Kansi.jpg

ESIPUHE

UNELMAT JA SUUNNITELMAT

PÄÄTÖKSENTEKO

RAKENTAMINEN JA KORJAUS

Riga - Pohjankuru

Rakentaminen Suomessa

Tekniset tiedot: mitat ja piirustukset

Pohja - Västervik - Bornholm...

MATKAPÄIVÄKIRJA

Pohjankuru, Here I come again!

Pohja-Kiel Express

Pohjois-Euroopan rannikko: Kiel - Cherbourg

Atlantille: Cherbourg - Lanzarote

Kohti etelää: Lanzarote - Cabo Verde

Tropiikkiin: Doldrums ja Brasilia

Brasilian rannikkoristeily

Kohti Karibiaa: Jacare - Fortaleza - Trinidad

Karibialta Tyynelle valtamerelle: Grenada - Bonaire - Kuna Yala - Panama - CostaRica

Keski-Amerikan rannikkoa konevoimalla: Costa Rica - Mexico, Baja California

Todella isolla merellä: La Paz - Marquesas - Tuamotu - Tahiti

Paljon vettä, vähän saaria: Tahiti - Rarotonga - Niue - Tonga

Viileään etelään: Tonga - Uusi Seelanti

Takaisin ”ylös”: Whangarei - Uusi Kaledonia - Vanuatu

Kotia kohti: Vanuatu - Darwin

Toinen valtava meri: Darwin - Cocos Isl. - Mauritius - Etelä-Afrikka

Afrikan eteläkärjen kierto: Richards Bay - Saldanha

Myötävirtaan maanosasta toiseen: Saldanha - St Helena - Brasilia

Uudelleen Brasilian pohjoisrannikolla: Fortaleza - St Maarten

Vauhdilla yli Pohjois-Atlantin: St Maarten - Azorit - Lorient

Matkan jälkeen

Yhteenveto etapeista ja miehistöistä

Matkan opetuksia

Terminologia

ISBN 978-952-93-4375-1 (nid.)

ISBN 978-952-93-4376-8 (PDF)

ISBN 978-952-93-4377-5 (EPUB)

ESIPUHE

Olen kirjoittanut kokemuksistani purjeveneen suunnittelusta, rakentamisesta ja purjehtimisesta maapallon ympäri. Tein matkan etappeina niin, että miehistö vaihtui toistakymmentä kertaa, joten mukana oli kaikkiaan yli kolmekymmentä purjehtijaa. Suunnitelmani perustui siihen, että purjehdin yhdessä ystävieni kanssa. Myös suunnittelu- ja rakennusvaiheessa sain apua monilta ystäviltäni.

158_P2240096.JPG

Alkuosa on kirjoitettu ennen matkalle lähtöä. Loppuosa perustuu päiväkirjamerkintöihin, joita on karsittu ja stilisoitu vain vähän jotta autenttisuus säilyisi. Voi olla, etten ole osannut kuvata tapahtumia tai ihmisiä objektiivisesti vaan olen ehkä loukannut jotakuta joko unohtamalla hänet pois, kirjoittamalla tapahtumista liian vähän, liian paljon tai ehkä jopa loukkaavasti. Pyydän jo etukäteen nöyrästi anteeksi jos näin käy. Olen hyvinkin voinut erehtyä asioista ja ihmisistä ja ollut liian kärkevä. Puolustuksekseni sanon, että olen kertonut rehellisesti ja kaunistelematta tapahtumista, ajatuksistani ja tunteistani - puhtaasti omasta näkökulmastani. Alun perin tarkoitukseni oli kirjoittaa vain itselleni. Myöhemmin olen arvellut, että tarina saattaa kiinnostaa, ja toivottavasti ilahduttaa, myös muita lukijoita. Vilpittömät kiitokseni kaikille matkalla mukana olleille ja niille, jotka ovat auttaneet minua projektin muissa vaiheissa.

Inkoossa 19 maaliskuuta 2014

Kai Linko

UNELMAT JA SUUNNITELMAT

Kaikki alkaa unelmasta. Minun unelmani alkoi kehittyä jo lapsuuden kokemuksista kalamatkoilla Turun saaristossa, ensimmäisistä veneenrakennusyrityksistä ja jollapurjehduksista pikkupoikana. Myös lukemani meriseikkailukirjat, kuten Tor Heyerdalin ”Kon-Tiki” ja Joshua Slocumin ”Sailing alone around the world” ruokkivat voimakkaasti mielikuvitustani. Vuonna -62 kolme poikaa purjehti vanhemmilta salaa avonaisella ”vitosella” (pieni puinen purjevene) Turusta Ruotsin Sandhamniin ja takaisin. Kapteeni oli Antti Asanti (16v), miehistonä veljensä Jaska 14 ja Kaitsu (alias Koukku-Ykä) 16v. Unohtumaton kokemus ja ensimmäinen kosketus avomereen! Paljon myöhemmin purjehdin ensimmäisellä trimaraanillani Ilolinnulla monta kertaa Itämerta ristiin rastiin. Avomeri kiehtoi yhä enemmän ja toisella trimaraanillani Agrionilla tein yhä pitempiä matkoja. Vähitellen unelmani kiteytyi: haluan purjehtia omalla, itse rakennuttamallani veneellä maapallon ympäri.

Me ihmiset kiinnitämme aivan liikaa huomiota menneeseen ja itseemme. Olisi viisaampaa keskittyä tulevaisuuteen ja ympäröivään maailmaan, joka sentään on paljon mielenkiintoisempi kuin omat haalistuneet muistomme ja tympeät henkiset ongelmamme. Mutta tässä iässä en voi välttyä katsomasta elämääni taaksekin päin.

Elämässäni sattumalla on ollut merkittävä osa. Tämä pätee etenkin uran ja vaimon valintaan. Jälkimmäiseen liittyi tietysti myös vahva tunne päinvastoin kuin lääkärin ammattiin. Tietoiset valintani ovat usein olleet seurausta velvollisuudentunnosta tai siitä, että olen halunnut ”maljani täytenä” Mika Waltarin sanoja lainatakseni. Tällaisia ovat olleet esimerkiksi reservinupseerikoulun käyminen ja tieteen harrastaminen. Jälkimmäisestä sain kyllä itselleni paljon iloa ja onnistumisen tunnetta mutta tuotin varsin vähän hyötyä itselleni, varsinkaan taloudelliseesti, ja ihmiskuntakin olisi tullut hyvin toimeen ilman panostani.

Usein on käynyt niin, että unelmani ovat muuttuneet vähitellen todellisuudeksi. Hatarat ajatuksenpätkät ja unikuvat tulevat yhä itsepintaisemmiksi, muuttuvat päiväuniksi, leikillisiksi puheiksi ja vähitellen konkreettisiksi suunnitelmiksi: piirroksiksi ja muistilistoiksi. Tässä vaiheessa unelmatauti on paha enkä yleensä pääse siitä enää irti muuten kuin ryhtymällä konkrettisiin toimiin. Sitten tarvitaan tahtoa ja sitkeyttä. Tahdosta ja päättäväisyydestä, enemmän kuin mistään muusta, riippuu toteutuuko unelma vai ei. Unelmista ovat alkaneet eräät rakennusprojektit, matkat, musiikkiharrastus, monet urheilusuoritukset kuten maratonjouksu sekä myöhemmät uranvalinnat kuten ammatinharjoittajaksi ja yrittäjäksi ryhtyminen sekä ennen kaikkea purjehdusharrastuksen aloittaminen uudelleen monen vuoden tauon jälkeen 90-luvun alussa - monirunkoveneillä.

Purjehdusunelmalle oli selvä ”tilaus”. Ensinnäkin aloin kyllästyä työhöni yliopistollisessa keskussairaalassa. Olin päättänyt hankkia dosentin pätevyyden anestesiologiassa ja sainkin sen -89. Menestykseni oli muutenkin omasta mielestäni melko hyvä mutta tunsin silti, että tieni on tukossa ja kaipasin muutosta. Päätinkin sanoutua irti virastani ja lähteä perustamaan Helsingin Laserklinikkaa toisen dosentin, kirurgi Tom Schröderin aisaparina. Se oli aika tavatonta vielä silloin, vakinaista virkaa pidettiin turvallisena ja sitä arvostettiin. Myöhemmin yksityissairaaloita on sitten putkahdellut kuin tatteja sateella. Yrittäjän työ olikin juuri niin raskasta ja haastavaa kuin mitä olin siitä lukenut ja kuullut mutta samalla se oli todella antoisaa ja hauskaa. Hauskuus päättyi kuitenkin aika pian kun törmäsimme suureen lamaan kuin seinään. Potilaat yksinkertaisesti lakkasivat käyttämästä yksityislääkäripalveluja, etenkin leikkauksia, ja jyrkkä alamäki päättyi siihen, että Helsingin Laserklinikka Oy meni konkurssiin. Se oli kova kolaus vaikka selvisinkin loppujen lopuksi suhteellisen vähällä. Taloudellinen tappio ei ollut sentään niin katastrofaalinen kuin monilla muilla. Lisäksi sain heti töitä Diakonissalaitoksen sairaalasta, missä jatkoin anestesiaylilääkärinä ja johtotehtävissäkin. Varsinkin alku oli aika raskas savotta.

Noin kymmenen vuoden aikana kuolivat isoäitini, isäni, äitini ja lopulta enoni. Näin lähes kaikki vanhemman polven omaiset olivat poissa. Läheisistä sukulaisista vain siskoni Kirsti oli jäljellä, lasteni lisäksi tietenkin. Perhe-elämässä asiat menivät kahteen suuntaan. Lahjakkaat, hauskat ja kauniit kolme tytärtäni varttuivat ja menestyivät ja muuttivat kaikki pois kotoa. Avioliittoni sen sijaan alkoi mennä huonompaan suuntaan erityisesti isäni kuoleman jälkeen -96 ja päättyi repivään ja traumaattiseen eroon 02-03. En viitsi kiusata itseäni, asianomaisia enkä lukijaakaan tarpeettomilla yksityiskohdilla.

Kaipasin yhä useammin merelle. Purjehduksen tekniikan opiskeleminen, veneen kunnostaminen ja parantelu, kilpailuihin valmistautuminen ym. veivät yhä suuremman osan ajastani. Kerran vaimoni M sanoi pitävänsä venettä ”pahempana asiana kuin rakastajatarta”. Purjehdusharrastus ei suorastaan aiheuttanut eroa mutta ei se ainakaan parantanut suhdettamme. Siksi purjehdin usein yksin. Kukaan tyttäristäkään ei osoittanut mainittavaa kiinnostusta ja olin itse asiassa ihan mielelläni omissa oloissani. Purjehdin monta kertaa Maarianhaminan ja Helsingin väliä yksin, toisinaan avomeren kautta. Kun eräs ystävistäni ihmetteli mitä hienoa siellä ulkona muka on kun ei edes saaria näy, vastasin spontaanisti ”avomeren uskomaton kauneus”. Siinä se.

Edellä olevasta voisi päätellä, että olisin jo toteuttanut purjehdusunelmani. Tosiasiassa matka ei ole edes alkanut. Liian aikaista hurrata, totta tosiaan. Mutta toisaalta olen nyt toteuttanut niin suuren osan unelmasta, että jo siitä kannattaa kirjoittaa nyt, tammikuussa -07. Olen rakennuttanut veneen ja osallistunut sekä sen suunnittelemiseen että rakentamiseen. Rahoituksen olen valitettavasti myös joutunut hoitelemaan. Tämä ei ole ollut ponnisteluista vähäisin.

Näin keväällä -89 videonpätkän Gotland Runt -kisasta, jossa ison trimaraanin rinnalla sinnitteli huomattavasti pienempi kolmirunkoinen vene. Ahaa-elämys! Juuri tällaisen haluan: nopean ja merikelpoisen kilpaveneen. Kyseessä olivat tanskalaiset Quorningin veljekset, jotka rakentavat sarjatuotantona Dragonfly-trimaraaneja ja ovat menestyneet hyvin avomerikilpailuissakin. Nyt välähti ja palikat loksahtivat kohdalleen: tarve tehdä jotakin uutta ja ottaa etäisyyttä työn rutiineihin ja muihin arkisiin asioihin. Jo lapsena olin kuullut monirunkoveneistä ja niiden nopeudesta. Olin myös kokeilemalla todennut, että pitkä ja kapea lauta liukuu vedessä nopeammin ja pitemmälle kuin lyhyt ja leveä, mikä sopi yhteen myös vanerikanoottini ominaisuuksiin. Piirtelin mielikuvitukseeni perustuvia kuvia katamaraaneista. Nyt se haavekuva oli edessäni videolla monen vuoden jälkeen ihan ilmielävänä ja tietysti paljon hienompana kuin olin osannut kuvitella.

Koska en ollut purjehtinut juuri nimeksikään vuoden -74 jälkeen, jolloin sairastuin purjehdusmatkalla ja olin kuolla sydänlihastulehdukseen, en...