Vappu-Tuuli Fagerson

picture 1

Uolevista

Teille, jotka olette aina sydämessäni

1. TAPPAMASTA KIELTÄYTYVÄ TAKSIRENKI

Miehen tie on täynnä verta, hikeä ja kyyneleitä. Elon poluilla joka miehen on kestettävä nuoruuden katkeransuloiset kasvukivut, elämän mieletön arvaamattomuus ja useimmiten myös naiset. Niin oli asianlaita myös Uolevi Rummukaisella. Hänen tiensä tosin oli huomattavasti enemmän täynnä verta kuin hikeä ja kyyneleitä, tai ylipäätään enemmän verta kuin monella muulla miehellä. Hän nimittäin sattui olemaan vampyyri.

Elettiin mustinta myöhäisiltaa Turun kaupungissa. Uolevi istui hopeanharmaan taksin ratin takana ja tunsi olonsa melko tyytyväiseksi. Hän kaivoi pelkääjän paikalle asetetusta paperipussista servietin, taitteli sen auki ja pyyhkäisi suupieltään. Kirkkaanpunainen tahra ilmestyi servietin yläkulmaan. Enää mieli teki pientä jälkiruokaa.

Mies lähestyi oikealta, rautatieaseman päärakennuksen takaa. Hän oli liikkeellä jalkaisin ja harppoi kohti taksia määrätietoisin askelin. Kohdalle päästyään hän koputti etuikkunaan. Vasemmassa sormessa välkähti kultainen sormus, jota ympäröivät irvokkaan väriset tupakankellastumat. Uolevi napsautti ikkunan auki.

– Hei, viitsisitkö heittää mut Varissuolle? mies kysyi.

Hymy häivähti Uolevin huulilla.

– Ihan pieni hetki, hän vastasi ja napsautti ikkunan takaisin kiinni. Ruokailun jäljet oli hävitettävä ennen kuin seuraava asiakas nousisi autoon. Uolevi sujautti kätensä uudelleen paperipussiin, veti esiin pienen paperipakkauksen ja repäisi sen kulman auki. Viisi hammastikkua ponnahti esiin. Hampaiden puhdistus oli ensiarvoisen tärkeää, kun oli kyse niinkin kookkaista purukaluista kuin vampyyrin kulmahampaat. Tunne oli suorastaan helvetillinen, jos nämä hammasvälit olivat täynnä pikkuruisia ruuanmurusia. Uolevi käänsi taustapeilin itseään kohti, mutta ähkäisi sitten tajutessaan ties monennenko kerran, ettei edelleenkään pystynyt näkemään siitä omaa kuvajaistaan. Siistiessään itseään vampyyrin piti vain luottaa näppituntumaan. Tietysti hän oli vuosien saatossa harjaantunut hommassa huimasti, mutta ainahan sitä oli tilaa vahingoille kun sokkona häärittiin. Uolevi pyyhki suupielensä vielä kerran, tällä kertaa hieman perusteellisemmin. Hän toivoi, ettei hänen hampaistaan jäänyt törröttämään ainuttakaan sipulinpalaa, eikä hänen suupielissään ollut enää ketsuppia.

Keskusradio päästi kimakan merkkiäänen, jota seurasi heleä naisääni.

– Löytyykö autoa nyt heti Ruotsalaiselle teatterille?

Se oli keskuksen Kikka, kaikkien taksisuhareiden keskuudessa hyvin tunnettu nuori neiti. Sääliksi kävi monia tuo tyttörukka, jonka ylilipevä sulhanen oli karannut kolmisen vuotta sitten Kööpenhaminaan. Poika oli sanonut morsiamelleen menevänsä noutamaan kahvikermaa lähikiskalta, eikä ollut sen koommin palannut takaisin. Uolevi oli tavannut Kikan muutamaan otteeseen. Tämä oli hänen mielestään oikein nätti ja työssään pätevä naisihminen. Erityisesti Uolevi piti siitä, että tällä oli joutsenkaula.

– Minulle tuli juuri nyt kyyti, mutta tämä mies on hoidettu alta aikayksikön, vampyyri vastasi keskusradioon ja nousi autosta.

Veren juominen piti Uolevin elinvoimaisena ja ylipäätänsäkin hengissä. Tappamaan hän kuitenkin kävi harvoin, ja silloinkin kun kävi, harvensi hän yleensä kotilinnansa kellarissa runsaslukuisena remuavaa rottakantaa. Nykyaikana pääsi niin paljon helpommalla ostamalla verensä. Teurastamoilla myytiin ilomielin verta jopa monen kymmenen litran kanistereissa ja tynnyreissä, jos vain sellaisen kotiin kantaa jaksoi. Lisäksi ainakin naudan ja sian verta sekä niistä tehtyjä erilaisia valmisteita myytiin kätevästi kaikissa hyvin varustetuissa itsepalvelumyymälöissä. Ne putiikit olivat usein auki 24 tuntia vuorokaudessa, myös öisin, jolloin luonnollisesti on vampyyreille ainoa kyseeseen tuleva aika käydä ostoksilla.

Erityisen herkullisena Uolevi piti naudanverta, joka oli tehty kuplivaksi pienellä määrällä hiilihappoa ja johon oli lisätty muutama pisara tulikärpäsen verta. Tälle lempijuomalle oli Uolevi antanut erityisen nimenkin: hän kutsui sitä Punaiseksi Kuplivaksi.

Ihmisen tappaminen ei hänen mielestään ollut monessakaan mielessä kannattavaa. Uolevin isä, Rudolf Rummukainen (alkuperäiseltä nimeltään von Trommel) oli aikoinaan ollut kova tuoreen ihmisveren ystävä, tappomies parhaasta päästä. Hänen saavutuksiaan ihannoitiin kaikkialla vampyyripiireissä, eikä hän itsekään suhtautunut taitoihinsa erityisen vaatimattomasti. Kerran hänet oli jopa kutsuttu tapaamaan itseään kreivi Draculaa. He olivat kätelleet kreivin pojanpojanpojanpojan, David Draculan, seuratessa tilannetta sivummalta hartaan näköisenä. Rudolf oli sijoittanut itsestään ja kreivi Draculasta tuolloin piirretyn kuvan kirjastohuoneen seinälle, heti itsestään tehdyn jättiläismuotokuvan viereen.

Ennen pitkää touhussa kävi kuitenkin ohraisesti. Ihmiset eivät olleet niin tyhmiä, kuin ehkä voisi ymmärtää. Jos he löysivät ruumiita, joilla oli kaulassaan omituiset puremajäljet eikä pisaraakaan verta suonissa, kyllä he lopulta tajusivat, minkälainen otus siinä on ollut asialla. He lähtivät valkosipulileit kaulassaan väijymään murhaajaa. Juuri niin oli käynyt myös Rudolf Rummukaisen tapauksessa. Kaikkien aikojen mahtavin vampyyri pidätettiin ja vietiin Kakolan vankilaan, jossa hän lyhyen ajan jälkeen menehtyi sekä järkytyksen että selliin päässeiden auringonsäteiden vaikutuksesta. Tapaus pidettiin paniikin välttämiseksi tietenkin huippusalaisena.

Tuohon aikaan Uolevi ei hädin tuskin ollut ollut keskivertoa hautakiveä suurempi, hänen kulmahampaansa eivät olleet puhjenneet eikä hän vielä ollut ehtinyt kärventämään muurahaisia kuoliaaksi suurennuslasilla, mutta toki niinkin pienessä ja kypsymättömässä mielessä oli kyennyt syntyä vahva periaatepäätös olla koko ikänään tappamatta ihmistä. Parempi oli pysytellä kaidalla tiellä. Uolevi ei halunnut samanlaista kohtaloa kuin isänsä. Äkillinen ja raaka kuolema oli musertanut totaalisesti myös Regina Rummukaisen, Rudolfin vaimon ja Uolevin äidin. Ennen niin kalvakka ja langanlaiha vampyyritar oli lihonut liki kaksikymmentä kiloa, saanut kasvoihinsa tervettä väriä ja alkanut hokea saksankielisiä iskelmiä. Lopulta hän oli seonnut myös vuorokausirytmissä niin, että oli eräänä päivänä avannut ruumisarkkunsa kannen ja lähtenyt ulos auringonvaloon. Hän ei ollut kestänyt viittä sekuntia kauempaa.

Uolevista oli tullut hetkessä loistokkaan linnan ainoa perijä. Sellaista ei luonnollisestikaan tapahtunut vampyyrien keskuudessa ihan joka yö, koska vampyyrit elivät yleensä julmetun pitkään. Kuolinsyitä voivat olla paitsi auringonsäteet, tulipalot, valkosipulipsykoosi tai sydämen läpi isketty puunkappale. Myös erilaiset vampyyrien taudit, kuten esimerkiksi ruuansulatuselimistön korventuminen, vaati joskus kuolonuhreja. Se on tauti, joka puhkesi, jos nautti liiaksi kiukkuisten ihmisten verta.

Tavallisesti vampyyrien jälkeläiset muuttivat aikuistuttuaan omilleen, valtasivat jonkin hylätyn linnan, kartanon, talon tai muun heitä miellyttävän asumuksen, jos eivät innostuneet rakentamaan itse. Kahden vampyyrin jälkeläisenä Uolevin asemaa tulevana linnanherrana ei ollut uhannut mikään. Osa vampyyrisukujen jäsenistä oli puolivampyyreita, vampyyrin ja ihmisen jälkeläisiä. Heidän elämänsä eivät tavallisesti poikenneet mitenkään ihmiselämästä. Puolivampyyrit oleilivat muiden ihmisten joukossa, eivät kärsineet auringonvalosta eivätkä juurikaan tunteneet halua tappamiseen, mutta ihmettelivät usein itsekseen, miksi himoitsivat niin valtavasti verimakkaroita. Siksi he eivät tavallisesti kuuluneet perinnönsaajiin.

Alaikäisenä Uolevilla oli ollut edessään muutto Wieniin. Siellä hän oli asettunut asumaan äitinsä lähimpien sukulaisten, isotäti Helgan ja hänen miehensä Hubertin luo. Niin oli määrännyt hänen äitinsä viimeinen tahto. Regina Rummukaisen testamenttiin oli kirjoitettu hyvinkin kärkevästi, että juuri nämä kaksi olivat parhain vaihtoehto huolehtimaan hänen pojastaan, Uolevi Leopold Rummukaisesta vampyyrisen kunniallisesti aina siihen asti, kunnes tämä olisi kyllin vanha palaamaan takaisin ja asettumaan sukulinnan isännän asemaan. Pariskunnalla oli pieni, idyllinen keskiajan tyyliin rakennettu kartano. Se ei ollut kovinkaan ylellinen verrattuna Rummukaisten omaan linnaan, mutta tarjosi pienelle vampyyripojalle oivallisen paikan kasvaa. Kaikenlisäksi sen ullakolla asusti runsain mitoin lepakoita, oivallisia pikku lemmikkejä.

Esimerkillisen kasvatusäidin tavoin isotäti Helga oli pitänyt huolta siitä, että kaikki sujui tasapainoisesti. Hän oli kunniallinen vampyyritar, noudatti säännöllisiä arkkuun menoaikoja, suosi fluorihammastahnaa ja luotti monessa asiassa naisellisiin vaistoihinsa. Aina lauantaisin hän tapasi leipoa verenpisarapipareita.

Hänen miehensä Hubert sitä vastoin oli kunnioitusta herättävän näköinen suurikokoinen vampyyri, ääneltään kuin ukkonen ja kylmään järkeen luottava intohimoinen tappaja. Hän suhtautui surmatöihin miltei samalla ylitsevuotavaisella ylpeydellä kuin Rudolf Rummukainenkin oli suhtautunut. Luonnollisesti hän halusi myös kasvattipojastaan a-luokan murhaajan, eikä hän epäröinyt sitä peitellä.

– Heikkous hengenriistopuuhissa on häpeäksi, hän tapasi lausahtaa mahtipontisesti palatessaan aamuyön tunteina kotiin suupielet veressä.

Kaikkein eniten Hubert odotti yötä, jolloin Uolevi viimein riistäisi hengen ensimmäiseltä uhriltaan. Hän ilmoitti Uolevin Wienin länsipuolella toimivaan vampyyriopistoon, korkealle arvostettuun sisäoppilaitokseen, jossa oppilaat opetettiin ensin lukemaan ja laskemaan, sitten tappamaan. Ajatus moisesta opinahjosta arvatenkin hieman hermostutti Uolevia. Hän ymmärsi kuitenkin erinomaisen hyvin sen, ettei hänen tulevaisuutensa olisi tullut olemaan kovinkaan ruusuinen, mikäli hän olisi luku-, kirjoitus- ja laskutaidoton. Yhtäältä hänen kohdallaan oppimiseen ei ollut muuta paikkaa kuin yölliseen aikaan toimiva vampyyriopisto. Oli siis salailtava, tappopuuhista pidättäytyvä vampyyriopiston oppilas kun ei tietystikään olisi oikein käynyt laatuun. Seuraukset olisivat totta puhuen olleet hirveät. Uolevi olisi julistettu suoraa päätä kerettiläiseksi ja lainsuojattomaksi ja hänet olisi erotettu opistolta. Todennäköisesti hänen kaulansa ympärille olisi myös ripustettu kidutusmielessä valkosipulilei - ja mitä Hubertiin tuli, hänen reaktiotaan asiaan ei uskaltanut edes ajatella.

Ensimmäiset vuodet sujuivatkin hyvin. Uolevi majoittautui viikoksi opistolle, opetteli lukemaan ja laskemaan ja palasi Helgan ja Hubertin luokse viikonloppuisin ja loma-aikoina. Opistolla opettavat professorit olivat hänen mielestään oikein mukavia vampyyreita, eikä professoreillakaan sen puoleen ollut pahaa sanaa sanottavana niin älykkäästä ja nopeasti oppivasta pikku vampyyripojasta. Paineet alkoivat kasautua vasta, kun Uolevin kulmahampaat kasvoivat täyteen mittaansa.

Vastikään kulmahampaansa saaneet vampyyrit eivät normaalisti juuri poikenneet miehuutensa kynnyksellä olevasta ihmislapsesta, paitsi nyt tietysti siten, että heidän oli tentittävä kursseja kuten ”Miten johdatan uhrini harhaan?”, ”Miten puren uhriani oikealla tavalla?” tai ”Mitä teen mahdollisen poliisikuulustelun tullen?”. He ovat samalla tavoin itsevarmoja ja elinvoimaisia, heidän hikensä lemuaa pahalta ja päässään pyörivät vain uhkeamuotoiset vampyyrittaret. Niin ikään heitä ihaillaan nuorempien keskuudessa, ja heillä oli polttava halu testailla omaa vampyyriuttaan käytännössä, toisin sanoen käydä salaa pureksimassa viattomia neitoja välituntien aikana, vaikka opiston alueelta poistuminen kouluyön aikana olikin ankarasti kielletty järjestyssäännöissä. Uolevin luokkatoverit eivät tehneet tässä poikkeusta. Surmatöiden jälkeen omista saavutuksista tavattiin kerskailla opiston käytävillä, ja niitä vertailtiin keskenään. Hyvin usein opistolta livahdettiin myös iskemään vampyyrittaria, vaikka sekin oli ankarasti kiellettyä.

Vähemmästäkin lainkuuliaiselle vampyyrille tuli hyvin ulkopuolinen olo. Ei ollut lainkaan helppoa, jos täytyi henkensä pitimiksi esittää jotain muuta kuin mitä todellisuudessa oli. Ainainen paljastumisenpelko hyyti mieltä, jokainen sana oli valittava tarkkaan, eikä voinut saada yhtään todellista ystävää. Toisekseen Uolevi ei edes ollut pröystäilevää tyyppiä. Vampyyrittariin hän kyllä kävi hieromassa tuttavuutta, osaan hyvinkin perusteellisesti, mutta siitä hän mieluummin vaikeni. Vilkas seuraelämä ei olisi edes yksin riittänyt saamaan kaikkia uskomaan, että hänkin oli muiden tavoin kylmäverinen tappaja. Jos niin olisi, vankilathan pursuisivat politiikkoja ja putkimiehiä. Yleensä Uolevi valitsi Wienin hämäriltä takakaduilta jonkun sammuneen joutomiehen, teki tälle veitsellä kämmeneen pienen viiltohaavan ja kostutti suunsa siitä tihkuvalla verellä niin, että vaikutelma oli sama kuin hän olisi purrut jotakuta. Lopuksi hän sitoi haavan asianmukaisesti. Useinkaan hänen uhrinsa eivät edes heränneet näihin toimenpiteisiin. Jos niin sattuikin, Uolevi taputti heitä lohduttavasti käsivarteen ja vakuutti, ettei ainakaan mitään kovin pahaa ollut meneillään.

Tällainen hämäys upposi opiston väkeen kuin veitsi kevytlevitteeseen. Muutama toisinaan epäili jotakin, mutta ainahan yhteen vampyyriopistoon mahtuu vampyyreita, joilla ei ole öissään oikeastaan muuta sisältöä kuin epäillä kaikkia ja kaikkea. Vampyyrinopiston opettajat uskoivat Uoleviin. Itse asiassa usko oli niin luja, että tämä valmistui täysmittaiseksi vampyyriksi erinomaisin arvosanoin, ja Hubert sai aihetta tuntea itsensä erinomaiseksi kasvatusisäksi. Jo Uolevin ”ensimmäistä uhria” oli juhlittu kartanossa oikeinkin railakkaasti. Hubert oli juonut naudanverellä ryyditettyä sahtia ja pitänyt mahtipontisia juhlapuheita, kunnes oli lopulta simahtanut Helgan vaatekaappiin.

Opintojensa päätyttyä Uolevi palasi takaisin Rummukaisten sukulinnaan, ikiomaan linnaansa. Se sijaitsi kirjaimellisesti Turun Kerttulinmäessä. Uolevin isoisä, Harald Jacques von Trommel, oli rakennuttanut sen sinne joskus 1300-luvun aamuhämärissä, maan alle ja salakäytävän taakse. Linnan vahvasti salvattu porttiluukku oli maastoutettu vaikeasti havaittavaksi mäkisen maaston keskelle. Linnan sijoituspaikka oli kieltämättä ollut monin puolin järkevä. Maan alle päivä ei paista, ja yksityisyyskin säilyy paremmin. Yksinäisille, synkille kukkuloille rakennetut vampyyrilinnat, joita niin monet vampyyrisuvut ovat harrastaneet, olivat magneetteja turhalle huomiolle. Lisäksi Kerttulinmäellä oli noihin aikoihin sijainnut myös hirttokukkula. Köyden jatkona riippuvista kalmoista saattoi yllättävän nälän iskiessä kätevästi imaista hiukan huikopalaa.

Suomen Turkuun Harald von Trommel oli ihastunut ikihyviksi eräällä eksoottismetsästysmatkallaan. Hänen mielestään turkulaisten veri oli maistunut paljon rautaisemmalta, mainettaan paremmalta, sanalla sanoen upealta, ja lisäksi kaupungin miljöökin oli ollut erittäin viihtyisä. Niin oli käynnistetty muutto- ja rakennuspuuhat. Haraldin vaimo, Sylvian, oli suhtautunut hankkeeseen alun perin epäilevästi, mutta lopulta hänenkin sydämensä oli sulanut routaiselle Suomenmaalle. Pian suvun nimikin oli vaihdettu von Trommelista supisuomalaiseksi Rummukaiseksi. Myöhemmin Harald ja Sylvian menehtyivät kumpikin traagisesti venäläisten tuikattua Turun tuleen vuonna 1318.

Osallistuvana ja velvollisuudentuntoisena yhteiskunnan jäsenenä Uolevi oli hankkinut myös työpaikan. Sen yhteiskunnallista merkitystä tosin himmensi se tosiseikka, että pesti oli pimeä, mutta laillisia vaihtoehtoja vuosisatoja eläneellä vampyyrillä oli ihmisten maailmassa toisaalta rajoitetusti. Sosiaaliturvajärjestelmän sisäpuolella hän toimi Nigeriasta netin kautta tilatulla, tekaistulla henkilötunnuksella.

Uolevi tunsi tekevänsä jotakin hyödyllistä. Hän toimi kolmena yönä viikossa taksirenkinä marttilaisella taksiautoilija Otso Jauhiaisella. Pesti oli irronnut melko helposti, sillä yökuskin työhön ei ollut ihmisten keskuudessa järin suurta tungosta. Suuri osa yöllisistä taksimatkalaisista, jos ei siis oteta lukuun lento- ja juna-asemille suunnistavia ja sieltä palaavia matkalaisia, oli mölyäviä humalaisia, vittuilevia humalaisia, väkivaltaisia humalaisia, autoon oksentavia humalaisia tai muuten vain hermoja koettelevia humalaisia. Uoleville tämä ei kuitenkaan ollut ongelma. Jos asiakas alkoi käyttäytyä räävittömästi, taksirenki vilautti tälle pahaenteisesti kulmahampaitaan. Siinä hiljeni suurisuisempikin öykkäri kertaheitolla, sen lisäksi että sai koko seuraavan päivän miettiä, mitä mielipuolisia houreita viina panikaan ihmisen näkemään.

Uolevi oli varmaan ainut sukunsa jäsen, joka oli solminut kestäväislaatuisen työsopimuksen, tai näin hän ainakin uskoi. Rummukaisen suvun nykytilanteesta hän tiesi oikeastaan hyvin vähän. Yleisestikin ottaen vampyyrien tilanne maailmalla on tänä päivänä sellainen, että vaikka heitä edelleen runsaasti olikin, ne jotka eivät olleet kuolleet, pitivät monesti hyvin matalaa profiilia.

Ainoa Rummukainen, johon Uolevi oli toisinaan yhteydessä, oli hänen pikkuserkkunsa Dragmar. Dragmar oli paremman elämän toivossa muuttanut Ruotsin Ludvikaan ja murtautunut pian sen jälkeen menestyksekkäästi paikalliseen veripankkiin. Tapauksesta oli syntynyt melkomoinen kalabaliikki Ruotsin lehdistössä: polvet tutisten oli suurten verimäärien vohkimisesta epäilty vuoroin irakilaisia terroristeja, vuoroin yhä vulgaarimmaksi käyneitä nuorisorikollisia. Harva oli arvannut totuuden.

Nykyisin Dragmar soitti eräässä tukholmalaisessa goottihevibändissä, ”Satans Surmjölkissä”. Sellaiseen ryhmään kalmankalpea vampyyripoika sopikin kuin nenä päähän, eikä musikaalisuuden puutekaan juuri tahtia haitannut. Kovin laaja-alaista menestystä Satans Surmjölk ei jostain syystä ainakaan toistaiseksi ollut saavuttanut. Dragmar oli lähettänyt Uoleville yhden singlelevyn.

”SAIRAAN SUMEETA!!! KUNDIT VÄHÄN IHMETTELEE, MIKSEN TUU PÄIVÄHARKKOIHIN, MUT EI SE MITÄÄN KUN KEIKAT ON ÖISIN.” oli kirjoitettu saatekirjeessä.

Uolevi nakkasi hampurilaisravintolan paperipussin pelkääjänpaikan jalkatilaan ja kurotti avaamaan takapenkin oven. Mies nousi kyytiin ja ilmoitti menevänsä Pelttarinkadulle. Uolevi vilkaisi taksamittaria. Viime aikoina hän oli tehnyt niin usein, sillä jostain syystä pikku kapine oli tehnyt hänet levottomaksi. Toisinaan tuntui siltä, että se näytti yhtäkkiä neljää pykälää korkeampaa lukemaa, vaikka Uolevi olisi vaikka voinut vannoa nähneensä siinä vain hetki sitten pienempiä numeroita. Täyteen varmuuteen asiasta hän ei kuitenkaan ollut päässyt, sitä ei koskaan tapahtunut, kun hän yritti seuraamalla seurata asiaa. Luultavasti hän olikin kuvitellut koko jutun päässään.

Ajomatka sujui hiljaisuuden vallitessa. Mies ei vastannut, vaikka Uolevi heitti ilmaan lauseen viime päivien keleistä. Hän tuijotti ulos sivuikkunasta pimeyteen leukapielet kiristyneinä kuin elävänä varoituskylttinä sille, että halusi oman tilan ja rauhan. Uolevi väänsi varmuuden vuoksi keskusradion täysin äänettömälle.

Matkan päätepisteenä oli 80-lukulaisen kerrostalon sisäpiha. Kun Uolevi kurvasi roskakatoksen tuntumaan, hän huomasi yllättäen raskaana olevan naisen seisomassa katoksen alla keltainen roskapussi kädessään. Hän tuijotti taksia suurin itkettynein silmin.

–Se olisi 35 euroa, Uolevi sanoi miehelle. Hinta tuntui jälleen kerran korkealta, mutta mies kaivoi lompakkonsa takataskustaan ja läiskäytti tasarahan Uolevin käteen. Sitten hän lampsi ulos autosta suoraan naisen luo.

Uolevi ehti hädin tuskin käynnistää autoa uudestaan, kun hän kuuli korvia viiltäviä huutoja. Raskaana oleva nainen makasi asfaltilla ja suureen ääneen kiroava mies potki tätä käsivarsiin ja alaruumiiseen. Hän oli tempaissut esiin veitsen, jota piteli toisessa kädessään.

–Nyt saat ämmä maksaa tekosesi!

Salamana Uolevi ponnahti autosta ulos. Hän harppoi miehen luo, tarttui tätä käsivarresta ja vaati lopettamaan. Mies käännähti ympäri. Veitsi leikkasi ilmaa. Se oli osua Uolevia rintaan, mutta Uolevi oli notkeampi ja väisti. Ei yksikään veitsenisku olisi häntä haavoittanut, mutta teräaseella tökittävänä oleminen oli toki kaikin puolin epämiellyttävää ja välteltävää. Hänen selkänsä kolahti ryminällä vasten roskalaatikon kylkeä. Veitsi heilahti jälleen, tarkoituksenaan osua Uolevia otsaan. Uolevi kumartui väistääkseen. Mies otti hänestä oitis niskalenkkiotteen, ja asetti veitsen hänen kurkulleen. Edelleen mies ölisi koko ajan kuin riivattu. Uolevi jos kuka tiesi sen, sillä hänellä oli kokemuksia riivatuista. Ääni oli epäinhimillisyydessään houkutellut paikalle jo useita uteliaita silmäpareja, jotka seurasivat tilannetta kerrostaloasuntojensa parvekkeilta.

Uolevi ymmärsi, ettei hänellä mielipuolisen miehen niskalenkissä ollut käytettävissään kovinkaan montaa keinoa tilanteen ratkaisemiseksi ja miehen taltuttamiseksi. Hän veti kulmahampaansa esiin ja puri miestä käteen.

Mies päästi karjaisun, joka kuultiin Itäkeskuksella asti. Veitsi tipahti maahan. Uolevi pujahti vapauteen. Miehen kädestä valui verta.

Nainen oli noussut seisomaan asfaltilla. Uolevi auttoi hänet nopeasti taksilleen, josta kutsui poliisit. Hän ei huomannut, että yhdeltä parvekkeelta kaiken tapahtuneen oli lähietäisyydeltä nähnyt myös hänen esimiehensä, Otso Jauhiainen.

2. ONNETTOMAT MIEHET OLUSILLA

Taksiautoilija, toimitusjohtaja Otso Jauhiainen oli pistäväkatseinen mies. Sama pottumainen ilme oli ollut hänellä jo niin kauan, ettei hänen naamansa enää yksinkertaisesti taipunut muihin asentoihin. Luisevine ruumiinrakenteineen ja kaljuksi ajeltuine päineen hän muistutti aivan afrikkalaista, haaskoja kärkkyvää korppikotkaa, ja vieläpä poikkeuksellisen rumaa sellaista. Itse itseään hän toki piti Jumalan lahjana kaikille maailman naisille ja saman tien koko ihmiskunnalle. Minäkuvassaan hän näki itsensä jumalaisen komeana ja älykkäänä 33-vuotiaana nuorena miehenä, joka vastusti asiaankuuluvasti homoja, maahanmuuttajia ja muita luonnonvastaisuuksia.

Varakkuutensa Otso Jauhiainen oli pääasiallisesti perinyt isältään, kuten taksifirmankin. Taksiautoilija Kaaleppi Jauhiainen oli ollut ahkera ja tunnollinen mies, jonka nuukaileva elämäntapa oli vuosien varrella kerryttänyt jälkipolville huomattavat summat riihikuivaa rahaa. Taksi-Jauhiainen Oy:llä oli tällä hetkellä 51 autoa eri puolilla maata. Otso Jauhiainen oli myös havainnut, että pienellä taksamittarin lukemien peukaloimisella saattoi kätevästi saada lisätienestiä. Kirjanpidossa kaikki muilutukset sai kyllä näyttämään hyvältä ja oikealta, jos vieraili kerran kuussa kirjanpitäjän makuuhuoneessa. Ekonomi Sorja Saarento, Jauhiaisen kirjanpitäjä, 52, oli ollut koko ikänsä neiti-ihminen.

Suuria huveja toimitusjohtaja Jauhiaisella oli kolme: purukumin syöminen irvokkaalla tavalla, haisevien jalkojen nostaminen ruokapöydälle muiden aterioidessa ja pöntön jättäminen vetämättä peräsuolen tyhjentämisen jälkeen. Näistä eritoten viimeksi mainittu oli polttanut lopullisesti hänen viimeisimmän tyttöystävänsä, muuan Taina Inkisen, päreet. Työnantajana hän ei myöskään ollut liiemmin rakastettu. Siinä asemassa oli aina tilaisuus käyttäytyä ärsyttävästi, ja kaiken muun hauskan lisäksi vielä kutsua työntekijöitään mitä mielikuvituksellisimmilla pilkkanimillä.

Ottaessaan Uolevin palkkalistoilleen Otso oli aavistellut, ettei tämä paljastaisi itsestään kovin helposti asioita, joiden perusteella voisi heittää eläimellistä herjaa. Yleensä hän kaiveli juuri tätä tarkoitusta varten työntekijöidensä taustoja, ei entisiä työpaikkoja, suosituksia tai henkilöllisyystodistuksia, vaan yksityiselämän lokaa. Jokaiselta ihmiseltähän löytyi kaapistaan luurankoja, joiden kustannuksella kettumainen työnantaja saattoi mainiosti pitää hulvattoman hauskaa. Perheettömästä, aina kuin jonnekin katoavasta Uolevista hän ei ollut saanut irti mitään mehukasta. Sitten oli koittanut yö Varissuolla.

Otso Jauhiainen oli ollut Pelttarinkadulla erään kuivaan valkoviiniin ja koristekasveihin mieltyneen entisen käsityöopettajattaren asunnolla, kun hän oli äkkiä havahtunut korvia raastavaan meteliin. Entinen käsityöopettajatar oli siinä vaiheessa siirtynyt jo höyhensaarille valkoviinin voimasta. Mennessään parvekkeelle katsomaan metelin aiheuttajaa Otso oli nähnyt koko tapahtumasarjan tarkasti. Hän ei ollut voinut olla huomaamatta omaa työntekijäänsä ja tämän epäinhimillistä purukalustoa.

Siltä seisomalta Otso oli tiennyt, että oli tullut aika toimia. Hän oli aivan ensimmäiseksi istahtanut emäntänsä tietokoneelle ja googlannut sanan ”vampyyri”. Saamatta juurikaan arkitodellisuuteen kytköksissä olevia hakutuloksia hän oli liittänyt hakusanan perään sanan ”Turku”. Niin hän oli joitain hetkiä myöhemmin törmännyt urbaanilegendaan Turun Kakolaan kuolleesta vampyyrista, jolla huhujen mukaan oli myös poika.

Viisi päivää myöhemmin Otso oli soittanut Uoleville tämän autoon ja pyytänyt tätä tulemaan seuraavana iltana ennen työvuoronsa alkua työhuoneeseensa keskustelemaan. Syyksi hän oli maininnut nimenomaisen pahoinpitelytapauksen Pelttarinkadulla.

– Nämä ovat älyttömiä juttuja, mutta sä käytit siinä tilanteessa voimakeinoja. Mä haluan varautua kaikkeen. Raiskaajatkin ovat nostaneet tässä armaassa maassamme syytteitä niiden uhreja auttaneita ihmisiä vastaan, kun ovat saaneet hötäkässä jonkun pikku pipin. Meidän pitää keskustella, miten toimitaan, jos sellainen tilanne tulee eteen, hän oli sanonut lipevästi puhelimeen.

Perustelut olivat uponneet yörenkiin suorastaan liikuttavan kivuttomasti.

– Ymmärrän tilanteen. Olen siellä huomenna kello yhdentoista maissa, tämä oli vastannut vakava sävy äänessään.

Nyt Uolevi Rummukainen arvasi joutuvansa röyhkeään ryöpytykseen. Hän seisoi Jauhiaisen työhuoneessa suoraan tämän silmien edessä ja vastasi työnantajansa tuijotukseen hermostumatta, tyynen rauhallisena. Sen jos minkä hän tiesi satojen vuosien kokemuksesta, ettei ihmisten takia suuremmin kannattanut pelihousujaan repiä. He olivat kuiten...