Julkaisutiedot

Alkuteos Northanger Abbey (public domain)

Suomentanut Paula Merensuo

Kannen kuva W. P. Frith, The Signal (public domain)

Tämän teoksen osittainenkin kopiointi on tekijänoikeuslain (404/61, siihen myöhemmin tehtyine muutoksineen) mukaisesti kielletty ilman nimenomaista, kirjallista lupaa.

ISBN 978-952-6613-30-7

E-painos Oy

Helsinki

http://www.e-painos.fi/

Sisällysluettelo

Luku 1

Luku 2

Luku 3

Luku 4

Luku 5

Luku 6

Luku 7

Luku 8

Luku 9

Luku 10

Luku 11

Luku 12

Luku 13

Luku 14

Luku 15

Luku 16

Luku 17

Luku 18

Luku 19

Luku 20

Luku 21

Luku 22

Luku 23

Luku 24

Luku 25

Luku 26

Luku 27

Luku 28

Luku 29

Luku 30

Luku 31

Suomentaja

 

Luku 1

Yksikään ihminen, joka oli nähnyt Catherine Morlandin lapsena, ei olisi voinut kuvitellakaan, että hän oli syntynyt sankarittareksi. Hänen asemansa elämässä, hänen äitinsä ja isänsä luonne, hänen oma persoonansa ja mielenlaatunsa olivat kaikki häntä vastaan. Hänen isänsä oli kirkonmies, ei hyljeksitty eikä köyhä vaan hyvin kunnioitettu mies, vaikka hänen nimensä oli Richard eikä hän ollut koskaan ollut komea. Hänellä oli melkoisen riippumattomuuden lisäksi kaksi hyvää pastoraattia, eikä hän ollut vähääkään halukas pitämään tyttäriään lukon takana. Hänen äitinsä oli nainen, jolla oli käytännöllisen selkeä järki, hyvä luonteenlaatu ja, mikä on vielä merkittävämpää, hyvä ruumiinrakenne. Hänellä oli kolme poikaa ennen kuin  Catherine syntyi, ja sen sijaan että olisi kuollut saattaessaan viimeksi mainittua maailmaan kuten kuka tahansa olisi odottanut, hän eli edelleen – saaden vielä kuusi lasta lisää. Hän näki heidän varttuvan ympärillään ja nautti itse erinomaisesta terveydestä.

Kymmenlapsista perhettä kutsutaan aina hienoksi perheeksi, jossa on päitä, käsivarsia ja sääriä tarpeeksi koko joukolle; mutta muuten Morlandit tekivät vähän oikeutta sanalle, sillä he olivat yleisesti ottaen hyvin tavallisia, ja Catherine monta vuotta elämästään niin tavallinen kuin vain olla voi. Hänellä oli laiha, kömpelö olemus, kellahtava iho, tumma, piikkisuora tukka ja voimakkaat piirteet; se hänen persoonastaan. Vähäisintäkään sankaruuteen tarvittavaa särmää ei näyttänyt olevan hänen mielessään. Hän piti kaikista poikien leikeistä, ja erityisesti kriketistä, ei niinkään nukeista, vaan sankarimaisemmista lapsuuden nautinnoista. Hän hoivaili pähkinähiirtä, ruokki kanarialintua tai kasteli ruusupensasta. Hän ei todellakaan osannut nauttia puutarhasta, ja jos hän ensinkään keräsi kukkia, hän teki sen pääasiassa kurillaan, ainakin niin arveltiin, koska hän aina näytti ottavan mieluimmin niitä, joita häntä oli kielletty ottamasta.

 Sellaisia olivat hänen taipumuksensa; hänen kykynsä olivat jokseenkin yhtä merkillisiä. Hän ei koskaan oppinut eikä ymmärtänyt mitään ennen kuin  häntä oli opetettu, eikä aina sittenkään, sillä hän oli usein tarkkaamaton ja toisinaan kovapäinen. Hänen äitinsä opetti häntä kolme kuukautta lausumaan ”Kerjäläisen pyyntöä”, ja kaiken sen jälkeen hänen seuraava sisarensa Sally osasi sen paremmin kuin hän. Ei silti, että Catherine olisi missään nimessä ollut tyhmä koko ajan, hän oppi eläinsadun ”Jänis ja monta ystävää” yhtä nopeasti kuin kuka tahansa tyttö Englannissa.

Hänen äitinsä toivoi hänen opettelevan musiikkia. Catherine oli varma että pitäisi siitä; hänestä oli hauskaa kilkutella ikivanhan spinetin koskettimia, joten hän aloitti kahdeksan vanhana. Hän opetteli vuoden eikä kestänyt sitä, ja rouva Morland, joka ei painostanut kun hänen tyttärensä saivat tarpeekseen joko kyvyttömyyttään tai vastenmielisyyttään, salli hänen lopettaa. Päivä, joka lähetti musiikinopettajan pois, oli yksi onnellisimmista Catherinen elämässä. Hänen mieltymyksensä piirtämiseen ei myöskään ollut erityinen, mutta saatuaan äidiltään kirjeen selkämyksen tai minkä tahansa yli jääneen paperinpalasen hän teki aina parhaansa piirrellen taloja ja puita, kanoja ja kananpoikia, kaikki hyvin paljon toistensa näköisiä. Hänen isänsä opetti hänelle kirjoittamista ja laskentoa, äiti ranskaa. Hänen taitonsa eivät olleet kummassakaan  mitenkään huomattavia, ja hän pinnasi tunneiltaan aina kun voi. Mikä outo, arvaamaton tyyppi! Sillä huolimatta kaikista näistä paheellisuuden oireistaan kymmenen vanhana hänellä oli hyvä sydän ja temperamentti. Hän oli harvoin itsepäinen, tuskin edes riidanhaluinen, ja hän oli pienokaisille hyvin kiltti, minkä tyrannimaisuuden puuskat keskeyttivät vain harvoin. Enimmäkseen hän oli äänekäs ja villi ja vihasi vapauden rajoittamista ja puhtautta, eikä rakastanut mitään niin paljon kuin kierimistä alas talon takana olevaa vihreää rinnettä.

Sellainen oli Catherine Morland kymmenvuotiaana. Viisitoistavuotiaana vaikutelma oli parantumaan päin. Hän alkoi kihartaa hiuksiaan ja haikailla tanssiaisiin, hänen ihonsa parani, pyöristyminen ja väri pehmensivät hänen piirteensä, hänen silmänsä saivat lisää eloisuutta ja olemuksensa varmuutta. Hänen rakkautensa likaisuuteen antoi tietä koreilunhalulle, ja hänen siisteytensä lisääntyi samaa tahtia kuin hänen nokkeluutensa. Nyt hänellä oli toisinaan nautinto kuulla isänsä ja äitinsä huomauttavan hänen henkilökohtaisesta parantumisestaan. ”Catherinesta kasvaa aika hyvän näköinen tyttö; hän on nykyään melkein kaunis”, olivat sanat, jotka hänen korvansa sieppasivat silloin tällöin, ja kuinka mieluisia ne olivatkaan! Melkein kauniilta näyttäminen on tavalliselta viisitoista vuotta elämästään näyttäneelle tytölle suurempi ilo kuin mitä kehdostaan saakka kaunis voi koskaan tuntea.

Rouva Morland oli  oikein hyvä ihminen ja tahtoi nähdä lapsensa kaikessa siinä missä heidän pitikin olla, mutta hänen aikansa kului niin paljon pienokaisten nukkumaan panemisessa ja opettamisessa, että hänen vanhemmat tyttärensä olivat pakosta jääneet selviytymään omillaan. Ei ollut mitenkään ihmeellistä että Catherine, jonka luonteessa ei ollut mitään sankarillista, piti neljätoistavuotiaana enemmän kriketistä, baseballista, ratsastuksesta ja pitkin maita juoksentelemisesta kuin kirjoista. Tai ainakin tietoa sisältävistä kirjoista, sillä kunhan vain mitään hyödyllisen tiedon tapaistakaan ei voinut saada niistä, kunhan ne vain olivat kaikki tarinaa eikä heijastusta todellisuudesta, hänellä ei ollut mitään kirjoja vastaan sinänsä. Mutta viidennestätoista seitsemänteentoista vuoteensa hän harjoitteli tullakseen sankarittareksi. Hän luki kaikki sellaiset kirjat, jotka sankarittarien täytyy lukea täyttääkseen muistinsa lainauksilla, jotka ovat niin hyödyllisiä ja niin rauhoittavia heidän vaiheikkaan elämänsä myllerryksissä.

 

Popelta hän oppi paheksumaan niitä, jotka

“jaksavat kestää vaivojaan.”

 

Graylta, että

”moni kukka syntyy kukoistamaan näkymättömissä,

sulotuoksunsa tuhlaten autiomaan ilmaan.”

 

Thomsonilta, että on

”ihana tehtävä...

opettaa nuorelle ajatukselle kuinka lyödään lujaa.”

 

Ja Shakespearelta hän sai suuren varaston tietoa, muun muassa että,

”luulevaiselle käyvät mitättömät pikkuseikat

yhtä varmasta todisteesta

kuin lause raamatusta.”

 

Että,

”kuoriaisparka, astuissamme päällensä,

kärsii kuollessansa tuskan yhtäläisen

kuin jätti suurin.”

 

Ja että rakastunut nuori nainen näyttää aina samalta

”kuin Kärsivällisyys mi Murheelle

monumentissansa hymyilee.”

 

Tähän asti hänen parantumisensa oli riittävä, ja monessa muussa kohdassa hän kehittyi erittäin hyvin, sillä vaikka ei osannutkaan kirjoittaa sonetteja, hän sai itsensä lukemaan niitä, ja vaikka hänellä ei näyttänyt olevan mitään mahdollisuutta saada seuruetta hurmion valtaan pianon kanssa omalla sävellyksellään, hän saattoi kuunnella toisten ihmisten esityksiä nääntymättä aivan kokonaan. Hänen suurin puutteensa oli kynässä – hänellä ei ollut käsitystä piirtämisestä, ei edes sen vertaa että olisi yrittänyt luonnostella rakastettunsa profiilia. Tässä hän ei yltänyt oikeisiin sankarin korkeuksiin. Tähän aikaan hän ei ollut perillä puutteellisuudestaan, sillä hänellä ei ollut rakastettua maalattavaksi. Hän oli päässyt seitsemäntoista vuoden ikään näkemättä ainuttakaan miellyttävää nuorukaista, joka olisi houkutellut esiin hänen tunteensa, ainoankaan aidon intohimon inspiroimatta ja yhdenkään ihastumisen kiihdyttämättä, ja hän oli hyvin maltillinen ja vaimea. Tämä oli todellakin kummallista! Mutta kummallisia asioita voidaan yleensä syyttää, jos syy niihin on kutakuinkin kaivettu esiin. Naapurustossa ei ollut ainuttakaan lordia, ei, ei edes baronettia. Heidän tuttavapiiriinsä ei kuulunut yhtään perhettä, joka olisi kasvattanut ja tukenut oveltaan sattumalta löytynyttä poikaa, ei ainuttakaan nuorta miestä, jonka alkuperä oli tuntematon. Hänen isällään ei ollut kasvattia eikä seurakunnan kartanonherralla lapsia.

Mutta kun nuoresta naisesta on tuleva sankaritar, ympäristön neljänkymmenen perheen luonnottomuus ei voi estää häntä. Jotakin, joka heittää sankarin hänen tielleen, täytyy tapahtua, ja tapahtuu.

Herra Allen, joka omisti tilukset lähellä Fullertonia, wiltshireläistä kylää, jossa Morlandit asuivat, määrättiin Bathiin hoitamaan kihtiään. Hänen rouvansa, hyväluontoinen nainen, joka piti kovasti neiti Morlandista ja joka kenties oli tietoinen siitä, että elleivät seikkailut kohtaa nuorta naista hänen omassa kylässään, hänen täytyy etsiä niitä muualta, kutsui tytön heidän mukaansa. Herra ja rouva Morland olivat suostuvaisia ja Catherine ikionnellinen.

Luku 2

Lisäykseksi siihen, mitä Catherine Morlandin henkilökohtaisista ja älyllisistä lahjoista on sanottu kun häntä nyt ollaan heittämässä kuusiviikkoisen Bathissa oleskelun vaikeuksiin ja vaaroihin, voidaan lukijalle täsmentää, koska muuten seuraavat sivut eivät ehkä onnistu antamaan tietoa siitä, millaiseksi hänen luonteensa on tarkoitettu: hänen sydämensä oli rakastava, luonteenlaatunsa iloinen ja avoin vailla minkäänlaista omahyväisyyttä tai teennäisyyttä, käytöstapansa juuri vapautuneet tyttölapsen ujoudesta ja kömpelyydestä, olemuksensa miellyttävä ja sieväkin, ja mielensä jokseenkin niin huoleton ja tietämätön kuin seitsentoistavuotiaalla neito...