Kummalinnun
munia
Kummalinnun
munia
Toimittaneet:
Mixu Lauronen ja Christine Thorel
www.osuuskumma.fi
1. painos
Osuuskumma-kustannus
www.osuuskumma.fi
info@osuuskumma.fi
Toimitus: Mixu Lauronen ja Christine Thorel
Taitto: Maria Carole
Kannen kuva ja kansitaitto: Magdalena Hai
ePub: Kari Välimäki
Painopaikka: Kopio Niini Finland (Tampere, 2014)
ISBN 978-952-6642-28-4 (nid.)
ISBN 978-952-6642-29-1 (ePub)
Sisällysluettelo
Esipuhe
Käsissäsi on Osuuskumman ensimmäinen raapaleantologia, jossa julkaistavat raapaleet ovat ilmestyneet vuonna 2014 Kummalinnun munia -nimisessä raapalepalvelussa. Vuoden ajan Kummalintu on kahdesti viikossa muninut tilaajien sähköpostiin sadan sanan tarinoita kuin alkulintu uusia maailmoja. Ja niitähän raapaleet ovat niin lukijalle kuin kirjoittajalle. Kaikki Kummalinnun munat edustavat spekulatiivista fiktiota. Voisi luulla, että koska spekulatiivisessa fiktiossa luodaan maailmoja, raapale olisi aivan erityinen haaste meille scifiä ja fantasiaa kirjoittaville. Asia on ennemminkin päinvastoin, sillä spekulatiivinen fiktio kaikissa muodoissaan on oivallinen kasvualusta raapaleille. Niiden ytimistä löytyvät entä jos -kysymykset voi yhdistää: Entä jos mahduttaisin tämän maailman sataan sanaan?
Jokainen kirjoittaja luo maailmansa raapaleeseen eri tavalla. Toisille sata sanaa tarjoaa tilaisuuden hullutteluun, kokeiluun, improvisaatioon ja absurdismiin. Toiset taas paneutuvat raapaleeseensa huolella hioen sitä sana kerrallaan, kunnes se on viimein täydellinen. Kummallakin tavalla syntyy hyviä raapaleita. Onkin hienoa, että nämä eri tavoin syntyneet raapaleet mahtuvat samaan antologiaan ja pääsevät keskustelemaan toistensa kanssa. Myös lukijoiden suhtautuminen raapaleisiin varmasti vaihtelee. Toiset kaipaavat nopeita haukkapaloja aamukahvin oheen, toiset ehkä lukevat vain yhden raapaleen päivässä ja miettivät sitä, antavat sille tilaa. Raapaleiden hienous onkin juuri siinä, että keinotekoinen rajoitus synnyttää jotakin niin monipuolista. Jotakin, mikä voi merkitä sekä kirjoittajalle että lukijalle hyvin monia asioita.
Raapale sai Wikipedian mukaan alkunsa englanninkielisessä maailmassa leikkimielisenä ohjelmanumerona. Englanninkielinen nimi drabble tulee Monty Pythonin kirjasta Big Red Book, jossa kuvaillussa pelissä kilpailijoiden piti kirjoittaa romaani mahdollisimman nopeasti. Kun peliä kokeiltiin oikeasti Birminghamin yliopiston science fiction -kerhossa, päätettiin käytännön syistä kutistaa sanamäärä sataan. Raapale on siis tasan sadan sanan tarina, jossa pitää olla juonen kaari, eli alku, kliimaksi ja loppu. Suomeen raapaleet tulivat jo 1980-luvulla, mutta vasta vuosituhannen vaihteen jälkeen niistä on tullut suomalaisissa spefipiireissä todellinen ilmiö, jonka todennäköisesti aloitti Shimo Suntila vuonna 2012. Shimo päätti kirjoittaa joka päivä raapaleen, jotta kirjoittaisi edes jotain. Jokaisen raapaleistaan hän julkaisi Routakoto-blogissaan ja myöhemmin vuoden sadosta koostettiin julkaisu Sata kummaa kertomusta, jonka julkaisi Kuoriaiskirjat vuonna 2013.
Shimon haasteessa on nähtävissä yksi tapa, miten kirjoittaja voi hyötyä raapaleista – yhden raapaleen saa aina kirjoitettua. Janos Honkonenkin viittaa tähän sanoessaan, että raapale on "pieni luova hengähdyshetki" joiden avulla "selviää niistä kausista, kun ei kerkeä kirjoittaa mitään pitkää". Raapale tarjoaa mahdollisuuden purkaa ideasumaa ja leikitellä uusilla tyyleillä ja lajityypeillä, tai kliseillä. Raapaleet ovat kirjoittajan leikkikenttä: ne virkistävät ja tarjoavat harjoittelu- tai lämmittelyhetken ennen isompiin töihin tarttumista, ne tarjoavat tauon suurten kirjoitusprojektien aikana tai pienen hetken luovuutta muiden kiireiden keskellä.
Raapaleiden ydin kiteytynee Anne Leinosen sanoihin: "Jos runous tiivistyy aforismiksi, niin novelli kiteytyy raapaleeksi". J.S. Meresmaa kutsuu raapaleita ideatimanteiksi ja Kari Välimäki vertaa raapaleen kirjoittamista kuvanveistoon: tarinan ydin pitää kaivaa esiin novellin pintakerrosten alta.
Raapaleveistoksen tai ideatimantin luominen vaatii kirjoittajalta paljon. Klassikkokysymys onkin, miten sataan sanaan voi edes mahduttaa kokonaisen tarinan. Puhumattakaan siitä, että tarinan lisäksi siihen pitäisi vielä mahduttaa maailma ja henkilökuvausta, ideakaan ei olisi pahitteeksi, tai se juoni. Raapaleiden kirjoittaminen opettaa karsimaan ja keskittymään olennaiseen. Raapaleita kirjoittaessa joutuu kohtaamaan omat maneerinsa ja etsimään uusia ratkaisuja. Raapale pakottaa yksinkertaistamaan ja luottamaan lukijaan. Aivan kuten runous on parhaimmillaan silloin, kun sanojen välissä on tilaa tulkinnoille, myös raapale toimii parhaiten, kun sitä ei selitetä puhki.
Palvelun ja antologian kokoaminen on ollut antoisaa ja hieman perinteisestä poikkeavaa toimitustyötä. Monesti toimitusprosessin aikana tekstistä karsitaan turhaa myös sanatasolla, mutta harvoin joutuu pyytämään kirjoittajaa lisäämään tarkalleen kolme sanaa tekstiinsä. Ja ne kolme sanaa voivat olla kirjoittajan siihenastisen uran vaikeimmat. Neljä sanaa olisi helpompi lisätä, mutta sitten pitää taas poistaa jotain… Lyhyiden tekstien kasaaminen kokonaisuudeksi oli hiukan samanlainen kokemus: jos yhtä raapaletta siirtää, se aiheuttaa ketjureaktion ja kymmenen muuta sopiikin sen seurauksena paremmin ihan eri puolelle antologiaa, mutta yksi ei mihinkään.
Antologian ja palvelun kokoaminen olivat kaksi erillistä prosessia. Kun valitsimme raapaleita palveluun, hyödynsimme mahdollisuuksien mukaan ajankohtaisuutta: vuodenaikoja, raapaleisiin liittyviä päivämääriä ja juhlapyhiä. Täysin eri tyyppisiä raapaleita saattoi myös rohkeasti julkaista peräkkäin. Antologiassa sama järjestys ei olisi toiminut, hyppy yhdestä maailmasta toiseen olisi muodostunut liian suureksi ja lopun joulupainotteisuus olisi kuitenkin saanut lukijan puuskahtamaan kesähelteillä. Antologia on painettuna julkaisuna ajasta riippumaton, toisin kuin sähköpostipalvelu. Etsimmekin sellaisia raapalepareja, jotka jollain tapaa keskustelisivat keskenään aukeaman eri laidoilta, tai jotka olisivat kuin asukkaita saman talon eri huoneissa tai asunnoissa. Sivua kääntämällä astuu uuteen tunnelmaan, uuteen taloon. Tietenkin antologian voi lukea myös hyppelemällä sinne tänne ja lukemalla raapaleita satunnaisesti, tai paneutuen kunkin kirjoittajan raapaleisiin erikseen. Kirjan lopussa onkin jokaisen kirjoittajan esittelyt ja luettelo antologian raapaleista sivunumeroineen.
Kummalinnun munia laajentaa julkaisemisen kenttää ja sopii siksi hyvin Osuuskumman tuotteeksi. Osuuskummaa perustettaessa jäsenillä oli selkeä halu kokeilla uusia ja erilaisia tapoja julkaista, ja tutkia mitä mahdollisuuksia tekniikan kehittyminen voisi tarjota. Raapaleet ovat antaneet meille kirjoittajina paljon ja Kummalinnun munia -palvelun mahdollisuudet julkaisumuotona innostavat edelleen. Lukijoiden kiinnostuskin rohkaisee kehittämään hyvin alkanutta tuotetta eteenpäin. Kummalintu munii siis myös vuonna 2015, mutta silloin raapaleet julkaistaan neljänä e-kirjana. Kummalintu ja toimittajat toivottavatkin sinulle antoisia seikkailuja Kummalinnun munien maailmoissa.
Christine Thorel ja Mixu Lauronen,
Tampereella lokakuussa 2014
Kutsumaton vieras
Maria Carole
Se istuu kirjahyllyni päällä ja heiluttelee jalkojaan. Kantapäät osuvat Dostojevskiin. Sillä on vihreä mekko kuin Helinä-keijulla. Tällaista ei tapahdu kuin Peter Panissa. Yritän kurkotella, mutta en yllä siihen.
”Et olisi antanut Tarjan viedä kaikkia tuoleja. Olisi jakkara jolle kiivetä”, se hihittää. Röyhkeäkin vielä. ”Vaikka en minäkään tuommoista hissukkaa olisi katsellut. Et pane missään vastaan.”
”Minä sinulle vastaanpanemiset näytän!”
Kokoan sanakirjoista huojuvan pinon ja kiipeän sen päälle seisomaan. Ivaajani on ketterä kuin orava, piiloutuu Dostojevskin taakse ja tönäisee sitä. Kirja osuu nenääni, horjahdan, mätkähdän lattialle ja lyön pääni.
Seuraavaksi tajuan Itsesyytöksen silittävän vihlovaa ohimoani.
”En tarkoittanut olla noin ilkeä. Ostettaisiinko suklaata?”
Puutarhurin unelma
Tarja Sipiläinen
”Sato alkaa olla valmis korjattavaksi.”
Vanha puutarhuri tähyili silmiään siristellen taivaalle. Etelästä puhaltelivat leudot tuulet, sato oli kypsynyt ennätysajassa.
”Menenkö kertomaan korjuuväelle?”
”Älä vielä.”
Vanhus istuutui nurin käännetyn puulaatikon päälle ihastelemaan puutarhaansa.
”Oletko koskaan nähnyt mitään näin kaunista?”
Tuntui, että kukinnasta oli vain hetki, ja nyt puut notkuivat hedelmien painosta.
Nuorukainen katsoi puiden kiiltäviä lehtiä ja niiden lomasta ujosti pilkistäviä auringonvärisiä hedelmiä. Hän oli pudistamaisillaan päätään, kun liike lähimmässä puussa kiinnitti huomion.
Puutarhuri ponkaisi jaloilleen kuin parhaimpina nuoruutensa päivinä. Hän kurkotti istuimenaan toimineen laatikon alta haavin.
”Nyt, poika! Juokse kiireesti tai sato karkaa.”
Ensimmäiset sitruunaperhoset levittelivät jo siipiään puiden oksilla.
Metsäinen villapaita
Kari Välimäki
”Mitä teette, professori? On epäeettistä käyttää itseään koekaniinina”, Anita huolehtii ja tirskuu ajatukselleen professorin kaniudesta. Onhan se jo koettu.
Professori murahtaa ja käskee assistentin pitää ajatuksensa ominaan. Tieteen edestä pitää tehdä uhrauksia. Nyt on kyseessä elämää muuttava innovaatio, keksijällä on oikeus kokeilla sitä itse ensimmäisenä. Professori piikittää aineen suoneensa ja odottaa. Anita katsoo vierestä. Mitään ei tapahdu.
Yhtäkkiä professoria kouristaa. Hän vääntyy taaksepäin, karjuu kuin kirahvi, tarttuu paitaansa ja repii sen yltään. Professorin yläruumiin karvoitus tihenee ja kutoutuu villapaidaksi, jonka raidoissa on kettuja ja karhuja.
Professori ryhdistäytyy ja oikaisee selkänsä. ”Näetkös?” hän kysyy assistentiltaan.
”Nätti”, Anita myöntää. ”Miten se riisutaan?”
Luokka 2099
Shimo Suntila
”Huomenta, oppilaat. Tässä rehtori. Joitakin tiedotuksia päivää koskien.
Auringon kasvaneesta aktiivisuudesta johtuen ulkoilu välituntien aikana on kielletty. Opettajien tupakkapartiot tuplataan, koska eriötiloihin asennetut savunilmaisimet sabotoidaan systemaattisesti.
Käsityöluokan välineitä ei edelleenkään ole lupa käyttää omiin projekteihin. Kaikki heittotähdet ja plasma-aseet tullaan takavarikoimaan. Myös ala-aulaan ilmestynyt moraaliton, vararehtoria esittävä neutriinopatsas poistetaan heti kun saamme selville, miten se onnistuu turvallisesti.
Lopuksi muistutus koskien penkkareita. Suihkepullojen ja vesipyssyjen tuominen kouluun on kielletty. Fuusioräjähteet tulee jättää naulakkoon. Tajuntaan vaikuttavia hypnopilviä ei ole lupa vapauttaa ilmatilaan, minkä lisäksi karamellien pippuroiminen superchilillä johtaa syyllisten välittömään jälki-istuntoon ilmalukon toisella puolella. Suutani polttelee vieläkin edellisten penkkarien jäljiltä.
Hyvää päivänjatkoa!”
Menneisyyden taakka
Mixu Lauronen
Muutettiin Annelin kanssa yhteen. Tuli tenkkapoo. Kummankin asunto oli liian pieni. Päätettiin ostaa yhteinen ja isompi.
Kalliita olivat neliöt! Keskustasta tavallinen ihminen sai keittokomeron, muttei muuta. Piti mennä laitakaupungille, ennen kuin luukku löytyi. Hintalappukin oli sopiva. Menimme pankkiin asuntolainaa hakemaan.
Pankinjohtaja oli yhtä hymyä, kun esittelimme paperimme. Molemmilla oli mukavat tulot.
Sitten johtaja tarkisti luottotietoni, ja hymy hyytyi.
”Teillä on luottomerkintä.”
”Ei voi olla”, vastasin ääni vavisten.
”Vähän yli kolmesataa euroa.”
Silloin tajusin.
”Sehän on viisitoista vuotta vanha juttu! Eihän niin vanha tapaus enää ole rekisterissä.”
Pankinjohtaja vilkaisi minuun ja naurahti.
”Nykyään pitää olla todella varovainen. Aikakoneemme ei koskaan petä.”
Lukutoukkien metsäretki
Kari Välimäki
Kirjahyllystä kuuluu rousketta. Mummi nousee keinutuolistaan ja höristää korvaansa. Rouske tulee tietosanakirjasarjan kolmannesta osasta.
”Ukki! Täällä on taas niitä. Tietosanakirjassa. Kolmososassa.”
”Ole varovainen. Minä tulen.”
Ukki köpöttää olokammariin ja kuuntelee kirjoja stetoskoopilla.
”Olet oikeassa”, hän toteaa ja vetää tietosanakirjasarjan kakkososan hyllystä. ”Katso. Kirjasta puuttuvat kaikki luvut, niin kirjoitetut kuin numeroin merkityt.”
”Lukutoukkia. Ne ovat pistelleet kaiken poskeensa.”
”Tee jotain!” Mummi kähisee.
Ukki lukee madonlukuja, mutta ne vain pahentavat tilannetta. Hän soittaa palokunnalle. Palokunta polttaa kaikki kirjat, mutta sekään ei auta yhtään.
Naapurin Raisa syöttää veroilmoituksia toukille ja jähmettää ne byrokratialla. Sitten hän kerää ötökät pärekoriin, vie metsään ja esittelee kirjanpainajille.
Kirjailijan epätoivoisia tekoja
Anne Leinonen
Mun kirjat pyöri ja repeili kirjakaupassa ja jäi muiden, kuuluisampien teosten jalkoihin. Kukaan ei ostanut. Kustantajakin pani satsin parissa kuukaudessa alennusmyyntiin. Harmitti, luettavaksi se romaani oli kirjoitettu. Aloin kuihtua silmissä ja luovuus haihtui, kun sanojani ei luettu. Lopulta menin museoon ja luikahdin lasivitriiniin. Nukkavierut vaatteet päälle ja vähän tomua tukkaan, niin näytin vahanukelta. Lattialle kyltti: ”Kirjaharvinaisuus”.
Siinä sitten seison tekeleeni kanssa kestohymy päällä ja koululuokka toisensa perään marssii ohi. Ainakin ne vilkaisevat sisältöä. Jos jokainen lukee vähintään yhden lauseen, niin yhteensä kirjaa kuluu päivän aikana aukeaman verran. Huomenna ja ylihuomenna käännän sivua. Nyt oloni on pullea ja luovuus pirskahtelee sormenpäissä.
Kaupan hyllyllä
J.S. Meresmaa
”Mitä luulet, mikä näistä sopisi sinulle?”
Katsoin myyjän osoittamaa valikoimaa. Värikkäitä paketteja seisoi hyllyssä vieri vieressä. Vaihtoehtoja riitti. Rivit jatkuivat loputtomiin. Valkoisia, ruskeita, punaisia, keltaisia. Pitkiä, pyöreitä, villejä, jalostettuja. Valintani vaikuttaisi loppuelämäni.
”No?”
Vilkaisin myyjää. Robotti oli odottanut vieressäni liikahtamatta.
”Niitä on niin paljon”, sanoin.
”Ymmärrän. Päätös on suuri. Geenikoodistosi on kyllä ajettu tietojärjestelmämme läpi, ja valikoimastamme löytyy sinulle sopiva tuote. Lopullinen ostopäätös on kuitenkin sinun.”
Huokaisin terävästi. Otin yhden paketin hyllystä ja silmäilin ainesosaluetteloa. Taakseni oli kerääntynyt jonoa. En halunnut valita väärin. Ohimoitani tykytti.
Myyjärobotti sanoi: ”Identiteettiriisi on saanut paljon myönteistä palautetta asiakkailta.”
”Mutta kun en minä osaa päättää!”
Aikansa kutakin
Kari Välimäki
”Äiti! Jeri haluaa taas tulla pöytään. Se oikein kerjää.”
”Potkaiset sitä kunnolla, niin se muistaa paikkansa.”
Laura tottelee. Jeri älähtää, löntystää eteiseen ja käy pitkäkseen makuualustalleen.
”Siitä on tullut kuriton”, Laura toteaa. ”Onkohan me oltu sille liian kilttejä?”
”Pikemminkin lepsuja. Jos miehille antaa jossain asiassa periksi, niin ne kuvittelevat sen siitä pitäen oikeudekseen.”
”Minusta on mukavaa, kun se istuu vieressä ja murahtelee. Kerran annoin sille makkaraakin.”
”Ja vielä ihmettelet, että se haluaa pöytään.” Äiti tulee liki, katsoo tytärtään silmiin ja sanoo: ”Taitaa olla aika taas vaihtaa miestä. Äiti hankkii sinulle uuden ja paremman iskän, mutta sille ei sitten anneta makkaraa.”
He sopivat hyvin yhteen
Christine Thorel
Prinsessa siveli pukuaan. Se oli tiukka juuri oikeista paikoista. Lohikäärme olisi tyytyväinen.
Tämä oli vuoden paras päivä, oli ollut siitä saakka kun prinsessa oli neitona tuotu lohikäärmeelle. Yksi asia johti toiseen ja he viettivät varsin nautinnollisen yön keskustellen ja toisiaan viihdyttäen. Lohikäärme ei halunnutkaan syödä prinsessaa, eikä tällä ollut aikomustakaan karata, paitsi ehkä hiukan. Lohikäärme piti sellaisesta. Prinsessa taas piti ritareista.
Siitä pitäen lohikäärme oli vuosittain järjestänyt turnajaiset, joihin tuli ritareita matkojen takaa. Luulivat saavansa prinsessan.
Ne yöt olivat ihania. Jälkeenpäin rohkeat ritarit aina auttoivat prinsessan karkuun. Tietenkin lohikäärme sai heidät kiinni ja söi ritarit. Joskus prinsessakin uskoi rakastavansa sitä.
Virtuoosin jalanjäljillä
Tarja Sipiläinen
Olin jälleen myöhässä, soittoläksykin oli opettelematta. Vanhemmat saisivat uskoa, ettei minusta tulisi muusikkoa. Keväällä lopettaisin.
Käännyin kerrostalon kulman taakse.
”Voi anteeksi”, hönkäisin miehelle, jonka syliin olin syöksähtänyt. Katsoin nauraviin silmiin ja mustina lainehtiviin hiuksiin. Mies, joka olisi ulkomuodoltaan käynyt Paganinin kaksoisveljestä, tarttui törmäyksessä pudonneeseen viuluuni. Hän kohotti kulmiaan: ”Saanko?”
Nyökkäsin.
Tottuneesti hän avasi kotelon ja alkoi soittaa.
Viuluni heräsi henkiin; se nauroi, vaikeroi, itki, rakasti. Unohdin hengittämisen, unohdin kiireen, kaiken muun, paitsi tuon jumalaisen soiton.
VIISI VUOTTA MYÖHEMMIN HELSINGIN SANOMISSA
Karoliina Köngäs jatkaa maailmanvalloitusta Paganinin kapriiseilla.
”Paganiniahan syytettiin aikoinaan liitosta paholaisen kanssa. Mitään niin dramaattista en ole tarvinnut. Nämä biisit vaan kolahtivat kerta iskusta, täysillä.”
Fortunan temppelissä
Jussi Katajala
Arpakuutio pyöri minulle suotuisasti. Pontifex repi hiuksiaan ja kiroili. Temppelin vartijat vilkuilivat meitä ovelta, mutta he eivät uskaltaneet sekaantua asiaan. Viimeisen heittoni jälkeen pontifex parahti tuskaisesti. Hän oli riskeerannut kaiken ja hävinnyt kaiken.
Laskin käteni huomaamattomasti miekkani kahvalle. Pontifex oli kuitenkin sanansa mittainen mies. Hän otti alttarilta kultaisen jumalankuvan ja sujautti sen kassiini. Kaavin pöydältä kolikkokasan jumalankuvan seuraksi. Lopuksi heitin kuluneet sandaalini nurkkaan ja vedin jalkaani pontifexiltä voittamani gallialaiset kävelykengät. Lähdin temppelistä.
Irrotin otteeni miekankahvasta vasta kun olin ohittanut vartijat ja kadonnut kadulla kulkevien ihmisten joukkoon. Takaani alkoi kuulua vihaista huutoa. Olin unohtanut painotetun arpakuutioni pöydälle. Kiirehdin Roomaan vievälle tielle.
Routamaailma
Shimo Suntila
Slu hipaisi Dalfua evällään. ”Jännittääkö?”
Dalfu heilautti pyrstöään. ”Vähän. En ole aiemmin ollut Roudan tuolla puolen. Outoa ajatellakin, että Meren ja Roudan lisäksi on muutakin.”
Hissi pysähtyi valtavaan kupoliin, joka oli rakennettu planeetan jääkerroksen päälle. Dalfu tuijotti mustuudessa killuvia pisteitä lumoutuneena. ”Ne ovat kauniita. Mitä ne ovat?”
”Tieteilijöiden mukaan kaukaisia fuusioinfernoja. Meidän maailmamme liikkuu niiden välisessä tilassa.”
Dalfu naksautteli pelokkaasti. ”Voimmeko joutua sellaisen lähelle?”
”Se on onneksi hyvin epätodennäköistä”, Slu lohdutti.
He katselivat tähtiä vielä jonkin aikaa.
”Kuvittele”, sanoi Dalfu. ”Toisia maailmoja kiertämässä noita infernoja, millaista elämää niillä syntyisi.”
Slu naksunauroi heleästi. ”Hassu! Niiltä puuttuisi Routa. Ilman Routaa Meri höyrystyisi.”
Hammaspeikko
Kari Välimäki
”Ei hammaspeikkoja ole olemassa”, Kirveli väittää ja heittää hammasharjansa roskikseen.
”Noin hyvä harja”, Kumina sanoo, käy hakemassa harjan ja pyyhkäisee sitä housuihinsa.
”Yäk, sotkit shen...” Kirveli on tukehtua, kun kaksi mustakarvaista kättä kurkottaa hänen suustaan ja peikko kiskoo itsensä ulos.
”Terve”, se sanoo ja kasvaa isoksi. ”Onko karkkeja?”
Kumina antaa sille pussillisen. Peikko syö ne pusseineen päivineen ja pyytää lisää. Kirveli antaa. Kun karkit on loppu, peikko sanoo, että se menee hampaan koloon odottamaan lisää, rutistaa itsensä kasaan ja kiipeää Kirvelin suuhun.
Kirveli tempaisee vanhan harjansa Kuminan kädestä ja ryntää kylppäriin. Vielä kolmenkin tunnin kuluttua sieltä kuuluu kakomista ja hampaidenharjausääntä.
Nahanloitsijat
Anni Nupponen
”Eikö voitaisi jo mennä?”
”Ole hiljaa ja loitsi. Tämä on saatava valmiiksi.”
Liam aloitti taas kuviointiloitsun, mutta lausui hajamielisyyksissään liian voimakkaan taikasanan. Taikaliekki, joka piirsi kuvioita nahkaan, lähti aivan vikasuuntaan.
”Mikä sinua oikein vaivaa!” Helga kivahti. ”Jos meillä ei ole mitään vietävää markkinoille, voimme saman tien painua takaisin metsään ansoille.”
”Anteeksi”, sanoi Liam varmaan kymmenennen kerran ja punastui.
”Naamasi on punainen kuin taikaliekki. Ajattelet nappikauppiaan juoksutyttöä”, Helga kiusoitteli.
”Hänen silmänsä ovat violetit kuin mesikukkasen terälehdet”, Liam huokaisi.
”Pidät hänestä vain, koska hän laittoi napin laulamaan sinusta runon”, sanoi Helga. ”Joten jatkahan loitsuasi. Mitä koreampi nahka, sitä paremman vaikutuksen häneen teet.”
Suurin soturi
Christine Thorel
Khilia otti rauhallisin liikkein nuolen viinestä ja asetti sen jänteelle. Jousi istui käteen, jokaiselle sormelle oli vuosien saatossa painunut oma kolosensa kädensijan pehmusteisiin. Nuoleen sidottu hiusnyöri oli juoksutettu suurenevaksi kehäksi Khilian viereen.
Nuoli osoitti suoraan taivaanlakeen, sen himmeinä väräjäviin tähtiin.
Khilia kuuli ympärillään ihmisten liikehdintää, heimo värjötteli talvisäässä. Khilia aavisti odottavat katseet ja pidätetyn hengityksen. Kaikki olivat laittaneet toivonsa häneen. Hän jännitti jousen, kultasormus hipaisi huulia. Suhahduksen saattelemana nuoli singahti matkaan vieden nyörin mukanaan.
Aamu ei valjennut, mutta nuoli oli saavuttanut maalinsa. Nyöri roikkui keinahdellen taivaankannesta. Khilia nykäisi sitä, vilkaisi tähtiä, joita oli yksi vähemmän.
Tänään hän noutaisi auringon takaisin.
Metsän peittoon
Magdalena Hai
Tyttö istui rintani päällä. Sen iho oli himmeästi hohtava, lähes läpikuultava vaaleudessaan. Sen selässä oli värisevät sudenkorennon siivet.
”Hei”, se sanoi. Sen ääni oli tinakelloja ja ruiskukkia, rahkasammalta. Se väräytteli minun kehossani sellaisia kieliä, joiden olemassaolosta en ollut tiennyt.
”Lähde minun mukaani”, se sanoi, ”lähde minun omakseni. Metsän peittoon.” Se heilautti kättään lehdon siimekseen, jossa valkorintaiset koivut avautuivat katsoessani. Niiden takana loisti valo, kylmä ja kirkas kuin lähteen vesi. Tytön huulet, kuin kypsät kirsikat, painuivat minun korvaani vasten.
”Tule minun omakseni, poika.”
Minä kieltäydyin. En uskaltanut lähteä silloin hänen mukaansa. Siitä on kaksikymmentä vuotta.
Minä kaipaan yhä valoon, metsän peittoon.
Oodi urheiluselostajille
Mixu Lauronen
Istun jäähallin kahviossa. Peli sujuu huonosti, enkä kestä katsoa sitä. Edessäni on puoliksi juotu kola. Yhtäkkiä ovesta kävelee sisään suosikkijoukkueeni ykköskenttä. Se menee ostamaan juomia.
”Mitä te täällä teette?”
”Toisen joukkueen kentällinen pelasi meidät kahville.”
”Ahaa”, vastaan epävarmana. Tämä ei lupaa hyvää tulosveikkaukselle. Pelaajat istuvat alas. Paikalle tulee vielä erotuomari.
”Meidän ylämummo pelaa tänään hyvin”, keskushyökkääjä toteaa. Muut nyökyttelevät. ”Hän on saanut paljon harjoitusta. Maalivahti pitää ehkä vaihtaa.”
Istumme sanaakaan sanomatta pöytien ääressä. Tuomari ryystää kahviaan äänekkäästi. Hänellä on puusilmä. Katson ikkunasta peliä. Kakkoskentällisen keskushyökkääjä luistelee kärppänä, neljällä raajalla. Kentältä kuuluu hurraahuuto. Joku on taas tehnyt maalin. Jäälle levitetään hunajaa.
Ajatustason ohjausvirhe
Janos Honkonen
Vastoin kaikkia todisteita pieni mutta äänekäs vähemmistö autoista ei usko älykkääseen suunnitteluun. ”Mitään näin monimutkaista ja tarkoitukseensa sopivan eleganttia ei vain voi rakentaa!” ne sanovat. ”Esimerkiksi polttomoottorin on pakko syntyä vaihe vaiheelta evoluution kautta – katsokaa vaikka ihmisiä ja luontoa!”
Näitä autoja pidetään yleisesti hieman yksinkertaisina, etenkin kun he kiistävät ihmisten roolin autojen kehityksessä. ”Ihmiset ovat loisia, joita autotehtaat ruokkivat ja joita autot sietävät sisällään. Toki niillä voi olla pientä vaikutusta autojen ulkonäköön, mutta eivät ne synnytä uusia autoja.”
Tragedia syntyy, kun nämä kiihkomielet yrittävät lisääntyä suvullisesti.
”Menetti ajoneuvonsa hallinnan tuntemattomissa olosuhteissa”, uutiset sanovat.
Moottoritiellä metalli suutelee metallia 120 kilometrin tuntinopeudella.
Vanhushoitoa
Erkka Leppänen
Hoitajat silmäilivät vuorotellen lähetteitä.
”Kaksi uutta ikäihmistä!” vanhempi mies puuskahti. ”Miksi ne tänne lähetettiin? Sanoinhan kaupungin taloushallintopäällikölle, että meillä on tilaa vain yhdelle!”
”Kaipa muissakin hoitokodeissa on täyttä”, nuorempi tuumi.
Vanhempi mies kaivoi esiin taskulaskimen ja näppäili lukemat vielä kerran. Tulos oli tietenkin edelleen sama. ”Emme voi ottaa molempia! Muuten rikomme lakia. Yksi hoidokki lisää pitää kiintiömme vielä määräysten mukaisesti 0,7:ssä. Mutta jos otamme kaksi, silloin meillä on enää 0,69832 hoitajaa yhtä asiakasta kohden, ja se on liian vähän. Lisäväkeä emme voi rekrytoida.”
”Täytyy kai sitten menetellä kuten tavallisesti näissä tilanteissa. Heitä sinä kruunaa ja klaavaa, minä käyn valmistelemassa kaasukammion.”
Veistokurssin mestarinäyte
Tarja Sipiläinen
”Veistä se sydänpuusta”, Veikko ohjeisti Arvoa.
”En kai nyt sentään. Taatusti halvemmallakin pysyy pinnalla.”
”Jos kunnollisen haluat, et pihtaa tekotarpeissa. Eihän tässä pelkästään pinnalla pysymisestä ole kyse.”
”Onhan se noinkin.”
”Alkaapa järkipuhe upota mieheen. Et taida ollakaan mikään lahopää”, Veikko heitti ja vinkkasi silmää.
Veikko hörpiskeli iltakahvia pihakeinussa ja läiski iholle pyrkiviä itikoita. Arvo harppoi kumisaappaissaan aitan kulman takaa.
”Tällainen tästä sitten tuli”, Arvo virnisti. Äänestä kuuli, että häntä jännitti.
Veikko katsoi kalakaveriaan arvioiden.
”Käännyhän vähäsen. Joo, hyvältä näyttää. Toimiiko se kanssa?”
”Toki. Sydänpuuta: tiuhasyinen ja kestävä. Hyvä, että patistelit. Kerrankos sitä itselleen uuden pään veistää”, Arvo myhisteli ikivirne kasvoillaan.
Älä ota kesälohikäärmettä
Mixu Lauronen
Lohikäärmeet ovat yleistyneet lemmikkeinä. Me lohikäärmeensuojeluyhdistyksessä olemme huolestuneita tilanteesta. Lähes kaikki tietoomme tulleet ongelmatapaukset ovat johtuneet kesälohikäärmeen ottamisesta.
Kesälohikäärme on äärimmäisen herkkä ympäristön muutoksille. Se kiintyy isäntäperheeseen voimakkaasti jo kahden viikon ikäisenä.
Kesälohikäärme on kaikkiruokainen, mutta harva tietää, että se suosii haaskoja. Raa'an lihan syönti aiheuttaa eläimelle pitkittyessään terveysvaivoja, jotka tekevät siitä pahantuulisen. Sellaisia ovat esimerkiksi ilmavaivat.
Kesälohikäärmeet kasvavat vauhdilla, ja siksi ne hylätään monesti kesän jälkeen. Yksinäinen eläin suree isäntäperhettä hajottaen paikat perusteellisesti ikävissään. Raunioihin jää valtava, liekkejä syöksevä lisko. Sella...