iloisemman mielen tänään, äiti sanoi ja voiteli tallieväät valmiiksi jääkaappiin. Kaakaota termoskannuun, patonkia, jonka väliin laitettiin kurkkua, tomaattia ja Saanan herkkujuustoa, oranssikuorista Kappeli-juustoa. Minkähän hedelmän äiti tänään laittaa mukaan?

– Otatko omenan, Saana? Äiti kysyi ja laittoi eväslaatikkoon kaksi, toisen Tuckerille. Äiti piti hevosista ja poneista, mutta erityisesti Tuckerista. – Tucker on jotenkin tavallista viisaampi poni, äiti oli kerran sanonut.

Äiti vei Saanan tallille.

– Kiitos äiti, tuntuu tosi hyvältä, kun minun ei tarvinnut mennä bussilla, Saana sanoi ja halasi äitiä. Äiti tiesi, että Assi kulkisi kuitenkin samalla bussilla.

– Selvitähän asiat Assin kanssa mahdollisimman pian! äiti kuiskasi Saanalle. Saana lupasi yrittää.

Assia ei – onneksi – näkynyt missään. Saana halusi vain Tuckerin luokse.

– Voi, miten sinä aina jaksat olla niin iloinen, Tucker, Saana jutteli ponille. Tucker kuopi etukaviollaan pilttuun lattiaa. – Mitä, kiirehditkö tuliaisen saamista? Saana puhui sille ja kaivoi samalla eväsrasiastaan omenaa. – Saat minunkin omenani, mutta vasta tunnin jälkeen.

Tucker oli helppo harjata, kun se ei ollut yöllä nukkunut puruissa eikä päivätarhassa piehtaroinut maassa. Saana suki ja harjasi, puhdisti kaviot ja laittoi Tuckerin tuntikuntoon. Hän haki satulan ja suitset.

– Muistakaa, että tänään hypätään, Ulla kävi sanomassa tuntilaisille.

Hyppytunti! Saana kävi vielä hakemassa Tuckerin etujalkoihin pintelit tukemaan jalkoja. Vaikka esteet olivat vielä matalia, Tuckerilla pidettiin aina pinteleitä. Saanasta oli hienoa saada kiertää valkoiset sidenauhat Tuckerin jalkoihin.

Uusi ratsastuksenopettaja Tytti olisi tänään mukana tunnilla. Hän jo kierteli tutustumassa ratsastajain.

– Sinähän olet taitava tuossa hommassa, Tytti sanoi Saanalle. – Jalkasuojien oikeanlainen laittaminen on yksi hevosenhoitajan tärkeimmistä taidoista.

Tytti tiesi, mistä puhui. Tallilla puhuttiin, että Tytti opiskeli eläinlääkäriksi. Hän tuntui tosi kivalta, Saana ajatteli ja esitteli itsensä:

– Minä olen Saana Mikker ja Tucker on ollut melkein puoli vuotta minun hoitoponini. Olen sen ykköshoitaja.

Tallikello soi. Ponit talutettiin pihalle, hevoset jäivät odottamaan toista kellon soittoa. Kaaos tallin käytävillä oli ollut niin monta kertaa lähellä, että Ulla oli päättänyt, että ulos mennään kahdessa vuorossa.

– Jatkokurssilaiset poneilla maneesiin lämmittelyyn ja harjoitushyppyihin, lopputunti pidetään maastoradalla.

Maastoradalla! Saana oli kerran käynyt Assin kanssa katsomassa uutta metsään rakennettua maastorataa. Se oli hieno: pieniä ojia, yksi vallihautaeste, kaatuneita puunrunkoja ja muita luonnonesteitä. Rata oli merkitty oranssinvärisillä nauhoilla. Pitkin matkaa oli hienoja liikennemerkkejä, joissa oli ratsastajan kuva kolmion sisällä.

Assi ratsasti Sollilla, niin kuin aina ennenkin. Mikään muu ei ollut muuttunut, paitsi se, että Assi ei puhunut nyt enää mitään! Saanaa itketti, mutta hän yritti olla näyttämättä sitä kenellekään.

– Kokoa ohjat! Kevyttä ravia! Olettehan lyhentäneet jalustimet hyppyihin sopiviksi! Kenttäistunta on sellainen, muistatteko, että työnnetään takapuolta vähän taaksepäin satulassa, paitsi että se on irti satulasta, nojataan selkää kevyesti eteenpäin ja lasketaan hieman käsiä ponin kaulan kummallekin puolelle. Voit pitää hypyissä ponin harjasta kevyesti kiinni, jos tuntuu turvallisemmalta, Ulla antoi monia ohjeita yhtä aikaa.

Tytin tarkoituksena oli alkaa valmentaa ratsukoita kilpailuihin. Tytti oli itse hevosen selässä: pienikokoinen suomenhevosruuna Teemu oli hänen oma hevosensa. Se oli hauskan kellertävä, näytti vähän kullanväriseltä.

Ensin mentiin monta kierrosta maassa olevien puomien yli. Niitä laitettiin ensin käynti-etäisyydelle, sitten ravietäisyydelle ja lopuksi laukattiin ...