Alkusanat

Kiitos Turku. Kiitos Portsa ja jokiranta ja pitkät kävelyt. Kiitos tuesta entinen Varsinais-Suomen läänin taidetoimikunta, Suomen Kulttuurirahaston Varsinais-Suomen rahasto, Taiteen keskustoimikunta, Kirjastoapurahalautakunta ja Otavan Kirjasäätiö. Kiitos Sanna, Milli ja perjantait.

Niille, jotka vieläkin uskovat rakkauteen.

Ja Kurrelle, rakkaalleni.

1

Tässä vastauksista turpeassa maailmassa on jäljellä vain yksi kysymys: Rakastatko sinä minua?

2

Jos joku olisi sanonut, että minä vielä joskus rakastuisin, olisin varmasti alkanut nauraa. Heti perään, nolostuneena naurustani, olisin nostanut käden suun eteen ja mutissut sormieni välistä, että jos niin onnettomasti kävisi, menisin lääkäriin ja pyytäisin lääkityksen ennen kuin oireet pahenisivat.

Että joku rakastuisi minuun, ei kukaan olisi ikinä alkanut edes arvailemaan. Minä kun en ole niitä naisia, joihin rakastutaan. Ja siitä huolimatta niin tapahtui. Rakkaudesta on sanottu kaikenlaista, vain sodasta yhtä paljon. Suurimmaksi osaksi rakkaudesta puhutaan sellaisin sanoin, jotka eivät kerro mitään siitä, mitä minulle tapahtui. Ne ovat vääriä sanoja, liian suuria sanoja, liian imeliä, liian kiillotettuja ja liian mahtipontisia. Ja liian mitättömiä, nahistuneita pikkusanoja, jotka maalaavat rakkauden kuin alennusmyyntilapun muodista menneen leningin niskassa.

Me tapasimme asuntonäytössä.

Menin sinne kadulla olevan kyltin johdattamana, sattumalta. Oli kylmä talvipäivä, ja pakkasilma koski keuhkoihini. Olin kävellyt vajaan tunnin, kun näin kyltin.

En etsinyt asuntoa, mutta olen kyllä aina pitänyt Port Arthurin puutaloalueesta, eriväristen pitkien rakennusten muodostelmista, korkeista aidoista, metalliporteista, viehättävistä sisäpihoista talojen sylissä. Menneen maailman tunnusta.

Taloyhtiön nimi komeili pitkän talon päädyssä. Sata vuotta aiemmin alue oli työläisten asuinaluetta, asunnot pieniä hellahuoneita ja pihat täynnä lapsia. Nyt talot on remontoitu ja kylmät kellari- ja vinttitilat muutettu asuttaviksi. Monet olivat ostaneet kaksi tai kolmekin vierekkäistä hellahuonetta ja saaneet näin aikaiseksi viihtyisiä ja avaria perheasuntoja. Minä en etsi nyt sellaista. Olen vasta kolme ja puoli vuotta sitten muuttanut viiden huoneen ja keittiön omakotitalosta pieneen kaksioon.

En ollut ostamassa asuntoa, enkä ole koskaan pitänyt siitä, että jouduin olemaan itselleni vieraiden ihmisten pienissä tiloissa. Ja inhoan niitä kenkien päälle laitettavia sinisiä suihkumyssyjäkin. Mutta siitä huolimatta astelin näyttöön Rauhankatu 22:ssa.

Minun oli päästävä vessaan, eikä lähistöllä ollut auki ainuttakaan kahvilaa. Kivijalkaleipomokin oli auki vain arkisin. Talon numero oli hakattu rautaista porttia kannattelevaan kivipaateen. Porttiin oli kiinnitetty tuuheat punavalkoisin rusetein koristellut havukranssit. Kun astuin portista sisään, tuntui kuin olisin livahtanut satukirjan sivujen väliin. Lumikuorrutuksen keskellä olevat, kynttilöin koristellut katajat, asuntoihin vievät kiviportaat, pienet katokset ovien edessä ja keskellä pihaa nököttävä kuusikulmainen kaivorakennus, ruutuikkunat ja ikkunalaudoilla olevat kynttilät, lumilinnassa leikkivät punaposkiset lapset ja heidän helisevät tinapillin luritusta muistuttavat huudahduksensa läpäisivät suojaukseni.

Vanhojen talojen mittakaava on ihmisen kokoinen, ne ovat kertomus ajasta, jolloin kauneus kuului niillekin, joilla ei ollut rahaa. Aidoissa, porteissa ja kiviportaissa, venytetyssä lasissa ja raskaissa puuovissa tuo mennyt aika elää edelleen. Pidän siitä, että ajan kerrokset näkyvät, ja siitä miten puutalopiha sulkee ihmisen suojaansa.

Olin kävellyt oppilaitteni kanssa alueella usein, mutta nyt idylli tuntui melkein ylivoimaiselta. Se kolhaisi minua, kaikki se kauneus, viehättävässä pihapiirissä olevat merkit perheistä ja lapsista ja pariskunnista, jotka suutelivat toisiaan vielä viidenkymmenen avioliittovuoden jälkeenkin.

Asuntojen numerot olivat piilossa ovikellojen kupeessa, ja kiipeilin kurkkimassa kolmella eri ovella ennen kuin löysin oikean. Lapset seurasivat touhujani, mutteivät alkaneet neuvoa minua, vaikka varmasti tiesivät mitä etsin.

Kulmahuoneiston ovesta tuli ulos asuntoon selvästi ihastunut nuori pari. He olivat vähintään puolta nuorempia kuin minä ja taatusti onnellisempia. Tajusin tytön säälivästä katseesta miltä näytin: olinhan vain pitkällä päiväkävelyllä, enkä ollut ajatellut kotoa lähtiessäni poikkeavani missään. Minulla oli ylläni pian kolmetoista vuotta vanha talvitakkini, vaaleanruskea pitkä toppatakki, auttamatta poissa muodista, mutta lämmin, ehjä ja mukava. Se peittää kylmänaran ristiselkäni eikä paina paljoakaan. Täydellinen kävelytakki siis, muttei tarkoitettu kenenkään arvioitavaksi. Vielä takkiakin pahemmat olivat toppahousuni ja talvilenkkikenkäni. Ja pipo-kaulaliinasettini. Ja itse neulomani lapaset. Muistin minut hyvästelleen naisen pienen eteiseni hämärässä peilissä. Vain pullokassit puuttuivat.

Asunto oli kolmessa kerroksessa. Heti ulko-ovelta lähtivät portaat sekä maan alla olevaan kellarikerrokseen että korkeaan keskikerrokseen, jossa oli sekä eteisaula, pieni vessa että avokeittiöolohuoneyhdistelmä. En tietenkään voinut mennä suoraan vessaan, vaan tervehdin asunnonvälittäjää, jonka valitettavasti olin tavannut aiemminkin: sama nainen myi talomme, kun mieheni ja minä yllätyksekseni erosimme. Asunnonvälittäjä vaikutti ilahtuneelta minut nähdessään. Helahdin punaiseksi kuin olisin jäänyt kiinni valheesta. Sain käteeni esitteen, josta kävi ilmi, että taloyhtiö Rauhala oli rakennettu vuonna 1904, asunnon pinta-ala oli 68 neliötä ja se oli remontoitu kaksituhattaluvun alussa.

Esitin kiinnostunutta ja pälyilin ympärilleni ikään kuin arvioiden asunnon kuntoa ja sopivuutta minulle. Asunnonvälittäjä kehui taloyhtiötä ja pihapiiriä ja sijaintia ja mainitsi, että lähellä olevasta leipomosta saisi aina arkisin tuoreet sämpylät jo kello seitsemän.

Panin merkille meksikolaistyylisen kivijäljitelmäseinän kulmassa olevan takan takana, ranskalaistyylisen keittiön liian suurine liesikupuineen ja tummaksi petsatun hirsiseinän välissä olevan pellavaeristeen. Pidin hirsiseinästä. Kaunis, sanoin välittäjälle, ja hän alkoi innostuneena selittää, kuinka juuri tällaiset pienet yksityiskohdat antavat asunnolle luonnetta. Toivoin, etten olisi sanonut mitään, ja pakenin yläkertaan. Oloni alkoi jo olla aika tukala, mutta päätin käydä katsomassa vielä vintinkin ennen kuin kysyisin, saisiko vessaa käyttää.

Portaat olivat tavattoman jyrkät ja taisin ajatella, että unissakävelijät taittaisivat niissä helposti niskansa. Kummallista, millaisia ajatuksia ihmisen päähän eksyy.

Hän seisoi portaiden yläpäässä. Odotti kohteliaasti, että pääsisin ylös, sillä paitsi jyrkät, portaat olivat myös kapeat. Me emme olisi mahtuneet ohittamaan toisiamme, emme mitenkään.

Minä sanoin kai jotakin, en ole ihan varma, taisin pyytää anteeksi hitauttani, tai heittää jotakin väistövelvollisuudesta tai yksisuuntaisesta tiestä. Missään tapauksessa en mitenkään voinut herättää hänen kiinnostustaan.

Siitä huolimatta hän katsoi minua pitkään. Pitempään kuin kukaan pitkään aikaan. Hänen silmänsä eivät kääntyneet pois, hän ei alkanut vitsailla eikä esitelmöidä, hän vain katsoi minua ja odotti että pääsen ylös asti. Viisi vuoren korkuista porrasta, hiukset, jotka olivat liimaantuneet kasvoihini, katse, joka sulatti reaktorin kuoren ja paljasti sydämen.

Minä yritin olla puuskuttamatta ja hän hymyili, ei säälivästi eikä huvittuneesti, vaan niin kuin hymyillään jollekin, jonka tuloa on odotettu. Hän ei väistänyt, vaan seisoi porrastasanteella, ja kun minä pääsin ylös, me olimme tasanteella, sillä vajaan neliön kokoisella tanssilattialla vastakkain, samassa sähkömagneettisessa kentässä. Eikä hän kääntynyt pois, ei kiirehtinyt alakertaan, ei rynninyt portaisiin, vaan seisoi vain siinä, enkä minä voinut olla katsomatta häntä. En alkanut selittää mitään, en pyydellyt anteeksi enkä poistunut paikalta. Yllätyksekseni minä pysyin siinä. Hengitys ei tasaantunut, eikä se johtunut portaista eikä kävelylenkistä. Luin hänen kasvojaan, luin leukaperät ja korvat, nenän ja ihoon kaivertuneet uurteet. Me olimme aivan lähekkäin, hänen hengityksensä tuntui kasvoillani, minttupastillin tuoksuinen lämmin tuuli.

Tiesin, kuinka repaleina olin lenkkivaatteitteni ja vuosien parkitseman nahkani alla. Markkina-arvoni oli olematon, enkä millään saanut päästäni pois entisen mieheni ääntä, hänen arvioitaan minusta naisena ja ihmisenä, hänen hapanta kylmyyttään. Olin vaiti sillä pelkäsin, että jos avaan suuni, edessäni oleva mies katoaa. Aviomieheni messusi yhä minkä kerkesi. Hän kertoi, ettei minuun kannattanut laittaa rahojaan, sillä en ollut voittajahevonen, mutta tanssilattian mies vaiensi hänet, työnsi hänet kuvasta ulos.

Vain me kaksi jäimme siihen, mies ja minä, eikä mies ollut hiljaa siksi, ettei hänellä olisi ollut mitään sanottavaa. Minä tiesin näin epävarmaksi ihmiseksi merkillisen varmasti sen, että hän oli vaiti kuullakseen minun sydämeni lyönnit, sukeltaakseen minun ajatusteni virtaan. Seisoessani siinä, hänen lähellään, näin avoimen oven, hänen yksityisen maisemansa, toisenlaisen kuin omani. Tunnistin käsittämättömän selvän haluni astua kynnykselle ja livahtaa ovesta sisään.

Onpa kuuma, livahti suustani, kuuma. Hän nyökkäsi. Lämpö nousee ylöspäin. Siinä kaikki. Sellaisen keskustelun me kaksi ensimmäistä kertaa kohdatessamme kävimme, sitten puheenaiheet loppuivat. Minä liikahdin ensiksi. Yritin hänen ohitseen. En mahtunut häntä koskettamatta.

Vintillä oli vain yksi huone. Makuuhuone. Metsänvihreä tapetti päätyseinällä kauniin, vanhan parisängyn takana. Kattoikkuna ja kapea rivi tuuletusikkunoita lattianrajassa. Jykevät hirsiparrut oli jätetty esille, ja lautalattia oli varmasti alkuperäinen vintin lattia. Huoneessa oli vain yksi huonekalu, parivuode. Ja me kumpikin näimme sen.

3

Ihmisessä kauneinta on hänen tapansa kuunnella, siihen tulokseen minä olen tullut avioeroni jälkeen. Kuuntelemisen hetkellä ihminen ei esitä mitään, vaan paljastuu sellaisena kuin on. Kaikki ulkoinen on vain savea, jota aika, perimä ja koettelemukset muovaavat. Hiukset harvenevat, rypyt syvenevät, vatsa kasvaa, iho muuttuu metrokartastoksi. Jos rakastuu ulkonäköön niin voi sitä päivää kun olemus uurtuu ja rapistuu. Ja jos toisen luonne taas on se, joka viehättää, niin eikö jokaisen ihmisen luonteessa ole vähän kaikenlaisia piirteitä, jotka elämä sitten kiskoo esiin? Eikö luonne ole yhdeksänkymmentäprosenttisesti esiintymistaitoa ja vain pieneltä osaltaan ihmistä itseään? Siksi vain silloin, kun kuuntelemme toista, olemme puhtaimmillaan ihmisinä, ilman puheen koristekuvioita, ilman opittuja tapoja. Kuuntelemisen taito on harvinainen ja käy aina vain harvinaisemmaksi. Ihminen on niin täynnä omia asioitaan, niin täynnä oman elämänsä maanjäristyksiä ja mutavyöryjä, etteivät toisen kuulumiset ehdi koskettaa. Siksi vain ne, jotka kuuntelevat, voivat ymmärtää. Kuunteleminen on sydämen avaamista toiselle.

On ihmisiä, jotka vakuuttavat kuuntelevansa, ja niin sinä voit purkaa sydämesi osiin, kunnes käsität, että toinen juoksee jossakin kaukana, omilla teillään, ja rusentaa sydäntäsi kourassaan. Hänen korvansa sijaitsevat molemmin puolin päätä kuten useimmilla ihmisrotuun kuuluvilla, mutta ne ovat siinä vain siksi, että silmälasit pysyisivät päässä. Kuuntelemisen kanssa niillä ei ole mitään tekemistä.

Minä olen keskustelija, en ehkä hyvä siinäkään, mutta silti se on ainoa lahjakkuuden lajini. Haluan puida jonkun kanssa paitsi päivän asiat ja maailman tilan myös luetut kirjat ja lehtiartikkelit, nautitut ateriat ja kävelyreitit. Haluan puhua Rooman kukkuloista, Taivaallisen kuningattaren tutkintavankilasta ja siitä, miten Pyhä Cecilia makaa basilikassaan pää alaspäin, valkoiseen marmoriin valettuna, täsmälleen samassa asennossa kuin silloin, kun hänet löydettiin kadulta kirveen iskuihin kuolleena. Minä haluan puhua aamulla herätessä ja illalla ennen unta ja illan suussa ruokapöydässä. Haluan puhua siitä, miltä puiden ääni kuulostaa, ja miten koira kallistelee päätään, ja siitä mitä ajattelin, kun kuulin radiosta laulun, jota äitini aina lauloi. Ja senkin minä tahdon jollekin kertoa, miltä paidan kangas tuntuu iholla. Ilman keskusteluja minä jään itseni sisälle, minä tarvitsen jonkun jonka kanssa puhua. Jonkun joka kysyy ja jää odottamaan, kun etsin vastausta.

Hän osaa kuunnella, eikä siinä kaikki: hän osaa kuunnella minua. Se kävi selväksi heti ensitapaamisella. Hän kuuntelee sitäkin, mikä ei suostu suusta ulos.

Minulla oli aina vain tukalammaksi käyvä vessahätä, mutta en kehdannut kysyä, voisiko vessaa käyttää. Hän kysyi. Kuulin kuinka hän keskusteli välittäjän kanssa siitä, milloin yläkerran kylpyhuone on remontoitu, ja onko vesivahinko tapahtunut tämän nykyisen asunnonomistajan aikana vaiko jo aiemmin. Ja vessa, hän sanoi, voiko sitä käyttää?

Hänen jälkeensä minäkin kehtasin. Hymyilin, pyytelin anteeksi ja päästin suustani jotakin siihen suuntaan kuin että täytyypä testata tätä talon tärkeintä paikkaa. Asunnonvälittäjä sanoi ilman muuta, ilman muuta, mutta vaikutti siltä, ettei oikeasti tarkoittanut.

Minua on aina kummastuttanut se, mikseivät rakentajat ja remontoijat ajattele sitä, että vessoissa pitäisi olla kunnon äänieristys. Pienissä asunnoissa vessa on yleensä kaiken keskellä, olohuoneen tai vaikka keittiön vieressä. On kiusallista istua ruokapöydässä tai seurustella vieraiden kanssa, jos vessasta kuuluu lorinaa tai plumpsahduksia. Eikä minun kaltaiseni ihminen saa mitään tehtyäkään, jos on pieninkin epäilys siitä, että kaikki kuuluu seinien läpi. Siksi laitan aina vesihanan auki ennen kuin teen mitään muuta. Niin tein nytkin.

Kun olin valmis, huomasin miehen odottelevan minua. Lähdetäänkö, hän kysyi, ja välittäjä katsoi meitä ja henkäisi, ettei ollut tajunnut että me olemme, että te olette, hän hymyili, että te olette samaa porukkaa, pariskunta.

Emme me olekaan, meidän olisi tietenkin pitänyt sanoa, tai ainakin minun, mutta en kyennyt. Me vain kiittelimme välittäjää, vuolaasti, innostuneesti, tarpeettoman innostuneesti. Sanoimme palaavamme asiaan ja lähdimme ulos. Tule kulta, mies sanoi ja avasi oven. Nauru pyrki ulos sisältäni, mutta sisälle se jäi, sillä se pökerryttävä ihastumisen tunne, se mikä tekee ihmisen hyytelöksi, täyttää ruumiin kuumilla lähteillä, vie jalat alta ja saa silmät säihkymään, se tunne torppaa naurun. Tule kulta, minulle sanottiin. Tuo pieni tavanomainen lause. Jota minulle ei sanottu juuri koskaan monikymmenvuotisen avioliittoni aikana.

4

Asunnonvälittäjä katsoo heitä ikkunasta ja Lauri tietää sen. Hän tarttuu naisen käteen ja vaikka nainen naurahtaakin hämmentyneenä, niin kättään tämä ei vedä pois, jättää sen siihen, Laurin käteen. Antaa olla siinä kadulle saakka, irrottautuu sitten, varoen ja kuin anteeksi pyytäen. Kiitos, nainen hymyilee ja Lauri hymyilee takaisin. Ilma on kevyttä, ja talvi tuntuu antavan keväälle periksi. Koira haukkuu rauta-aidan takana kadun toisella puolella, ja savupiiput koristelevat taivaan savukiehkuroillaan.

Naisessa kiehtovinta ovat ne salaisuudet, jotka hän pitää itsellään, siihen tulokseen Lauri on elämässään tullut. Niistä kun ei Laurin kaltainen mies millään saa selkoa. Avoimesta kirjasta ei puheliainkaan nainen käy, jotakin jättää aina sisälleen. Salaisuudet, jotka saavat naisen hymyilemään, kun hän seisoo ikkunassa ajatuksissaan. Salaisuudet, joita nainen kantaa mukanaan kävellessään huoneen poikki. Salaisuus naisen katseessa, kun hän painaa päänsä ja nostaa käden huulilleen, se saa naisen katsomaan peilikuvaansa kahvilan ikkunasta ja ostamaan vielä punaisempaa huulipunaa. Lauri epäilee vahvasti, että juuri salaisuudet siivittävät naisen askelia silloin, kun nainen nousee ylös ja kulkee pystypäin, kaatumistaan häpeämättä.

Vasta varsin myöhään, vasta neljäkymmentäviisi täytettyään Lauri käsitti, että nainen raivaa reviiriään, ei elä vain miehestä vaan on kotonaan koko maailmassa. Aikuisella naisella on ystävänsä ja harrastuksensa, hänellä on omaa aikaa ja omat salaisuutensa, hänellä on mahdollisuus valita ja kyky haluta. Lauri tietää nyt, että juuri naisen halu muuttaa maailmaa, se tekee ihmeitä, joihin parhaimmatkaan ohjelmistosuunnittelijat eivät pysty. Laurin entinen vaimo opetti Laurille avioliiton aikana paljon, mutta erotessa eniten. Silloin vaimo puhui suunsa puhtaaksi ja sanoi Laurille asioita, jotka hänen olisi ollut hyvä tietää aiemmin: salaisuudet saavat naisen lanteet keinahtelemaan. Salaisuudet, joita hän ei kerro edes ystävättärilleen. Kaikilla naisilla on salaisuuksia eivätkä ne ole sellaisia kuin miehet kuvittelevat, eivät petoksia miestä kohtaan, vaan naisen omia yksityisiä maisemia, paikkoja, joiden kauneuden hän pitää itsellään.

Kun Lauri tapaa naisen asuntonäytössä, hän näkee paitsi naisen myös tämän salaisuuden ja kiinnostuu siitä. Kumpikin heistä on paikalla sattumalta, mutta katsoessaan naisen silmiin Lauri tietää miksi saapui. Ei se ollut sattumaa, se oli kohtalon sormi, joka koukistui ja tarttui Lauria kauluksesta. Laurin ja Jumalan suhde on ollut jäissä lapsuudesta saakka, joten Jumalaa Lauri ei ala kiitellä tästä naisesta ja hänen silmistään. Sen sijaan hän kiittää itseään, sillä huomattuaan asuntoilmoituksen hän jätti lounaan väliin ja lähti saman tien kävelemään kaupungin läpi ja tuli näin toteuttaneeksi kohtalon suunnitelmaa. Mene suoraan kohteeseen kulkematta lähtöruudun kautta. Lauri tietää jo suhteellisen varmasti, että heidän kahden piti kohdata.

Kun he pääsevät kulman taakse, he päästävät käsistä irti. Nainen naurahtaa hämmentyneenä. Lauri pitää siitä. Hänen tekisi mieli ehdottaa yhteistä kävelyä tai kahvittelua tai mitä tahansa, mutta nainen on nopeampi. Kiittää helakoine poskineen avusta, toivottaa hyvää jatkoa ja lähtee. Samassa hän on kääntynyt Puutarhakadun kulmasta, samassa hän on kadonnut. Lauri katsoo tyhjää paikkaa maailmassa. Ei perhana, hän sanoo puoliääneen, ei perhana.

Lauri juoksee naisen perään. Ei ole ennen tehnyt sellaista, mutta nyt tekee. Nainen kävelee rivakasti, on jo Mikaelin kirkon kohdalla, ylittää tien vaikka punaiset valot palavat jalankulkijoille. Lauri pitää siitäkin. Hän huomaa pitävänsä myös naisen vähän kumarasta asennosta ja tämän kävelykengistä. Ne ovat ulkoilmaihmisen kengät eivätkä mitkään rei’ittäjät.

Lauri huutaa naiselle hei. Saa huutaa monta kertaa, ennen kuin nainen pysähtyy ja kääntyy. Näyttää niin yllättyneeltä, että Lauri epäilee hetken, ettei nainen enää muista häntä. Ilma huurustuu heidän väliinsä, Lauri puuskuttaa eikä tahdo saada sanotuksi mitään. Pudottelee puolikkaita sanoja, joutuu nojaamaan hetken polviinsa ennen kuin saa muodostettua lauseen, jonka nainen ymmärtää. Sitä minä vaan että, Lauri sanoo, että. Niin? nainen kysyy, ja Lauri nieleksii. Suuta kuivaa, en ole urheilumiehiä. Tulee enimmäkseen istuttua päivät ja suoraan sanottuna illatkin. Kuntoa pitäisi nostaa, ettei ihan rapistu. Että tuli mieleen, että kelpaisiko joskus kävelyseura?

5

Ehdin juuri ja juuri ajoissa kotiin. Potkin kengät jalasta ja viskaan takkini keittiön pöydälle ja säntään koneelle. Tyttäreni Klara soittaa tietokonepuhelun, kuten aina sunnuntai-iltaisin. Hän asuu Uudessa-Seelannissa ja tapaamme vain kerran vuodessa kesällä, mutta puhumme joka viikko. Minusta me olemme läheisempiä kuin koskaan.

Olen kuumissani ja punaposkinen pitkän kävelyn ja yllättävän tapaamisen jälkeen. Jalkani pysyvät vain vaivoin maassa. Minua hymyilyttää, ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Laitan saamani käyntikortin lompakkooni. Lauri Eriksson, se on hänen nimensä. Insinööri.

Ajattelen, että Klara näkee heti, mitä on tapahtunut, sillä hän lukee kasvoiltani aina kaiken. Hälytysäänen soidessa mietin, mitä sanoja käytän kun kerron hänelle. Tapasin muuten tänään todella mukavan miehen, hänen nimensä on Lauri, ehkä sanon vain niin, ja hän saa hoitaa loput. Klara on kova kyselemään.

Klara kasvatti eron jälkeen jonkinlaiset ylimääräiset tuntosarvet varmistaakseen, että minä pysyn hengissä. Ja vaikka kuinka vakuuttelen, että kaikki on oikeastaan hyvin, ja itse asiassa minä pärjään kyllä, sillä olen oikeastaan alkanut pikkuhiljaa viihtyä pikkuelämässäni, niin Klara ei usko, on kestohuolissaan. En kestä, kun sä oot niin yksin, hän sanoo ja tarkkailee minua kuin hajoamassa olevaa kattoa.

Klara kysyy joka sunnuntai olenko jo puhunut Saulin, Klaran isän, kanssa. Enkä minä ole. Me emme keskenämme puhu, eikä Klara usko kun sanon, ettei meillä kahdella, hänen isällään ja minulla, ole enää mitään puhumista. Me asumme tässä samaisessa kaupungissa kumpikin, olemme opettajia kumpainenkin. Aivan kuten hänen uusi, nuori avovaimonsakin, Reetta-Mari Hallakorpi. Eipä Sauli pitkälle päässyt, korvesta korpeen.

Saatammehan me tietenkin törmätä, mutta niin ei jostakin syystä juuri tapahdu. Erosta on kohta kolme vuotta, enkä ole vielä nähnyt miestäni ja hänen uutta naistaan yhdessä. Miehen tietysti monta kertaa ja Reetta-Mari Hallakorvenkin muutamaan otteeseen. He muuttivat kaupungin laitamille, lähemmäksi merta, ja minä keskustaan. Jos näen Saulin kaupungilla, toivon aina, ettei Sauli näkisi minua, eikä hän usein näekään.

Eron jälkeen olin pitkään aika huonossa kunnossa, mutta nyt olen jo valmis myöntämään, että taidan sittenkin voida paremmin ilman entistä miestäni kuin hänen kanssaan.

Voi kun sinulla olisi joku, Klara tapaa sanoa, voi kun sinä tapaisit jonkun kivan miehen. Olen aina vastannut, etten halua ketään vaivoikseni, kun pärjään yksinkin, mutta nyt olen tavannut Lauri Erikssonin ja haluan kertoa sen Klaralle ensimmäiseksi.

Rakas, minä säteilen, enkä muuta ehdi, sillä Klara alkaa itkeä heti kun näkee minut. Hän on aivan harmaa kasvoiltaan, istuu työhuoneessaan yliopistolla, vaikka on sunnuntai. Tunnistan kehystetyn valokuvan hänen selkänsä takana ja vanhan kauniisti värinsä menettäneen kirjakaapin, jonka Klara löysi yliopiston kellarista.

Klara lysähtää kasaan ja parkuu suoraa huutoa. Hän pitää kiinni pöydän reunasta, puristaa sitä rystyset valkeina eikä pysty puhumaan, itkee vain. Hätäännyn, tunnen kuinka kaikki pelkoni pakkautuvat yhteen ja saavat hirviön muodon. Nyt se tapahtuu, nyt pelot muuttuvat todellisuudeksi, nyt mustat pilvet täyttävät taivaan, nyt tyttärelleni on tapahtunut jotakin hirvittävää, nyt Klara kuolee, nyt minä menetän lapseni.

Kysyn mitä on tapahtunut, mitä on tapahtunut, kerro kulta mitä on tapahtunut. Klara pudistelee päätään, ulvahtelee, niiskuttaa, on aivan poissa tolaltaan. Hän on kuolemansairas, minä ajattelen vauhkona, hänellä on joku hirveä tauti, jos hän on sairas ja jos se on vakavaa, minä kuolen. Äiti, Klara nyyhkii, äiti mä en kestä. Mitä kulta, yritä puhua, minä olen tässä, sinä selviät Klara, sinä selviät kyllä. Ei, äiti, en selviä, tästä minä en selviä ikinä. Mikä sinulla on, rakas, mikä sinulla on? Koskeeko sinua, oletko sinä sairas? Olisinkin, Klara huutaa, kuolisinkin! Et saa sanoa noin, älä sano noin.

Onko Aidan tehnyt jotakin ikävää? Onko hän ollut inhottava sinua kohtaan? Ei kai Aidan lyö sinua? Lyökö se sinua! Ei, Klara nyyhkii, Aidan ei ole tehnyt mitään, minä olen, minä olen pilannut kaiken. Mitä, kulta, mitä? Minä hoen ja yritän rauhoittaa sekä itseäni että Klaraa.

Minä olen pettänyt Aidania, ja nyt Aidan sai sen selville ja jättää minut. Minä en kestä, minä olen pettänyt Aidania. Etkä ole, minä sanon jyrkästi, ja Klara lakkaa itkemästä. Hän näyttää hämmästyneeltä. Ja läikikkäältä. Sanon maksavani hänen matkansa kotiin, sanon, että jos hän haluaa, hän voisi tulla, tietenkin minä sanon niin, Klara on minun tyttäreni, mutta jos Klara katsoisi minua, hän näkisi kuinka kasvoni muuttuvat kieltomerkiksi. Ei nyt, ei Klara nyt, nyt kerrankin kun minulla on jotakin niin älä sinä tule tänne, minun tekee mieli huutaa.

Klara niistää nenänsä kaukana maailman toisella puolella. Hänen paidastaan puuttuu nappi ja hän pureskelee kynsiään. Hän pureskeli teininä kynsiään, mutta pääsi siitä tavasta eroon. Hän näyttää siltä, ettei ole syönyt eikä nukkunut päiväkausiin. En minä, hän sanoo. En minä voi minnekään lähteä, minulla on töitä ja minun pitää puhua Aidanin kanssa, vaikka hän ei haluakaan puhua minun kanssani. Minun pitää, äiti, yrittää pelastaa meidän elämä. Minä haluan selvittää asiat, minä rukoilen Aidania antamaan anteeksi ja yritän voittaa hänen luottamuksensa takaisin.

Et kai sinä käytä huumeita? minä kysyn, ja Klara katsoo minua kuvaruudulta kuin olisin seonnut. En äiti, hän sanoo hitaasti, minä petin Aidania selvin päin, keskellä päivää, ruokatunnilla yliopistolla omassa työhuoneessani. Yhden tutkijan kanssa.

Haluaisin laittaa sormet korviini. Haluaisin lopettaa puhelun, painaa tietokoneen kannen kiinni ja piiloutua peittoni alle, mutta tyydyn vaihtamaan puheenaihetta. Vannotan Klaraa soittamaan minulle milloin tahansa hänestä tuntuu, että hän tarvitsee apua. Ja jos haluat, minä nielaisen, voin ottaa muutaman viikon virkavapaata ja tulla sinne. Älä tule, Klara parahtaa, äiti, meidän pitää saada olla nyt kahdestaan.

Luojan kiitos, minä ajattelen typertyneenä.

Makaan vuoteessani ja yritän lukea, mutta ajatukseni lipeävät pois kirjasta. Nukkumista en edes yritä, en vaikka aamulla onkin töitä ja olen yleensä kova hermoilemaan huonosti nukuttuja öitä. En ole koskaan pärjännyt vähällä unella. Valvottuani yöllä muistutan päivällä entistä enemmän hätääntynyttä hiirtä. Tavarat putoilevat, unohtuvat, lauseet jäävät kesken. Häiriintymätön ja pitkä yöuni on minun käsitykseni maallisesta onnesta.

Tosiasioista huolimatta en haluaisikaan nyt nukahtaa. Valvon enkä ajattele edes Klaraa. Vaikka hänen elämänsä on aivan sekaisin, juuri nyt minä en kisko häntä napanuoran tyngästä luokseni. En todellakaan halua ajatella Klaraa naimassa jotakin vierasta miestä yliopiston työhuoneessaan, ja jos minä ajattelisin Klaraa, minä ajattelisin vain sitä.

Onneksi mieleeni on työntynyt joku aivan muu. Onneksi on Lauri. Olen tavannut miehen, ja nyt hän on tässä sadankahdenkymmenen sentin levyisessä vuoteessani minun kanssani. Enkä minä ole mikään teinityttö, olen viisikymmentäkaksivuotias historianopettaja, eronnut, yhden aikuisen tyttären äiti.

Makaan vihreävalkoisella, pellavaisella pussilakanalla huputetun täkkini alla pienessä keskustakaksiossani, ja mielen piirturi kulkee Laurin läpi. Muistan millaiset kädet hänellä on ja miten pitkä hän on ja senkin, miten hän juoksi minun perääni. Sitä minä ajattelen kaikkein eniten. Minun perääni eivät miehet juokse.

Kelloradion hehkuvan punaiset ja aavistuksen värisevät numerot kertovat aamuyön pimeimmistä tunneista. Puhelimeni kilahtaa. Se säikäyttää, yöllä puhelin on kuin huonoja uutisia tuova poliisi.

Klara, Klara-parka, minä ajattelen. Hän tulee kotiin, hän tulee sittenkin kotiin, ei voi jäädä sinne, ajattelen, ja pieniä kiviä alkaa sataa rinnalleni.

Mutta viesti onkin Laurilta, ja se hohtaa pimeässä huoneessa. Minun on noustava sängynreunalle istumaan lukiessani sitä, laitettava lukulasit päähän. ”Ei vaan uni tule. Johtunee siitä, että päivä oli paras miesmuistiin, kiitos sinun. Toivottavasti tapaamme pian uudestaan, Lauri”.

Sydän jysähtelee hiljaisessa huoneessa niin, että kuulostaa kuin kiviseinää hakattaisiin. Minulla on toisella puolella maailmaa tytär, jonka sydän on murskana, mutta en kykene ajattelemaan häntä, enkä ole huolesta sekaisin kuten yleensä, kun Klaralla on mitä tahansa pieniäkin vaikeuksia. Olen sekaisin muista syistä. Painan puhelimen yöpaitaani vasten, täytyy kuulostella sitä, miltä viesti tuntuu. Ainoastaan se on selvää, että se tuntuu. Että päivällä tapaamani mies makaa vuoteessaan kaupungin toisella puolella ja ajattelee minua, ja että hän haluaa tavata uudestaan. Tokihan me sovimme tapaavamme uudestaan ja kyllähän me vaihdoimme puhelinnumeroita, mutta silti. En siltikään uskonut kuulevani hänestä enää. Tai ehkä sentään joskus, päivien tai viikkojen päästä.

Poimin viestistä sanan kerrallaan, tunnustelen niitä. Että hän valvoo ja ajattelee minua, se tuntuu hämmentävältä. Ja hyvältä, hämmentävän hyvältä. Kello nakuttaa yötä, katulamppu heittää kiilan valoa seinälle, peitto tuntuu liian kuumalta, sydän paikallaan ilmassa räpyttelevältä linnulta. Nousen ylös, sytytän himmeän yövalon. Luen viestin vielä toisen kerran, kolmannenkin. Talossa on hiirenhiljaista, nuori seinänaapurikaan ei tänä yönä soita kitaraa. Kahtakymmentä vaille kolme, ja olen enemmän valveilla kuin vuosiin. Vuode huokaa allani.

Vedän villatakin yöpaidan päälle ja menen keittiöön keittämään teetä. Pyörittelen puhelinta kädessäni, haluaisin kirjoittaa vastauksen, mutta en osaa. Tee auttaa aina. Sellaisille sisältä vapiseville ihmisille kuin minä tee on parasta lääkettä. Ei ole ongelmaa, joka ei ratkea hyvin haudutetun teen avulla. Keittiöni ei ole suuren suuri eikä sitä ole remontoitu vastikään, pinnat ovat hieman kuluneet, mutta minä pidän siitä. Tämä on ensimmäinen oma keittiöni. Täällä kukaan ei tule sanomaan, miten astianpesukone pitäisi täyttää.

Ikkunan edessä pieni pyöreä pöytä ja kolme vanhaa tuolia. Vanhat viisikymmentäluvun astiakaapit. Ikkunalaudalla viherk...