Kansi

Nimiö

Tekijänoikeudet

Copyright © Eppu Nuotio ja Kustannusosakeyhtiö Otava

Kansi: Päivi Puustinen

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2007 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-25815-5

Kustannusosakeyhtiö Otava 2011

Alkusanat

Meissä on paljon synkkyyttä,
monia kerroksia, käheitä ääniä,
karvaisia nälkiintyneitä petoja.

NIKO KAZANTZAKIS

1. Toukokuu 07

Toukokuu 07

Hän ei vielä tiedä kuolevansa. Hän ei kuule metronomin periksiantamatonta nakutusta, ei sekuntikellon nopeaa räpsettä. Kuolemalla ei ole sijaa hänen ajatuksissaan, hän uskoo sen harhailevan jossakin maailman sadoilla sotatantereilla, vanhainkotien tarkkaan desinfioiduilla käytävillä tai morfiininhuuruisilla syöpäosastoilla. Hän ei voi käsittää kuoleman etsivän häntä. Ei vielä. Ei näin pian, aivan kohta, tuossa tuokiossa. Hän on väärän turvallisuudentunteen turruttama, pelon muisto ei enää kirvele. Hän uskoo saaneensa sen hallintaan. Niin kuin pelkoa muka voisi hallita!

Hän kuvittelee elämän jatkuvan kohti aina vain kiinnostavammaksi käyvää tulevaisuutta. Hänelle kuuluu elämä, hän uskoo omistavansa sen, saldorajattoman luottokortin. Mutta minä tiedän enemmän, olen salaisuuden vartija. Elämä ei kuulu hänen kaltaisilleen.

Hänen naiiviutensa voisi huvittaa ellei se saisi minua voimaan pahoin. Minä nielen oksennusta katsoessani häntä. Miten hän voi kuvitella suden ulvonnan ja pahojen päivien jääneen taakse? Kuinka on mahdollista, että hän tuntee elämän vihdoin voittavan? Eikö hän voisi lopultakin erottaa mustan valkoisesta ja valheen totuudesta. Eikö hän voisi myöntää, että aikuisten tehtävä on pitää lapsista huolta ja elleivät he sitä tee… Siitä kaikki riippuu.

Kuukauden kuluttua hän on jo kuollut. Ei, aiemmin. Kolmen viikon, kolmen päivän ja kolmen tunnin kuluttua hänen sydämensä lakkaa lyömästä, veri lakkaa kiertämästä, elintoiminnot seisahtuvat. Ja minä vannon, että vaikka hän nyt onkin täynnä viatonta elinvoimaa, niin silloin, hetkeä ennen pimeyttä, hän käsittää kuolevansa. Hän ei kuole sattumalta, ei vahingossa. Ei. Hän kuolee kuolemisen tiedon murskaamana, peloissaan ja kärsien. Hän vapisee ja kusee alleen. Hän anoo armoa, rukoilee, vajoaa polvilleen. Vedet valuvat hänen silmistään, hänen kauhun auki reväyttämistä silmistään, hänen kasvonsa ovat hikiset, ääni vavahtelee, hän vääntelehtii, vikisee. Minä venytän kärsimystä niin pitkään kuin on mahdollista, nautin esityksestä koko rahan edestä. Aplodien sijaan minä tapan hänet.

Nyt hän seisoo joukon keskellä ja nauraa. Hänellä näyttää olevan hauskaa. Naurun paljastamat tasaiset, valkoiset hampaat, naurunrypyt silmien ympärillä, pää kallellaan, leuka aavistuksen pystyssä, kädet viuhtovat ilmassa, siiventyngät. Muut hymyilevät, mutta hän nauraa ääneen. Nauru purkautuu hänen suustaan, se ei ole mikään hillitty nauru, ei, hän nauraa isoon ääneen, hän vangitsee seurueen naurullaan. Sananpärskeet lentelevät ympäriinsä, hänen täytyy saada kertoa juttu loppuun. Hän jatkaa aamuun asti, valvottaa muita vaikka he eivät enää jaksaisi. Hän ei anna periksi. Muut eivät saa pilata hänen iltaansa, hänen juhlaansa, hänen hyvää tunnelmaansa.

Carpe diem on hänen tunnuslauseensa. Minä olen aina halveksinut ihmisiä, jotka yrittävät olla sivistyneempiä kuin todellisuudessa ovat. Eikö noiden latinankielisten latteuksien viljeleminen ole juuri sitä, intellektuellin kaapuun pukeutumista. Mutta hän ei käsitä tulleensa huijatuiksi. Tämä on pilailupuoti. Murhatessani hänet painan päähäni laakeriseppeleen ja lausun: ”Veni, vidi, vici.”

Minun silmiäni särkee, tämä vahtiminen ottaa voimille. Hyppylauta antaa vauhtia, heittää minut ilmaan, alas. Minä haluaisin jo veteen. Valvominen tekee sairaaksi, mutta nukkumisesta ei tule mitään. Sillä vaikka päätä ravistaa ajatukset eivät katoa.

Ei ole uusia alkuja, ei puhtaita pöytiä ja valkoisia sivuja. Menneisyys seuraa meitä, sen pitkä varjo. Nykyhetki on tunneli, sen toisessa päässä häämöttää tulevaisuuden pelastava valo, mutta toisessa päässä, takanamme, on menneisyyden pimeä. Lähtölaskenta on alkanut, hän seisoo pettävällä jäällä. Minä en epäröi, en peräänny viime hetkellä, en tule toisiin ajatuksiin. Ei. Minä tukin tuon suun, lopetan korvia vihlovan naurun.

Posted by: One way. 5 comments:

Helinä said: Toimii mulle, oon messissä. Mä oon itse yrittänyt kirjotella vähän samantyylistä juttua, mutta ne on kyllä jäänyt ihan idea-asteelle. Sä sanoit sen, mitä mä aioin ja paljon coolimmin. Mä uskon, ett sä puhut masennuksesta ja sitä tää helvetin kevät mullekin aiheuttaa. Kaamee kaiken paskan paljastava valo ja noi etelämaalaisiks heittäytyvät juntit, joiden vaatteet muuttuu päivä päivältä räikeemmiks ja niukemmiks. Se juhliminen, terasseilla ja puistoissa istuminen! Ja mulla on itku kurkussa koko ajan. Mä elän vaan netissä, ei musta kukaan tuolla välitä. Juhannukseen mennessä mä oon jo niin reunalla, ett vaihtoehdoiks jää joko laittautua ruumisarkkuun tai kammeta ulos ihmisten ilmoille. Tähän mennessä mä oon aina valinnu jälkimmäisen ja vaikken ikinä ookaan ollut parasta mahdollista juhannusseuraa niin aina on kummitäti sietäny ja ruokkinu. Mut se onkin ainut. Joten: No hätä One way, meitä sun kaltasia pimeydessä vaeltajia on monta.

One way said: En ole pimeässä enää. Seison auringossa ja minusta lankeaa pitkä varjo.

Nobody said: Ave Caesar, morituri te salutant.

One way said: Terve keisari, kuolemaan menevät tervehtivät teitä.

Nobody said: Jotkut meistä ovat fiksumpia kuin toiset.

2.

Pii ei voi estää liikutusta. Hän lopettaa taistelunsa kyyneliä vastaan ja antaa niiden norua poskien rännejä pitkin valkean, tuntia aiemmin silitetyn paidan kaulukselle. Nenäliinaa ei ole, ei edes Piin vieressä istuvalla äidillä sen paremmin kuin kameransa kanssa käytävällä touhuavalla isällä. Paperinenäliinapaketti unohtui keittiön pöydälle, kuten myös aurinkolasit, huulirasva ja puhelin. Joelin kukat sentään tulivat mukaan. Se on kaikkein tärkeintä.

Pii vetää henkeä, katsoo mustavalkoisiin kenkiinsä ja suoristaa selkänsä. Silkkinen housupuku oli hyvä valinta. Rypistyminen ei haittaa mitään, se suorastaan kuuluu asiaan. Äiti laskee kätensä Piin kädelle ja puristaa kevyesti. Pii vilkaisee äitiä ja hymyilee niiskaistessaan. Äiti vastaa hymyyn, ymmärtää kaiken. Kaikki on hyvin juuri nyt, tässä pienessä, kotoisassa maailmassa. Kirkkonummella. Koulukeskuksen aidatulla turva-alueella, nopeasti kasvaneen kirkonkylän läpeensä ruman keskustan ikiomalla vankileirillä. Omien joukossa.

Niin paljon tuttuja, monta entistä opettajaa, luokkakaveria ja naapuria samaan aikaan samassa paikassa. Pii huomaa, ettei enää muista useimpien nimiä eikä sitäkään, onko kyse koulukaverista vai muuten vain tutusta. Ei vaikka kasvoista tietääkin heti, että jossakin kohtaa tiet ovat risteytyneet. Vain opettajat ovat säilyttäneet statuksensa, heitä ei koskaan voisi sekoittaa kehenkään.

Monet lämpimät halaukset olivat toivottaneet Piin tervetulleeksi koululle, koulurakennuksen tuoksu tainnutti hänet heti ovella, loisteputkista huolimatta varjoisat käytävät sekoittivat hänet juhlaväen joukkoon. Tuolilla istuessaan Pii on koulun entinen oppilas, vanhempiensa tytär, veljensä sisko. Tai niin hän ainakin haluaa itselleen uskotella. Siinä luulossa hän on. Etteivät kirkkonummelaiset muka lukisi lehtiä, eivät katsoisi televisiota, eivätkä seuraisi verijälkiä murhapaikoille. Pii ei huomaa ihmisten supinaa, tai jos hän huomaakin, hän ei välitä. Pitkän sairausloman ja yhä jatkuvan terapian avulla hän on päässyt jaloilleen. Hän ei itke koska voi huonosti vaan koska voi hyvin. On koulunpäättäjäispäivä ja Piin pikkuveli painaa päähänsä valkean lakin. Pii on ollut vanhempiensa luona jo reilun viikon. Hän on auttanut äitiään juhlan järjestelyissä, ottanut kontolleen tuolien ja pöytien siirtelyn ja siivoamisen ja kaikenlaisen roudaamisen. Leipomisen hän on suosiolla jättänyt äidille, mutta luvannut auliisti huolehtia sampanjapullojen avaamisesta ja juomien kaatamisesta. Sen hän kyllä osaisi.

Aina yhtä ankea juhlasali on pyntätty juhlakuntoon, koristeltu nuorilla, hennonvihreälehtisillä koivuilla ja valkoisilla tuomenkukilla. Puhujanpönttö on kannettu tuolirivien eteen. Sen reunalla rehottaa saniainen. Piitä koulun absoluuttinen rumuus lähes liikuttaa. Yksikään kaunis asia ei ole päässyt pilaamaan vaikutelmaa. Kaikki on linjakkaasti mautonta. Parasta lapsille ja nuorille tarjottavaa kunnallislaatua, Pii ajattelee. Kunnallisesta päätöksenteosta saisi herkullisen ohjelman. Se olisi kaikkea, mitä televisio-ohjelmien nykyisin pitää olla: interaktiivinen, yllättävä, viihdyttävä, pelottava ja yli miljoonaa katsojaa kiinnostava. Täydellinen koko kansan hittituote.

Rehtorin runsassitaattisen puheen aikana Pii katselee ulos. Piin kouluaikana juhlasalissa ei ollut ikkunan ikkunaa. Ulkona paistaa aurinko. Kesä tuli lopulta, päätti pitkään jatkuneen jahkailunsa, hääti pohjoistuulen, kuuran ja piiskasateet pois. Vielä edellisiltana, Piin ajaessa terapiaistunnon jälkeen Helsingistä kohti Kirkkonummea, auton mittari näytti vaivaista viittätoista astetta. Terapeutin kysymykseen, mitä Pii juuri nyt pelkäsi, Pii oli vastannut rehellisesti: Että huomenna sataa tai on pakkasta. Vastaus sai terapeutin nauramaan ensimmäistä kertaa seitsemän kuukautta jatkuneiden istuntojen aikana.

–Jos sinun ainoat pelkosi liittyvät säätilaan niin minä tulkitsen, että sinä voit aika hyvin?

–Voin mä, Pii vastasi ja huomasi ihmettelevänsä sitä itsekin. Puolentoista vuoden suossa rämpinen...