Ursula K. Le Guin

Neljä anteeksiantoa

Alkuteos: Four Ways to Forgiveness

By arrangement with Curtis Brown Ltd, New York, and Ia Atterholm Agency, Sweden.

ISBN 978-952-5722-22-2 nid.

ISBN 978-952-5722-23-9 epub

Käännös: Jyrki Iivonen

Kansi: Jani Laatikainen

EPUB ja taitto: Erkka Leppänen

Kustantaja: Vaskikirjat

Petoksia

“Oon planeetalla ei ole ollut sotaa viiteensataan vuoteen”, nainen luki, “ja Gethenillä ei ole ollut koskaan sotaa.” Hän lopetti lukemisen lepuuttaakseen silmiään. Lisäksi hän yritti oppia lukemaan hitaasti eikä hotkimaan sanoja isoina möhkäleinä samaan tapaan kuin Tikuli ruokaansa. “Ei ole ollut koskaan sotaa”: sanat olivat hänen mielessään selvät ja kirkkaat, ja ne olivat epämääräisen, tumman ja pehmeän epäuskon ympäröimiä ja vajoamassa siihen. Millainen maailma se olisi, maailma ilman sotaa? Sellainen olisi oikea maailma. Rauha oli todellista elämää, elämää työtä tehden ja oppien ja kasvattaen lapsia tekemään työtä ja oppimaan. Sota tuhosi työn, oppimisen ja lapset; se oli todellisuuden kieltämistä. Mutta minun kansani osaa vain kieltämisen taidon, hän ajatteli. Se on syntynyt väärin käytetyn vallan varjossa; me suljemme rauhan, ohjaavan ja saavuttamattoman valon, maailmamme ulkopuolelle. Me osaamme vain taistella. Ainoa rauha, jonka joku meistä voi tehdä elämässämme, on vain sen kieltämistä, että sota jatkuu, varjon varjo, kaksinkertainen epäusko.

Kun pilvien varjot kiitivät yli soiden ja kirjan sivu oli avoimena hänen sylissään, hän sulki silmänsä, huokasi ja ajatteli: “Minä olen valehtelija.” Sitten hän avasi silmänsä ja luki lisää muista maailmoista, kaukaisista todellisuuksista.

Tikuli nukkui kuulaassa auringonvalossa häntäänsä kietoutuneena, huokasi kuin olisi matkinut häntä ja raapi unissaan kirppua. Gubu oli kaislikossa metsästämässä; hän ei nähnyt tätä, mutta silloin tällöin kaislaruoko värähti ja kerran suokana lähti lentoon ja kaakatti närkästyneenä.

Uppoutuneena Itshshin kummallisten sosiaalisten tapojen kuvauksiin hän ei huomannut Wadaa ennen kuin tämä oli portilla tulossa sisään. “Ai, sinä olet jo täällä”, hän sanoi yllättyneenä ja tunsi itsensä valmistautumattomaksi, epäpäteväksi ja vanhaksi, niin kuin aina muiden ihmisten seurassa. Yksin ollessaan hän tunsi itsensä vanhaksi vain silloin kun oli yliväsynyt tai sairas. Ehkä eläminen yksin oli sittenkin hänen parhaakseen. “Tule sisälle”, hän sanoi, nousi seisomaan, pudotti kirjan ja poimi sen ylös ja tunsi, kuinka hänen takatukkaa sitova nauhansa oli irtoamassa. “Minä otan vain laukkuni ja lähden sen jälkeen.”

“Ei mitään kiirettä”, sanoi nuori mies pehmeällä äänellään. “Eyid ei ole täällä vielä hetkeen.”

Oikean ystävällistä kertoa, että minun ei tarvitse lähteä kiireellä omasta talostani, Yoss ajatteli, mutta ei sanonut mitään vaan kunnioitti nuorukaisen kärsimätöntä ja ihailtavaa itsekkyyttä. Hän nouti sisältä ostoslaukkunsa, solmi uudelleen hiuksensa, laittoi huivin päähänsä ja astui pienelle avokuistille. Wada oli istuutunut hänen tuoliinsa; poika pomppasi pystyyn hänen tulossaan ulos. Hän oli ujo, ystävällisempi kahdesta rakastavaisesta, Yoss ajatteli. “Pidä hauskaa”, hän sanoi hymyillen ja tietäen, että poikaa nolotti. “Palaan takaisin muutaman tunnin kuluttua, ennen auringonlaskua.” Hän asteli portille, astui ulos ja lähti samaa tietä jota Wada oli saapunut, pitkin polkua ylös kiemurtelevalle puiselle pengertielle, joka johti yli soiden kylään.

Hän ei tapaisi Eyidiä matkalla. Tyttö saapuisi pohjoisesta pitkin suopolkua. Hän olisi lähtenyt kylästä eri aikaan ja eri suuntaan kuin Wada niin että kukaan ei huomaisi, että kaksi nuorta oli poissa samaan aikaan muutaman tunnin joka viikko. He olivat hulluina rakkaudesta, olivat olleet jo kolmen vuoden ajan ja olisivat eläneet kumppaneina jo pitkään, elleivät Wadan isä ja Eyidin veli olisi ajautuneet riitoihin Korporaation palauttamasta maapalasta ja aloittaneet perheiden kesken kiistan, joka juuri ja juuri ei ollut vielä kehittynyt verenvuodatukseksi. Naimakaupan tilanne teki kuitenkin täysin mahdottomaksi. Maa oli arvokasta, ja vaikka perheet olivat köyhiä, kumpikin halusi olla kylän johtaja. Mitään ei ollut tehtävissä tilanteen korjaamiseksi. Kaikki kylässä valitsivat oman puolensa. Eyid ja Wada eivät voineet mennä minnekään, ei ollut sellaista ammattia, että he olisivat pärjänneet kaupungissa, ei sellaisia sukulaisia muissa kylissä, jotka olisivat ottaneet heidät luokseen asumaan. Heidän intohimonsa lankesi vanhempien vihan ansaan. Yoss oli tavannut heidät vuosi sitten sylikkäin kylmästä maasta suon keskellä sijaitsevalla saarella – törmännyt heihin samaan tapaan kuin oli kerran aikaisemmin törmännyt kahteen kuusipeuran vasaan, jotka olivat pysytelleet täysin hiljaa ruokopesässä, jonne emo oli jättänyt ne. Tämä pari oli ollut yhtä peloissaan, kauniita ja haavoittuvaisia kuin vasat, ja he olivat rukoilleet nöyrinä, että “hän ei kertoisi”, joten mitä hän saattoi tehdä? Nuoret vapisivat kylmästä, Eyidin paljaat jalat olivat mutaiset, he tarrautuivat toisiinsa kuin lapset. “Tulkaa luojan tähden minun talooni”, hän sanoi lujalla äänellä. Hän asteli edellä. Nuoret seurasivat häntä arkoina. “Tulen takaisin noin tunnin kuluttua”, hän sanoi tuotuaan heidät sisälle, hänen ainoaan huoneeseensa jossa oli vuodesyvennys oikealla savupiipun vieressä. “Älkääkä sotkeko paikkoja!”

Sillä kertaa hän oli kuljeskellut pitkin polkuja ja pitänyt vahtia, mikäli joku etsisi heitä. Nyttemmin hän meni kylään tavallisesti silloin kun “vasat” olivat hänen talossaan lemmenhetkeään varten.

Nuoret olivat tietämättömiä eivätkä osanneet kiittää häntä millään tavoin. Wada oli turpeenleikkaaja ja olisi pystynyt täydentämään hänen polttoainevarastoja ilman että kukaan olisi tullut epäluuloiseksi, mutta he eivät koskaan jättäneet edes kukkasta vaikka sijasivatkin vuoteen aina huolellisesti. Ehkäpä he eivät olleetkaan kiitollisia. Miksi heidän olisi pitänyt olla? Hän antoi heille vain sen mikä heille kuului: vuoteen, nautinnon tunnin ja hetken rauhan. Ei ollut heidän syynsä tai hänen ansionsa, että kukaan muu ei antanut heille niitä.

Tänään hänen asiansa vei hänet Eyidin sedän liikkeeseen. Tämä oli kylän makeiskauppias. Hän oli vannonut pyhästi aikovansa olla pidättyväinen, kun hän pari vuotta sitten muutti tänne. Hän oli kuitenkin hetkessä luopunut maustamattomasta viljasta ja puhtaasta vedestä. Hän sai ripulin viljapitoisesta ruokavaliosta, ja soinen vesi oli juomakelvotonta. Hän söi jokaisen tuoreen vihanneksen jonka pystyi ostamaan tai kasvattamaan, joi kaupungista tuotua viiniä tai pullotettua vettä tai hedelmämehua ja varastoi suuren määrän makeita tuotteita – kuivattuja hedelmiä, rusinoita, nougatia ja jopa Eyidin äidin ja tätien leipomia pikkuleipiä, laakeita kiekkoja, jotka oli kuorrutettu rouhituilla pähkinöillä. Ne olivat kuivia, rasvaisia ja mauttomia mutta samalla oudon maittavia. Hän osti kassillisen niitä ja ruskeita nougatrenkaita ja juorusi tätien kanssa. Nämä olivat tummia, nopeasilmäisiä, pienikokoisia naisia, jotka olivat edellisenä iltana olleet vanhan Uadin hautajaisissa ja halusivat puhua siitä. “Ne ihmiset” – Wadan perhe, ilmaistuna vilkaisulla, olankohautuksella, tuhahduksella – olivat käyttäytyneet huonosti kuten tavallista, juopuneet, haastaneet riitaa, kerskailleet, sairastuneet ja oksentaneet joka puolelle, olivathan he ahneita nousukkaita. Kun hän pysähtyi kioskille ostamaan lehteä (toinen lupaus joka oli rikottu kauan sitten; hän oli aikonut lukea vain Arkamyeta mutta sitä sitäkin perusteellisemmin), Wadan äiti oli siellä, ja hän kuuli kuinka “nuo ihmiset” – Eyidin perhe – olivat kerskailleet ja haastaneet riitaa ja oksentaneet ympäriinsä hautajaisissa edellisenä iltana. Eikä hän vain kuullut; hän kyseli itse yksityiskohtia ja kiskoi esiin juoruja; hän rakasti sellaista.

Mikä typerys, mikä typerys minä olinkaan luullessani että voisin koskaan juoda vettä ja pysyä vaiti! hän ajatteli lähtiessään hiljakseen kohti kotia pitkin pengertietä. Minä en koskaan, koskaan päästä mitään korvieni ohi, en yhtään mitään. En ole koskaan vapaa, en koskaan vapauden arvoinen. Edes vanhana en jätä mitään huomaamatta. Edes Safnanin menettäminen ei ole opettanut minulle sitä.

Viiden armeijan edessä he seisoivat. Pitäen miekkaansa koholla Enar sanoi Kamyelle: Kuolemasi on käsissäni, herrani! Kamye vastasi: Veli, se on sinun kuolemasi.

Hän tunsi tietenkin nuo rivit. Jokainen tunsi nuo rivit. Ja niinpä Enar sitten pudotti miekkansa, sillä hän oli sankari ja pyhä mies, herran nuorempi veli. Mutta minä en voi luopua kuolemastani. Minä pidän siitä kiinni loppuun asti, iloitsen siitä, vihaan sitä, syön ja juon sitä, kuuntelen sitä, annan sille vuoteeni, suren sitä, teen kaikkea muuta paitsi että en luovu siitä.

Hän havahtui ajatuksistaan iltapäivään suolla: taivas oli pilvetön ja utuisen sininen. Se heijastui kaukaisuudessa yhteen mutkittelevista kanavista, ja aurinko paistoi kultaisena harmaanruskean kaislikon ja kaislakorsien yläpuolella. Harvinainen, pehmeä länsituuli puhalsi. Täydellinen päivä. Maailman kauneus, maailman kauneus! Miekka kädessäni, itseäni vastaan suunnattuna. Miksi panet kauneuden surmaamaan meidät, herrani?

Hän laahusti eteenpäin, veti huivin tiukemmalle ja virnisti hieman tyytymättömänä. Tätä vauhtia hän kävelisi kohta ympäri soita ja huutaisi ääneen, kuin Abberkam.

Ja tässä mies oli; ajatus oli loihtinut tämän esiin. Mies horjui sokeana eteenpäin kuin ei olisi nähnyt muuta kuin ajatuksensa, iski isolla kepillään tiehen kuin olisi tappanut käärmettä. Pitkät harmaat hiukset peittivät kasvot. Mies ei huutanut, hän huusi vain öisin. Nyt tämä ei ollut tehnyt sitä vähään aikaan vaan puhui, Yoss näki miehen huulien liikkuvan. Sitten tämä näki hänet, sulki suunsa ja kääntyi sisäänpäin, varuillaan kuin villieläin. He lähestyivät toisiaan kapealla pengertiellä, eikä koko kaislikon ja mudan ja veden ja tuulen muodostamassa erämaassa ollut näkyvissä toista ihmisolentoa.

“Hyvää iltaa, päällikkö Abberkam”, Yoss sanoi kun heidän välissään oli vain muutama askel. Kuinka suuri mies tämä olikaan; Yoss ei saattanut koskaan uskoa, kuinka pitkä ja harteikas ja roteva mies oli, kunnes näki tämän uudelleen. Päällikön tumma iho oli sileä kuin nuorella miehellä, mutta hänen päänsä oli kumara ja hiuksensa harmaat ja sekaisin. Valtavan kokoinen haukan nenä ja epäluuloiset, näkemättömät silmät. Mies mutisi jonkinlaisen tervehdyksen tahtiaan tuskin edes hidastamatta.

Yoss tunsi tänään itsensä pahankuriseksi; hän oli kyllästynyt omiin ajatuksiinsa ja suruunsa ja puutteisiinsa. Hän pysähtyi niin että miehenkin täytyi pysähtyä, koska tämä olisi muussa tapauksessa törmännyt häneen. Hän sanoi: “Olitko eilen hautajaisissa?”

Mies tuijotti häntä; Yossista tuntui että tämä huomasi hänet, tai ainakin osan häntä. Lopulta tämä sanoi: “Hautajaisissa?”

“Vanha Uad haudattiin eilen illalla. Kaikki miehet juopuivat ja oli tipalla, ettei lopulta puhjennut tappelua.”

“Tappelua?” mies toisti syvällä äänellä.

Ehkäpä mies ei kyennyt enää keskittymään, mutta Yoss halusi jatkaa puhumista hänelle, päästä suojauksen läpi. “Dewit ja Kamannerit. He kiistelevät siitä viljelykelpoisesta saarekkeesta kylän pohjoispuolella. Ja nuo kaksi lapsi parkaa, he haluaisivat olla kumppaneita, ja heidän isänsä uhkaavat surmata heidät jos he edes vilkaisevat toisiinsa. Millaista typeryyttä! Miksi he eivät jaa saareketta kahtia ja anna lasten pariutua ja antaa heidän lapsensa jakaa sen? Luulen, että jonain päivänä näemme vielä väkivaltaa.”

“Väkivaltaa”, päällikkö toisti kaiun tavoin kuin puolittain tietoisena ja sanoi sitten hitaasti tuolla voimakkaalla, syvällä äänellä, äänellä jonka Yoss oli kuullut huutavan tuskaisena yöllä soiden keskellä, “Nuo ihmiset. Nuo kauppiaat. Heillä on omistajien sielu. He eivät surmaa. Mutta he eivät myöskään jaa. Jos kyse on omaisuudesta, he eivät luovu siitä. Koskaan.”

Yoss näki jälleen kohotetun miekan.

“Ai”, hän sanoi vavahtaen. “Silloin lasten täytyy odottaa… kunnes vanhukset ovat kuolleet…”

“Liian myöhäistä”, päällikkö sanoi. Hänen katseensa kohtasi hetkeksi naisen katseen, innokkaan ja oudon; sitten hän suki kärsimättömänä hiuksiaan taakse, mutisi jotain hyvästiksi ja lähti liikkeelle niin äkillisesti, että nainen melkein kumartui sivuun tehdäkseen hänelle tietä. Noin kävelee päällikkö, ajatteli Yoss kuivasti jatkaessaan matkaansa. Suuri, roteva, ottaa oman tilansa, talloo maata allaan. Ja näin taas kävelee vanha nainen, kapeasti, kapeasti.

Hänen takanaan kuului outoa ääntä – laukauksia, hän ajatteli, koska kaupungin tavat kävivät hänen hermoilleen – ja kääntyi nopeasti ympäri. Abberkam oli pysähtynyt ja yski kovaa, suurella äänellä. Hänen kookasta kehoaan ravisuttivat kouristukset, jotka melkein suistivat hänet jaloiltaan. Yoss tiesi, mistä tuollaisessa yskässä oli kyse. Ekumenilla oli tiettävästi lääkettä sitä varten, mutta hän oli lähtenyt kaupungista ennen kuin sitä oli saapunut. Hän meni Abberkamin luo, ja kun kohtaus oli ohi ja päällikkö seisoi haukkomassa henkeään kasvot harmaina, hän sanoi: “Sinulla on berlot; oletko toipumassa siitä vai oletko saanut vasta tartunnan?”

Mies puisti päätään.

Nainen odotti.

Odottaessaan Yoss ajatteli: Mitä minä siitä välitän, onko hän sairas vai ei? Välittääkö hän itse? Hän tuli tänne kuolemaan. Kuulin hänen ulvovan viime talvena suolla pimeydessä. Ulvomassa ahdistustaan. Häpeä kalvoi häntä, kuin mies joka on sairastunut syöpään, kuin mies josta syöpä on syönyt jo kaiken mutta joka ei silti pystynyt kuolemaan.

“Kaikki on kunnossa”, mies sanoi käheänä ja kiukkuisena ja halusi vain naisen lähtevän pois; nainen nyökkäsikin ja lähti omille teilleen. Antaa miehen kuolla. Kuinka hän voisi elää kun hän tietää, mitä on menettänyt – voimansa ja kunniansa – ja mitä hän on tehnyt? Valehdellut, pettänyt kannattajansa, kavaltanut. Täydellinen poliitikko. Suuri päällikkö Abberkam, vapautuksen sankari, maailmanpuolueen johtaja, joka oli tuhonnut puolueensa omalla ahneudellaan ja hulluudellaan.

Yoss vilkaisi vielä kerran taakseen. Mies liikkui hitaasti tai oli ehkä pysähtynyt, hän ei ollut varma. Hän jatkoi kulkuaan ja valitsi oikeanpuoleisen tien, missä pengertie jakautui ja laskeutui suopolulle, joka johti hänen pienelle talolleen.

Kolmesataa vuotta sitten nämä suomaat olivat olleet suuri, viljava maanviljelylaakso, yksi ensimmäisistä joita Maatalouskorporaatio kasteli ja viljeli sen jälkeen kun se oli tuonut orjansa Wereliltä Yeowen siirtokuntaan. Mutta maata kasteltiin ja viljeltiin liian hyvin: kemialliset lannoitteet ja maaperän suolat olivat kasaantuneet, kunnes mikään ei enää kasvanut, ja omistajat hakivat voittonsa muualta. Kastelukanavien penkereet sortuivat siellä täällä ja joen vedet virtasivat jälleen vapaina; ne muodostivat lampia ja mutkia, huuhtoivat maaperän hitaasti puhtaaksi. Kaislikot kasvoivat, maili mailin jälkeen ne taipuivat hieman tuulen voimasta pilvien ja pitkäjalkaisten lintujen varjojen alla. Siellä täällä saarilla, missä maaperä oli hieman kivikkoisempaa, oli jäljellä joitakin peltoja ja orjien kyliä, muutama jäljelle jäänyt vuokraviljelijä, hyödyttömiä ihmisiä hyödyttömällä maalla. Vapaus olla yksin. Ja joka puolella suota oli yksinäisiä taloja.

Tullessaan vanhoiksi Werelin ja Yeowen ihmiset saattoivat muuttua hiljaisiksi, kuten heidän uskontonsa suositteli heille: kun heidän lapsensa olivat kasvaneet, kun he olivat tehneet työnsä talonpitäjinä ja kansalaisina, kun heidän ruumiinsa heikkeni, heidän sielunsa saattoi vahvistua. Silloin he jättivät vanhan elämänsä taakseen ja tulivat tyhjin käsin yksinäisiin paikkoihin. Jopa viljelmillä päälliköt olivat antaneet vanhojen orjien lähteä erämaahan, lähtemään vapaina. Täällä pohjoisessa kaupunkien vapaat miehet olivat saapuneet suomaille ja asuneet erakkoina yksinäisissä taloissaan. Vapautuksen jälkeen oli alkanut saapua myös naisia.

Jotkut taloista olivat hylättyjä, ja kuka tahansa saattoi julistaa sellaisen omakseen; suurimman osan taloista, kuten Yossin olkikattoisen majan, omistivat kyläläiset, jotka olivat huolehtineet niistä ja antaneet ne erakoille ilmaiseksi uskonnollisena velvollisuutenaan, rikastuttamalla näin sieluaan. Yossista tuntui hyvältä tietää, että hän oli henkisen hyödyn lähde vuokraisännälleen, ahneelle miehelle, jonka tilit Sallimuksen kanssa olivat ilmeisesti kaikkea muuta kuin voiton puolella. Hänestä oli mukava tuntea itsensä hyödylliseksi. Hän tulkitsi tämän uudeksi merkiksi kyvyttömyydestään antaa maailman olla, kuten valtias Kamye oli pyytänyt häntä tekemään. Et ole enää hyödyksi, oli tämä kertonut hänelle sadalla eri tavalla, kerta toisensa jälkeen, siitä lähtien kun hän oli ollut kuudenkymmenen; mutta hän ei ollut kuunnellut. Hän jätti meluisan maailman ja saapui soille, mutta antoi maailman olla edelleen olemassa rupattelemalla ja juoruilemalla, laulamalla ja itkemällä. Hän ei kuullut Luojan matalaa ääntä korvissaan.

Eyild ja Wada olivat jo lähteneet kun hän palasi kotiin; vuode oli sijattu hyvin tiukaksi, ja kettukoira Tikuli nukkui sillä ja oli kietonut häntänsä ympärilleen. Täpläkissa Gubu pyöri ympäriinsä kerjäten ruokaa. Hän nosti sen ylös ja silitti sen silkkimäistä, täplikästä selkää. Se kehräsi hänen korvansa juuressa, kehräsi tasaisesti roo-roo-roo mielihyvästä ja kiintymyksestä; sitten hän antoi sille ruokaa. Tikuli ei kiinnittänyt tapahtumaan mitään huomiota, mikä oli outoa. Tikuli nukkui liikaa. Yoss istui vuoteella ja raaputti sitä jäykkien, punakarvaisten korvien juuresta. Se heräsi ja haukotteli ja katsoi häneen pehmeillä meripihkan värisillä silmillään, hännän punainen töyhtö koholla. “Onko sinulla nälkä?” hän kysyi tältä. Minä syön miellyttääkseni sinua, Tikuli vastasi ja laskeutui vuoteelta melko jäykkänä. “Voi Tikuli, sinusta on tulossa vanha”, Yoss sanoi, ja miekka oli koholla hänen sydämessään. Hänen tyttärensä Safnan oli antanut hänelle Tikulin, pienen punaisen pennun, käpälien kipitystä ja häntätöyhtöjä – kuinka kauan sitten? Kahdeksan vuotta. Pitkä aika. Elinikä kettukoiralle.

Enemmän kuin elinikä Safnanille. Enemmän kuin elinikä hänen lapsilleen, Yossin lapsenlapsille, Enkammalle ja Uyelle.

Jos minä olen elossa, he ovat kuolleet, Yoss ajatteli, kuten hän aina ajatteli; jos he ovat elossa, minä olen kuollut. He nousivat alukseen joka kulkee nopeasti kuin valo; heidät muutetaan valoksi. Kun he palaavat takaisin elämään, kun he astuvat aluksesta Hainiksi kutsutussa maailmassa, on kulunut kahdeksankymmentä vuotta siitä päivästä kun he lähtivät matkaan, ja minä olen ollut kuolleena jo pitkän aikaa; minä olen kuollut. He jättivät minut ja minä olen kuollut. Anna heidän olla elossa, Luojani, hyvä Luojani, anna heidän olla elossa, kun minä olen kuollut. Minä tulin tänne olemaan kuollut. Heidän puolestaan. En voi, en voi antaa heidän kuolla minun puolestani.

Tikulin kylmä kuono kosketti hänen kättään. Hän katsoi kiinteästi siihen. Sen silmien meripihka himmeni ja muuttui sinertäväksi. Yoss silitti sen päätä ja rapsutti sitä vaiti korvanjuuresta.

Tikuli söi muutaman palan miellyttääkseen häntä ja kipusi sitten takaisin sänkyyn. Yoss laittoi oman päivällisensä – keittoa ja lämmitettyjä soodakakkuja – ja söi ne maistamatta mitään. Hän pesi käyttämänsä kolme astiaa, sytytti tulen, istuutui sen ääreen ja yritti lukea kirjaa hitaasti Tikulin nukkuessa sängyllä ja Gubun maatessa takan edessä tuijottamassa tuleen pyöreillä kultaisilla silmillään ja kehrätessä hyvin pehmeästi. Kerran se nousi ylös ja päästi taisteluhuutonsa, “Hooo!” kuultuaan jonkun äänen suolta ja kulki hetken ympäriinsä; sitten se asettui jälleen paikalleen tuijottamaan ja kehräämään. Myöhemmin, kun tuli oli sammunut ja talo oli täysin pimeä tähdettömässä pimeydessä, se liittyi Yossin ja Tikulin seuraan lämpimässä vuoteessa, missä nuorilla rakastavaisilla oli aikaisemmin ollut lyhyt, kiihkeä riemunsa.

Työskennellessään seuraavien päivien ajan pienessä vihannespuutarhassaan ja siivotessaan sitä talvea varten hän huomasi ajattelevansa Abberkamia. Kun päällikkö aikoinaan saapui, kaikki kyläläiset olivat kohisseet siitä, että tämä asuisi talossa joka kuului heidän kylänsä päämiehelle. Vaikka hän oli joutunut häpeään ja menettänyt kunniansa, hän oli yhä hyvin kuuluisa mies. Heyendin, yhden Yeowen pääheimon valittuna päällikkönä hän oli tullut kuuluisaksi vapaussodan viimeisinä vuosina johtaessaan merkittävää liikettä, jota hän kutsui “rodulliseksi vapaudeksi”. Myös jotkut kyläläiset olivat kannattaneet maailmanpuolueen pääperiaatetta: Yeowella ei pidä asua kenenkään muun kuin sen oman kansan. Eivät wereliläiset, vihatut alkuperäiset siirtokuntalaiset, esimiehet ja omistajat. Sota oli lopettanut orjuuden; ja sodan muutaman viimeisen vuoden aikana Ekumenin diplomaatit olivat neuvotelleet sopimuksen, joka lopetti Werelin taloudellisen vallan sen aikaisemmalla siirtokuntaplaneetalla. Päälliköiden ja omistajien, myös niiden joiden perheet olivat asuneet Yeowella jo vuosisatojen ajan, tuli vetäytyä Werelille, Vanhaan maailmaan, seuraavaan auringosta ulospäin. He olivat paenneet, ja heidän sotilaansa oli karkotettu heidän jälkeensä. He eivät saaneet koskaan palata, oli maailmanpuolue sanonut. Eivät kauppiaina, eivät vierailijoina, he eivät enää koskaan saastuttaisi uudelleen Yeowen maaperää ja sielua, ei myöskään kukaan muu muukalainen, ei mikään muu valta. Ekumenin muukalaiset olivat auttaneet Yeowea vapautumaan; nyt heidänkin täytyi lähteä. Heille ei ollut paikkaa täällä. “Tämä on meidän maailmamme. Tämä on vapaa maailma. Täällä me teemme sielumme Kamye Miekkamiehen kuvaksi”, Abberkam oli sanonut uudelleen ja uudelleen, ja tuo kuva, käyrä miekka, olikin maailmanpuolueen symboli.

Ja veri oli virrannut. Nadamin kansannoususta lähtien seurasi kolmekymmentä vuotta taisteluja, kapinoita, kostoiskuja – puolet Yossin elämästä – ja jopa vapautuksen jälkeen, sen jälkeen kun kaikki wereliläiset olivat lähteneet, taistelut jatkuivat. Yhä uudelleen nuoret miehet olivat valmiita ryntäämään kaikkiin sotiin ja surmaamaan jokaisen, jonka vanhat miehet käskivät heidän surmata, olipa sitten kyse heistä itsestään, naisista, vanhuksista tai lapsista. Aina oli jossain sota jossa taisteltiin rauhan, vapauden, oikeuden ja Jumalan nimissä. Juuri vapautetut heimot taistelivat maasta ja kaupunkien päälliköt taistelivat vallasta. Kaikki se minkä puolesta Yoss oli työskennellyt koko ikänsä kouluttajana pääkaupungissa, oli hajonnut palasiksi, ei vain vapaussodan aikaan vaan myös sen jälkeen, kun kaupunki tuhoutui eri puolilla sitä käydyissä sodissa.

Hän ajatteli, että rehellisyyden nimissä oli myönnettävä, että vaikka Abberkam heilutti Kamyen miekkaa, hän oli yrittänyt välttää sodan ja oli osin onnistunutkin siinä. Hän pyrki voittamaan vallan politiikan ja suostuttelun keinoin, ja siinä hän oli mestari. Hän oli ollut hyvin lähellä onnistumista. Käyrä miekka oli kaikkialla, hänen puheitaan kuuntelevat kansanjoukot olivat valtavia. ABBERKAM JA RODULLINEN VAPAUS! luki suurissa julisteissa, jotka oli levitetty kaupungin katujen yli. Hän oli varma siitä että voittaisi ensimmäiset Yeowella koskaan pidetyt vapaat vaalit ja hänet valittaisiin Maailmanneuvoston päälliköksi. Ja sitten alkoi ilmaantua huhuja, aluksi aivan vähäisiä. Loikkauksia. Hänen poikansa tekemä itsemurha. Hänen poikansa äidin esittämät syytökset irstailusta ja loisteliaasta elämästä. Todisteita siitä, että hän oli kavaltanut suuria summia rahaa, joka oli annettu hänen puolueelleen auttamaan alueita, jotka olivat vajonneet köyhyyteen wereliläisen pääoman vetäytyessä. Paljastus salaisesta suunnitelmasta salamurhata Ekumenin lähettiläs ja syyttää siitä Abberkamin vanhaa ystävää ja kannattajaa Demeyetä… Tämä kaikki kaatoi hänet. Päällikkö saattoi mässäillä seksillä, käyttää valtaansa väärin, rikastua kansansa kustannuksella ja saada siitä osakseen ihailua, mutta päällikkö, joka petti kumppaninsa, ei saanut anteeksi. Pettäminen oli orjan tapa toimia, Yoss ajatteli.

Hänen omat kannattajajoukkonsa kääntyivät häntä vastaan ja hyökkäsivät Yeowen vanhan Maatalouskorporaation johtajan virka-asuntoon, jonka hän oli ottanut haltuunsa. Ekumenin kannattajat liittyivät hänelle yhä uskollisiin joukkoihin puolustamaan häntä ja palauttamaan järjestyksen pääkaupunkiin. Päiviä kestäneiden katutaistelujen jälkeen, kun taisteluissa oli saanut surmansa satoja miehiä ja tuhansia oli menehtynyt mielenosoituksissa mantereen eri puolilla, Abberkam antautui. Ekumeni tuki väliaikaista hallitusta, kun se julisti tälle armahduksen. Kansa kuljetti Abberkamin läpi veren tahrimien, pommitettujen katujen täydellisessä hiljaisuudessa. Ihmiset katsoivat, ihmiset jotka olivat luottaneet häneen, ihmiset jotka olivat kunnioittaneet häntä, ihmiset jotka olivat vihanneet häntä, katselivat hänen kulkevan ohi hiljaisuuden vallitessa muukalaisten vartioimana, muukalaisten jotka hän oli yrittänyt karkottaa heidän maailmastaan.

Yoss oli lukenut tästä kaikesta sanomalehdestä. Hän oli siinä vaiheessa asunut suolla jo yli vuoden ajan. “Kohdelkaa häntä oikeudenmukaisesti”, hän oli ajatellut, mutta ei paljoa sen enempää. Hän ei tiennyt, oliko Ekumeni todellinen liittolainen vai vain uusi valepukuinen joukko omistajia, mutta hän piti siitä, että kuka tahansa päällikkö saattoi menettää asemansa. Oli hyvä, että wereliläiset esimiehet, tepastelevat heimopäälliköt tai saarnaavat demagogit saivat maistaa omaa lääkettään. Hän oli omassa elämässään saanut tarpeeksi heidän lääkettään.

Kun hänelle kerrottiin kylässä muutama kuukausi myöhemmin, että Abberkam oli asettumassa asumaan suomaille erakoksi, sieluntekijäksi, oli hän hetken aikaa hämmentynyt. Hän oli näet olettanut, että kaikki tämän puheet olivat olleet pelkkää sanahelinää. Oliko Abberkam siis uskonnollinen ihminen? Kaiken tuon ylellisyyden, orgioiden, varastelun, vallan väärinkäytön ja murhien jälkeen? Ei! Koska Abberkam oli menettänyt rahansa ja valtansa, hän oli tehnyt köyhyydestään ja hurskaudestaan näytelmän. Hän oli täysin häpeämätön. Yoss oli yllättynyt omasta katkeruudestaan ja suuttumuksestaan. Nähdessään tämän ensimmäisen kerran hän oli tuntenut halua sylkeä isoille, paksuvarpaisille, sandaaleissa olleille jaloille, jotka olivat ainoa mitä hän näki tästä; hän kieltäytyi katsomasta tätä kasvoihin.

Mutta sitten talvella hän oli kuullut yöllä jäätävässä tuulessa ulvonnan suolta. Tikuli ja Gubu olivat höristäneet korviaan, mutta kammottava ääni ei ollut pelottanut niitä. Tämä sai hänen tunnistamaan hetken kuluttua kuulemansa ulvonnan ihmisen ääneksi – mies huutamassa ääneen, humalassa? mielipuolena? – ulvomassa ja anelemassa niin että hän oli noussut ylös mennäkseen tämän luokse, kauhustaan huolimatta; mies ei kuitenkaan ollut huutanut ketään apuun. “Jumala, Jumalani, Kamye!” hän huusi. Oveltaan Yoss näki tämän ylhäällä pengertiellä, varjo vasten kalpeita yöpilviä, varjo joka repi hiuksiaan ja huusi kuin eläin, kuin tuskissaan oleva sielu.

Tuon yön jälkeen hän ei arvostellut miestä. He olivat tasavertaiset. Kun hän tapasi tämän seuraavan kerran, hän katsoi tätä kasvoihin ja puhui pakottaen tämän puhumaan hänelle.

Näin ei tapahtunut usein; Abberkam eli todella eristyksissä. Kukaan ei tullut yli suon tapaamaan häntä. Kylän ihmiset rikastuttivat usein sieluaan antamalla Yossille ruokaa, ylijäämäviljaa, syömättä jääneitä aterioita ja joskus pyhäpäivinä häntä varten keitetyn aterian; mutta hän ei koskaan nähnyt kenenkään vievän mitään Abberkamin talolle. Ehkä he olivat tarjonneet, mutta tämä oli liian ylpeä ottaakseen vastaan mitään. Ehkä he pelkäsivät tarjota hänelle mitään.

Hän siivosi vuoteensa perinpohjaisesti surkealla lyhytvartisella harjalla jonka Em Dewi oli antanut hänelle ja ajatteli Abberkamin ulvomista sekä sitä miten tämä oli yskinyt. Safnan oli melkein kuollut hinkuyskään ollessaan neljävuotias. Yoss oli kuunnellut tuota kammottavaa yskimistä viikkojen ajan. Oliko Abberham mennyt taannoin kylään hankkiakseen lääkettä? Oliko hän päässyt sinne vai kääntynyt takaisin?

Hän laittoi päälle hartiahuivinsa, sillä tuuli oli muuttunut taas kylmäksi, syksy oli tulossa. Hän nousi pengertielle ja kääntyi oikealle.

Abberkamin talo oli puusta ja seisoi kolmesta rungosta tehdyllä, mutaiseen suoveteen upotetulla perustalla. Sellaiset talot olivat hyvin vanhoja, jopa kaksisataa vuotta vanhoja, ajalta jolloin laaksossa kasvoi vielä puita. Se oli ollut maalaistalo ja paljon suurempi kuin Yossin maja, joka oli sokkeloinen, pimeä paikka, katto kipeästi korjaamisen tarpeessa, jotkut ikkunaluukut rikki ja monet porraslaudat irrallaan hänen astuessaan niille. Hän lausui miehen nimen ja toisti sen sitten kovemmalla äänellä. Tuuli valitti kaislikossa. Hän koputti, odotti ja työnsi sitten painavan oven auki. Sisällä oli pimeää. Hän oli jonkinlaisessa eteishallissa. Hän kuuli miehen puhuvan seuraavassa huoneessa. “Ei koskaan alas kaivokseen, tahallista, ota se pois, ota se pois”, syvä käheä ääni sanoi, ja sitten seurasi yskintää. Hän avasi oven; hänen täytyi antaa silmien tottua pimeyteen hetken ennen kuin hän näki missä oli. Se oli talon vanha olohuone. Ikkunaluukut olivat kiinni ja tuli takassa sammunut. Huoneessa oli pikkupöytä, ruokailutaso ja sohva sekä sänky lähellä takkaa. Sen ryppyinen peitto oli valunut osin lattialle, ja Abberkam makasi vuoteessa alastomana täristen ja vapisten kuumeesta. “Voi Luoja”, Yoss sanoi. Tuosta valtavasta, tummasta, hien öljyämästä rinnasta ja vatsasta pursui harmaata karvaa. Voimakkaat kädet ja käsivarret huitoivat ympäriinsä. Miten hän pääsisi miestä lähelle?

Hän kuitenkin onnistui. Kun hän huomasi miehen olevan heikkona kuumeesta, hän voitti arkuutensa ja varovaisuutensa. Mies myös noudatti hänen pyyntöjään. Hän sai tämän peiteltyä, kasasi yhteen kaikki löytämänsä peitot sekä maton yläkerran käyttämättömästä huoneesta; hän lämmitti takan niin kuumaksi kuin mahdollista, ja muutaman tunnin kuluttua mies alkoi hikoilla. Hiki virtasi hänestä niin että lakanat ja patjat olivat kuin l...