Saki

Avoin ikkuna ja muita tarinoita

Alkuperäiset novellit:

Reginald on Besetting Sins: The Woman Who Told the Truth(1904)

Gabriel-Ernest (1910)

The Soul of Laploshka (1910)

Tobermory (1911)

Sredni Vashtar (1911)

The Music on the Hill (1911)

Ministers of Grace (1911)

Laura (1914)

The Open Window (1914)

The Story-Teller (1914)

The Wolves of Cernogratz (1919)

The Hedgehog (1919)

The Infernal Parliament (1924)

Suomennosten copyright © Mervi Hämäläinen ja Vaskikirjat

ISBN 978-952-5722-24-6 (nid.)

978-952-5722-25-3 (epub)

Suomennos: Mervi Hämäläinen

Kansi: Jani Nummela

Taitto ja epub: Erkka Leppänen

Esipuhe

Kirjallinen maailma tuntee Hector Hugh Munron nimellä Saki. Hänen kirjailijanimensä ei ollut salainen edes hänen elinaikanaan. Saki kuulostaa japanilta mutta oikeasti sana on persiaa ja tarkoittaa juomanlaskijaa. Ei ole varmaa tietoa, miksi Munro valitsi juuri tällaisen pseudonyymin.

H. H. Munro syntyi 18.12.1870 Burmassa, jossa hänen skotlantilaissyntyinen isänsä palveli brittiläistä imperiumia poliisiylitarkastajana. Menetettyään äitinsä kaksivuotiaana hän muutti Englantiin, jossa joutui ankarien ja tiukkapipoisten sukulaistätiensä kasvatettavaksi. Hän sai hyvän koulutuksen ja palasi 23-vuotiaana Burmaan jatkaakseen isänsä uraa sotilaspoliisina, mutta joutui jo vuotta myöhemmin palaamaan Englantiin terveydellisistä syistä.

Tämän jälkeen Munro kehitti uran lehtimiehenä. Hän kirjoitteli lukuisiin lehtiin ja toimi The Morning Postin ulkomaankirjeenvaihtajana Balkanilla, Venäjällä ja Pariisissa 1900-luvun alussa. Tänä aikana hän alkoi julkaista myös kaunokirjallisuutta. Hän kirjoitti muutaman romaaninmittaisen tarinan sekä jokusen näytelmän. Hänen arvostetuinta ja kestävintä tuotantoaan ovat kuitenkin lyhyet satiiriset novellit, joita julkaistiin ensin eri lehdissä ja myöhemmin kokoelmissa.

Munron yksityiselämästä ei tiedetä paljoakaan, sillä hänen sisarensa hävitti hänen henkilökohtaiset kirjoituksensa kuoleman jälkeen. Munro ei koskaan mennyt naimisiin, ja on arveltu hänen olleen homoseksuaali. Koska homoseksuaalisuus oli tuohon aikaan rikos Englannissa ja aiheutti muun muassa Oscar Wilden tuhon, ymmärrettävästi hän ei olisi halunnut asian paljastuvan.

Ensimmäisen maailmansodan syttyessä 1914 Munro oli jo yli-ikäinen, mutta hän ilmoittautui vapaaehtoisena palvelukseen jalkamieheksi. Hänen kerrotaan osallistuneen taisteluihin toipilaanakin, ja lopulta hän yleni kersantiksi.

Munro kuoli passiivisen tupakoinnin uhrina Sommen taisteluissa 16.11.1916, kun saksalaisen tarkka-ampujan luoti osui hänen päähänsä pimeässä yössä. Hänen legendaariset viimeiset sanansa olivat ”Sammuta se hiton tupakka!” Luultavasti Saki olisi arvostanut omaan kuolintapaansa liittyvää ironiaa, joka oli kuin hänen omasta novellistaan.

Suomessa Saki tunnetaan varsin huonosti. Hänen yksittäisiä novellejaan on ollut erinäisissä antologioissa, mutta ansaitsemaansa omaa kokoelmaa häneltä ei ole aiemmin julkaistu suomeksi. Näyttävimmin Saki on ollut esillä Suomessa vuosina 1991–92, jolloin Yleisradio esitti joukon Sakin novelleihin perustuvia pienoiskuunnelmia Timo Kanervan käsikirjoittamina ja suomentamina. Kuunnelmien dramaturgi oli Rauni Ranta.

Sakin koko novellituotanto kattaa toistasataa tarinaa. Käsillä olevaan kokoelmaan on valikoitu vain hänen fantasiapitoisimmat novellinsa, jotka nekin antavat näytteen Sakin monipuolisuudesta. Joukossa on sekä satiiria ja huumoria että makaaberia kauhua, joskus näitä kaikkia samassa novellissa.

Ilmeisesti lapsuuden kokemuksista johtuen Sakin satiirikonhampaissa olivat ennen kaikkea ilkeät sukulaistädit, joita rangaistaan novelleissa Tarinankertoja ja Sredni Vashtar. Englantilainen tekopyhän sovinnainen tapakulttuuri saa kyytiä varsinkin novelleissa Tobermory ja Siili. Armon ministerit ja Helvetillinen parlamentti pilkkaavat aikakauden poliittisia oloja. Vaikka satiirin silloiset kohteet ovat kadonneet muistoista, poliittinen teatteri ei ole pahemmin muuttunut sadan vuoden aikana. Postuumisti julkaistu Helvetillinen parlamentti viittaa itseironisesti myös Sakin omaan uraan näytelmäkirjailijana.

Novelleissa Gabriel-Ernest ja Villiä musiikkia huumorielementit on karsittu minimiin, ja ne ovatkin silkkaa kauhua. Kummitusjutuksi voidaan laskea myös Avoin ikkuna, joka on varmastikin Sakin tunnetuin novelli. Tarinan kekseliäs teinityttö Vera esiintyy muuallakin Sakin tuotannossa, vaikkakaan ei tässä kokoelmassa.

Brittiläinen kuiva huumori on maailmankuulua ja suosittua kaikkialla, missä älykkään huumorin päälle ymmärretään. Saki on yksi tämän huumorilajin pioneereista. Hänen terävän ironinen kynänsä ei ole tylsistynyt vuosisadassakaan ja löytää varmasti uusia lukijoita myös tulevista sukupolvista.

Erkka Leppänen

Reginald helmasynneistä: Nainen, joka kertoi totuuden

Tunsin kerran (Reginald sanoi) naisen, joka kertoi totuuden. Ei tietenkään kaikkea kerralla, mutta tapa vahvistui vähitellen samoin kuin jäkälää kasvaa pikkuhiljaa terveeltä näyttävään puuhun. Hänellä ei ollut lapsia. Jos olisi ollut, asiat olisivat ehkä olleet toisin. Hän aloitti totuuden puhumisen pikkujutuista ja vain sen takia, että hänen elämänsä oli varsin tyhjää, joten hänen oli helppo lipsahtaa kertomaan totuus pienissä asioissa. Sitten hänellä oli vaikeuksia vetää rajaa isompiin asioihin, kunnes hän viimein kertoi jopa oikean ikänsä. Hän sanoi olevansa neljäkymmentäkaksi vuotta ja viisi kuukautta, koska silloin hän oli jo alkanut kertoa totuuden kuukausia myöten. Tapa ehkä miellytti enkeleitä, mutta ei hänen vanhempaa sisartaan. Naisen syntymäpäivänä hän sai toivomiensa oopperalippujen sijasta sisareltaan taulun, jossa oli näkymä Öljymäeltä Jerusalemiin, mikä on hieman eri asia. Vanhempi sisar ei välttämättä kosta nopeasti, mutta intialaisen pikajunan tavoin kosto tulee kun se on tullakseen.

Naisen ystävät yrittivät saada hänet luopumaan liiallisesta totuudenpuhumisesta, mutta hän sanoi olevansa vihitty totuuden kanssa. Hänen ystävänsä vastasivat, että hänen ei kannattanut näyttäytyä sen kanssa liian usein julkisesti. (Kukaan todella huolehtivainen nainen ei säännöllisesti lounasta aviomiehensä kanssa, mikäli aikoo pelmahtaa tämän luokse ihanaisena ilmestyksenä päivällisaikaan. Miehelle on suotava aikaa unohtaa, eikä iltapäivä ole siihen tarpeeksi pitkä aika.) Jonkin ajan kuluttua Naisen ystävien joukko alkoi harventua useampi kerrallaan. Naisen rakkaus totuuteen ei sopinut yksiin pitkän vieraslistan kanssa. Hän kertoi esimerkiksi Miriam Klopstockille täsmälleen, miltä tämä oli näyttänyt Ilexesien tanssiaisissa. Miriam oli toki kysynyt Naisen vilpitöntä mielipidettä, mutta siitä huolimatta Nainen rukoili joka sunnuntai kirkossa rauhaa kaikkialle maailmaan.

Kaikkien mielestä oli valitettavaa, ettei hänellä ollut perhettä. Kun talossa on muutama lapsi, aikuiset eivät automaattisesti kerro koko totuutta. Lasten tehtävä on rajoittaa parhaita puoliamme. Siksi, vaikka näyttämöllä ponnisteltaisiin miten kovasti tahansa, siellä ei voi koskaan esittää yhtä keinotekoista näytelmää kuin oikea elämä. Ibsenin draamassakin yleisölle on paljastettava asioita, jotka salattaisiin lapsilta ja palvelijoilta.

Ehkä kohtalo oli määrännyt totuudenpuhumisen alusta alkaen, ja niinpä sekin saisi kantaa osan syyllisyydestä, mutta koska Nainen ei ollut hankkinut lapsia, hän oli syyllistynyt vähintään myötävaikuttavaan huolimattomuuteen.

Vähän kerrassaan Naisesta tuntui, että totuudenpuhuminen oli saamassa hänestä täysin vallan, vaikka hän oli aloittanut sen vain toimettomuuden tilassa, ja eräänä päivänä hän tajusi tilanteensa. Jokainen nainen kertoo ompelijalleen yhdeksänkymmentä prosenttia totuudesta. Loput kymmenen prosenttia on se vähäisin mahdollinen vilpin määrä, mitä yksikään omanarvontuntoinen asiakas ei tohtisi alittaa. Rouva Dragan luona paljaat totuudet ja ylipukeutuneet sepitteet kohtasivat, ja Nainen tunsi, että täällä hän voisi vielä viimeisen kerran palauttaa mieleen aiemmat suorasukaiset valheensa. Rouva Draga oli ylevällä päällä. Hän oli kuin sfinksi, joka tiesi kaiken mutta halusi unohtaa suurimman osan tietämästään. Hän olisi menestynyt puolustusministerinä, mutta hän oli tyytyväinen osaansa rikkaana naisena.

”Jos otan tästä sisään ja – hetkinen vain, neiti Howard – ja tästä ja tästä ympäri näin – tällä tavoin – niin eiköhän se istu teille mukavan väljästi.”

Nainen epäröi. Olisi ollut helppoa vain olla samaa mieltä rouvan Dragan kanssa. Mutta tapa oli jo juurtunut liian syvään. ”Suoraan sanoen”, hän sanoi kangerrellen, ”tuo alkaa jo olla liiankin–”

Muutamalla sanalla hän paljasti, miten syvästi ja ikuisesti hän oli tosiasioiden vallassa. Rouva Draga ei pitänyt siitä, että asiakas väitti hänelle vastaan ammatillisessa asiassa, ja kun hän menetti malttinsa, se näkyi yleensä jälkikäteen laskussa.

Viimein tapahtui kauheus, jonka Nainen oli koko ajan aavistanut tulevaksi. Kyseessä oli eräs vähäpätöisistä pienistä totuuksista, jotka piinasivat hänen valveillaoloaikojaan. Koleana keskiviikkoaamuna hän kertoi muutamalla huonosti valitulla sanalla kokilleen, että tämä joi liikaa. Jälkeenpäin Nainen muisti tapahtuneen yhtä elävästi kuin Abbey olisi maalannut sen hänen mieleensä. Kokki oli kokiksi hyvä, joten Nainen lähti hyvin.

Seuraavana päivänä Miriam Klopstock tuli lounaalle. Naiset ja norsut eivät koskaan unohda loukkausta.

Gabriel-Ernest

”Metsässänne asuu villipeto”, sanoi Cunningham matkalla rautatieasemalle. Taiteilija ei ollut sanonut mitään muuta koko matkan aikana, mutta Van Cheele oli puhunut lakkaamatta eikä ollut huomannut sitä.

”Metsässä asuu näätiä, ja joskus sinne harhailee kettu tai pari. Ei sen kummempaa”, Van Cheele sanoi. Taiteilija oli vaiti.

”Mitä tarkoititte villipedolla?” Van Cheele kysyi myöhemmin, kun he seisoivat laiturilla.

”En mitään. Kunhan kuvittelin. Kas, tu...