coverimage

 

Geoetsivät autiolla saarella

 

Geoetsivät-sarja

Geoetsivät ja rahakäärön arvoitus

Geoetsivät ja vaeltava aave

Geoetsivät ja muinaishaudan salaisuus

Geoetsivät autiolla saarella

 

Sisällysluettelo

Geoetsivät-sarja

Kappale     1

Kappale     2

Kappale     3

Kappale     4

Kappale     5

Kappale     6

Kappale     7

Kappale     8

Kappale     9

Kappale   10

Kappale   11

Kappale   12

Kappale   13

Kappale   14

Kappale   15

Kappale   16

Kappale   17

Kappale   18

Kappale   19

Kappale   20

Kappale   21

Kappale   22

Kappale   23

Kappale   24

Mysteerikätkö

Tehtävä:

Pieni geokätköilysanasto lukijoille

Kappale   1

Copyright page

 

1.

Petteri souti pitkin vedoin. Salli oli pienimpänä päässyt istumaan keulaan ja kurkotti kädellään veteen. Pasi-Antero, Emmi ja Raparperi kyhjöttivät ahtaasti takatuhdolla.

“Varo ettei hauki nappaa”, Pasi-Antero varoitti Sallia.

Salli vetäisi kätensä nopeasti vedestä. Sitten hän huomasi Pasi-Anteron virnuilevan ja yritti roiskauttaa vettä tämän päälle.

“Varo tai saat uida veneen perässä”, Salli uhosi.

Järvi oli tyyni, ja lempeä kevättuuli lupasi lämmintä iltaa. Liukuslahden uimarannalla oli pari tyttöä uimapuvuissa. He tosin tyytyivät vasta kastelemaan varpaitaan.

Kaikki tuntui olevan hyvin mutta ei ollut.

Raparperi mietti otsa syvässä rypyssä Johanneksen puhelua. Johannes oli partiojohtaja ja poliisi Patterisen hyvä ystävä. Hän oli käskenyt Geoetsivät lainaamaan lippukunnan partiomajalta veneen ja soutamaan Patterisen kesämökkisaareen, Hummeriin.

Patterisen mökkiin oli murtauduttu.

Kun Geoetsivät lähestyivät Hummeria, he näkivät Patterisen jo kaukaa. Hän istui mökkinsä rappusilla ja painoi päätään käsiinsä. Poliisikoira Pax istui Patterisen vieressä ja katsoi isäntäänsä myötätuntoisesti. Välillä se nuolaisi häntä jalasta. Kun Pax huomasi veneellä lähestyvät Geoetsivät, sen häntä alkoi heilua vimmatusti puolelta toiselle. Sitten se vilkaisi taas isäntäänsä, huokaisi syvään ja laski poskensa Patterisen polvelle.

Asiasta ei jäänyt epäilystäkään.

Saareen oli iskenyt suru.

Geoetsivät eivät olleet koskaan aiemmin nähneet Patterista sellaisena. Hän vain istui ja tuijotti horisonttiin. Pax yritti tyrkkiä kuonollaan Patterisen käden selkänsä päälle rapsuttamaan, mutta Patterinen ei tehnyt mitään. Oli kuin hän ei olisi lainkaan huomannut koiraansa. Se oli paha merkki.

Lopulta Patterinen huokaisi.

“En ymmärrä, miksi kaikki piti rikkoa”, hän sanoi.

Raparperi vilkaisi ympärilleen.

“Ovi oli hajalla, samoin ikkunat”, Patterinen sanoi. “Koko mökki oli myllätty aivan kuin murtautujat olisivat etsineet jotain.”

“Oliko täällä jotain arvokasta?” Petteri kysyi.

“Ei yhtään mitään. Sehän tässä niin kummallista onkin”, Patterinen sanoi. “Ei edes televisiota.”

Sitten hän taas vaikeni ja alkoi tuijottaa sitä kohtaa, missä järvi kohtasi taivaan ja pilvet heijastuivat vedestä korkeina pumpulivuorina.

Salli livautti kätensä Patterisen käteen. Se nosti pienen hymyn ison miehen kasvoille.

Tutun hymyn nähdessään Raparperi päätti, että Patterisen elämänilo pitää palauttaa. Mökkimurto pitäisi selvittää mahdollisimman nopeasti.

Oli aika Geoetsivien ryhtyä taas töihin.

 

2.

Omenapuut olivat juuri puhkeamassa kukkaan, ja koko piha oli iloista pörinää täynnä. Mehiläiset ja kimalaiset tutkivat jo toiveikkaina, josko ne pääsisivät pian herkuttelemaan.

Koko perhe istui ulkona ja joi aamuteetä. Tai Pekka ja Raparperi joivat teetä, ja isä joi punajuurimehua.

Isä oli nimittäin alkanut lenkkeillä. Tai oikeastaan se oli vähättelyä. Isä oli alkanut maratoonariksi, ja punajuurimehun nauttiminen oli tärkeä osa kunto-ohjelmaa.

Isä oli selittänyt, että tutkimusten mukaan punajuurimehu laski hapenkulutusta. Punajuuren avulla maratoonari siis pystyi juoksemaan vähemmällä hapella.

Raparperi ei tosin aivan ymmärtänyt selitystä. Miksei isä voinut käyttää kaikkea happea, mitä ilmassa oli tarjolla?

Tuntui, että koko maailma oli hurahtanut lenkkeilyyn. Aikuiset puhuivat sylki roiskuen maratoneista, triathloneista, ultrajuoksuista ja telinevoimistelusta. Raparperi kysyi salaa Pekalta, miten telinevoimistelu liittyi juoksemiseen. Pekkakaan ei osannut vastata.

Jopa opettaja oli alkanut lenkkeillä. Raparperi näki hänet usein kävelemässä koulutien laitaa. Aina tytön huomatessaan opettaja säntäsi pirteään juoksuun.

Isä otti pitkän kulauksen punajuurimehua. Se värjäsi isän huulet punaisiksi. Raparperilta pääsi tirskahdus. Näytti kuin isä olisi vetänyt suunsa ympärille paksun kerroksen huulipunaa.

Sitten isä paukautti kädet reippaasti yhteen, asetteli huolellisesti otsalleen vaaleansinisen hikinauhan ja lähti lenkille.

Raparperi makasi riippumatossa lukemassa, kun isä palasi maratoniltaan hikeä valuen ja huohottaen.

“Kyllä punajuuresta oli selvästi apua”, hän sai sanotuksi jo puolen tunnin päästä paluustaan.

“Olit sinä kyllä reipas”, Pekka ihaili isää niin kuin kannustavan puolison kuuluikin. “Miten sinä jaksoit?”

Pekka toi isälle ison mukin vettä, jonka tämä kaatoi päähänsä.

“Helppoa”, isä huohotti. “Kyse on vain itsekurista.”

Maratonin pituus oli 42 kilometriä. Isä oli kuitenkin päättänyt helpottaa vähän ja aloittaa sadasosamaratonista eli 420 metristä.

“Maraton kuin maraton”, hän puuskutti iloisena.

Iltapäivällä Geoetsivät kerääntyivät Raparperin parhaan ystävän Emmin ja tämän pikkusiskon Sallin leikkimökille pitämään kokousta. Patterinenkin touhotti paikalle jo silmin nähden piristyneenä. Häntä selvästi helpotti se, että sai tarttua toimeen. Mökin rappusilla istuskelun sijasta hän sai nyt tehdä sitä, missä oli paras, eli poliisin työtä.

Raparperin olo helpottui, kun hän kuunteli Patterista. Mies oli jo melkein entisensä. Ainoastaan silloin kun hän puhui omasta Hummeristaan, otsaan ilmestyi syvä ryppy.

Mutta nyt Patterisella oli uutisia.

“Maanantaina selvisi, ettei minun mökkini ollutkaan ainoa, johon oli murtauduttu”, hän kertoi.

“Kuinka monta ryöstökohdetta?” Petteri kysyi ja teki pieneen muistikirjaansa merkintöjä.

“Kahdeksan”, Patterinen sanoi.

Sallilta pääsi hämmästynyt huoahdus.

“Olivatko kaikki samalla alueella?” Petteri jatkoi tiedonhankintaansa.

“Kaikki ryöstetyt mökit sijaitsevat Luodon saaren lähettyvillä. Sekä sen ympärillä olevissa saarissa että lähialueilla maissa”, Patterinen selitti. “Pelkään, että kohteita löytyy lisää, kunhan kaikki alueen mökkiläiset saadaan hälytetyiksi tarkistamaan omaisuutensa.”

“Merkillistä”, Petteri sanoi ja puri kynänsä päätä. “Miksi juuri täällä?”

Petteri kirjoitti vielä muistikirjaansa pari nopeaa merkintää ja ehdotti sitten, että Geoetsivät lähtisivät Hummeriin etsimään johtolankoja.

Patterinen myöntyi ehdotukseen.

“Tekniikan pojat menevät tänään. Mutta kyllä te voitte käydä huomenna katselemassa. Voihan se olla, että te huomaatte jotain uutta.”

 

3.

Koulussa Raparperi ei olisi jaksanut ollenkaan kuunnella opettajan selityksiä oppiaineiden arvosteluperusteista. Hänen ajatuksensa olivat jo iltapäivässä ja Hummerin-retkessä.

Ikuisuudelta tuntuneen matematiikan-tunnin jälkeen hän otti pyöränsä ja polki suoraan Hutille. Toiset odottivat häntä siellä.

Petteri käveli edellä rantaan ja hoputti muita. Hän oli selvästi ottanut päämääräkseen ratkaista mökkimurtojen tekijän. Retki Hummeriin selvittäisi paljon.

Tällä kertaa soutaminen vain osoittautui erityisen vaikeaksi. Hutin rannassa ei ollut yhtään venettä.

Tavallisesti siellä oli kaksi vanhaa, puista soutuvenettä. Niistä suurempaa, Purtiloa, Geoetsivät olivat aiemminkin käyttäneet.

Portaiden alla olevassa varauskirjassa ei ollut merkintöjä. Lahdellakaan ei näkynyt ketään soutelemassa. Silti Hutin edusta oli tyhjä.

Yhtäkkiä Salli huomasi niemen takaa lähestyvän veneen, jota souti tutun näköinen hahmo. Kun se lähestyi, soutaja varmistui Johannekseksi ja menopeli Paatiksi eli pienemmäksi lippukunnan kahdesta veneestä.

“Purtilo on kadonnut”, Johannes huusi jo kaukaa. “Kävin etsimässä lähirannoista, mutta ei sitä näkynyt.”

Raparperiin iski heti huoli. Petteri puki sen sanoiksi:

“Ovatkohan mökkirosvot olleet liikkeellä?”

Johannes souti rantaan ja veti Paatin kuiville.

“Huttiin ei ainakaan kukaan pääse murtautumaan. Siihen asennettiin viikko sitten hälytyslaitteet”, hän selitti.

“Mutta eihän Hutissa ole edes sähköä”, Petteri ihmetteli.

Johannes viittoi etsivät peräänsä. Hän esitteli ylpeänä nurkassa piileskelevää valvontakameraa. Se näkyi juuri ja juuri mini-jollan takaa.

“Tämä on uusinta uutta, langatonta tekniikkaa”, hän sanoi. “Siinä on tunnistin, joka käynnistää kameran, jos joku liikkuu.”

Yhtäkkiä Raparperista näytti niin kuin kamera olisi kääntynyt. Hän tuijotti katonrajassa olevaa möykkyä tiiviisti. Hänen oli pakko räpäyttää. Mikään ei liikahtanutkaan. Raparperi arveli kuvitelleensa kaiken.

Johannes sulki Pakin oven ja näytti ylpeältä.

“Mutta sitä en tajua, kuka on voinut viedä veneen”, hän ajatteli ääneen.

“Syyllinen voi olla kuka vain”, Petteri sanoi ja hieroi mietteliäänä leukaansa. “Kaikki partiolaiset tietävät, että avainrasiaa säilytetään Hutin terassin alla.”

“Mutta kaikki tietävät myös, että varauskirjaan on aina pantava nimi”, Johannes täydensi.

Sitä Geoetsivät eivät voineet kieltää. Sääntö oli selvä ja täysin yksiselitteinen. Veneiden luvattomasta käytöstä seurasi täydellinen soutukielto.

“Ehkä joku on vain löytänyt avainkätkön?” Salli ehdotti.

“Ja arvannut rasian numerokoodin?” Johannes täydensi ja pudisti vastaukseksi päätään. “Liikaa sattumia, en usko.”

Kun asiaan ei löytynyt ratkaisua, Geoetsivät tyytyivät Paattiin. He lupasivat pitää rantoja silmällä siltä varalta, että Purtilo olisi päässyt vahingossa irti. Johanneksen kasvoista näkyi heti, mitä hän ajatteli tästä vaihtoehdosta. Hän oli nimittäin erityisen ylpeä taitavista solmuistaan.

Hän kuitenkin kohautti vain hartioitaan.

 

4.

Pakki jäi taakse. Raparperi souti ja nautti. Pasi-Antero oli ottanut virvelin mukaansa ja heitteli veneen perästä. Alkoi tuntua siltä, että kesä tulisi oikeasti.

Koulun loppumiseen ei ollut enää kuin kaksi viikkoa, ja opettajat olivat antaneet jo kevätlukukauden arvosanat. Nyt enää vain siivoiltiin lukuvuoden jälkiä, katsottiin luontovideoita ja valmi...