Karin Boyen runosäkeen suomennos Sirkka Heiskanen-Mäkelä
Ruotsinkielinen alkuteos Dimma över Darjeeling
© Mikael Bergstrand
First published by Norstedts, Sweden, in 2013.
Published by agreement with Norstedts Agency.
Kannen suunnittelu Nils Olsson, Katslosa Design
Kirjailijakuva Laurent Denimal
ISBN 978-952-279-253-2
Taitto Jukka Iivarinen / Vitale
www.bazarkustannus.fi
Tämä on Bazar Kustannus Oy:n vuonna 2015 ensimmäistä kertaa painettuna julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.
Teoksen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeuden haltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.
Yogendra ”Yogi” Chauhanin muistolle.
Olet aina sydämessäni.
1.
”Kuvittele että olet pieni tunturijärvi. Ajatukset ovat kuin taivaalla lipuvia pilviä, jotka heijastuvat sinuun. Anna niiden vain jatkaa matkaansa jättämättä sinuun pysyviä jälkiä.”
Pidin paljon naisen äänestä. Se oli niin levollinen ja rauhoittava hieman honottavasta sävystä huolimatta.
”Pysähdy sitten havainnoimaan ihmisiä ympärilläsi tuomitsematta tai arvottamatta heitä.”
Oliko hän opetellut puhumaan sillä tavalla vai tuliko se luonnostaan?
”Kuuntele ääniä ja aisti tuoksuja.”
Niinpä, ääniä ja tuoksuja. Voi että minä kaipasin ääniä ja tuoksuja. Hypnoottista laulua ja musiikkia, suitsukkeita ja ruoankäryä. Joskus kaipasin jopa korviasärkeviä äänitorvikonsertteja ja likaviemäreiden ja mätien kananmunien omalaatuista lemua.
”Minä puhun läsnäolosta, Göran. Kun olet täydellisesti läsnä hetkessä, pohdiskelut, vatvominen ja häiritsevät päiväunet eivät saa sijaa. Jos harjoittelet läsnäolon taitoa, huomaat että myös suhteesi toisiin ihmisiin syvenevät. Se ei ole ollenkaan sama asia kuin kontrolloiminen, päinvastoin, se on keino… Göran?”
”Ehh.”
”Kuunteletko sinä?”
”Joo, ehh…”
”Missä sinä olet juuri nyt?”
”Ehh… täällä.”
”Niin, mutta ajatuksissasi.”
”Ehh…”
Kun on sanonut ”ehh” riittävän monta kertaa, äännähdyksestä tulee sana jolla on sisältö. Tässä nimenomaisessa tilanteessa, kun olin henkisesti poissaoleva mindfulness-istunnossa surullisesti hymyilevän KBT-terapeutin luona, tajusin että ”ehh” kiteytti erinomaisesti minun luonteeni sillä hetkellä: kylmä ja vajavainen. Kuin Findusin puolivalmistepakaste.
”Sinä olet taas Intiassa, etkö olekin?”
Katsoin hänen kirkkaisiin silmiinsä ja ajattelin, että jos hän ei olisi terapeuttini, voisin ehkä kutsua hänet ulos syömään jonakin iltana. Olimme kumpikin päälle viisikymppisiä, ja meissä kummassakin oli viehättävää patinaa. Hänellä oli erittäin kauniit ruskeat hiukset, joissa oli harmaita raitoja, ja mukavan pyöreät ja pehmeän kypsät kasvot. Minulla oli erittäin kauniit vihreät silmät ja hieno otsa, jotka kompensoivat nousevaa hiusrajaa. Hänen kyyneleinen katseensa ja pikkuisten mandariinilohkojen lailla kaartuvat silmäpussinsa johtuivat luultavasti jonkinlaisesta allergiasta, sillä hän oli usein hieman nuhainen ja hengästynyt, mutta uskoin että ne kuvastivat myös hänen sieluaan. Hänen ulkonäkönsä ei ehkä ollut paras mahdollinen mainos hänen vastaanotolleen, mutta minussa se herätti luottamusta. Minusta täydellisyys on aina tuntunut uhkaavalta. Sen sijaan tunnen oloni turvalliseksi sellaisten ihmisten seurassa, joiden ulkokuoressa on säröjä. Pienet esteettiset puutteet tekevät ihmisistä vähemmän uhkaavia. Luultavasti se liittyy myös jotenkin peilaamiseen. En tosin tiedä, mitä muuta veltto kaulani peilasi kuin ikääntyvän ihon alistumista painovoiman armottomille laeille. Sivusta katsottuna näytin tietystä kulmasta ihan kalkkunalta, ja kiitin onnekasta makuani siitä, että olin suosinut mustia poolopaitoja jo kauan ennen kuin kaulan iho alkoi menettää kimmoisuuttaan. Olisihan ollut kiusallisen ilmeistä, jos olisin ihan yhtäkkiä alkanut maastoutua poolopaitoihin.
Yleiseen rappioon oli lisättävä myös se, että vaikka olin hävittänyt yli puolet liikakiloistani Intian vuoden aikana, ne olivat palanneet vyötärölleni melkein täysimääräisinä kuin painava muistutus siitä, että lihakset ja fyysinen kunto ovat tuoretavaraa. Kaverini Erik yritti kerran lohduttaa minua sanomalla, että pienet lemmenkahvat ovat vain seksikkäät. Sen lisäksi että väite on puhdas valhe, siinä on toinenkin ongelma: lemmenkahvat edellyttävät, että on olemassa lemmekkäät kädet, jotka nappaavat niistä kiinni.
”Oletko sinä nyt Intiassa?” Karin toisti.
Se oli terapeuttini nimi. Karin Brunell Torstensson. Vasta kolmen istunnon jälkeen tajusin, että hänen nimensä alkukirjaimet muodostivat yhdistelmän KBT. Samalla tavalla lyhennetään myös kognitiv beteende terapi, kognitiivinen käyttäytymisterapia. Aivan kuin hän olisi ollut naimisissa työnsä kanssa. Sen tajusin vasta nyt, että kaksiosaisen sukunimen perusteella Karin oli hyvin todennäköisesti naimisissa myös oikeasti. Toisin sanoen emme olisi voineet tapailla, vaikka hän ei olisikaan ollut terapeuttini. Olin saanut Intiassa tarpeekseni naimisissa olevista naisista.
”Yritä nyt keskittyä, Göran. Oletko sinä Intiassa?”
Kiemurtelin vaivautuneena.
”En juuri nyt. Mutta pakko myöntää, että hetki sitten olin. Minunhan oli tarkoitus lentää sinne toissapäivänä. En tiedä tuleeko matkasta ylipäätään mitään, ja siksi minua…”
”Surettaa?”
”Pikemminkin masentaa.”
”Mitä sinä luulet löytäväsi Intiasta?”
Kysymystä seurasi tuskin kuuluva huokaus, tai ehkä se oli vain tavallista voimakkaampi uloshengitys. Se saattoi johtua astmasta, mutta ensimmäistä kertaa tuttavuutemme aikana Karin Brunell Torstensson kuulosti itsekin aavistuksen masentuneelta. Tai sitten se oli terapeuttinen niksi. Joka tapauksessa hermostuin siitä.
”Sinä et ole koskaan käynyt Intiassa etkä tiedä, mitä se maa voi tehdä ihmiselle!”
Minä puolestani kuulostin ihan aivopestyltä lahkolaiselta, joka oli siepattu takaisin sivistyksen pariin uudelleenohjelmoitavaksi.
Karin niisti järjestelmällisesti paperinenäliinaan. Se oli yksi monista asioista, jotka olivat ristiriidassa sen kanssa, mitä terapiassa minun käsitykseni mukaan kuului tapahtua. Olin aina luullut, että paperinenäliinoihin niistivät asiakkaat.
Karin otti taas kasvoilleen hieman surullisen ilmeen kuin korostaakseen paradoksia.
”Niin, minä en ole koskaan käynyt Intiassa. Ja juuri tällä hetkellä sinäkään et ole siellä, vaikka kiidätkin sinne ajatuksissasi vähän väliä. Sinä olet Malmössä, Ruotsissa. Sinun elämäsi on täällä. Sinun työsi, perheesi ja ystäväsi ovat täällä. On paljon mahdollista, että matkustat vielä joskus Intiaan, mutta siellä ei välttämättä ole ihan samanlaista kuin viimeksi. Ja jos haluat elämääsi merkitystä ja sisältöä, olisi viisasta aloittaa tässä ja nyt. Katsele ympärillesi, elämästä löytyy paljon arvokkaita asioita. Mutta se edellyttää, että pysähdyt tarkkailemaan. Että et torju kaikkea vaan suhtaudut asioihin avoimesti. Että avaudut. Sinun täytyy katsoa peiliin aamulla ja sanoa ääneen: Hei, minä olen Göran Borg, ja minä olen tässä ja nyt!”
Nämä ainaiset peilit, minä ajattelin. Luultavasti Karin Brunell Torstensson oli oikeassa. Se ei kuitenkaan helpottanut tilannetta. Reilut yhdeksän kuukautta sitten palasin Ruotsiin vietettyäni Intiassa mullistavan vuoden. Oli minulla tosin sydänsuruja tuomisina. Erittäin kauniin mutta erittäin naimisissa olevan kauneushoitolan johtajattaren Preeti Malhotran rakkaus oli ikuisiksi ajoiksi mennyttä. Silti Intian-vierailu oli antanut minulle harvinaista voimaa ja jotakin, minkä koin uudeksi ymmärrykseksi elämästä. Ystävyyteni jumalallisen tekstiilinviejän Yogendra Singh Thakurin alias Yogin kanssa oli muuttanut minua perustavanlaatuisesti. Olin ollut siitä täysin vakuuttunut sinä koleana joulukuisena päivänä, jolloin palasin Malmöhön. Tarkastelin itseäni ja muita uusin silmin, minua ei enää sokaissut katkera itsesääli, joka oli ollut minulle luonteenomaista jo kauan. Olin saanut uuden innostavan työpaikan mainostoimistossa ja tunsin olevani elämäni vedossa.
Ja silti olin taas palannut vanhoihin tuhoisiin mietteisiini. Miten näin oli päässyt käymään?
”Ei ole tavatonta, että tyhjyyden tunne valtaa ihmisen, kun hän palaa arkeen suuren muutoksen jälkeen”, Karin Brunell Torstensson oli sanonut ensimmäisellä tapaamisellamme ja käyttänyt huomattavan paljon aikaa aivojen toiminnan selittämiseen. Hän oli kuvaillut aivot savipelloksi, jolla kulki ristiin rastiin traktorin jälkiä. Osa jäljistä oli tuoreita, ja sääolosuhteet häivyttäisivät ne pian. Toiset jäljet olivat syvällä savessa ja muodostivat liukkaita uria. Painavat traktorinrenkaat ajautuivat helposti uriin, ja niistä oli vaikea päästä ylös. Se ei haitannut, jos jäljet johtivat oikeaan suuntaan, sen kuin jatkoi matkaa. Mutta monesti jäljet päättyivät umpikujaan tai kulkivat kehää ja johtivat vain takaisin lohduttomaan lähtöpisteeseen. Pahimmassa tapauksessa sade piiskasi maata ja teki pellosta mutavelliä, jolloin renkaat upposivat niin syvälle paskaan, ettei sieltä päässyt enää koskaan pois.
”Kuvittele että traktorinjäljet ovat ajatuskulkuja, niin ymmärrät mitä ajan takaa”, Karin oli sanonut.
”Ahaa!” minä huudahdin, sillä sain oikeasti ahaa-elämyksen. Ensimmäistä kertaa elämässäni ymmärsin täysin, mitä tarkoitti sanonta ”jatkaa samaa vanhaa rataa”. Luultavasti se kertoi enemmän minun puutteellisesta visualisointikyvystäni kuin Karin Brunell Torstenssonin pedagogisista taidoista, mutta koimme kuitenkin hienon yhteisymmärryksen hetken ja terapiasuhteemme sai oikein hyvän alun. Mutta nyt kuuden tapaamisen jälkeen minusta tuntui rehellisesti sanottuna siltä, että jatkoimme samaa vanhaa rataa.
2.
Terapia ei ollut alun perin minun ideani. Kerran kuukausittaisella vierailullaan poikamiesboksissani Davidshallstorgin laidalla kaksikymmentäyksivuotias tyttäreni Linda ilmoitti mielipiteenään, että minun pitäisi ”panna elämäni järjestykseen”. Istuimme tavalliseen tapaamme syömässä Ben & Jerry’s -jäätelöä, joka on yhteinen paheemme. Tällä kertaa jäätelön seass...