Alkusanat

Omistettu elämänikäiselle ystävälleni Cynthialle

Kiitokset

Olen kiitollinen:

Kätilö Terri Coatesille, joka innoitti minut kirjoittamaan nämä kirjat, Kirsty Dunseathille hänen kustannustoimittajan taidoistaan, tri Michael Boyesille, Douglas Maylle, Jenny Whitefieldille, Joan Handsille, Helen Whitehornille, Philipille ja Suzannahille, Ena Robinsonille, Mary Richesille, Janet Salterille, Maureen Dringille, Peggy Sayerille, Mike Birchille, Sally Nevillelle ja Marie Stopes -seuralle.

Erityiskiitokset Merton Books -kustantamon Patricia Schoolingille siitä, että hän ensimmäisenä toi kirjoitustyöni tulokset lukijoiden ulottuville.

Prologi

Kuningatar Viktoria kirjoitti vuonna 1855 tyttärelleen, Preussin kruununprinsessa Vickylle, joka oli raskaana:

Se mitä sanoit ylpeydestä, jota tunnet voidessasi antaa elämän kuolemattomalle sielulle, oli hienosti sanottu, mutta minun on myönnettävä, että itse en sitä pysty tuntemaan. Minusta meissä on paljon enemmän lehmää tai koiraa niinä hetkinä, jolloin luontoparkamme muuttuu niin eläimelliseksi ja surkeaksi.

”Nuoruus kestää hetken vain”

Joku on joskus sanonut, että nuoruus menee nuorissa hukkaan.[1] Ei suinkaan. Vain nuorissa on pakottavaa energiaa, joka saa heidät käymään käsiksi mahdottomaan ja vielä nauttimaan siitä; rohkeutta seurata vaistoaan ja käydä pelottomasti päin kaikkea uutta; kestävyyttä työskennellä koko päivä, koko yö ja vielä seuraavakin päivä uupumatta. Nuorille kaikki on mahdollista. Kukaan meistä ei pystyisi kaksikymmentä vuotta myöhemmin samaan kuin nuoruudessaan. Unelmat hehkuvat yhä kirkkaina, mutta tarmo on poissa.

Kahdennenkymmenennen syntymäpäiväni jälkeisinä huumaavina päivinä aloitin työt piirikätilönä pommien raunioittaman Lontoon East Endissä. Tein sen seikkailunhalusta, en kutsumuksesta. Etsin jotain, joka poikkeaisi keskiluokkaisesta perhetaustastani, jotain vaikeaa ja haastavaa, joka pakottaisi minut ponnistelemaan. Halusin nähdä elämän uudessa valossa. Menin Nonnatus Houseksi[2] kutsuttuun paikkaan, jonka luulin olevan pieni yksityissairaala mutta joka osoittautuikin Pyhän Raymund Nonnatuksen sisarkunnan ylläpitämäksi luostariksi. Kun erehdykseni valkeni minulle, olin vähällä lähteä saman tien pois purkamatta edes laukkujani. Nunnat eivät olleet minun juttuni. Ajattelin, etten kestäisi sellaista. Etsin seikkailua, en uskontoa. En tiennyt vielä tuolloin, että sieluni halasi molempia.

Nunnat tuottivat seikkailuja. He syöksyivät päätä pahkaa, pelottomina mihin tahansa: valaisemattomille kaduille ja pihoille, pimeisiin, pahaenteisiin portaikkoihin, telakoille, ilotaloihin; he asettuivat vastustamaan roistomaisia vuokraisäntiä ja pahoinpiteleviä vanhempia – mikään ei ollut heidän ulottumattomissaan. Säkenöivä, pyhimysmäinen sisar Julienne innoitti viisaudellaan ja huumorillaan meidät kaikki haastamaan mahdottoman. Levollinen noviisi Ruth ja älykäs sisar Bernadette herättivät kunnioitusta, jopa pelonsekaista sellaista, laajalla tietämyksellään ja kokemuksellaan kätilön työstä. Töykeä ja pahantuulinen sisar Evangelina järkytti ja huvitti meitä pahasuisuudellaan. Entäpä vallaton sisar Monica Joan! Mitä voidaan sanoa tästä omapäisestä ja kiehtovan ilkikurisesta vanhuksesta, joka kerran pantiin syytteeseen myymälävarkaudesta (mutta vapautettiin sitten syytteestä)? ”Pelkkä pieni huolimattomuusvirhe”, hän sanoi itse. ”Ei maksa vaivaa muistella.”

Me seurasimme sisarten esimerkkiä emmekä pelänneet mitään, emme edes lähtiessämme polkupyörillämme yön selkään ja ajaessamme yksin Lontoon väkivaltaisimmilla alueilla, joilla jopa poliisit partioivat pareittain. Halki valaisemattomien katujen ja kujien, ohi pommitettujen tonttien, joilla tenun juojat kokoontuivat, ohi telakoiden, joiden öisen hiljaisuuden rikkoi vain kiinnikkeissään liikehtivien laivojen narina ja voihke, ohi mahtavan joen, tumman ja vaitonaisen, ohi Cable Streetin ilotalojen ja aluetta hallussaan pitävien uhkaavien parittajien. Ohi – ei, ei sittenkään ohi vaan sisään pieneen taloon tai asuntoon, joka oli lämmin, valoisa ja odottava, jossa odotettiin uuden lapsen syntymää.

Kollegani ja minä rakastimme joka hetkeä. Cynthia, jonka ääni oli kuin musiikkia ja jonka hitaasti syttyvä, ihana hymy rauhoitti tilanteen kuin tilanteen, oli se kuinka jännittynyt tahansa. Trixie terävine aivoineen ja kärkevine kielineen. Chummy, joka istui huonosti yläluokkaiseen perheeseensä, koska hän oli liian isokokoinen ja kömpelö seurapiireihin, ja jolla ei ollut lainkaan itseluottamusta, ennen kuin hän ryhtyi sairaanhoitajaksi ja osoittautui sankariksi.

Nuoruusko menisi nuorissa hukkaan? Ei ainakaan meissä. Murehtikoot vuosien kulumista ne, jotka haaskasivat nuoruutensa. Meillä oli kokemuksia, vaaroja ja seikkailuja yhden elämän tarpeiksi. Ja vanhalla iällä muistot ovat suloisia: muistot pimeisiin vuokrakasarmeihin tunkeutuvasta auringonsäteestä tai laivan kiiltelevistä savupiipuista sen lähtiessä telakalta; muistot cockneya puhuvien ihmisten ystävällisyydestä ja hauskuudesta tai ankeasta todellisuudesta, jossa liian vähiin jääneen unen jälkeen tuli uusi käsky lähteä ulos yöhön; muistot puhjenneesta pyöränrenkaasta ja konstaapelista, joka korjasi sen, tai hyppelemisestä sisar Evangelinan kanssa proomusta toiseen, kun tie oli poikki; muistot Lontoon kellanharmaasta ja tukahduttavan paksusta sumusta sinä päivänä, jona Conchitan lapsi syntyi ennenaikaisena, tai joulupäivästä, jona syntyi lapsi yllättäen perätilassa; muistot Cable Streetin ilotaloista, joihin nuori Mary viekoiteltiin ja joissa asui iäkäs rouva Jenkins, jota ahdistivat painajaiset elämästä köyhäintalossa.

Muistan nuoruuteni päivät, jolloin kaikki oli uutta ja kirkasta; jolloin mieli koko ajan kyseli, etsi, omaksui; jolloin rakkauden tuottama tuska oli niin ankaraa, että se suorastaan tukahdutti. Muistan myös haltioituneen ilon päivät.

Kolme miestä meni ravintolaan…

Ajomiehillä oli tapana sanoa, että työhevonen tunsi aina tien omaan talliinsa ja että päivän päättyessä se askelsi ja veti kärryjään uudella innolla tietäessään, että matkan päässä sitä odottivat pehmeät heinät ja ruoka ja vesi. Siltä meistä kätilöistäkin tuntui, kun suuntasimme iltakäyntien jälkeen kohti kohtia.

Kylmä mutta suotuisa länsituuli kiidätti minut koko matkan alas Commercial Roadia ja East India Rock Roadia kohti edessä odottavaa Nonnatus Housea, suuren keittiön lämpöä ja – tärkeintä kaikesta – ruokaa. Olin nuori, terve ja nälkäinen, ja päivä oli ollut pitkä. Polkiessani eteenpäin mielessäni oli päällimmäisenä rouva B:n leipoma leipä. Tuolla naisella oli taianomainen kosketus leipään, ja tiesin, että hän oli sinä aamuna leiponut. Mielessäni pyöri myös arvoitus, jonka Fred oli esittänyt meille aamiaisella. En keksinyt siihen ratkaisua – kolme kertaa yhdeksän on kaksikymmentäseitsemän ja siihen lisättynä kaksi tekee kaksikymmentäyhdeksän – joten missä se yksi shillinki on? Silkkaa hölynpölyä, eikä jutussa ollut mitään järkeä, täytyihän shillingin jossain olla. Eihän se nyt voinut ilmaankaan haihtua! Mietin, mitä muut tytöt olivat saaneet arvoituksesta irti. Olivatko he mahtaneet päästä yhtään minua lähemmäs sen ratkaisua? Ehkä Trixie olisi jo ratkaissut sen; hän oli aika terävä.

Myötätuulessa matka sujui helposti, ja saavuin luostariin tyytyväisenä. Trixie puolestaan oli tullut idästä ja pyöräillyt kolme kilometriä ankaraan vastatuuleen, minkä vuoksi hän oli aika äkäinen. Veimme pyörät suojaan ja kannoimme kassimme toimenpidehuoneeseen. Sääntöjen mukaan varusteet oli puhdistettava, steriloitava ja tarkistettava ja laukku oli pakattava uudelleen, jotta se olisi valmiina, jos sitä tarvittaisiin äkkiä keskellä yötä. Chummy – eli Camilla Fortesque-Cholmeley-Browne – oli jo paikalla.

”Tervepä teille, te iloluontoiset kulkurit”, hän huudahti hilpeästi.

”Anna mun kaikki kestää”, voihkaisi Trixie, ”en todellakaan jaksa tuota juuri nyt. En ole ’iloluontoinen’ enkä todellakaan ’tervehdä’ ketään. Olen kylmissäni, polviini sattuu ja näännyn nälkään. Ja minun on vielä järjestettävä laukkuni, ennen kuin saan syötävää.”

Chummy oli äkkiä silkkaa huolenpitoa.

”Anteeksi, hyvä ystävä, ei ollut tarkoitus loukata. Ota tästä, sain juuri nämä siteet taiteltua. Sinä saat ne; saan nopsasti tehtyä niitä lisää. Ja autoklaavi on 180 asteessa; laitoin sen päälle 20 minuuttia sitten, kun tulin kotiin. Nämä himskatin laukut ovat valmiit käden käänteessä. Huomasitteko, että rouva B leipoi aamulla?”

Huomasimmehan me. Rouva B paitsi leipoi parhaat leivät Thamesin pohjoispuolella myös valmisti erinomaisia hilloja ja chutneya, juustoskonsseja ja kakkuja.

Kun olimme saaneet laukut taas pakattua, lähdimme vastaanottohuoneesta ja suuntasimme kohti keittiötä innokkaina nauttimaan illallisen, epämuodollisen ...