Tekijänoikeudet

Copyright © Eppu Nuotio ja Kustannusosakeyhtiö Otava

Kiitos perheelleni, joka mahdollistaa kaiken ja ystävälleni Martti Teikarille, jonka tarkkoja havaintoja tarvittiin jälleen kerran.

Kansi: Päivi Puustinen

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2009 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-25817-9

Kustannusosakeyhtiö Otava 2011

Alkusanat

I love thee –I love thee!

‘Tis all that I can say;

It is my vision in the night,

My dreaming in the day;

The very echo of my heart,

The blessing when I pray:

I love thee –I love thee!

Is all that I can say.

I love thee –I love thee!

Is ever on my tongue;

In all my proudest poesy

That chorus still is sung;

It is the verdict of my eyes,

Amidst the gay and young:

I love thee –I love thee!

A thousand maids among.

I love thee –I love thee!

Thy bright and hazel glance,

The mellow lute upon those lips,

Whose tender tones entrance;

But most, dear heart of hearts, thy proofs

That still these words enhance.

I love thee –I love thee!

Whatever be thy chance.

Thomas Hood

Ajattelen, haalin verkkooni varjoja syvältä autiudesta.

Pablo Neruda, Poema 17

1.

Ensimmäiseksi lapset näkevät jalat. Mustikkavarpaat, joita hetki sitten kylmäksi todettu merivesi huuhtelee. Lakatut varpaankynnet, pienet helmiäiskuoriset simpukat. Lapset seisahtuvat kallion taakse. He eivät voi olla tuijottamatta jalkoja. Ne ovat kuin tienviitta, joka ohjaa heitä oikeaan suuntaan. Tämä on paljon jännittävämpää kuin hiekkaan hautautuneet pullonkorkit, joita he ovat Mailalta ja Sarilta salaa keränneet taskuihinsa. Tai kivet ja karkkipaperit, joita kaikki ovat löytäneet. Aarteiden etsintä jatkuu, muut ovat vähän matkan päässä. Jotkut heittelevät kiviä veteen. Toiset yrittävät rakentaa hiekkalinnoja vaikka hiekka onkin aivan liian kuivaa siihen tarkoitukseen, ei lainkaan sellaista taikinahiekkaa, josta voi leipoa mitä vain. Simon itkee, mutta Simonhan itkee aina koska on uusi eikä ole vielä tottunut päiväkotiin. He juoksivat Simonin itkua karkuun, he juoksivat kilpaa ja löysivät jotakin, mistä kenelläkään muulla ei ole aavistustakaan. Merituuli läpsii punaa heidän poskiinsa.

–Merenneito, Ilona huutaa tuulen yli.

–Eikä ole, Vertti sanoo. –Se on joku juoppo, hän virnistää tietäväisenä. Hän on nähnyt juoppoja monta kertaa.

–Ei varmana ole, Erika purnaa vaikka epäileekin vähän että Vertti saattaa olla oikeassa. Erika toivoisi, että kallion kolossa olisi merenneito, sellainen kaunis, samanlainen kuin piirretyssä, jota Erika on katsonut televisiosta. Erika tahtoisi nähdä merenneidon paljon mieluummin kuin jonkun ruman ja haisevan juopon, sellaisen kuin heidän rapussaan asuva vanha mies. Sitä paitsi Vertti on tyhmä. Jo siitäkin syystä Vertin pitää olla väärässä.

–Puliakka, Timo sanoo keskeyttäen Erikan haaveet. –Ne nukkuu puistoissa ja roskisten takana.

–Humalaiset ei varmana lakkaa kynsiä! Erika keksii. Nyt Vertti ei sano enää mitään. Vertti ei voi väittää vastaan sillä tietää että Erika on oikeassa, humalaiset eivät lakkaa kynsiään koska niiden kädet vapisevat niin, että ne eivät voi pitää kynsilakkapullon pienenpientä sutia kädessään. Jos ne yrittäisivätkin, lakka sottaisi koko jalan. Erika vilkaisee poikia voitonriemuisena eikä voi olla näyttämättä Vertille kieltä.

Erika on hurjan iloinen, hän nousee melkein ilmaan, hänen kenkänsä eivät malta pysyä maassa, ne tahtovat karistaa hiekanmurut hyppelemällä. Erika tarttuu Ilonan käteen ja vetää Ilonan kalliolle. Ilona vastustelee, sanoo etteivät he saa kiivetä kalliolle koska Maila on kieltänyt. Mutta Erika vain hymyilee. Maila ja Sari ovat nyt jo kiinni olevan pyöreän kioskin katoksessa järjestelemässä välipalaa, ja Erika tahtoo nähdä merenneidon. He eivät mene kauas, he käyvät vain nopeasti katsomassa. He ehtivät ennen poikia, he ovat kohta jo ylhäällä, pojat eivät ennätä ennen heitä. He näyttävät pojille.

–Erika, Ilona inisee, –pissittää ihan kamalasti.

–Mennään äkkiä, Erika rohkaisee, –käydään vaan nopeasti katsomassa, sinä voit pissiä kiven taakse, silloin pojat ei näe.

Ilona kuulee jo Mailan huudon, nyt heitä jo kutsutaan, on välipala-aika! Heidän pitää juosta kioskille ja pestä kädet Sarin käsienpesunesteellä ja istua rauhassa alas. He eivät saa riehua eivätkä meluta eivätkä sotkea. Ilona tahtoo mieluummin totella Mailaa ja Saria kuin seurata Erikaa, mutta Erika kiskoo Ilonaa eteenpäin ja puristaa Ilonan kädestä niin kovaa, ettei Ilona pääse karkuun. Ilonan on pakko liukastella Erikan perässä.

–Pissittää! Ilona parahtaa ja on vähällä kaatua kun Erika varoittamatta pysähtyy. He ovat kallion päällä ja heidät on nähty. Sari huutaa heitä nimeltä ja Sarin äänestä kuulee, että hän on vihainen. Hän käskee heidän tulla heti paikalla alas, mutta Erika ja Ilona eivät liikahdakaan. Varisparvi lehahtaa lentoon, mutta tytöt eivät kiljahda ihastuksesta kuten tavallisesti lintujen noustessa kohahtaen ilmaan. He ovat vaiti. He tuijottavat kallion takana makaavaa valkopukuista naista, jonka varpaankynnet on lakattu. Naisella on prinsessapuku päällään ja kumpikin tytöistä tietää heti, että se on morsiuspuku. Juuri tuollaisissa maailman ihanimmissa puvuissa mennään naimisiin. Puku on likaantunut ja märkä. Aallot lipovat helmaa, ne tahtoisivat omia mekon kokonaan. Nainen makaa liikkumatta ja tuijottaa taivasta, ei räpäytä silmiään, ei vaikka kärpäset työntyvät sisään silmiin ja sieraimiin. Naisen toinen käsivarsi on puolittain hiekan alla, mutta kämmen lepää hiekalla kuin kilpikonnankuori. Ilona näkee heti, että kädestä puuttuu yksi sormi. Ilona osaa lorun kokonaan sillä he ovat opetelleet sen tarhassa: peukalo, etusormi, keskisormi… siihen loru Ilonan päässä töksähtää sillä nimetön on poissa. Siinä missä sormen pitäisi olla, on vain tummaa mönjää. Yhtäkkiä Erika alkaa kirkua ja Ilona säikähtää Erikan huutoa niin että pillahtaa itkuun. Erika kirkuu, lintujen siivet lyövät ilmaa ja Sarin ja Mailan huudot lähestyvät lähestymistään. Ilona vapisee ja nyyhkii Erikan nimeä, mutta Erika ei lopeta. Ilonan on vaikea saada henkeä, hän itkee merenneitoa ja sitä, että Sari ja Maila ovat hänelle vihaisia ja sitä ettei Erika päästä hänestä irti. Ilonaa pelottaa. Kallion takana makaava nainen kärpässilmineen katsoo häntä syyttävästi. Ilonan käsi murskaantuu Erikan sormien pihdeissä, pissa kastelee Ilonan sukkahousut ja valuu edellispäivänä ostettuihin uusiin kenkiin.

2.

He saavat hälytyksen kahdeksan yli kaksi seistessään tuijottamassa suureen lähiöroskikseen tungettua kuollutta ja ilmiselvän amatöörilihanleikkaajan käsissä osan lihoistaan menettänyttä hirveä. On hämmästyttävän lämmin lokakuun lopun päivä ja jäteastiaan päätynyt hirvenraato haisee selvästi. Juha Heino manaa hirven käsittelijän alimpaan helvettiin. Hirvipaisti punaviinikastikkeessa sijoittuu korkealle hänen lempiruokalistallaan ja jo ensimmäinen vilkaisu suureen vihreään roskasäiliöön paljasti parhaiden paistipalojen olevan edelleen kiinni ruhossa. Sellainen syö miestä. Akbar Linsa ottaa ylös löydön tehneen nuoren miehen tietoja kun Heino kuittaa keskukselle olevansa muutaman minuutin päässä Riuttasaaresta ja tulevansa Linsan kanssa paikalle heti.

–Hyvä, Leevi Penttilä rätisee poliisiradion pienessä luurissa, –yrittäkää saada ne lastentarhanopettajat hoideltua etteivät nosta syytettä ruumiin jättämisestä lasten leikkipaikalle. Minä soitan sosiaaliin Anna-Leenalle.

Heino lupaa, että he tekevät Linsan kanssa parhaansa, ja pyytää Leeviä varmistamaan onko uimarannan lähellä oleva motelli auki.

–Saisi ne lapset jonnekin sieltä palelemasta.

Leevi Penttilä lupaa pitää Heinoa ajan tasalla. Heino sulkee radiopuhelimensa ja kiinnittää sen omalle paikalleen vasemman olkapäänsä etureunaan. Hän harppoo autolle ja vinkkaa Linsalle.

–Kolmeseiska Riuttasaaren rannassa, Heino sanoo ja kapuaa autoon nyökäten hyvästiksi hämmästyneelle hirvipaistin löytäjälle. –Meille tuli nyt lähtö. Kiitos ilmoituksesta, palataan asiaan.

–Jätättekö te tuon raadon tänne? nuori mies kysyy epäuskoisena.

–Ympäristöterveystarkastaja tulee vilkaisemaan ja vasta sen jälkeen se lähtee tutkittavaksi.

–Vedetään ennen lähtöä poliisiteipit päälle niin ei mene kukaan sorkkimaan, Linsa sanoo ja Heino heittää hänelle autosta keltaisen poliisi-tekstein koristellun rullan ennen kuin pamauttaa oven kiinni. Heino näkee tuulilasin läpi kuinka Linsa luo hirveen viimeisen silmäyksen, sulkee roskasäiliön kannen ja virittää rikospaikkamerkkinauhan roskasäiliön ympärille. Vaikka Linsa toimii nopeasti on autossa istuva Heino hermostua. Heidän pitäisi olla jo.

Hirvenlöytäjä tuijottaa autoon juoksevaa Linsaa. Hän katsoo Heinoa, hän katsoo poliisiautoa ja on selvästi tyrmistynyt. Miehen katsetta ei ole vaikea tulkita. Heino on uransa aikansa nähnyt tuon saman katseen satoja kertoja. Se katse kertoo poliisikuntaan kohdistuvasta halveksunnasta, vittu eivätkö ne punaniskat tätäkään hoitaneet. Miehellä ei ole aavistustakaan siitä, että Riuttasaaressa on ruumis ja kerrostalon roskasäiliössä oleva hirvi on jo siirtynyt rikosylikomisario Juha Heinon mielestä laitokselle hänen tämänhetkisen esimiehensä, Reija Haukan, pöydällä olevaan paperipinoon. Joku muu saa hoitaa hirven. Ja homman delegoiminen on Haukan asia. Heino ja Linsa hoitavat ruum...