ISBN 978-951-0-41020-2

Alkuteos: Snømannen
H. Aschehoug & Co. (W. Nygaard), Oslo 2007

Copyright © Jo Nesbø 2007
Published by agreement with Salomonsson Agency

Suomentanut Outi Menna

Kansi: Martti Ruokonen
Kannen kuva: iStock

Johnny Kniga Kustannus,
imprint of Werner Söderström Corporation
www.johnnykniga.fi

Teoksen jakelu ja osittainen kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeuden haltijan lupaa on korvausvastuun ja rangaistuksen uhalla kielletty.

Johnny Kniga Kustannus 2014







Omistettu Kirsten Hammervoll Nesbølle

OSA 1

1. Keskiviikko 5. marraskuuta 1980. Lumiukko

Sinä päivänä satoi ensilumi. Kello oli yksitoista aamupäivällä, kun värittömältä taivaalta alkoi täysin varoittamatta putoilla valtavia hiutaleita, jotka avaruudesta laskeutuvan valkoisen armadan lailla peittivät alleen Romeriken pellot, pihat ja puutarhat. Kahdelta aurausautot olivat täydessä työn touhussa Lillestrømissä, ja kun Sara Kvinesland puoli kolmelta ajoi Toyota Corolla SR5:llään hitaasti ja varovasti Kolloveienin omakotitalojen ohi, marraskuinen lumi lepäsi untuvapeittona aaltoilevan maiseman yllä.

Talot näyttivät hänen mielestään erilaisilta päivänvalossa. Niin erilaisilta, että hän oli vähällä ajaa vahingossa tutun pihatien ohi. Auto lähti sivuluisuun, kun hän jarrutti, ja takapenkiltä kuului närkästynyt huokaus. Hän näki peruutuspeilistä poikansa tyytymättömän ilmeen.

»Minulla ei mene kuin hetki, kultaseni», hän sanoi.

Autotallin edessä oli iso musta läntti keskellä valkoista, lumen peittämää asvalttia, ja hän ymmärsi että muuttoauto oli ollut siinä hetkeä aiemmin. Kurkkua kuristi. Toivottavasti hän ei tullut liian myöhään.

»Kuka täällä asuu?» kuului takapenkiltä.

»Yksi tuttu vain», Sara vastasi ja tarkisti automaattisesti kampauksensa peilistä. »Kymmenen minuuttia, kulta. Jätän avaimen tähän, niin voit kuunnella radiota.»

Hän nousi autosta vastausta odottamatta ja lähti sipsuttamaan liukkailla kengillään kohti ulko-ovea, josta hän oli kulkenut ulos ja sisään monet kerrat muttei koskaan näin, ei koskaan keskellä päivää, kaikkien uteliaiden naapureiden nähden. Ei niin että vierailut iltamyöhällä olisivat vaikuttaneet jotenkin viattomammilta, mutta jollain tavalla tuntui asianmukaiselta ajoittaa tämäntapaiset käynnit pimeisiin iltoihin.

Hän kuuli summerin oven läpi, aivan kuin mehiläinen olisi surissut hillopurkissa. Odottaessaan alkavan epätoivon vallassa hän vilkuili naapuritalojen ikkunoita. Ne eivät paljastaneet mitään, heijastivat vain peilikuvia lehdettömistä omenapuista, harmaasta taivaasta ja maidonvalkoisesta maisemasta. Viimein hän kuuli askeleita oven takaa ja henkäisi helpotuksesta. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli sisällä, miehen tiukassa syleilyssä.

»Älä lähde, rakas», hän sanoi kuullen itkun kiristävän äänijänteitään jo nyt.

»Minun on pakko», mies vastasi sävyyn, joka kertoi että hän oli kyllästynyt kuuntelemaan jatkuvasti samaa virttä. Miehen kädet alkoivat viivyttelemättä hakeutua tuttuihin paikkoihin, joihin ne eivät kyllästyneet ikinä.

»Eikä ole», Sara kuiskasi hänen korvaansa. »Sinä vain haluat lähteä. Et uskalla enää tavata minua.»

»Tämä ei liity meihin kahteen millään tavalla.»

Sara kuuli ärtymyksen hiipivän miehen ääneen samalla kun käsi, yhtaikaa voimakas ja pehmeä käsi liukui selän ihoa pitkin alas hameen ja sukkahousujen alle. He olivat kuin kokenut tanssipari, he aistivat toistensa vähäisimmänkin liikkeen, pienimmänkin askeleen, rytmin, hengityksen. Ensin valkoinen lemmenhetki. Hyvä, hellä. Ja sen jälkeen synkkä pimeys. Tuska.

Miehen käsi hyväili takkia, etsi nänniä paksun toppakankaan alta. Mies oli ihastunut hänen nänneihinsä, hipelöi niitä jatkuvasti, yhä uudestaan. Ehkä siksi, ettei miehellä itsellään ollut sellaisia.

»Jätitkö auton etupihalle?» mies kysyi ja puristi nänniä, kovaa.

Sara nyökkäsi ja tunsi kivun välähtävän päänsä sisällä syttyvänä intohimona. Häpyhuulet olivat jo valmiiksi raollaan ja odottivat miehen sormia, jotka kohta työntyisivät sisään. »Poika odottaa autossa.»

Miehen käsi pysähtyi yhtäkkiä.

»Hän ei tiedä mitään», Sara voihkaisi ja tunsi käden epäröivän edelleen.

»Entä miehesi? Missä hän on nyt?»

»Missä luulisit? Töissä. Tietenkin.»

Nyt oli Saran vuoro kuulostaa ärtyneeltä. Siksi, että mies oli ottanut puheeksi hänen aviomiehensä, josta hänen oli vaikea sanoa mitään tulematta ärtyisäksi. Ja myös siksi, että hänen ruumiinsa vaati miestä sisäänsä, nyt heti. Sara Kvinesland avasi miehen vetoketjun.

»Älä…» mies aloitti ja tarttui häntä ranteesta. Hän läimäytti miestä voimakkaasti poskelle toisella kädellään. Mies katsoi häntä ällistyneenä samalla kun punainen läikkä alkoi levitä poskelle. Hän hymyili, tarttui paksuihin mustiin hiuksiin ja veti miehen kasvot lähelle omiaan.

»Saat lähteä», hän kähisi. »Mutta ensin joudut nussimaan minua. Onko selvä?»

Hän tunsi miehen hengityksen kasvoillaan. Se oli muuttunut raskaammaksi. Hän läimäytti vielä kerran vapaalla kädellään, ja miehen penis paisui hänen kädessään.

Mies työntyi syvemmälle, kerta kerralta rajummin, mutta kaikki oli jo ohi. Hän oli muuttunut tunnottomaksi, taika oli rauennut, jännitys oli lauennut eikä jäljellä ollut muuta kuin epätoivo. Mies katoaisi hänen elämästään. Katosi juuri nyt, koko ajan. Vieden mukanaan kaikki kaipuun vuodet, kaikki itketyt kyyneleet, kaikki epätoivoiset teot, joihin hän oli miehen takia suostunut. Antamatta takaisin yhtään mitään. Paitsi sen yhden asian.

Mies asettui seisomaan sängyn päätyyn ja otti hänet silmät kiinni. Sara tuijotti miehen rintakehää. Aluksi se oli näyttänyt hänen mielestään oudolta, mutta pikkuhiljaa hän oli tottunut rintakehää peittävään sileään, valkoiseen ihoon. Se toi hänen mieleensä vanhat patsaat, joista nännit oli jätetty pois siveellisyyssyistä.

Miehen ähkintä voimistui. Hän tiesi, että mies laukeaisi kohta raivokkaasti karjaisten. Hän oli rakastanut sitä karjaisua. Aina yhtä yllättynyttä, kiihkeää, miltei tuskan vääristämää ilmettä miehen kasvoilla, aivan kuin orgasmi olisi joka ikinen kerta ylittänyt hänen villeimmätkin odotuksensa. Nyt Sara odotti vain viimeistä karjaisua, raikuvaa jäähyväishuutoa miehen makuuhuoneessa, joka oli kuin kalsea laatikko vailla tauluja, verhoja tai mattoja. Hetken päästä mies pukeutuisi ja muuttaisi toiselle puolelle maata, mistä hänelle oli kuulemma tarjottu työpaikkaa, josta hän ei voinut kieltäytyä. Mutta tästä mies kyllä pystyi kieltäytymään. Tästä. Vaikka aivan pian karjuisi nautinnosta.

Sara pani silmät kiinni. Mutta karjaisua ei kuulunutkaan. Mies oli pysähtynyt.

»Mitä nyt?» Sara kysyi ja avasi silmänsä. Miehen ilme oli vääristynyt, kuten pitikin. Mutta ei nautinnosta.

»Jonkun kasvot», mies kuiskasi.

Sara jäykistyi. »Missä?»

»Ikkunan takana.»

Ikkuna oli sängyn päädyssä, suoraan hänen päänsä yläpuolella. Hän kääntyi, tunsi miehen liukuvan ulos nyt jo velttona. Ikkuna oli niin korkealla, ettei hän nähnyt siitä ulos sängyssä maatessaan. Ja samalla niin korkealla, ettei kukaan voinut seistä ikkunan takana ja katsoa siitä sisään. Hiljalleen laskeutuva hämärä aiheutti sen, ettei hän erottanut muuta kuin kattolampun kaksinkertaisen heijastuksen.

»Sinä näit itsesi», Sara sanoi lähes anovalla äänellä.

»Niin minäkin ensin luulin», mies sanoi tuijottaen yhä ulos ikkunasta.

Sara kohottautui polvilleen. Nousi ja katsoi ikkunasta pihalle. Siellä, nyt hänkin näki kasvot.

Ja hän purskahti nauruun helpottuneena. Kasvot olivat valkoiset, ja silmät ja suu oli tehty mustista pikkukivistä, jotka oli luultavasti poimittu pihatieltä. Käsien paikalla oli kaksi omenapuun oksaa.

»Herrajumala sentään», hän hihitti. »Sehän on vain lumiukko.»

Samassa hihitys vaihtui nyyhkytykseksi, hän itki avuttomana, kunnes tunsi miehen käsivarret ympärillään.

»Minun täytyy lähteä», hän nyyhkäisi.

»Jää vielä vähäksi aikaa», mies pyysi.

Hän jäi.

Kun Sara käveli takaisin autolle, hän huomasi viipyneensä melkein neljäkymmentä minuuttia.

Mies oli luvannut soitella. Hän oli aina ollut hyvä valehtelemaan, ja kerrankin Sara oli siitä iloinen. Jo ennen kuin hän ehti autolle saakka hän näki poikansa pelästyneet kasvot, jotka tuijottivat auton takapenkiltä. Hän nykäisi ovenkahvasta ja huomasi hämmästyksekseen, että se oli lukossa. Hän katsoi sisään huuruisten ikkunalasien läpi. Poika avasi oven vasta kun hän koputti ikkunaan.

Hän istuutui kuljettajanpaikalle. Radio oli kiinni, ja autossa oli hyytävän kylmä. Virta-avain lojui viereisellä etuistuimella. Hän kääntyi katsomaan takapenkillä istuvaa poikaa. Pojan kasvot olivat kalpeat, ja hänen alahuulensa väpätti.

»Onko jokin hullusti?» Sara kysyi.

»On», poika sanoi. »Minä näin sen.»

Pojan ohut ääni värisi pelosta, hän ei muistanut kuulleensa äänessä sellaista sävyä sen jälkeen, kun poika oli pienenä istunut olohuoneen sohvalla heidän välissään katsomassa tv:tä kädet silmillä. Nyt pojalla oli jo äänenmurros, hän oli lakannut antamasta äidilleen hyvän yön halauksia ja kohdistanut mielenkiintonsa tyttöihin ja autonmoottoreihin. Jonakin päivänä poika nappaisi jonkun tytöistä omaan autoonsa ja ajaisi pois hänen luotaan, jättäisi hänet.

»Minkä, mitä sinä tarkoitat?» hän kysyi, työnsi avaimen virtalukkoon ja väänsi.

»Lumiukon…»

Moottori ei inahtanutkaan, ja pakokauhu otti Saran valtaansa varoittamatta. Hän ei osannut sanoa, mistä se täsmälleen johtui. Hän tuijotti ulos etuikkunasta ja väänsi avainta uudelleen. Oliko akku ehtinyt tyhjentyä näin nopeasti?

»Miltä se lumiukko näytti?» hän kysyi, painoi kaasun pohjaan ja väänsi epätoivoissaan virta-avainta niin kovaa, että se tuntui lähestulkoon katkeavan. Poika vastasi, mutta käynnistyvän moottorin ulvahdus peitti äänen kuuluvista.

Sara onnistui saamaan oikean vaihteen päälle ja nosti kytkintä aivan kuin heillä olisi yhtäkkiä kiire päästä pois. Renkaat sutivat pehmeässä, vasta sataneessa lumessa. Hän lisäsi kaasua, mutta auto ei hievahtanutkaan eteenpäin, liukui vain sivusuunnassa peräpää edellä. Viimein renkaat saivat kosketuksen asvalttiin, ja auto syöksähti eteenpäin ja luisui alas tielle.

»Isä odottaa jo», hän sanoi. »Meidän on pidettävä kiirettä.»

Hän pani radion päälle ja sääti ääntä kovemmalle täyttääkseen auton muilla äänillä kuin omalla puheellaan. Uutistenlukija kertoi jo sadannen kerran saman päivän aikana, että Ronald Reagan oli edellisyönä voittanut Jimmy Carterin Yhdysvaltain presidentinvaaleissa.

Poika sanoi taas jotain, ja hän vilkaisi peiliin.

»Mitä?» hän kysyi kuuluvalla äänellä.

Poika toisti sen mitä oli sanonut, mutta hän ei kuullut vieläkään. Hän väänsi radiota hiljemmalle ajaessaan samalla alaspäin kohti päätietä ja jokea, jotka halkoivat maisemaa mustina viivoina, kuin kaksi surunauhaa. Ja säpsähti huomatessaan etupenkkien väliin ilmestyneen hahmon. Pojan ääni kuului käheänä kuiskauksena aivan hänen korvansa juuresta. Ikään kuin olisi tärkeää, ettei kukaan muu kuule:

»Me kuolemme.»

2. 2. marraskuuta 2004. Päivä 1. Kivisilmät

Harry Hole säpsähti ja räväytti silmät auki. Huoneessa oli hyytävän kylmä, ja pimeydestä kantautuva ääni oli herättänyt hänet. Ääni kertoi että amerikkalaiset päättäisivät tänään, olisiko heidän maansa presidentti myös seuraavat neljä vuotta nimeltään George Walker Bush. Marraskuu. Pimeä kausi oli alkamassa toden teolla, Harry ajatteli. Hän viskasi peiton yltään ja laski jalat lattialle. Kylmä linoleumi vihloi jalkapohjia. Hän jätti kelloradion uutisineen päälle ja meni kylpyhuoneeseen. Katsoi itseään peilistä. Sieltäkin näkyi marraskuu; raskas, harmaa ja pilvinen. Silmät verestivät, kuten aina, ja nenän ihohuokoset ammottivat isoina, mustina kraattereina. Vaaleansinisten, alkoholin haalistamien iiristen alla roikkuvat pussit katoaisivat sen jälkeen, kun hän olisi huuhdellut kasvot lämpimällä vedellä, kuivannut ne pyyhkeeseen ja syönyt aamupalan. Niin hän vielä silloin oletti. Hän ei ollut aivan varma siitä, mitä kasvoille päivän mittaan tapahtuisi nyt kun hän oli täyttänyt neljäkymmentä. Siliäisivätkö rypyt ja muuttuisiko hänen ilmeensä levolliseksi sen piinatun kauhun sijaan, joka kasvoilta kuvastui öisten painajaisten jäljiltä. Hän näki painajaisia lähes joka yö. Hän vältteli peilejä sen jälkeen, kun oli poistunut pienestä ja askeettisesti sisustetusta, Sofies gatella sijaitsevasta asunnostaan ja muuntautunut apulaispoliisipäällikkö Holeksi, jonka työpaikka oli Oslon Poliisitalossa, väkivaltaosastolla. Sen sijaan hän tuijotti muiden ihmisten kasvoja erottaakseen niissä piilevän tuskan ja mahdolliset heikkoudet, painajaiset, motiivit ja syyt itsepetokseen kuunnellessaan heidän kyllästyttäviä valheitaan ja yrittäessään löytää järjen hivenen siitä mitä hän teki työkseen: vangitsi ihmisiä, jotka olivat jo aikoja sitten jääneet vangiksi itsensä sisään. Omaan vihan ja itseinhon vankilaansa, jonka hän tunnisti liiankin hyvin. Hän pyyhkäisi kämmenellä karheaa, lyhyeksi leikattua vaaleaa sänkeä, joka peitti hänen päälakeaan tarkalleen 193 senttimetriä palelevien jalkapohjien yläpuolella. Solisluu törrötti ihon alla kuin vaateripustin. Hän oli treenannut ankarasti edellisen jutun jälkeen. Suorastaan pakkomielteisen ankarasti, voisi joku väittää. Pyöräilyn lisäksi hän oli alkanut nostella painoja Poliisitalon kellarin kuntosalissa. Hän nautti kivusta, siitä kuinka repivä tuska peitti alleen liiat ajatukset. Ja silti hän laihtui jatkuvasti. Rasva katosi ja lihakset erottuivat muhkuraisena kerroksena luurangon ja ihon välissä. Oltuaan aiemmin leveäharteinen, Rakelin sanojen mukaan ruumiinrakenteeltaan luonnostaan atleettinen, hän oli viime aikoina alkanut muistuttaa nyljettyä jääkarhua, jollaisen oli nähnyt kerran valokuvassa – lihaksikasta mutta järkyttävän laihaa petoeläintä. Hän oli yksinkertaisesti hiljalleen katoamassa. Eikä se itse asiassa haitannut yhtään. Harry huokaisi. Marraskuu. Ja yhä pimeämpään päin oltiin menossa.

Hän meni keittiöön, joi lasin vettä saadakseen päänsäryn lakkaamaan ja katsoi silmiään siristellen ulos ikkunasta. Vastakkaisella puolella Sofies gatea olevan talon katto oli muuttunut valkoiseksi, ja siitä heijastuva kirkas valo häikäisi silmiä. Ensilumi oli satanut yön aikana. Harry ajatteli kirjettä. Hän sai aina toisinaan outoja kirjeitä, mutta tämä oli ollut vielä tavallistakin oudompi. Siinä oli mainittu nimeltä Toowoomba.

Radiossa oli alkanut luonto-ohjelma, ja joku kertoi innostuneella äänellä norpista. »Beringinmerennorpat kokoontuvat joka kesä Beringinsalmeen parittelemaan. Koska enemmistö norpista on uroksia, kilpailu naaraista on niin kovaa että ne urokset, jotka ovat onnistuneet löytämään itselleen puolison, pysyttelevät koko parittelukauden saman naaraan kanssa. Uros pitää puolisostaan huolta, kunnes poikanen on syntynyt ja oppinut selviytymään itsenäisesti. Ei siksi että se rakastaisi naarasta, vaan siksi että se rakastaa omia geenejään ja perintötekijöitään. Darwinistisen teorian käsittein ilmaistuna beringinmerennorpan yksiavioisuuden syynä ei ole moraali vaan kamppailu eloonjäämisestä.»

Olisiko noin, Harry ajatteli.

Radiossa puhuvan ihmisen euforinen ääni kohosi miltei falsettiin: »Mutta ennen kuin norpat lähtevät Beringinsalmesta avoimemmille vesille etsimään ravintoa, uros yrittää tappaa naaraan. Miksi? Koska beringinmerennorppanaaraat eivät koskaan parittele kahdesti saman uroksen kanssa! Naaraan kannalta kyse on perintötekijöiden biologisesta riskin hajauttamisesta, aivan kuten osakemarkkinoilla. Naaraan kannalta moniavioisuus on biologisesti järkevämpää, ja uros tietää sen. Surmaamalla naaraan uros pyrkii varmistamaan, etteivät muiden norppien poikaset tule kilpailemaan samasta ravinnosta sen omien jälkeläisten kanssa.»

»Kyllähän Darwinin lait koskevat meitäkin, eli miksei ihminen ajattele samalla tavalla kuin norppa?» kysyi toinen ääni.

»Niinhän me juuri teemme! Meidän yhteiskuntamme ei ole niin yksiavioinen kuin voisi luulla, eikä ole koskaan ollutkaan. Ruotsalaisessa tutkimuksessa selvisi äskettäin, että viidellätoista tai jopa kahdellakymmenellä prosentilla lapsista on eri isä kuin he – sekä heidän oletettu isänsä – kuvittelevat. Kahdellakymmenellä prosentilla! Siis joka viidennellä lapsella! He kaikki elävät valheessa. Näin pidetään huolta biologisesta monimuotoisuudesta.»

Harry väänsi taajuussäädintä etsiessään kuuntelun kestävää musiikkia. Etsintä pysähtyi, kun radiossa alkoi soida Johnny Cashin ikämiesversio kappaleesta »Desperado».

Ovelta kuului äänekäs koputus.

Harry meni makuuhuoneeseen, kiskaisi farkut jalkaan, palasi eteiseen ja avasi oven.

»Harry Hole?» Oven takana seisoi siniseen haalariin pukeutunut mies, joka katsoa tihrusti Harrya paksujen linssien läpi. Miehen katse oli kirkas kuin pienellä lapsella.

Harry nyökkäsi.

»Onko sinulla sientä?» Mies esitti kysymyksen ilmeenkään värähtämättä. Pitkä hiustukko oli liimaantunut otsalle. Kainalossaan miehellä oli muovinen kirjoitusalusta, johon oli nipistimellä kiinnitetty täyteen kirjoitettu paperiarkki.

Harry odotti selittävää jatkoa, mutta sitä ei kuulunut. Mies vain tuijotti kirkkaalla, avoimella katseellaan.

»Se», Harry sanoi, »on oikeastaan minun yksityisasiani.»

Mies hymyili aivan kuin hänelle olisi kerrottu vitsi, jota hän oli saanut kuulla kyllästymiseen saakka. »Sientä, täällä asunnossasi. Homesientä.»

»En ole huomannut epäilläkään sellaista», Harry sanoi.

»Siinäpä homesienen juju nimenomaan piileekin. Kukaan osaa harvoin epäillä sen olemassaoloa.» Mies imaisi hampaitaan ja alkoi keikkua kengänkannoillaan.

»Mutta?» Harry sanoi, kun jatkoa ei taaskaan kuulunut.

»Mutta se on silti olemassa.»

»Miksi kuvittelet että sitä on täällä?»

»Sitä on sinun naapurissasi.»

»On vai? Luuletko että se olisi voinut levitä sieltä tänne?»

»Homesieni ei leviä. Lattiasieni leviää.»

»Elikkä…?»

»Talon seinien ilmastointi on suunniteltu väärin. Ne tarjoavat hyvän kasvualustan homesienelle. Saanko vilkaista keittiötäsi?»

Harry väistyi sivuun. Mies marssi keittiöön ja painoi saman tien oranssin, hiustenkuivaajalta näyttävän laitteen seinää vasten. Laite piippasi kaksi kertaa.

»Kosteusmittari», mies sanoi ja katsoi jotakin, mistä ilmeisesti näkyi mittarin antama lukema. »Juuri niin kuin arvelinkin. Oletko varma, ettet ole nähnyt tai haistanut mitään epäilyttävää?»

Harry ei osannut kuvitella, mitä hänen täsmälleen ottaen olisi pitänyt nähdä.

»Mömmöä, joka näyttää pilaantuneelta leivältä», mies sanoi. »Mädäntyneen hajua.»

Harry pudisti päätään.

»Oletko tuntenut kirvelyä silmissä?» mies kysyi. »Onko väsymys vaivannut? Tai päänsärky?»

Harry kohautti hartioitaan. »No on tietenkin. Niin kauan kuin pystyn muistamaan.»

»Eli niin kauan kuin olet asunut täällä, niinkö?»

»Ehkä. Kuule…»

Mutta mies ei kuunnellut, hän oli irrottanut puukon vyöstään. Harry pidätti hengitystään ja tuijotti puukkoa pitelevää kättä, joka kohosi ylös ja iskeytyi voimalla seinään. Kuului voihkaisu, kun terä osui tapetin takana olevaan kipsilevyyn. Mies veti puukon ulos, työnsi sen takaisin sisään ja kaivoi irti osittain murentuneen kipsinpalasen, jonka jäljiltä seinään jäi musta reikä. Sitten hän heilautti esiin pienen taskulampun ja valaisi sillä reikää. Otsa kurtistui ylimitoitettujen silmälasien yläpuolella. Sen jälkeen mies painoi nenänsä kiinni reikään ja nuuhkaisi.

»Justiinsa juu», hän sanoi. »Hei vaan teille.»

»Hei vaan kenelle?» Harry kysyi ja siirtyi lähemmäs.

»Aspergillusta minä tässä tervehdin», mies sanoi. »Se on eräs homesienisuku. Siihen kuuluvia lajeja on yhteensä kolme–neljäsataa, eikä tällä kertaa kyseessä olevan lajin tunnistaminen ole helppoa, koska se kasvaa niin ohuena rihmastona ettei sitä erota silmällä. Mutta hajusta ei voi erehtyä.»

»Tietääkö se ongelmia?» Harry kysyi ja yritti muistella, kuinka paljon pankkitilille oli jäänyt rahaa sen jälkeen kun hän oli yhdessä isän kanssa kustantanut omien sanojensa mukaan »ihan vain lievää Downin syndroomaa» sairastavan pikkusiskon Espanjan-matkan.

»Homesieni ei ole samanlaista kuin aito lattiasieni, talo ei romahda maan tasalle», mies sanoi. »Mutta sinä saatat romahtaa.»

»Minäkö?»

»Jos joudut altistumaan sille. Jotkut sairastuvat hengittäessään homesienen saastuttamaa ilmaa. He elää kituuttavat vuodesta toiseen ja heitä syytetään luulosairaiksi, koska kukaan ei löydä mitään ja muut talossa asuvat ovat terveitä. Ravinnokseen homesieni sitä paitsi napostelee tapetteja ja kipsilevyjä.»

»Mm. Mitä ehdotat?»

»Että taitan niskat mokomalta ryökäleeltä, tietenkin.»

»Ja aiheutat samalla minulle henkilökohtaisen konkurssin, vai?»

»Taloyhtiön vakuutus kattaa korjaustyöt, joten sinä itse et joudu maksamaan kruunuakaan. En tarvitse sinulta muuta kuin vapaan pääsyn asuntoosi muutamana seuraavana päivänä.»

Harry kaivoi vara-avaimet keittiön laatikosta ja ojensi ne miehelle.

»Käyn täällä yksin», mies sanoi. »Kunhan mainitsin. Liikkeellä on niin paljon outoja hiihtäjiä.»

»On vai?» Harry hymähti surumielisesti tuijottaen ulos ikkunasta.

»Häh?»

»Ei mitään», Harry sanoi. »Eikä täällä edes ole mitään varastettavaa. Minun täytyy nyt mennä.»

*

Matalalta paistavan aamuauringon säteet heijastuivat jo Poliisitalon, Oslon poliisipiirin päämajan ikkunoista. Poliisitalo oli nököttänyt lähes kolmekymmentä vuotta samassa paikassa, harjanteen päällä Grønlandsleiretin kaupunginosassa. Siellä poliisit saivat olla – vaikkei näin virallisesti ollut alun perin ajateltu – rikostilastojen kärjessä olevien keskustan itäpuolella sijaitsevien alueiden välittömässä tuntumassa lähimpänä naapurinaan »Bayern», Oslon vankila. Poliisitaloa ympäröivät ruskeaksi lakastunut nurmikenttä sekä nurmella kasvavat vaahterat ja lehmukset, jotka olivat yön aikana saaneet peitteekseen ohuen, harmaanvalkoisen lumikerroksen, mikä sai koko puiston näyttämään lakanoihin verhotulta kuolinpesältä.

Harry käveli mustaa, asvaltoitua käytävää pitkin rakennuksen pääovelle ja astui sisään keskusaulaan, missä Kari Christensenin posliinisessa seinäkoristeessa virtaava vesi kuiski iänikuisia salaisuuksiaan. Hän nyökkäsi aulassa seisovalle vartijalle ja meni hissillä väkivaltaosastolle kuudenteen kerrokseen. Vaikka hän oli jo yli puoli vuotta sitten saanut uuden työhuoneen osaston punaiselta alueelta, hän oli vähällä kääntyä epähuomiossa ahtaaseen, ikkunattomaan toimistoon, jonka oli jakanut ylikonstaapeli Jack Halvorsenin kanssa. Nykyään huoneessa istui ylikonstaapeli Magnus Skarre. Ja Jack Halvorsen makasi haudassaan Vestre Akerin hautausmaalla. Vanhemmat olisivat halunneet haudata poikansa kotipaikkakunnalle Steinkjeriin, koska Jack ja Beate Lønn, rikosteknisen osaston nykyinen johtaja, eivät olleet naimisissa eivätkä edes asuneet yhdessä. Mutta kun he saivat tietää, että Beate oli raskaana ja että Jackin ja Beaten yhteinen lapsi syntyisi kesällä, he olivat lopulta itsekin olleet sitä mieltä, että Jackin haudan tuli olla Oslossa.

Harry meni uuteen huoneeseensa. Hän tiesi että se pysyisi ikuisesti uutena huoneena, aivan kuten Barcelonan jalkapalloseuran viisikymmentä vuotta vanhaa kotikenttää kutsuttiin katalaaniksi yhä nimellä Camp Nou, uusi stadion. Hän lysähti tuoliinsa ja pani radion päälle nyökätessään samalla hyvät huomenet kolmelle valokuvalle, jotka nojasivat seinään kirjahyllyn päällä ja jotka hän ripustaisi seinälle jonakin päivänä epämääräisessä tulevaisuudessa, kunhan muistaisi ostaa taulunkannattimia. Ellen Gjelten ja Jack Halvorsen ja Bjarne Møller. Siinä he seisoivat, kronologisessa järjestyksessä. Dead Policemen’s Society.

Radiossa norjalaiset poliitikot ja yhteiskuntatieteilijät keskustelivat Yhdysvaltain presidentinvaaleista. Harry tunnisti äänestä Arve Støpin, menestyneen Liberal-aikakauslehden omistajan, joka tunnettiin yhtenä maan asiantuntevimmista, ylimielisimmistä ja viihdyttävimmistä keskustelijoista. Harry sääti radiota kovemmalle niin että puhujien äänet kaikuivat huoneen kiviseinistä ja otti uudelta työpöydältään Peerless-merkkiset käsiraudat. Hän harjoitteli speedcuffingia pöydänjalkaan, joka oli jo nyt kolhuilla Chicagossa pidetyllä FBI-kurssilla opitun tavan vuoksi. Hän oli kehittänyt taidon huippuunsa pitkinä, yksinäisinä iltoina vuokramurjussaan Cabrini Greenissä, missä hänen ainoana seuranaan olivat riitelevien naapureiden huudot sekä Jim Beam. Tavoitteena oli iskeä avoin käsirautojen puolisko pidätettävän ranteeseen siten, että jousitettu rengas kiertyi ranteen ympärille ja rauta napsahti lukkoon. Riittävällä tarkkuudella ja sopivasti voimaa käyttämällä oli mahdollista kiinnittää itsensä pidätettävään ennen kuin tämä ehti reagoida lainkaan. Harry ei ollut koskaan tarvinnut kyseistä taitoa työssään, ja toista FBI:n kurssilla oppimaansa taitoa hän oli päässyt hyödyntämään kerran; sitä kuinka napataan sarjamurhaaja. Käsiraudat napsahtivat pöydänjalan ympärille, ja radiokeskustelu jatkui edelleen:

»Mistä arvelet että norjalaisten epäluuloisuus George Bushia kohtaan johtuu, Arve Støp?»

»Siitä että me olemme ylisuojeltu kansa, jonka ei ole ikinä tarvinnut oikeasti sotia, koska me olemme tyytyväisinä antaneet muiden hoitaa sotimisen meidän puolestamme. Englannin, Neuvostoliiton ja USA:n, niin, me olemme aina Napoleonin sodista saakka piiloutuneet isoveljien selän taakse. Norjan turvallisuus on perustunut siihen, että muut kantavat vastuun silloin kun ollaan tositoimissa. Tätä on jatkunut niin pitkään, että me olemme kadottaneet kosketuksen todellisuuteen ja kuvittelemme että maailma on täynnä ihmisiä, jotka haluavat meille – maailman upporikkaimmalle valtiolle – pelkkää hyvää. Norjalle, höpöttävälle, umpityhmälle blondille, joka on eksynyt Bronxin takakujille ja moittii nyt närkästyneenä henkivartijaansa siitä, että tämä kohtelee päällekarkaajia liian kovakouraisesti.»

Harry näppäili Rakelin puhelinnumeron. Siskon lisäksi Rakel oli ainoa, jonka numeron hän osasi ulkoa. Nuorena ja kokemattomana hän luuli että huonosta muistista olisi haittaa rikostutkijan työssä. Nyt hän tiesi paremmin.

»Tarkoitatko siis että Bush ja USA ovat meidän henkivartijoitamme?» juontaja kysyi.

»Kyllä. Lyndon B. Johnson sanoi kerran, ettei USA ollut itse valinnut roolia itselleen, mutta siellä oli tajuttu, ettei siihen suostuisi kukaan muukaan. Meidän henkivartijamme on uuskristitty mies, jolla on isäkompleksi, alkoholiongelma ja rajallinen älykapasiteetti ja jolla ei ole selkärankaa edes siihen että suorittaisi asepalveluksen kunnialla. Eli lyhyesti sanottuna tyyppi, joka meidän iloksemme on valittu tänään toistamiseen Yhdysvaltain presidentiksi.»

»Tuo oli ilmeisesti ironiseksi tarkoitettu heitto?»

»Ei missään nimessä. Niin heikko presidentti kuuntelee neuvonantajiaan, ja Valkoisella talolla on maailman parhaat neuvonantajat, uskokaa pois. Vaikka eräästä naurettavasta ovaaliin toimistoon sijoittuvasta tv-sarjasta voisi saada sellaisen kuvan, että älykkyysmonopoli on demokraateilla, terävimmät ajattelijat löytyvät yllättäen republikaanien oikeasta äärilaidasta. Norjan turvallisuus on erittäin hyvissä käsissä.»

»Yhden ystäväni ystävä on harrastanut seksiä sinun kanssasi.»

»Ihanko totta?» sanoi Harry.

»Ei sinun», Rakel sanoi. »Puhuin tuolle toiselle miehelle. Støpille.»

»Sorry», Harry sanoi ja väänsi radiota hiljemmalle.

»Trondheimissa, jonkin esitelmän jälkeen. Støp kutsui hänet huoneeseensa. Hän oli kiinnostunut, mutta ilmoitti Støpille että häneltä oli poistettu toinen rinta. Støp sanoi harkitsevansa asiaa ja meni baariin. Ja tuli vähän ajan kuluttua takaisin ja vei naisen mukanaan.»

»Mm. Toivottavasti tapaaminen vastasi odotuksia.»

»Mikään ei vastaa odotuksia.»

»Eipä niin», Harry vastasi miettien, mistä he itse asiassa mahtoivat puhua.

»Mitä tänä iltana tapahtuu?» Rakel kysyi.

»Minulle sopii hyvin, että tavataan kahdeksalta Palace Grillissä. Mutta mitä höpötystä se oikein on, ettei sieltä voi muka varata pöytää etukäteen?»

»Se saa kai paikan kuulostamaan jotenkin hienommalta, olettaisin.»

He päättivät tavata ravintolan yhteydessä olevassa baarissa. Puhelun päätyttyä Harry jäi istumaan mietteissään. Rakel oli kuulostanut iloiselta. Tai tyytyväiseltä. Onnelliselta. Hän yritti kuulostella, voisiko hän olla iloinen Rakelin puolesta, iloinen siitä että nainen, jota hän oli rakastanut äärettömän paljon, oli onnellinen toisen miehen kanssa. Rakelilla ja hänellä oli ollut hetkensä, ja hän oli saanut tilaisuutensa. Ja käyttänyt ne loppuun. Miksei hän siis voinut iloita siitä että Rakelilla oli kaikki hyvin, miksei hän voinut lakata ajattelemasta että asiat voisivat olla toisin ja jatkaa omaa elämäänsä? Hän lupasi yrittää vielä vähän kovemmin.

*

Aamupalaveri hoitui nopeasti. Gunnar Hagen – poliisiylipäällikkö ja väkivaltaosaston johtaja – kävi läpi työn alla olevat asiat. Joita oli hädin tuskin mainittavasti, koska tutkittavana ei ollut uusia henkirikoksia ja murha oli ainoa, mikä sai osaston työntekijöiden pulssin kohoamaan. Thomas Helle, rikospäivystyksen etsintäyksikössä työskentelevä ylikonstaapeli, oli saapunut paikalle kertomaan naisesta, joka oli kadonnut kotoaan ja ollut kateissa jo vuoden. Väkivallasta ei näkynyt merkkiäkään, kuten ei myöskään tekijästä eikä naisesta itsestään. Nainen oli kotiäiti, ja hänet oli viimeksi nähty päiväkodissa, johon hän oli aamulla vienyt poikansa ja tyttärensä. Aviomiehellä ja kaikilla naisen läheiseen tuttavapiiriin kuuluvilla oli alibi ja heidät oli suljettu pois epäiltyjen joukosta. Palaverissa päätettiin, että väkivaltaosasto ryhtyisi tutkimaan tapausta.

Magnus Skarre välitti terveiset Ståle Aunelta – väkivaltaosaston vakituisesti käyttämältä psykologilta – jota hän oli käynyt katsomassa Ullevålin sairaalassa. Harry tunsi pistoksen omassatunnossaan. Ståle Aune ei ollut pelkästään hänen avustajansa rikosasioissa vaan myös hänen henkilökohtainen tukipilarinsa taistelussa alkoholia vastaan sekä lisäksi ainoa, jota hän saattoi kutsua uskotuksi ystäväkseen. Siitä oli jo yli viikko, kun Aune oli otettu sairaalaan epämääräisten oireiden perusteella, mutta Harry ei ollut vieläkään onnistunut p...