Koottu

Pohjoismaiden ministerineuvosto on tukenut tämän kirjan kääntämistä.

ISBN 978-951-31-8095-9

Alkuteos: Maresi. Krönikor från Röda klostret
(Schildts & Söderströms, Helsingfors 2014)

Kansi ja ulkoasu: Laura Lyytinen
Kannen valokuvat: Istockphoto

Teoksen jakelu ja osittainen kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeuden haltijan lupaa on korvausvastuun ja rangaistuksen uhalla kielletty.

Kustannusosakeyhtiö Tammi 2014

Sisarelleni Alexandralle

Olen Maresi Enrentytär ja kirjoitan tätä muistiin Luostarimme kolmannenkymmenennentoisen Äidin yhdeksäntenätoista virkavuonna. Neljä vuotta olen viettänyt Punaisessa luostarissa, ja näitten vuosien kuluessa olen lukenut kaikki vanhat kirjoitukset Luostarin historiasta. Sisar O sanoo, että kertomukseni liitetään muiden kirjoitusten joukkoon. Se tuntuu kummalliselta. Minähän olen vain noviisi, en luostariäiti, en taidoistaan tunnettu sisar. Mutta sisar O pitää tärkeänä, että juuri minä kirjoitan muistiin mitä tapahtui. Minä olin paikalla. Toisen käden tietoihin ei ole luottamista.

Minä en ole kertoja. Vielä. Mutta jos odotan siihen saakka, kunnes minusta tulee, kunnes osaan kertoa tapahtuneesta niin kuin siitä pitää kertoa, olen jo unohtanut mitä tapahtui. Niinpä kirjaan muistikuvani paperille nyt, kun kaikki on vielä selkeänä ja kirkkaana mielessäni. Eihän tapahtuneesta ole kuin hetki, vain yksi kevät. Sekin, minkä mielelläni unohtaisin, on tuoreessa muistissa. Veren haju. Murskaantuvien luiden ääni. En tahdo houkutella sitä kaikkea uudelleen esiin. Silti minun on pakko. Kuolemasta on vaikea kirjoittaa. Mutta vaikka tehtävä on työläs, ei sitä sen takia pidä jättää tekemättä.

Kerron, jotta Luostari ei unohtaisi. Kerron myös siksi, että ymmärtäisin mitä tapahtui. Lukeminen on aina auttanut minua ymmärtämään maailmaa paremmin. Toivottavasti sama koskee myös kirjoittamista.

Eniten mietin sanoja. Mitkä sanoista nostavat esiin oikeat kuvat vailla vääristelyä tai kaunistelua? Kuinka paljon sanat painavat? Teen parhaani kuvatakseni sitä, mikä kertomuksessani on tärkeää, ja jätän pois kaiken, mikä ei ole, mutta antakoon Jumalatar minulle anteeksi, jollen kaikin paikoin onnistukaan tehtävässäni.

On myös vaikea tietää, mistä kertomus alkaa ja mihin se päättyy. Lopusta varsinkaan en tiedä missä se on. Mutta alku on helppo. Kaikki alkoi siitä, kun Jai tuli saarelle.

Olin rannalla poimimassa simpukoita juuri sinä kevätaamuna, kun Jai saapui. Korini oli puolillaan, ja olin istunut kivelle hetkeksi levähtämään. Ranta oli varjossa, sillä aurinko ei ollut vielä kavunnut Valkean rouvan ylle, ja merivesi oli kylmettänyt jalkani. Pyöreät kivet vierivät jalkapohjieni alla edestakaisin meren liikkeiden tahdissa. Punajalkainen koanlintu hyppeli vesirajassa, sekin etsi simpukoita. Lintu oli juuri keihästänyt simpukan pitkään nokkaansa, kun pieni vene ilmestyi korkeiden, kapoisten kallioiden väliin, jotka nousevat merestä niin äkkijyrkkinä, että kutsumme niitä Hampaiksi.

Jollei veneen tulosuunta olisi ollut niin outo, tokko olisin kiinnittänyt veneeseen mitään huomiota, niitä kun näkyy näillä main useampia yhden kuunkierron mittaan. Kanssamme kauppaa käyvät kalastajat tulevat mantereelta, siis pohjoisesta tai sitten saariston rikkailta kalavesiltä idästä. Sitä paitsi heidän veneensä näyttävät aivan erilaisilta, ne ovat pieniä ja valkoiseksi maalattuja. Niissä on taivaansiniset purjeet ja kahden kolmen hengen miehistö. Mantereelta saapuvat alukset, joilla on lastinaan hyötytarvikkeita ja joskus uusia noviiseja, ovat pulleakylkisiä ja hitaita, ja niiden miehistössä on usein mukana vartijoita merirosvojen varalta. Kun neljä vuotta sitten tulin Luostariin samanlaisella laivalla, näin meren ensimmäisen kerran.

Mutta tämä lähimmän kalliohampaan kiertänyt ja nyt saaremme satamaa kohti suuntaava alus oli minulle outo. Olen nähnyt samanlaisia vain yhden käden sormien verran. Ne tulevat kaukaa lännen mailta, Emmelistä ja Samitrasta ja vielä kauempaa.

Saarelle nuo laivat saapuvat yleensä mantereen suunnasta, samaa reittiä kuin kalastajaveneet. Ne purjehtivat rannikkoa pitkin ja uskaltautuvat syville vesille vasta kun on pakko. Meidän saaremme on hyvin pieni, ja jollei purjehdi tavallista reittiä, sitä on vaikea löytää. Sisar Loeni sanoo, että Alkuäiti piilottelee saarta, mutta silloin sisar O tuhahtaa ja mumisee jotain kelvottomista merimiehistä. Minusta tuntuu, että saari itsessään on hyvä kätkeytymään. Mutta tämä nyt saapuva alus kiersi Hampaat tullen likipitäen suoraan lännestä ja löysi silti tänne. Aluksen purjeet olivat harmaat, samoin sen siro runko. Värejä oli vaikea erottaa harmaata merta vasten. Laiva ei tahtonut erityisemmin kuuluttaa tulostaan.

Kun näin, että alus suuntasi pieneen satamaamme, hypähdin pystyyn ja lähdin juoksemaan pitkin mukulaista rantakivikkoa satamaa kohti. Pelkäänpä, että siinä kiireessä unohdin sekä korini että simpukat. Juuri siitä sisar Loeni minua aina moittiikin. Innostut aivan liian herkästi, Maresi, hän sanoo. Katso Äitiä. Jättäisikö hän askareensa tuolla tavalla?

Sitä en usko. Mutta en pysty myöskään näkemään Äitiä rohdinhousujen lahkeet käärittyinä, levää varpaiden välissä ja selkä kumarassa simpukkakoria tutkimassa. Hän on varmasti tehnyt niin ollessaan nuori noviisi kuten minä nyt. Mutta minä en pysty näkemään Äitiä pikkutyttönä. Se ei vain onnistu.

Sisar Veerk ja sisar Nummel olivat jo laiturilla valmiina vastaanottamassa laivaa, kummankin katse seurasi harmaita purjeita. Minua he eivät nähneet. Lähestyin hiljaa ja varovasti, etteivät laiturin natisevat lankut olisi paljastaneet tuloani. Mietin, mitä sisar Nummel teki laiturilla. Sisar Veerk hoitaa kaupat kalastajien kanssa, mutta sisar Nummel huolehtii pikkunoviiseista.

”Onko tämä nyt sitä, minkä Äiti näki tulevaksi?” kysyi sisar Nummel ja varjosti kädellä silmiään.

”Kenties”, vastasi sisar Veerk, joka ei milloinkaan tahdo vaivata päätään sellaisella, mistä ei ole varmasti perillä.

”Toivottavasti ei sentään. Transsissa lausuttuja sanoja on vaikea tulkita, mutta viesti oli selkeä.” Sisar Nummel oikoi huiviaan. ”Vaara. Suuri vaara.”

Lankku jalkani alla narahti. Sisaret kääntyivät ympäri. Sisar Nummel rypisti otsaansa.

”Maresi. Kuinka sinä olet täällä? Minun tietääkseni sinun piti olla tänään Liesitalon töissä.”

”Niin minä olenkin.” Venytin vastaustani. ”Olin rannassa keräämässä simpukoita, mutta sitten näin laivan.”

Sisar Veerk osoitti sormellaan. ”Katsokaa, nyt se laskee purjeensa.”

Katselimme hiljaisuuden vallitessa, kuinka miehistö keinotteli laivan laituriin. Miehiä oli omituisen vähän. Vanha, sinisiin pukeutunut partaleuka oli varmaankin kapteeni, oli minun arvaukseni. Hänen lisäkseen näin ainoastaan kolme muuta miestä, kaikkien kasvot olivat hyvin sulkeutuneet ja ilmeet kireät. Kapteeni nousi laivasta ensimmäisenä, ja sisar Veerk meni puhelemaan hänen kanssaan. Kun yritin hiipiä lähemmäs kuullakseni mitä he puhuivat, sisar Nummel tarttui minua lujasti käsivarresta. Hetken kuluttua sisar Veerk palasi luoksemme ja kuiskasi jotain sisar Nummelin korvaan, minkä jälkeen tämä alkoi kiskoa minua pois laiturilta.

Vaikka seurasinkin kiltisti sisar Nummelia, uteliaisuuteni oli herännyt. Tahdoin viedä uutiset muille noviiseille. Käänsin pääni ja ennätin nähdä, kuinka kapteeni auttoi laivasta ulos jonkun. Pienen vaaleatukkaisen hahmon, jonka hiukset levisivät sotkuisena ryöppynä hennoille hartioille. Hänellä oli pitkä ja suora, väriltään ruskea hihaton paita ja sen alla toinen, joka kenties joskus oli ollut valkoinen. Vaatteet olivat kuluneet, ja kun olento liikahti, näin että pitkä ruskea paita ei ollutkaan paksua silkkiä, niin kuin olin ensin luullut, se oli vain liasta kankea. Kasvoja en nähnyt, hän käänsi ne kohti maata aivan kuin olisi tahtonut tutkia jokaista ottamaansa askelta. Aivan kuin olisi pelännyt, että maa pettäisi jalkojen alla. Hän oli Jai, vaikka en minä sitä vielä silloin tiennyt.

En käsitä, mikä kiire Sisar Nummelilla oli viedä minut pois laiturilta. Myöhemmin samana päivänä Jai ilmestyi Noviisien taloon meidän muiden luo. Hänen pitkät hiuksensa oli kammattu sileiksi, vaikka ne edelleen olivat likaiset, ja hänellä oli samanlaiset vaatteet kuin meillä muillakin: ruskeat housut, valkoinen paita ja valkoinen huivi. Koska olin nähnyt hänen tulonsa, tiesin, että hänessä oli jotain erikoista.

Jai sai makuupaikakseen naapurisängyn vieressäni. Yleensä uusi noviisi pannaan nukkumaan pikkunoviisien makuusaliin, sillä useimmat tulokkaista saapuvat Luostariin pikkutyttöinä. Mutta Jailla oli tarpeeksi ikää nukkuakseen meidän vanhempien kanssa. Arvelin, että hän saattoi olla vuoden pari minua vanhempi, ja minä olen kolmentoista.

Minua lähin sänky meidän noviisien makuusalissa oli tyhjä, koska Joem oli äskettäin muuttanut Liesitaloon, sillä hänestä oli tullut sisar Ersin noviisi. Hänen noviisinsa ovat ainoita, jotka eivät nuku noviisien talossa. Heidän täytyy pitää Liedessä tulta, jota ei saa koskaan päästää sammumaan, ja heidän täytyy uhrata Havvalle tarkoin määrättyinä aikoina. Joem kokee olevansa jotenkin merkittävä, nyt kun hänestä on tullut Lieden palvelija. Tiedän hänen luulevan, että kaikki kadehtivat häntä. Kun minä tulin saarelle, en itsekään tiennyt mitään parempaa kuin saada asua Liesitalossa, jossa ruokaa oli aina ympärillä. Vatsani ei ollut silloin vielä unohtanut kotipuolen nälkätalvea. Mutta kun näin, kuinka ankara sisar Ers on, ja huomasin, ettei hän koskaan salli noviiseilleen ylimääräisiä annoksia, luovuin unelmastani. Ajatelkaa nyt: ruokaa koko ajan ympärillä, ruoan tuoksu nenässä, ruoka työnä, mutta syödä ei saa!

Sitä paitsi Joem puhuu unissaan. Häntä minun ei ollut ikävä.

Jai istui sängyllään, ja kaikki noviisit, isot ja pienet, pakkaantuivat hänen ympärilleen niin kuin aina, kun joukkoon tulee uusi. Pikkutytöt ihailivat hänen pitkiä vaaleita hiuks...