Sirkku

Puhelin soi juuri kun olen saanut hanskakädet pujotettua sauvojen hihnoihin. Se on parempi tehdä sisällä. Vaikka olen näppärä sormistani, alan usein räpeltää tarrojen kanssa, ja ulkona viimassa viivyttely on minusta inhottavaa. Kävellessä en huomaa, millainen sää on, onko sitä edes.

Jos Esko on hereillä tullessani, hän saattaa kysyä:

–Satoiko?

Hän katselee tuulitakkiani, joka on harteista märkä.

–Oliko lämpimämpi kuin eilen?

Niin kuin minä muka muistaisin, millaista oli juuri eilen. Joka ainoa aamuhan kävelen, saman lenkin lammen ympäri, ripeästi, sauvat jättävät reikiä maahan. Ennen vanhaan olisi ajateltu, että tuosta on rampa kulkenut, raajarikko lykkinyt itseään eteenpäin. Nyt pistokohdat kertovat, että matkaa on taittanut reipas, kunnollinen kansalainen, täynnä vastuuntuntoa ja itsemääräämisoikeutta. Kolesteroli alas, itse olen yrittäjäeläkkeestäni joutunut huolehtimaan.

Olen tällainen oman tieni kulkija, voisin sanoa, ellei se kuulostaisi niin typerältä ja itsekeskeiseltä.

Kaikki me sellaisia ollaan; kuka toisen reitille menisi tahallaan tallomaan. Vaikka tietysti on niitä, jotka ryhtyvät myötäelämään, loiskasveja. Matkijalintuja, jotka nappaavat jonkun idoliksi ja ryhtyvät toteuttamaan hänen elämäänsä.

Ei oman tien kulkijakaan voi esteiden yli saapastella noin vain. Toiset on kierrettävä kaukaa, toisten päälle pitää jäädä kiipeilemään. Mutta aamuisin minulla ei ole semmoiseen aikaa.

Tutulla reitillä tulevat vastaan ne samat. Piippua polttava mies, joka ulkoiluttaa kahta terrieriä. En ymmärrä, miten joku kestää koiria asunnossaan päivät pitkät. Aamuvuoroon polkupyörällä ajava tyttö, päässä talvisin tupsullinen pipo, kesällä tuuhea huiskuva poninhäntä. Joskus sekin siitä ohenee, minä tiedän. Ja se kolmikymppinen nainen, joka kulkee kumman ryhdikkäästi, jalkaterät ulospäin käännettyinä, ikuisesti tahriintumaton valkoinen ulkoilupuku yllä. Mielenterveyspotilas, kaupan kassa kertoi että nainen on viety psykoosissa sairaalaan.

Olen oikein opetellut sanomaan, että sairaala. Mielessäni ajattelen kyllä koko ajan, että hullujenhuone. Niin sitä minun lapsuudessani kutsuttiin, ja miksi se siitä olisi muuttunut.

Valkopukuinen ei tervehdi, hän hiipii milloin mistäkin mutkasta vastaan kuin pahvista taiteltu jäykkä jouluenkeli. Pelästyn häntä melkein enemmän kuin hirveä viime kesänä, vaikka elukka ryski mäen takaa lujaa kuin tankki, pysähtyi kauhusta pärskien eteeni ja suuntasi sitten lepikkoon niin että taisi muutama runko katketa.

Silloin sykkeeni saattoi nousta yli oman ylärajani, varmasti sataaseitsemääkymmentä pompotti. Ei tullut mittaria mukaan, en tykkää aina pitää sitä, se kiertää niin ilkeästi rinnan ympäri. Minulle tulee olo kuin olisin jossain tutkimuksessa, makaisin pöydällä enkä pääsisi lähtemään pois silloin kun haluaisin.

Lampea katselen mielelläni. Kutsun sen pintaa kykloopinsilmäksi. Alkutalvesta ja keväisin ennen jään sulamista se rähmii, mutta kesällä ja varsinkin syksyllä pakkasöiden jälkeen se toljottaa kirkkaana kuin rekisteröisi kaiken.

Sorsat siellä pesivät, ja joutsen, joka leikkii olevansa keskellä erämaata.

Joskus tekee mieli mennä liottamaan kättä. Kylmä vesi hyvittelisi särkeviä sormiani, mutta en malta keskeyttää askelten rytmiä. Tossut jumpsuttavat tasaisesti havukankaan polkuun, ja housujen lahkeet sihisevät yhteen hangatessaan kuin keittimen levylle tippuva kahvi.

Niistäkös minä Eskolle puhuisin.

–Ei satanut, mitä vähän ripotteli.

Menen äkkiä kylpyhuoneen ovesta ja laitan sen lukkoon. Tiedän, että Esko seisoo eteisen käytävällä ja miettii, olisiko pitänyt sanoa jotain toisella tavalla.

Puhelin soi, ja minun on ehdittävä riisua sauvat ja hanskat, puhelin soi niin että minua alkaa hikoiluttaa, vaikka laastari takapuolessa hankaa ja kutittaa kuin muistuttaisi koko ajan, että ähäkutti, täällä ollaan, mutta silti valut yhä hikeä.

Kuka soittaa lankapuhelimeen aamulla viisitoista yli kuusi. Peruuttaako joku vakiasiakas aikansa? Vaikka kännykkään ne viestin laittaisivat, ja viime tingassa, juuri sillä tavalla, että minulle jäisi turha tyhjä väli. Tekemistä ja asioiden hoitamista olisi vaikka kuinka, mutta mitään en sinä aikana voisi, kun en ole edeltäpäin sopinut ja varannut.

Tyhjiä turhia tunteja tulee viikossa muutama. Istun kampaamon takahuoneessa ja selvittelen kuitteja kirjanpitäjää varten tai teen tilauksia, merkitsen tarkkaan sampoot, hoitoaineet, suihkeet ja naamiot, tai lasken, etteivät harjoittelijat ole varastaneet tukusta hankittuja kahvipaketteja.

Joskus menen kadun yli kahvilaan, syön siellä täytetyn sämpylän, yhtä maukkaan kuin kuorittuna keitetty talviperuna, ja luen iltapäivälehtiä: Nyt alkaa MM-taistelu. Lääkeriippuvuus vei vieroitushoitoon. Meillä menee hyvin sängyssä.

Niin meilläkin Eskon kanssa. Kumpikin nukahtaa heti kun päänsä tyynyyn kallistaa.

Pidän sauvoja vaikeasti vasemmassa kainalossa ja nostan oikealla luurin. Vastaan vahingossa liikkeen nimellä.

–Salon Cirque.

–Onko rouva Sirkku Salonen?

Ryhdistäydyn, havahdun. Ääni on kuivakka, konemainen, virkanaisistunut. Kerron olevani.

–Täällä on sairaanhoitaja Relander aluesairaalasta. Kysymys on teidän äidistänne.

–Niin?

Vedän tuulipuseron vetoketjun auki, hammastus juuttuu alhaalla kuten useimmiten. Sekin pitäisi korjauttaa.

–Äitinne Vappu Toivonen kuoli tänä aamuna kello neljä kaksikymmentä. Hän nukkui pois rauhallisesti tajuihinsa tulematta. Otan osaa.

–Kiitos.

Nyhdän vetoketjua yhä, ja sauvat putoavat kolisten lattialle.

–Kiitos, huudan uudelleen puhelimeen, sillä pelkään, ettei ystävälliskohteliasneitiaika-ääni kuullut sitä ensimmäisellä kerralla.

–Yritin soittaa toisille lapsille, mutta he eivät vastanneet.

Äänessä on moitetta.

Mistä ihmeen lapsista hän puhuu, miksi hän alaikäisille soittaisi äidin poismenosta. Eikä suvussa mitään lapsia enää ole. Puhuuko hän meistä sisaruksista? Miksi hän niille muille yritti soittaa, minähän olen vanhin.

–Minä olen kuitenkin vanhin, sanon äänelle.

–Voisitteko te sitten hoitaa asian? Minun vuoroni on loppumassa, ja osaston palaveri alkaa. Ja jos haluatte keskustella lääkärin kanssa, niin osastolääkärin puhelinaika on iltapäivällä kello neljäntoista ja viidentoista välillä.

–Missä hän… äiti nyt on?

–Valmistamme hänet kappeliin. Voitte käydä jättämässä hänelle jäähyväiset kello neljäntoista jälkeen.

Silloinhan pitää soittaa lääkärille, ajattelen. Ja minulla on asiakkaita koko päivän. Hirviö-Hellevi tulee hiuslisäkkeiden laittoon juuri kahdelta. En minäkään joka paikkaan repeä.

–Kiitos ilmoituksesta, sanon luuriin pehmeästi.

Kokoan sauvat lattialta ja alan tarroittaa taas hihnoja. Mietin, tarvitsenko vielä jääpiikkejä lenkkareiden alle. Vessassa pitäisi käydä ennen lähtöä.

Esko on herännyt meteliin.

–Mitä täällä nyt? Sauvotko sinä ympäri olohuonetta? Eikö parkettiin tule jälkiä?

En vilkaise Eskoa, riuhdon housuja alas matkalla wc:hen, niitä saakelin tarroja en ainakaan enää avaa.

–Soittivat sairaalasta. Äiti kuoli pari tuntia sitten.

Vessan kaakelit olisi syytä vaihtaa. Haluaisin raikasta, ehkä turkoosia, ja kultaisen boordin, roomalaisvaikutteita kenties, niin kuin kylpylässä, spassa, kuten nykyisin on sanottava. Voisikohan lavuaaria kannatella pari joonialaista pylvästä? Kampaamon sisustusta olisi pitänyt reivata historiallisromanttiseen suuntaan, mutta yksin minä ideoitteni kanssa jäin, joudun toteuttamaan luovuuttani omakotitalomme pienimmässä huoneessa.

Avohyllyllä on liikaa tavaraa, aina. Siitä olisi hyvä kaapaista mukaan tarvittava, jos pitäisi nopeasti lähteä.

Kuulen seinän läpi kummallista ääntä. Menen keittiöön. Esko makaa yläruumis pöydälle levitettynä kuin fleeceviltti ja uikuttaa. Seison vieressä ranteet suorina, kävelysauvat roikkuen.

–Mitä sinä? Olihan tämä odotettavissa. Äiti makasi monta viikkoa taju kankaalla.

Esko vain itkee. Sauvoja perässäni raahaten naksautan kahvinkeittimen päälle. Sen punainen merkkivalo on ainoa iloinen piste keittiössä. Eskon reaktio harmittaa minua:

–Eihän se sun äitis ollut.

Vielä enemmän minua suututtaa, kun käsitän, ettei kävelystä tänä aamuna tule mitään. En ehdi lenkille. Ja pitää soittaa Pulmulle ja Mariannelle. Sekin kiukuttaa. Mistä heidät tavoitan, ellei se toimelias sairaanhoitajakaan.

Revin kaikki sauvat tossut hanskat puvut lämpöalusasut yhteen läjään lattialle. Esko on keskittynyt itkemiseensä, haen kaapista kaksi rauhoittavaa ja laitan ne ja lasillisen vettä hänen kätensä ulottuville.

Minun ei tarvitse sanoa mitään. Meille kypsille ihmisille on ehtinyt kehittyä tarkka vainu: tajuamme, milloin tuskaa pitää lievittää heti, ettei se ehdi tiukentaa otetta kurkusta, ja haistamme lähestyvät lääkkeet kilometrin päästä.

Läjähdän sohvalle alastomana. Sellaisena äitikin minut maailmaan saattoi.

Pulmu vastaa kännykkään ensimmäisen piippauksen jälkeen. En ehdi miettiä, millainen soittoääni hänellä nykyisin mahtaa olla, samettista klassista vai netistä kaivettu tuorein MTV-hitti.

–Powerwoman Institut, hän henkäisee.

–Miksi pirussa sä et voi sanoa omaa nimeäsi puhelimeen, häpeetkö sä sitä jollakin tavalla?

Pulmu on samalla aaltopituudella:

–Itse sössötät käsittämätöntä ranskaasi.

–Mikset vastannut aikaisemmin, sulle yritettiin soittaa?

–Minä en vastaa ikinä tuntemattomista numeroista tuleviin puheluihin. Voi olla mitä tahansa häiriköitä tai puhelinmyyjiä. Jättäkööt viestin.

–No nyt tulee viesti. Äiti on kuollut. Me voidaan mennä jäähyväistelemään sitä iltapäivällä. Toivottavasti et ole juuri silloin luennoimassa. Minun pitää ainakin peruuttaa kaikki päivän asiakkaat.

–Vielähän se oli sunnuntaina hengissä, kun käytiin.

Pulmu kuulostaa närkästyneeltä, ymmärrän häntä hyvin.

Äiti olisi elänyt vaikka kuinka pitkään, ellei olisi ollut niin kiintynyt Teho-osastoon.

Hänen naapurinsa kertoi, että äidillä oli niin kiire katsomaan ohjelmaa, että tämä kompastui pimeässä ulkoportaissa. Aivoruhjeesta seurasi ensin sekavuus ja lopulta kooma. Naapuri olisi vielä jäänyt mielellään pihalle juttelemaan, hän olisi tarinoinut lääkiksen pääsykokeisiin pänttäävästä pojanpojastaan.

Pojanpoika ei kuitenkaan ehtinyt siihen hätään.

–Soitatko sinä hautaustoimistoon? Pulmu kysyy. –Ajattelin vaan, että niitä kannattaisi kilpailuttaa.

–Kilpailuttaa? Ei tämä ole mitään tosi-tv:tä. Kuolema on herkkä asia.

–No anteeksi hirveästi sanamuotoni. Vertailla niiden palveluja, tarkoitin, Pulmu tasoittelee.

–Kuule hautajaisjärjestelyissä voi monta asiaa tehdä myös itse, siinä säästää.

–Niin. Voihan se olla myös osa surutyötä. Se auttaa menetyksen kohtaamisessa.

Pidätän hengitystäni.

–Jos et alkaisi minua opettaa. Koettaisit olla aloillasi tämän päivän.

Sovimme tapaavamme sairaalan edessä tasan kahdelta. Yritän soittaa Mariannelle kotiin, studiolle ja kännykkään. Kaikki puhelut kääntyvät vastaajiin. Kännykkä soi sillä tavalla, että se lepää parhaillaan jonkin ulkomaisen hotellin yöpöydällä. Ja ties kenen vieressä Marianne lepää.

Alan sanella viestiä.

–Marianne, täällä Sirkku. Kuule, mulla on vähän ikäviä uutisia. Äiti kuoli. Meidän pitäisi mennä kappeliin tänään tunnistamaan… eikun hyvästelemään…

Siihen kohtaan odottamatta murrun. En yhtään tiedä, missä viesti vastaanotetaan.

Kenties siinä maassa kello onkin tunteja vähemmän kuin meillä. Kenties siinä maassa äiti on vielä elossa.

Pulmu

Äiti halusi meille hienomman ja makeamman elämän. Hän valitsi meille nimet Sirkku ja Pulmu.

Sirkun tullessa maailmaan elettiin tiukkaa säännöstelyn aikaa.

Kun minun silmäni alkoivat kääntyillä ihmeissään valon suuntaan, monen lapsen hampaat oli jo sokerilla rei’itetty. Pora jauhoi sitten minunkin yhdeksänvuotiaassa suussani niin että luulin takaraivostani lohkeilevan kappaleita.

Marianne syntyi neljän pisteen lapsena paljon meidän jälkeemme. Meitä oli tarpeeksi pilkattu, ja osasimme tarjoilla äidille oman ehdotuksemme:

–Annetaan sen nimeksi Tomu.

Saiko sen ikäisistä vanhemmista enää muuta aikaiseksi.

Mutta äidin mielikuvitus oli muuttunut yhä liitävämmäksi: Marianne nimettiin minttusuklaakarkin mukaan.

Me sisaret aloimme heti kutsua häntä Manneksi.

Alussa äiti jopa puki Mannen punavalkoraitaisiin vaatteisiin, kunnes tytön oma tahto ja järki eivät enää antaneet myöten. Nykyisin Manne pukeutuu pelkästään mustaan.

Niin kuin muuten minäkin.

Musta on hyvä väri. Se on tyylikäs ja aina muodissa. Se antaa luontevan suojan. Mustia vaatteita voi yhdistellä toistensa kanssa loputtomiin, eikä kukaan huomaa, jos joku musta halaatti on vanha. Mustassa ei näy lika, ja musta antaa vaikutelman älykkyydestä: tuo nainen ei vaatteista piittaa, hänellä on maailmassa tärkeämpää tekemistä.

Minun mustani on silti erilainen kuin Mannen musta.

Hänen mustansa tarkoittaa löysiä neuleita, samettihousuja ja matalakantaisia tossuja; minun mustani täyttyy kiiltävistä liituraidoista, istuvista housupuvuista, vartaloa myötäilevistä kotelomekoista ja linjakkaista korkokengistä.

Pitää näyttää siltä kuin minulla olisi mustaani varaa, niin kuin minulla olisi varaa vaikka mihin tahansa muuhun, mutta olen valinnut tarkoituksella tämän värin, jolla haluan viestiä vallasta, rahasta ja voimasta.

Sillä minun pitää jakaa voimaa muille, että he saisivat valtaa ja että minä saisin rahaa, jota minulta niin perkeleesti puuttuu.

Asun kaksiossa keskustan tuntumassa. Ikkunani ovat takapihalle päin, ja roskalaatikoita kaivelevat dyykkarit muistuttavat päivittäin siitä, että minun on tehtävä kovasti töitä etten valuisi alas, heidän tasolleen.

–Suhina-Lempi, äiti sanoi tv:tä katsellessaan. –On se hyvä, ettei koskaan tuollaiseksi.

Minun on parasta säilyttää hyvä osoitteeni, koska millaisen kuvan antaisin asiakkailleni, jos he saisivat tietää minun asuvan jossakin Mellunkylässä tai Pihlajamäessä.

Minulla ei ole toimistoa. Tapaan asiakkaat tietyssä kahvilassa, samassa kantapöydässä, josta näkyy ovelle. Se on ikään kuin minun brändini.

Jo uuden asiakkaan kuikuilevasta kaulasta osaan lukea, kuinka suuren palkkiokuitin voin kirjoittaa.

Asiakas luonnollisesti maksaa tarvittavat koulutustilat. En ole kovin kranttu niiden suhteen, sanon, mutta suosin erästä merenrantahotellia, jonka vetoisista kabineteista on lumoavat näköalat.

Lumoavat. Niin minä sanon.

–Lumoutukaa työstänne, rakkaat! Kokekaa arjessa se, minkä olette tottuneet kokemaan vain juhlassa! Tehkää tavallisesta keskiviikosta helmeilevän hyvä keskiviikko!

Mannea äiti jaksoi kehua. Että miten niukasti pisteytetystä lapsesta saattoi kehittyä niin hyvä, kiltti ja pätevä.

Kun me Sirkun kanssa synnyimme, ei jaettu pisteitä. Hyvä, jos silloin oli edes pilkut. Meillä ei ole cv-dokumenttia, josta kävisi ilmi, miten tomeria ja pulskan punaposkisia olimme. Vain Mannella oli piironginlaatikossa tallessa oma neuvolakortti, erinomaisuuden arviointilomake, jossa kersat pantiin paino- ja pituuskäyrillä ensimmäiseen nöyrään jonoon.

Sirkulla ja minulla oli tuskin mitään: yksi maapallon muotoinen kynänterotin, jota ensin käytti Sirkku, sitten minä. Siinä Eurooppa oli surkean pieni sinipunainen läntti, kuin ovenrakoon jäänyt pikkusormen kynsi.

Manne peri terottimen meiltä ja hukkasi sen tapansa mukaan niin kuin kaiken muunkin, parkui äitiä apuun, kun värikynät piti terottaa puukolla.

Sodanjälkeisessä maassa piti olla pätevä ja työteliäs syntymästä alkaen. Meidän täytyi olla isän kaltaisia, oppia elättäjiksi.

Isä teki aina töitä.

–Mieheni, rakennusmestari, äiti heläytti ja keikisti samalla päätään.

Hän oli oppinut sen vanhoista suomalaisista elokuvista, sen miten lenkauttaa kaulaansa. Hävettää yhä, kun sen muistan.

Eräänä päivänä miehensä rakennusmestari ei palannut kotiin vaan jäi makaamaan uudelle kerrostaloalueelle louhitun rakennusmontun pohjalle betoniharkkojen alle. Äiti lopetti hienostelut ja kaupungin tavaratalosta ostettujen alushameiden pitsien esittelyt siihen paikkaan ja pestautui keittäjäksi työmaaruokalaan.

Sirkku oli lopettanut koulun kesken. Hän oli mennyt kampaajaoppilaaksi, hän leikkasi, permanenttasi, tupeerasi ja lakkasi, ja minä, mihin minä meninkään, yritinkö minä opiskella.

Game theory, luki kurssikirjassa. Vastapuolet etsivät maksimaalista hyötyä ja minimaalista henkilökohtaista tappiota. Pelaajien tulisi tuntea käytettävissä olevat seuraukset ja niiden vaihtoehdot.

Entäs psykologiset motiivit? Muistelen niitä. Ne ovat suoriutumisen, leikin, arvostuksen, rakkauden, älyllisen luovuuden ja estetiikan tarve. Niiden pitäisi tyydyttyä. Mitä se tarkoittaa?

Muistan vain, miten laskin pääni kirjan aukeamalle, kesken rakkauden ja arvostuksen odotuksen. Miten kirjaimet muuttuivat tunnistamattomiksi viiruiksi, kynnöspelloksi, jota harvaan satanut lumi ei jaksanut valaista.

Kuljin pellolla paljain jaloin. Kynnetty rohmuinen maa kylmäsi jalkapohjia ja liukastelin mudassa, joka kiilteli paikoin kuin käärmeen sylki.

Nyt on syksy, yritin todistella itselleni, minun pitää lukea. Tähän aikaan vuodesta ei ole käärmeitä, ne nukkuvat sykkyrällä koloissaan kivien alla, painuvat yhtä syvään horrokseen kuin minä paperin pinta lakanana posken alla, moneen kertaan selatun ja käsissä kuluneen kirjan tuoksun tuudittamana – tupakkaa, rasvaa, kuivamustekynän kiihkeitä alleviivauksia.

Jossakin kohtaa heräsin ja ymmärsin lähteä.

Nousen sängyltä, oion sääriäni, pitäisi ajaa karvat. Mannella ja minulla kasvaa raajoissa ja kainaloissa julmannäköistä tuuheaa mustaa karvaa. Paitsi minä tietysti ajelen kainaloni säännöllisesti, kahdesti viikossa. Muuten ne näyttävät samalta kuin pilliintyneen akryylipuseron etumus; niin kuin kuopassa juoskentelisi pieniä mustia muurahaisia. Manne antaa puskiensa rehottaa, kohta ne varmaan tunkevat esiin villapaidan harvaneuloksisista kainaloista.

Kukaan meistä ei ole enää iässä, jossa elämän suurimmaksi sisällöksi nousee brasilialainen vahaus.

Tukka on minulla ja Mannella isältä perittyä ohutta hattaraa, vaikka muu karvoitus pursuaa – mikä luonnonoikku lie. Sirkulla on sellaiset tyynesti laskeutuvat suortuvat kuin kampaajalla pitää: paksu ja kiiltävä ja aina tällätty kypärä.

Sirkulla on koti, ja Mannella, monta. Minulla tämä.

Lasken kymmeneen ennen kuin näppäilen koulutuskohteeni yhteyshenkilön numeron.

Aamu on varhainen, mutta minun on ilmoitettava nopeasti ja korrektisti, että pystyn vetämään koulutusta vain osan aikaa paikan päällä. Iltapäiväksi annan niille tehtävänipun. Käsittääkseni lähiomaisen kuolema on riittävä force majeure.

–No hyvä, ettei kokonaan peruuntunut. Kun nämä ovat ihan kii-ihmisiä, yhteyshenkilö sanoo.

–Siis, anteeksi, en tainnut ymmärtää?

–Kii-ihmisiä.

Mietin. Onko olemassa uusi termi, jota en ole omaksunut? Auki-ihmiset ja kii-ihmiset?

Auki-ihmiset ovat avoimia, rohkeita ja työnantajan kannalta helppoja, ihanteellisia palkkarenkejä. Kii-ihmiset puolestaan ovat sulkeutuneet huoneisiinsa, salvanneet tunteensa. Esimies ei koskaan saa heistä otetta eikä olennaista irti.

–Ai siis key-ihmisiä, avainhenkilöitä, naurahdan onnelliseksi lopuksi.

Yhteyshenkilö on oikea ammattilainen. Pystymme jopa sopimaan jatkokoulutuksen uuden ajankohdan.

Ei ole monta vuotta, kun tarjosin alansa johtavalle yritykselle b-to-b-koulutusta. Seurauksena oli ensin päällikön hämmentynyt hiljaisuus ja sitten närkästynyt vastaus:

–Meillä suurin osa työntekijöistä on heteroita ja sitä paitsi me emme kysy heidän seksuaalista suuntautumistaan.

Pitäisi kai olla iloinen, että ihmiset oppivat sentään kohtuullisen nopeasti.

En menettänyt rahaa, kadotin vain aikaa. Ja miten paljon yritykset säästävät anellessaan minulta pelisilmää ja työvälineitä tuloshakuisuuteen, asiakkuuksien kehittämiseen ja hallintaan. Minä olen siinä naurettavan pikkuruinen investointi.

Tässä maailmassa kaikki on myytävänä, myös oma perse. Kaihertaa ajatella, mitä sillä olisin aikoinaan tienannut.

Kuljen edestakaisin yöpuku yllä. Vielä ei ole kiire.

Oli hyvä, että äiti lopulta pääsi pois.

Kun kävimme hänen luonaan sairaalassa, hän makasi yksikseen eristettynä, velttona, ikävästi koristen.

Kaikki ympäriltäni hajosi ja hiutui, muka-tyylikkäät mustat vaatteenikin.

–Minä muistan hyvin, kun mummo kuoli. Oli samanlainen silloin viimeisenä viikkona, piti ääntä ja jalat alkoi kylmetä, Sirkku selitti sängyn vieressä.

–Ole jumalauta hiljaa! Vaikka äiti ei puhu eikä katso, niin hän saattaa kuulla. Kyllä hän selviää, herää kohta.

Manne väänsi itkua.

Minä en päässyt äidin kahdeksankymmenvuotispäiville. Olin Kajaanissa kouluttamassa. Onnittelusoittoni ehti vasta illansuuhun. Katsoin miten katulampun valo värisi lumisateessa ja joen musta vesi söi kiteitä.

–Kiitos lahjakortista, sanoi äiti.

Ynisin jotakin. Arvasin, että Manne oli kirjoittanut korttiin kaikkien nimet.

Kaivelen pöytälaatikosta vanhoja valokuvia. Tiedän, ettei Sirkku ole niitä säästellyt. Hän ei siedä lähettyvillään vanhaa. Kaiken pitää olla tuliterää, kaupasta kannettua ja tahratonta. Mutta muistotilaisuuteen tarvitaan kuva äidistä, kahden kynttilän väliin, eikös niin ole tapana?

Äiti istuu isän kanssa kivellä kaulakkain. Isä on kammannut tukkansa taakse, paidasta ovat ylänapit auki. Isä näyttää rennolta ja miehekkäältä. Äiti on nauravainen oma itsensä, tuttu hörhö helmat hapsottaen, niin kuin oli ennen isän kuolemaa.

Heidän auvonsa on rikkumaton.

Toisessa kuvassa minä olen isän sylissä, Sirkku pusertaa äidin lanteita. Kuva on otettu ulkorakennuksen tiiliseinää vasten, taustalla kiemurtaa humala. Melkein tunnen sen tuoksun, kunnon vanhanaikainen kasvi, toista kuin nämä nykyisten trendipuutarhureiden bretagnelaiset viiniköynnökset.

Näitä en Mannelle näytä enkä anna, vaikka hän sairaalassa nähdessämme kysyi ja vonkasi:

–Jossain on pakko olla enemmän kuvia äidistä ja isistä, eihän äiti ole niitä voinut hävittää niin kuin Sirkku. Minä haluaisin ne, tekisin kollaasin, ihan itselleni – ja teille tietysti.

Manne sanoi isi. Miten kukaan täysikasvuinen voi sanoa »isi».

–Ai että kyllä Kollaa kestää, vai? Syö sinä vain ipana pullaasi, ettet tukehdu kollaasiisi, tuhahti Sirkku.

Hän ei ainakaan tarvitsisi Mannelta mitään.

–Ja muka itsellesi. Jonnekin esille ne kuitenkin ripustaisit vieraiden töllisteltäviksi. Niin kuin meidän perheen naamat yhtään ketään kiinnostaisi.

Kaivelen kasaa syvemmältä: luokkakuvia Sirkusta ja minusta, ja vuosien ikäerosta huolimatta molemmilla silti samanlaiset kukikkaat puvut ja rusetit leteissä. Mahtoi Sirkkua, jo teini-ikäistä, rasittaa. Joka aamu äiti letitti hiukset, jakaus siivottiin keskelle päätä, ja sitten palmikot niin kireälle että vesi kihosi silmiin.

–Meidän tytöt on niin fiinejä että!

Me kaikki kolme sisarta vadelmapensaan juurella sunnuntaisena iltapäivänä, omenapuiden oksat riipallaan, Sirkulla aikuisen ahdistunut ilme ja Mannella pikkuruiset maitohampaat, ja hänellä tietysti kaikkein levein hymy. Minä kurotan takaa kuin irtopää sekasikiö, joka kasvaa äidin ja Sirkun käsivarsien välistä.

Muistan hyvin: tuo oli viimeinen kuva, jonka isä meistä otti.

Siirrän sen erilleen. Voisin käyttää sitä jossakin esityksessäni. Liikuttava aloitus. Pysähdyttävä loppuhuipennus. Tunnekokemus. Kyyneleitä.

Jos ymmärtäisin nyt lopettaa tähän, mutta en voi. Käteni penkoo laatikossa yhä, omia teitään ohjautuen, ja nostaa silmieni eteen haaltuneen värivalokuvan, puistossa istuvan nuoren laihan naisen. Se olen minä.

Eikä siinä mitään, jos voisin vain ihastella, miten hoikka ja kaunis ja nuori nainen on, miten hänellä on kaikki edessä, mutta liikkeelle lähtee muistojen kymi, se vyöryy ylitseni kuin tukkirekka, tulee väkisin päälle, kaukoliikenteen bussi, ei pysähdy, vaikka heilutan käsiäni, se on taksi, joka ohittaa minut oikealta, kuski makaa töötin päällä ja pakottaa minut väärälle kaistalle, jään alle, jään alle.

Marianne

Olen lastaamassa lautaselleni hotellin biodynaamisesta aamiaispöydästä kasviksia ja täysjyväleipää, joka näyttää siltä kuin sen sisään olisi ryöminyt joukkioittain hyönteisiä ja kuoriaisia, kun tsekkiläinen mallityttö huitoo minulle:

–Märiään, hän määkii. –Puhelimesi.

En valehtele, kun sanon, että olen odottanut ja pelännyt tätä puhelua lapsuudestani asti.

Minulla on näkömuisti, tietysti. Mustavalkoisessa kuvassa seisoimme kotipihalla ruumisauton ääressä. Kuva oli hiukan tuhruinen, kuin ottajan käsi olisi tärähtänyt ratkaisevalla hetkellä tai kuin linssin eteen olisi valunut jotain märkää.

Isän arkku lepäsi lavetilla, äidin käsi minun harteillani. Sirkku ja Pulmu, isommat sokerisiskot, seisoivat vierekkäin, mutta eivät ottaneet tukea toisistaan. Näytin niin hauraalta, että minut olisi voinut napsaista poikki pikkuisella näpäytyksellä, yhdellä luunapilla, joka silloin vielä oli sallittu kuritoimenpide.

Minne sekin kuva on hävinnyt. Pitää tutkia äidin varastot tarkkaan, vaikka Sirkku ja Pulmu ovat jo käyneet siellä

–Mitään ei viskattu pois, Sirkku vakuutti. –Vaikka mieli teki.

–Nyt ymmärrän, että niin kauan on toivoa kuin on elämää. Vasta äsken se fraasi muuttui todeksi minulle. Nyt kun ei ole enää toivoakaan, sanon mallitytölle, jonka poskipäät ovat niin korkeat, että niille kiipeämiseen tarvittaisiin köysi ja hakku.

Tietenkään hän ei tajua puhettani. Hän pohtii, miten pystyisi syömään hunajameloninpalan tahrimatta huulipunaansa.

Hän ei suostu käsittämään, kun sanon, että kuvaukset ovat loppu, finito. Paskat hänen meikeistään, ja sanokoon myös sille nyrpeälle ketjussa polttavalle stailaajalle, etten aio tulla kuvaamaan tätä stooria jatkossa, en vaikka he eivät koskaan enää tilaisi minua, en vaikka kukaan maailmassa ei enää olisi kiinnostunut portfoliostani.

On tämän kuvauksen syy, että kävi kuten kävi.

Minut houkuteltiin väkisin mukaan, lirkuteltiin ja lärkyteltiin. Mikset voisi luopua kerran periaatteistasi, ajattele Mario Testinoa ja Oliviero Toscania, haittasiko heidän uraansa, jos he heittivät tällaisen keikan, päinvastoin, mieti, mikä korvaus sinua odottaa ja maine, maine.

Sanoin, etten halua pönkittää sellaisen yrityksen imagoa, joka teettää vaatteensa halpatyömaan äärimmäisessä kolkassa ala-asteikäisillä lapsilla. Heillä, jotka ompelevat kehnolla koneella sormensa hajalle, saavat astman pölystä ja kosketusallergian väriaineista, nukkuvat viiden tunnin öitä ja syövät metallipakista laihaa chilikeittoa, jonne on viskattu takapihalla kuollut kana.

Silti tulin tänne, tarjottu summa kiihotti ja sokaisi, mutta vielä kerran äiti pelasti minut.

Lähden lentokentälle, kiiruhdan kotiin. Jos koneessa on tilaa, ehdin sairaalaan. Haluan nähdä ainoan oman äitini.

Ehkä Sirkku liioitteli tapansa mukaan. Äiti on vironnut. Hän on päättänyt odottaa ja toppuutella ainutkertaista vierasta, kunnes minä ehdin sanomaan hänelle jotain tärkeää. En nyt juuri pysty tosin millään keksimään, mitä olisi jäänyt sanomatta – kaikki äidin ja minun välillä on aina ollut täydellistä ja hyvää.

Saan paikan bisnesluokkaan, enkä välitä, mitä joudun maksamaan. Äiti, olen tulossa!

Kenelläkään ei voi olla yhtä kiire kuin minulla.

En pysty levittämään sanomalehteä suojaksi enkä tarttumaan samppanjalasiin, koska käteni tärisevät kauhusta ja jännityksestä.

Onneksi viereinen istuin on tyhjä. En kykenisi selittämään pyylevöityneille liikemiehille tuskani aihetta ja määrää.

Eivätkä he kiinnitä minuun huomiota. En täytä sanottavasti kriteerejä, joilla määritellään hemaiseva nainen. Olen huomiotaherättävän laiha ja surullisen kalpea ja leikkaan itse hiukseni, joita en jaksa värjätä, vaikka Sirkku minut nähdessään aina paheksui:

–Edes raitoja, hän sanoi ja pudisti kampaustaan, jota ei meidän sukutukaksi uskoisi.

Pulmu on nyrhityttänyt oman tukkansa litteäksi; hänen mielestään se jyrää tehokkaasti tumman jakkupuvun ja kirkkaanpunaisten kotkankynsien kanssa. Ne näyttävät samanlaisilta kuin ne, joita hän opetti minua muotoilemaan edamjuuston punaisesta kuoresta.

–Näen niin paljon pakkelointia ja tupsutusta, olen kurkkua myöten täynnä koristautumista ja fasadia, puolustelin Sirkulle. Minä raukka, olisin vain hiljaa ja uskollinen itselleni enkä antaisi asetta, edes sitä pienintä, toisen odottavaan käteen.

–Eikö sinulle tule alemmuuskomplekseja kaikkien koreiden tyttöjen joukossa, niiden satakahdeksankymmentäsenttisten ja implanteilla täytettyjen daamien? Sirkku jatkoi.

Selitin, että teen työtä heidän kanssaan perin vähän, kuvaan sellaista, millä ei ole ruumista, sielua eikä tunteita, kuvaan ostohalukkuutta herättäviä tavaroita ja symboleita, eikä työssäni ole väliä, miltä itse näytän. Minun ei tarvitse ottaa asentoja ja antaa vaatteille mainiota esittelyalustaa kameran edessä.

Jos minulle joku lapsena tyrkytti väkisin ruokaa, niin Sirkku.

–Kyllä Kongon lapsille kelpaisi, hän sanoi moittivasti, kun tuijotin lautasellani ruskeassa kastikkeessa lilluvia perunoita.

...