1.

Louhisaaren aukolla

Merikapteeni Vilhelm Huurna häpesi eilistä ja pelkäsi huomista, mutta nykyhetken kanssa hän oli tullut aina hyvin toimeen. Kun hän laivapoikana kiipesi isomastoon, hän uskoi putoavansa korkeuksista mereen, ja kun hän laskeutui kannelle, hän häpesi mastossa tekemiään virheitä, mutta ylhäällä tuulessa hän avasi solmuja kuin kengännauhoja lapsuudenkodin kuistilla.

Kun Vilhelm oli kahdentoista ja vanhempiensa kanssa Turussa, hän kuuli äidiltään luottamuksenosoituksen. Tämä tapahtui jokirannassa. Äiti tarttui isää käsipuolesta ja sanoi, että jonakin päivänä Vilhelm vielä purjehtisi valtamerillä suuren laivan kapteenina. Tämän sanottuaan äiti katsahti Vilhelmiin ja hymyili.

Huurna muisteli tätä äitinsä hymyä vielä vuosia myöhemmin; sitten huono merionni alkoi piinata häntä ja hän säikähti, että hänessä oli kapteenia vain ne äidin sanat. Jos joku olisi tullut vaatimaan häneltä kapteenin arvoa, hän olisi luopunut siitä. Kun ei tullut, hän huomasi, että muutkin saivat kunnianhimonsa jostakin ja että hän oli saanut omansa äidiltään.

Kotikylällä uskottiin perunaan, isä kalasti. Isä väitti, että merellä sai suuria ajatuksia. Vilhelmille riitti, että isä toi mereltä kaloja ja pärjäsi maailmassa. Vilhelm ihaili jokaista, joka pärjäsi maailmassa. Jos ihmisillä sen lisäksi oli suuria ajatuksia ja jos he niitä joskus lausuivat, niitä hän ei muistanut.

Ensimmäiseen haaksirikkoonsa Vilhelm joutui kuusitoistavuotiaana. Hänen oli määrä viedä tohtorin vene Pikisaareen. Louhisaaren aukolla vene kaatui. Vilhelm tarttui köyteen ja kiskoi venettä, ja vene kiskoi häntä, ja näin he ajelehtivat karille. Siellä hän vipusi veneen pystyyn ja äyskäröi sen saappaallaan tyhjäksi. Elettiin lokakuun alkua, siinä touhutessaan häntä ei paleltanut, mutta kun hän huomasi kuinka kylmä oli, hän säikähti ja hyppäsi veneeseen ja lähti menemään niin kuin joku joka purjehtii lokakuisella merellä ja siellä nyt menee.

Mutta vene muisti äskeisen kaatumisensa. Se tärisi ja vaappui. Kun se haukkasi uudestaan vettä, hän sitoi itsensä sen kylkeen, ja kun se kaatui taas, hän ajelehti sen mukana tyrskyissä. Maihin oli matkaa. Kuolema tuntui hänestä epäoikeudenmukaiselta, häneltä jäisi moni asia elämässä kesken.

Vielä vuosia myöhemmin aina haaksirikon hetkellä Vilhelm Huurna pelästyi, että hänen elämänsä jäisi nyt kesken, mutta kun hän pääsi rantaan ja rannasta lähimpään taloon, tämä keskenjäämisen tunne unohtui ja kun hän viikon kuluttua taas tuskitteli elämänsä kurjuutta ja muotoili selityksiä niille isännille, joiden laiva nyt makasi uponneena jossakin Tanskan salmessa, hän mietti että ei se keskenjääminen niin vaarallista olisi ollut.

Vilhelm nieli merivettä. Hän alkoi olla varma, että hänen elämänsä päättyisi tänne Louhisaaren aukolle, lokakuisen meren huuhtomana ja tohtorin veneeseen sidottuna. Aallokko kuljetti venettä saaren ohi. Hän näki, että hän ei jaksaisi uida maihin, ja hän irrotti köyden ja lähti uimaan. Kun hän oli uimisensa uinut, hän päätti, että nyt hän antaa mennä. Hän yritti vielä muistaa virren tai rukouksentapaisen mutta ei muistanut ja hän yritti huutaa äitiä mutta ääntä ei tullut. Hän upposi. Jalat tapasivat ruohoon. Hän säpsähti kuin tajuihinsa ja sai nenän pinnalle ja hengitti vettä suun täydeltä ja haukkoi ilmaa ja kauhoi ja kahlasi ja konttasi rantaan. Hän jäi kiville makaamaan. Ei oikein paleltanutkaan enää, paremminkin poltteli, ja siitä hän ymmärsi, että hän ei saisi jäädä tähän makaamaan.

Saaren kallioita ja metsäisiä maita oli hankala kulkea. Erityisen hankalalta tuntui saada jalka toisen eteen ja ohi niiden kivien, joita siinä saaressa oli joka paikassa. Myös puiden juuret haittasivat: jos hän sai varpaansa juuren yli, hän rupesi ottamaan seuraavaa askelta, mutta monta kertaa sattui että valkoiset ja tunnottomat varpaat kopsahtivat puun juureen ja silloin hän ihmetteli miksi maailma oli tehty näin hankalaksi kulkea.

Metsikössä meni polkuja. Polku päättyi kärrytielle. Hämärsi. Kolmannen tai neljännen mutkan jälkeen hän näki torpan.

Viimeiset viisikymmentä metriä pihaan olivat ylämäkeä, eivät niin jyrkkää, että pihamaalta lähtisi kärry itsekseen vierimään, mutta hänelle hyvin jyrkkää. Jotenkin hän onnistui rämpimään ovelle ja löi siihen nyrkkinsä.

Kesti hetken ennen kuin avattiin. Joku seisoi oviaukon hämärässä ja kysyi hänen asiaansa. Hän ei ehtinyt sanoa sitä, kun hänet jo kiskottiin peremmälle, eikä hän olisi sitä osannutkaan sanoa.

Tuvassa Vilhelmin ulkomuotoa siunailtiin joukolla; vene ja rannan kivet ja metsän puut ja maat olivat häntä kolhineet. Hämärsi, vaikka kynttilöitä ja lyhtyjä ja tulia loisti joka puolella niin että hänen silmänsä vuotivat vettä kun hän katseli näitä valoja. Viltti oli vaalea, ja hän kävi sen alle, ja ennen nukahtamistaan hän ehti ajatella, että maailmassa oli tällaisia vilttejä.

Heräämisen hetkellä eilispäivän tapahtumat rojahtivat Vilhelmin mieleen. Hän ponkaisi ylös ja kurkotti vaatteitaan orrelta, jossa ne olivat kuivumassa, mutta ei pysynyt pystyssä vaan putosi kontalleen.

Kun häntä soudettiin mantereelle, häntä hävetti, ja kun häntä vietiin Honkaperän tohtorin taloon, hänestä tuntui samalta kuin lapsena hernevarkaissa. Mutta tohtori, joka oli luullut Vilhelmin hukkuneen kun tämä vei sluuppia kolmen markan päiväpalkasta Pikisaareen, oli sydämellinen ja sanoi että ravistuneita veneitä oli rannat täynnä ja uusia veistettiin puusta mutta hyvistä nuorista miehistä oli ainainen pula.

Tohtori lähetti sanan, ja isä tuli Vilhelmiä hakemaan. Äiti itki pihalla ja oli monta päivää erilainen, ja erilainen hän oli itsekin, koko sen syksyn hän tuijotteli aiheettomasti eteensä ja yhtä aiheettomasti hän vihelteli.

Seuraava kevät oli kylmä, ja kun maista työt loppuivat, hän otti pestin halkolaivaan. Sinä kesänä äiti ei puhunut valtamerillä purjehtimisesta enää mitään, mutta isä kyseli häneltä halkolaivan asioista ja siitä mitä hän oli merellä nyt nähnyt ja kokenut, ja isälle vastaillessaan hän huomasi kuinka tärkeää halkojen kuljettaminen oli.

2.

Sardiniassa

Halkolaivasta Vilhelm pääsi laivapojaksi kuunariin ja kuunarista jungmanniksi parkkilaivaan, ja kun hän oli purjehtinut parkkilaivan kansimiehenä kaksi vuotta, hän rupesi purjeenpaikkaajaksi. Hän paikkasi purjeita ja oli elämäänsä tyytyväinen kunnes huomasi, että häntä tavallisemmat äijät karjuivat jo puosuina ja perämiehinä, ja hänen mieleensä tuli että horisontissa saattaisi odottaa jotakin uutta ja hyvää. Tässä uskossaan hän pestautui jokaiseen surkeaan laivaan, siihenkin kreikkalaiseen parkkiin, joka vei suolaa Sardiniasta Ruotsiin.

Pian lähdön jälkeen laiva joutui myrskyyn. Huonosti sidottu suolasäkkilasti siirtyi ja laiva kallistui ja sitä olisi pitänyt kiireesti kääntää, mutta vapaavahdin miehet lojuivat skanssissa eivätkä tulleet vaikka jokainen merimies maailmassa tietää, mitä kolme pitkää pillinvihellystä merkitsee. Vilhelm ei voinut käsittää millainen väsymys miehiä vaivasi, kun se voitti tämän hädänkin. Salaa hän kyllä ihaili miesten huolettomuutta niin kuin hän oli aina ihaillut itseään huolettomampia, mutta tällä kertaa ihailuun sekoittui epäilys siitä että huolettomuus veisi heiltä kaikilta hengen.

Kapteeni, häntä vain muutaman vuoden vanhempi kärttyinen kreikkalainen lähti karjumaan miehiä ylös. Kannella tapahtui sillä välin paljon, myrsky katkoi raakapuita ja aallokko Askaisten kirkon korkuinen vei laivaa kohti louhikkorantoja. Varsinaisen vahdin miehistä ei ollut apua, he karjuivat toisilleen, ja se saksalainen perämies, joka oli satamassa vaikuttanut toimen mieheltä, murjotti fokkamaston juuressa ja hoki että hän arvasi tämän, tämän hän arvasi, hän oli arvannut tämän heti kun hän tähän laivaan nousi.

Kapteeni viipyi laivan uumenissa pitkään. Vilhelm päätti, että kapteeni pitäisi nyt saada kannelle komentamaan miehiä, ja hän lähti hakemaan tätä ja löysikin skanssin ovelta ja kertoi asiansa. Kapteeni katsoi häntä kuin kaiken tämän kaaoksen aiheuttajaa ja huitaisi lyhdyllä, lyhdyn kulma iski häntä silmään. Hän rojahti polvilleen ja kaapaisi lakin silmänsä peitoksi ja ajatteli omituista asentoaan ja häpesi sitä, mutta häpeä hellitti pian, sillä hän pelkäsi että silmä oli mennyttä ja että kohta menisi meressä henki.

Kannella kreikkalaiset säntäilivät entiseen tapaansa. Hän piteli silmäänsä ja mietti kuinka hän saisi miehet suuntaamaan huomionsa yhteen ja samaan asiaan mutta ei keksinyt keinoa; hän ei pysynyt edes pystyssä vaan kaatui aina kun vesi vyöryi partaan yli ja hänen ylitseen. Lakin alta juoksi suuhun veri, ja hän maistoi sen maun ja Välimeren suolan terävän maun ja muisti lapsuuden uimavedet ja laiturin kuivan puun, ja hänen mieleensä tuli, että jos hän nyt hukkuu tämän suolalastissa kulkevan laivan mukana tähän suolaiseen mereen, se on hänelle pettymys.

Suojelusko lie vai silkka sattuma kuljetti laivan louhikkorantojen ohi. Sekin saattoi auttaa, ettei laivan kulkuun lainkaan puututtu vaan kreikkalaiset loppuun asti karjuivat toisilleen ja antoivat aluksen ajelehtia tahtonsa mukaan. Jokainen myrskyssä seilannut tietää, että purjelaivat tekevät paljon sellaistakin, jota ihminen ei osaa niiltä pyytää.

Niemen suojissa mieh...