Kummalinnun
munia

Kummalinnun
munia

Toimittanut
Christine Thorel

Osuuskumma-kustannus

www.osuuskumma.fi

info@osuuskumma.fi

Toimittaja: Christine Thorel

Kannen kuva: © iStock.com/Ann_Mei

Kansitaitto: Magdalena Hai

ePub: Kari Välimäki

ISBN 979-052-6642-37-6 (ePub)

Sisällysluettelo

Mixu Lauronen: Esipuhe

Sadan sanan novellit ovat vaativa taidemuoto. Tiivistäminen ei aina ole helppoa, sanojen lisäämisestä puhumattakaan. Kirjoittajille tulee tekstiin viha-rakkaussuhde, ja jokainen sana tuntuu arvokkaalta. Henkilöitä tekisi mieli laajentaa, mutta se syö sanoja. Juonikaan ei voi olla liian monimutkainen.

Lukijalle raapaleet ovat mitä mainiointa ja käytännöllisintä viihdettä. Ne ovat täydellistä matkalukemista, sillä yhden raapaleen ahmiminen ei vie kovin montaa sekuntia. Kuitenkin hyvä raapale jää kummittelemaan lukijan alitajuntaan.

Tässä kokoelmassa on kaksikymmentäkuusi satasanaista timanttia ja lisää on tulossa. Kokoelma on ensimmäinen neljästä tänä vuonna ilmestyvästä. Kirjoittajina olemme tehneet parhaamme, jotta sinä saisit nauttia hyvästä kirjallisuudesta tiiviissä muodossa.

Astu sisään osuuskummalaisten maailmoihin ja hämmästy!

J.S. Meresmaa: Käykää sisään!

Kun he kantoivat takaoven roskalavalle, pelkoni heräsivät. Kovin viisikymmenlukuinenhan se oli, mutta silti. Minä olin julkisivun tärkein osa, minä toivotin vieraat tervetulleiksi. Minun silmäni läpi asukkaat varmistuivat saapujistaan. Pidin heidät turvassa varkailta.

Aloin tarkkailla asukkaitani. He kulkivat kauttani kuten ennenkin. Ponnistelin parantaakseni suoritustani: venytin ääriäni estääkseni vähäisimmänkin vedon. Uhkailin saranat hiljaisiksi. Menin niin pitkälle, että asukkaan lähestyessä raotuin valmiiksi.

Ilahtumisen sijaan he jäivät renklaamaan lukkoani otsa rypyssä.

Päivänä, jona he saapuivat luokseni mittanauha kädessä, tiesin kohtaloni. Minusta tahdottiin eroon. Menin lukkoon. He joutuivat kutsumaan kalliin lukkosepän. Toistaessani temppuni he alkoivat käyttää uutta takaovea. Se riitti. Seuraavana aamuna heidän lähdettyään avauduin.

Kari Välimäki: Mattokauppias

Kuolevi kävelee torilla, joka on täynnä kauppiaita. He huutelevat ja ojentelevat tuotteitaan Kuoleville, joka haluaa vain katsella.

Eräs mattokauppias saa Kuolevin mielen kiintymään kirjaviin mattoihin, juuri sellaisiin, joista Kuolevin mielitietty on puhunut. Myyjä kehuu mattoja ja niiden tiiviyttä, näyttää miten loimilankojen sekaan on solmittu ohuita kulta- ja hopealankoja.

Kuolevi on vakuuttunut. Hän riisuu kenkänsä ja kokeilee seistä matolla.

Maton reunassa on irtonainen lanka. Kuolevi nykäisee siitä. Matto hurahtaa käyntiin ja lähtee liikkeelle. Myyjä kiljuu ja yrittää tarttua maton syrjään siinä onnistumatta.

Matto kohoaa. Tori jää kauas sen alle. Kuolevin silmät pullahtavat päästä ilmanpaineen vähetessä. Matto tuntuu yhä paremmalta varpaiden alla.

Maija Haavisto: Apurit

Kun perustin leivontablogin jäin nopeasti koukkuun. Muut blogaajat postasivat lähes päivittäin mitä häikäisevimpiä kakkuja ja cupcakeja. Voikreemiä, marsipaania, vaahtokarkkifondanttia, perhosia ja orvokkeja. Ahersin ja ahersin, mutta en pysynyt mukana.

Palkkasin avukseni kaksi golemia. Ne olivat nopeita oppimaan, onnistuivat ensimmäisellä kerralla tekemään sokeripitsiäkin. Paksut savisormet pyörittivät näppärästi kukkanauloja. Leivoimme kakun toisensa jälkeen ja minä blogasin ne. Luulen, että muillakin oli golemit apunaan.

Eräänä iltana unohdin pyyhkiä golemien otsasta alef-kirjaimet pois, eivätkä ne käyneetkään yöpuulle. Golemit tyhjensivät kaappini. Ne leipoivat ja koristelivat aamuun asti, kakku peitti koko ruokapöydän.

Mikä sääli, etten voinut blogata kakusta. Sitä ei kukaan olisi ainakaan uskonut minun tekemäkseni.

J.S. Meresmaa: Lisääntymisoppia

Nuppu löysi kirjan vanhempiensa kirjahyllystä. Se oli piilotettu etummaisen kirjarivin taakse. Juuri paikan epätavanomaisuus sai Nupun kiinnostumaan teoksesta, mutta kun hän selasi pari sivua, uudenlainen kiihtymys syrjäytti löytämisen jännityksen. Nuppu kiikutti kirjan huoneeseensa sivuilleen vilkuillen. Hän piilotti sen patjansa alle ja luki vain salaa iltaisin.

Kiihtymys muuttui pian kielletyn kuumotukseksi poskilla. Piirroskuvat mehevöityneistä kukinnoista ja paisuneista kukkapohjuksista kiehtoivat häntä. Yhtenä iltana huoneen ovi avautui. "Vieläkö sinä valvot", hänen äitinsä ihmetteli. Sitten ääni oheni. "Nuppu, tuo on isän ja minun yksityinen kirja. Sinun olisi pitänyt pyytää lupa sen ottamiseen."

Nuppu piti katseensa tiukasti käsiensä vihreissä sirkkalehdissä ja hypisteli kasvifysiologian kirjan kantta.

Mixu Lauronen: Kuihtuma

"Herra tohtori, katsokaa minun nenääni."

"Hmm... se on kaksi milliä pitkä. Yksi pahimpia kuihtumia, mitä olen nähnyt."

"Kuihtumia?"

"Oletteko syöneet lapsena kiltteyskapseleita?"

"Kaikkihan niitä ovat syöneet."

"On nimittäin niin, että ne aiheuttavat juuri tuollaisia kuihtumia."

"Vai niin."

"Niitä tulee joka paikkaan. Olette onnekas."

"Joka paikk... ymmärrän."

"Menkää kotiinne. Emme voi muuta. Kirjoitan teille reseptin rauhoittavia."

"Auttavatko ne?"

"Eivät, mutta nenä ei enää harmita niin paljon."

"Ahaa. Mikä tähän auttaa?"

"Nykytietämyksellä ei mikään."

"Tuleeko näitä lisää?"

"Yleensä ei, mutta on se mahdollista. Indonesiassa eräs nainen kuihtui kolmesenttiseksi."

"Ja tuonko pitäisi rauhoittaa?"

"Ei, se on rauhoittavien tehtävä... tässä, olkaa hyvä."

"Kiitos."

"Seuraava!"

Christine Thorel: Prokrastinaatio

Appelsiini oli suuri ja helisi vaimeasti. Tökkäsin sitä sormellani. Asiasta ei ollut epäilystäkään, se kilahteli kevyesti pöydällä. En jaksanut päättää, mitä tekisin kilisevälle appelsiinille, joten söin korista toisen.

Seuraavana päivänä sama juttu. Ja sitä seuraavana. Kun appelsiinit loppuivat, söin omenoita.

Ostin lisää appelsiineja, joita söin viikkoja, miettiessäni mitä ihmettä tekisin sille, joka nökötti pöydällä, kuivui ja kutistui. Helinäkin voimistui ja kirkastui. Syksyllä ripustin hedelmän parvekkeelle kilisemään tuulessa.

Helmipakkasilla appelsiini halkesi. Sen sisältä kuoriutui siivekäs olento, joka singahti lasin läpi olohuoneeseeni.

Nykyään se istuu hedelmäkorissani. Jos en anna sille palaa jokaisesta appelsiinistani, se puree minulta sormen. Mutta ei hätää, yhdeksälläkin pärjää.

Maria Carole: Tottelematon

Syljehän purukumi pois. En jaksa katsella jauhamista. Roskis on vieressäsi. Ja istu kunnolla.

Katsotaanpas... Nimesi on jossain täällä listassa. Lilja, siis. Tiedätkö miksi olet täällä? Katso minua kun puhun! Ilmeisesti et tiedä.

Tulehan mukaani. Ei sinne, menemme ulos takaovesta. Et tarvitse takkia, mutta ota huivisi.

Se ovi on aika raskas, älä jätä sormia väliin. Hengitä huivin läpi, pölyävä hiekka on inhottavaa. Ai missä me olemme? Siellä toisella puolella, pitäisihän sinun jo tietää, että sivuilla kaikki on mahdollista.

Halusin näyttää sinulle tämän kuopan. Se on varattu sivuhenkilöille, jotka aiheuttavat minulle ongelmia. Paina tiukasti mieleesi mitä näet, mutta älä tipu sinne vielä.

J.S. Meresmaa: Vertaistukiryhmä

Voidaanko olettaa, että muistaisi aivan kaiken?

Olen huomannut, että ihmisillä on kummallinen käsitys muistista ja sen kyvyistä. Luulisi heidän jos kenenkään ymmärtävän vajavaisuutta. Kenties tälle uudelle sukupolvelle on käynyt niin, että heidän maailmansa todella koostuu nollista ja ykkösistä. Kenties he uskovat alkulukujen suojaavan salaisuudet paremmin kuin suljettu suu.

Olen käynyt tukiryhmässä jo jonkin aikaa, joten tiedän, etten ole ainoa, jolla on unohtelemisen vaiva. Ensin kadotin tärkeitä lomamuistoja, sitten Joonatanin kolmivuotissyntymäpäivät, ja nyt viimeksi menetin skannatut kuitit kahden vuoden ajalta. Kaikki tietävät, että akkuja tarvitsee ladata, jotta ne säilyttävät toimintakuntonsa, mutta kukaan ei ole tullut ajatelleeksi, että me muistikortitkin tarvitsemme huolenpitoa.

Christine Thorel: Ensi kerralla on jonkun muun vuoro

Kukonpojat olivat lihoneet sopivasti. Ne tepastelivat tornikamarin puisella lattialla. Töminä oli melkoinen.

Birke veti lyhimmän tikun. Hän paarusti portaat ylös torniin ja vilkaisi kamarin oveen rakennetusta luukusta.

Taas näitä päiviä. Parkittu nahka oli kuin lautaa hänen ympärillään, käsi tuskin liikkui ja silmänreiät olivat sivussa. Sillä oli mentävä, mitä oli tarjolla. Kun kuningas halusi kukonpojan, sellainen hankittiin.

Birke heitti kissanraadon ovenraosta ja seurasi perässä. Koirankokoiset kukonpojat tungeksivat kissan ja toistensa kimpussa. Ne räpistelivät valtavilla siivillään. Veri lensi, kun ne nokkivat toisiaan. Birke nappasi vyöltään miekan ja hutmaisi yhden pohkeenvahvuisen kaulan poikki. Linnut riehaantuivat. Birke raahasi saaliinsa käytävään potkien verenhimoisia lintuja kimpustaan.

J.S. Meresmaa: Vihaaja

Joka aamu ne tulivat. Metelöivät, huusivat ja juoksivat. Huitoivat toisiaan milloin muovilapioilla, milloin kurahanskoin verhotuin nyrkein. Kirkuivat. Kerrostalojen väleissä äänet moninkertaistuivat. Ikkunoiden sulkeminen ei auttanut. Korvatulpat oli lääkäri kieltänyt terveyssyistä, kuulosuojaimet puolestaan ahdistivat minua. Onneksi pojantytär oli antanut joululahjaksi tietokoneen ja asentanut siihen internetin. Sieltä sai luottokortilla tilattua mitä tahansa. Kunhan osasi hakusanat.

Kuorma saapui keskellä viikkoa ilta-aikaan, kun tiesin niiden olevan syömässä kodeissaan. Kuski jätti säkin leikkipuiston laitaan, sillä kippaus ei kuulunut hintaan. Koko yön minä siellä lapioin, selkä hiestä ja sateesta märkänä. Vanha hiekka pois, lentohiekka tilalle.

Johan hiljenee levottominkin yksilö. Ja samalla niistä kuseksivista kissoistakin pääsee eroon.

Shimo Suntila: Kollektöörin uho ja tuho

Olen suurkollektöörien sukua. Kirjakokoelmani on alkanut elää omaa elämäänsä. Se kasvaa itsekseen, hankintojen ulkopuolella. Velvollisuuteni on alistaa se luokituksille ja kortistolle.

Kirjastossa kirjarivistöt jatkuvat loputtomiin. Kerta kerran jälkeen pakottaudun yhä syvemmälle, mutta pelkään, etten pian enää löydä tietäni takaisin. Hyllyt ympärilläni kuiskivat ja kikattavat, pilkkaavat vajavaista ihmisälyäni, joka ei enää kykene käsittelemään ympäröiviä nidemääriä järjellisesti. Luetteloin, minkä pystyn, mutta epäilen ovelimpien opusten välttelevän tietokantaani tarkoituksella.

Hulluuden uhatessa käyn vastahyökkäykseen ja huudan avukseni aakkostuksen jumalia. Järjestelmällisyyden voima virtaa kehossani. Kauhun, himon ja riemun vallassa syöksyn syvemmälle painomusteen kurimukseen.

Kurimuksen keskellä jyskyttää paholaismainen painokone. Ymmärrän kohtaloni. Urakka on loputon ja tuomittu tuhoon.

Maija Haavisto: Probiootti

Lääkettä mainostettiin televisiossa joka mainoskatkolla. Kaduillakin oli isoja plakaatteja. Päässä soivista ärsyttävistä kappaleista oli tullut kansanterveydellisesti vakava ongelma ja sen voittamista pidettiin merkittävänä läpimurtona.

Sain jonottaa apteekkiin, kun hain oman korvamatolääkkeeni. Vain yksi suurikokoinen pilleri ja jo samana päivänä korvissani pauhaavat iskelmärenkutukset ja mainosjinglet hiljenivät.

Myöhemmin korvakäytävässä alkoi tuntua epämukavia tuntemuksia. Kuin siellä olisi möyrinyt jotain. Soitin lääkeyritykseen, sillä epäilin mahdollista haittavaikutusta.

"Ette tainneet lukea pakkausselostetta kokonaan", sanoi asiakaspalvelija.

Myönsin, että en.

"Siihen on syynsä, että valmisteen nimi on korvamatolääke. Korvan eliöflooraa ei voi poistaa, se vain korvataan toisenlaisella lajilla."

"Voinko mitenkään palata entiseen?" minä kysyin.

Pian jonotin taas apteekissa.

Kari Välimäki: Vetohepo

"Saatanan kaakki", Martti hakkaa hevostaan rautaisella kammella. Hevonen seisoo hievahtamatta paikoillaan, toinen etujalka kesken askeleen pysähtyneenä.

"Auttaako väkivalta?" Elli kysyy.

"Pirun koni jumittaa. Ihan sama, miten minä sitä kohtelen. Aina jokin systeemi menee noksolleen ja kopukka pysähtyy. Alan saada tarpeekseni."

"Mitäs jos vetäisisit sen?"

Martti kiroaa ja menee hevosen peräpäähän. Hän nostaa humman häntää, paljastaa vetoaukon ja työntää kammen sisään. Mies kiertää jouseen vetoa, hikoilee ja kiroilee ja kiertää vielä lisää.

Kuuluu pajahdus ja kampi pyörähtää tyhjää. Martti tuiskahtaa nurin. Hevosen jalat antavat periksi ja kone kolahtaa maahan.

"Vedä minutkin", Elli sanoo ja pyllistää Martille. "Mutta varovasti, ettei jouseni katkea."

Janos Honkonen: Dinosaurukset rääkyvät ulkona

Raotan verhoa ja katson ulos, varovasti. Onneksi ne eivät näe hyvin lasin läpi, joskus jopa törmäilevät ikkunoihin. Dinosaurukset.

Maailma on täynnä dinosauruksia, mutta ihmiset eivät kuuntele varoituksiani. En ymmärrä miksi, kaikkihan ne kuitenkin näkevät! Ne kirkuvat ulkona, loikkivat ja harppovat pihalla suomuisilla jaloillaan. Kaapivat maata kynsillään. Repivät puiden oksilla roikkuvia rasvaklönttejä. En ole poistunut asunnosta päiväkausiin. Viimeksi kun yritin, ne alkoivat saalistaa minua. Tunsin niiden katseet kuhisevan pensasaidan uumenista, kuulin niiden kirkaisut taivaalta. Rantatiellä ne lähtivät juoksemaan perääni, sähisten ja suu auki, kaula pitkänä.

Ihmiset ruokkivat niitä, ihastelevat niitä, ottavat niitä jopa koteihinsa! Minä en, minua ei kirkkaalla höyhenpeitteellä hämätä!

Christine Thorel: Kuvajainen

Balnee katsoo minua syvänsinisillä silmillään. ”Sano, että olen paras”, hän pyytää.

”Olet paras.”

”Sanoit sen väärin”, hän suuttuu.

En tiedä mitä tekisin.

”Miten voisin luottaa sinuun. Sanot vain sen, mitä käsketään.” Balnee pyörähtää kannoillaan ja poistuu huoneesta.

Eikä hän väärässäkään ole. Mitä muuta minä voisin tehdä. Odotan, että hän palaisi takaisin. Katselen auringon heijastamien valonläikkien vaellusta vastapäisellä seinällä. Tällä kertaa hän malttaa olla poissa yllättävän kauan. Tulen melkein yksinäiseksi, muodottomaksi. Vain nojatuoli, lamppu ja pala seinää. Kaipaan hänen silmiään, niiden katsetta minussa.

Hän palaa, keimailee edessäni ja suikkaa suukon.

”Olen paras”, hän sanoo ja lähtee. Hameenhelman heijastus katoaa viimeisenä pinnaltani.

Mixu Lauronen: Välikohtaus Vaalimaan raja-asemalla

”Katso, taas yksi. Ihan selvä tapaus.”

”Otanko minä?”

”Kaikin mokomin. Minulla on kahvi kesken.”

”Hei, te siellä. Niin, juuri te, hyvä herra! Tulkaa tänne toiselle puolelle. Mennään peremmälle. Sitten vaatteet pois. Kyllä, kaikki vaatteet. Nojatkaa seinään, olkaa hyvä. Juuri noin. Pyllistäkää. Enemmän. Enemmän. Tämä saattaa tuntua epämiellyttävältä... mutta mitäs täältä löytyykään? Sieluja kondomeihin käärittynä. Vaarallista. Vieras sielu verenkierrossa voi tappaa. Mutta siitähän teikäläiset eivät välitä. Rahasta te vain piittaatte. Tästä tulee teille pitkä kakku.”

”Kerro minulle, mistä sinä minut oikein tunnistit?”

”Teidän egonne on huomattavan suurikokoinen. Se on tyypillinen sielujen käytön sivuvaikutus. Suosittelen, että hoidatatte sen heti, kun pääsette vankilasta.”

Maija Haavisto: Luonnon mullistus

Se oli heidän ensimmäinen matkansa Thaimaahan. Unelmien rantaloma laadukkaassa hotellissa, vaikka Rainer olisi pihinä miehenä varannut ennemmin muutaman euron bungalowin.

Ensimmäisenä aamuna Jaana ja Rainer kävelivät kullankeltaiselle rannalle, jonka hiekan aurinko oli jo lämmittänyt porottavaksi. Jaana potkaisi läpsyttimet jaloistaan ja kirmasi kohti vettä. Hän ei koskaan päässyt niin pitkälle, sillä meri pakeni häntä.

"Voi helkkari", Rainer sanoi. "Sen täytyy olla tsunami. Silloin meri vetäytyy noin juuri ennen kuin tuhoaalto vyöryy päälle."

Sydän takoen Rainer ja Jaana pinkoivat mäkeä ylös takaisin hotellilleen. Onneksi heidän huoneensa sijaitsi kahdeksannessa kerroksessa. He painautuivat tuntikausiksi ikkunaan odottamaan tsunamin tuloa.

Mutta meri ei palannut enää koskaan.

Mixu Lauronen: Kuka puukotti Jartsan?

”Onko lishää viinaa?”

”Mhulla on phulo jallua kaapissa.”

”Hae.”

”Ookhei... hups. Hetkhi.”

”Anna kalja.”

”Juo omiasi.”

”Ei mulha oo.”

”No sitthe.”

”Kippis.”

”Kippis!”

”Paljonkho kello on?”

”Perjantai.”

”Kiitosh.”

”Kohta pitää... pitää lähteä baariin.”

”Juodhaan nämä ensin ja lähdethään.”

”Annoin ovimiehelle vitosen, koska olin...”

”Niin iloinen!”

”Justh ni. Mamba on kova.”

”Ja Eput.”

”Mua puri baarikärpänen mut miksi suremaan...”

”...jo kauan sitten lääkkeen löysin puremaan.”

”Missä she jallu viipyy, Jartsa?”

”Tulee ihan justh. Ei ollut kaapissa.”

”Tätäkö pullhoa meinaat? Me juotiin se eilen.”

”Oliskho siellä jotain?”

”Mikä shieltä nousee? Onko toi henki?”

”Ei jumalauta, en jaksa teitä enää! Nyt tuli ruumiita!”

Shimo Suntila: Hyytävä ilmastoratkaisu

Kyllähän se aluksi tuntui hyvältä idealta. Tarkoitan, johonkin oli ryhdyttävä.

Varoitteluista huolimatta ilmaston lämpeneminen oli karannut pahan kerran lapasesta. Koko homma oli siinä pisteessä, että päästövähennyksillä ei ollut enää mitään väliä. Jäätiköt olivat sulamassa joka tapauksessa.

Kaikenlaista ehdoteltiin. Pilvipeitteen lisäämistä. Avaruuspeilejä. Valtamerien värjäämistä valkoiseksi. Keinot olivat hankalia, kalliita, eikä niistä päästy yksimielisyyteen. Sitten oli liian myöhäistä.

Piti keksiä jotain radikaalia. Piti löytää ihme.

Ratkaisu tuli eräältä pieneltä kultilta. He palvoivat Ithaquaa, joka toi mukanaan hyiset säät, ja ehdottivat, että koko maailma kääntyisi palvomaan heidän jumalaansa. Kirkot hiukan nikottelivat, mutta armeija pani ne ojennukseen.

Nyt Maapallo on meriä myöten jäämassojen peitossa.

Jussi Katajala: Kaikilla mausteilla

Eräänä iltana Timon tullessa ostamaan kebabia pizzeria Stambul oli hiljainen ja autio. Grillivartaassakaan ei pyörinyt lihaa. Kellariin vievä ovi oli auki. Timo huuteli pimeään oviaukkoon saamatta vastausta. Oliko omistaja kaatunut portaissa ja loukannut itsensä? Se olisi sääli, sillä Stambulissa oli kaupungin parhaat kebabit. Timo käveli portaat alas pimeään kellariin. Loisteputki välkkyi hetken aikaa ennen syttymistään. Kellari oli tyhjä lukuun ottamatta vastapäisen seinän luona olevaa arkkupakastinta. Timo käveli pakastimen luokse. Hänen askeleensa kaikuivat harmaista betoniseinistä. Pakastin hurisi hiljaa. Sen kyljessä oli kuivunut viiva jotain punaista. Timo ojensi kättään avatakseen pakastimen kannen. Kellarin ovi pamahti kiinni. Valot sammuivat. Jostain tuulahti kylmää ilmaa.

Kari Välimäki: Sikamaista

"Mun isä kun pantiin lihoiksi, sillä ruokittiin kokonainen rykmentti kahdesti ja paljon jäi ylikin", Saparoniekka leuhkii.

"Ei se vielä mitään", Lorppakorva vähättelee. "Mun emo laitto maailmaan kolmetoistatuhatta porsasta, ja ne kaikki saivat omenan suuhunsa ja pääsivät herrasväen pöytään."

"Turhanpäiväistä löpinää", Ora röhkäisee. "Mä olen itse ruokkinut jo kuusi suurkaupungillista väkeä."

"Miten muka?"

"Kinkuilla ja paistoluilla. Mut on teurastettu ainakin miljoona kertaa, mutta piankos mä sellaisesta toivun."

Kaksi ensimmäistä katsoo toisiinsa. Ne nyökkäävät ja pistävät Oran lihoiksi.

"Sikahyvää." Saparoniekka massuttaa kinkkua. Lorppakorva nyökkää.

"Jättäkää mullekin", Ora röhisee. Se iskee hampaat entiseen itseensä, repii vatsan auki, sotkee suolet ja nielaisee maksansa kokonaisena.

Christine Thorel: Murhaajaa

Arvoisa peliherra,

Minä lopetan nyt.

Torstaina nuoriherra Vaile potkaisi tyhjää viimeisen kerran. Ja hyvä niin. Olin jo käydä epätoivoiseksi. Vaile tuntui olevan kaikkialla, minne ikinä meninkään. Toiset eivät ymmärrä luovuttaa millään. Lapsellista peliä. Minähän ilmoitin lopettavani!

Olen hukannut vuoden elämästäni. Olisin voinut käydä teatterissa, tutustua uusiin kahviloihin, kasvattaa vaikka orkideoita. Sen sijaan leikin kissaa ja hiirtä kaupungin kujilla. Viitta liehuen, kävelykeppi ja mekaaninen liiketutkain valmiina. Jatkuvaa väsytystaistelua. Kumpi löytää kumman, kumpi ehtii ensin. Minähän se olin joka kerralla, ei siitä ollut epäilystäkään.

Toivottavasti hänen äitinsä ei pyydä takaisin silinteriä ja taskunaurista. Jokin vaivanpalkka minunkin pitää saada ajastani.

Kunnioittavasti,

Ristoferi Oostin

Kari Välimäki: Mies, joka pääsi saatille

Hän oli ihana nainen, liian nätti minulle, ajattelin. Unohduin tuijottamaan, ja hän tuli kysymään haluanko paukun. Halusin tietenkin, ja hän johdatti minut baaritiskille.

Hän kysyi saman tien, tahdonko saatille. Halusin sitäkin.

Ilta oli upea ja nainen uskomaton. Hän tiesi ja osasi, halusi ja eli haluaan. Minä elin hänen mukanaan.

Nukahdimme. Heräsin yöllä ja näin, miten hän nukkuessaan muuttui, kävi läpi hahmoja lepakosta zombien kautta tiikeriksi ja takaisin, keijusta peikoksi ja lohikäärmeeksi.

Kiljuin. Hän heräsi suloisena itsenään, hyssytti minua ja sanoi mielikuvituksensa villiintyneen ja päässeen irti. Sitten hän muuttui kenguruksi, sujautti minut pussiinsa, sulki vetoketjun ja sanoi huolehtivansa minusta loppuun saakka.

Maija Haavisto: Hehku

Jotkut naiset mässäilevät raskausaikana nakkeja tai oliiveja. Toiset himoitsevat vauvaa odottaessaan syömäkelvottomiakin aineita: multaa, laastia tai koipalloja.

Minä en voinut vastustaa radioaktiivisia isotooppeja. Anopin kellarissa vedin syvälle keuhkoihini huumaavia radonhöyryjä. Yritin tilata netistä plutoniumia, mutta jouduin tyytymään Karatšai-järven veteen. Se oli kuin jumalten juomaa, otin pieniä kulauksia ja makustelin sitä suussani.

Käydessäni kyläilemässä silmäni etsivät palohälyttimiä.

Kerran sorruin ja emännän puhuessa puhelimessa kävin tyhjentämässä laitteesta amerikium-241:n.

Ystävieni talo paloi maan tasalle pari kuukautta sen jälkeen. Palohälytin ei pukahtanutkaan. Silloin häpesin itseäni, mutta en voinut mitään mielihalulleni.

Taipumukseni ei jäänyt muilta naisilta huomaamatta.

"Arvasin heti, että olet raskaana. Sinähän suorastaan hehkut!"

Erkka Leppänen: Raportti linnunradan kontaktivirastolle

Pyrkimyksemme valmistella Maapalloa ja sitä asuttavaa ihmisiksi kutsuttua älyllistä elämänmuotoa kontaktiin ovat epäonnistuneet täydellisesti.

Olemme tehneet kaiken, mitä ohjeemme sallivat. Aluksemme ovat näyttäytyneet ihmisille. Olemme kaapanneet muutamia heistä, opettaneet heitä ja lähettäneet takaisin tiedottamaan tulostamme. Olemme piirtäneet monimutkaisia kuvioita heidän ravinnontuotantomailleen. Silti ihmiskunnan suuri enemmistö ei edelleenkään usko olemassaoloomme.

Toki heidän joukossaan on uskoviakin, mutta suurin osa ihmisistä pitää heitä hulluina tai huijareina. Pahinta on, että useimmat heistä todella ovat hulluja tai huijareita. Useimmat ihmiset pystyvät kehittämään havainnoilleen rationaalisen selityksen silloinkin, kun sellaista ei ole.

Ehdotan, että jätämme koko jääräpäisen ihmislajin muhimaan omalle planeetalleen ja unohdamme kontaktiyritykset ainakin sadaksi vuodeksi.

Toimittajan jälkisanat

Vuoden ensimmäinen pesällinen kummalinnun munia oli tässä. Aika näyttää millaisia ajatuksia munista hautuu lukijoiden mielissä. Me kirjoittajat etsimme jo ympäriltämme uusia oivalluksia tuleviin kummalinnun muniin kätkettäväksi.

Kummalinnun munia 2/2015 julkaistaan jo toukokuussa.

Christine Thorel, Tampereella tammikuussa 2015

Kirjoittajat

Maria Carole

Maria Carole (s. 1983) on ranskalaistunut ulkosavolainen. Hän kirjoittaa raapaleita ja novelleja sekä toimittaa Osuuskumman Ursula-lehteä. Lukijana Carole yrittää olla ennakkoluuloton, mutta kirjoittaessaan hän viihtyy parhaiten kevyen romantiikan parissa. Osuuskumma julkaisi hänen esikoisromaaninsa Tulen tyttäriä syksyllä 2014.

Maija Haavisto

Amsterdamissa asuvalta Maija Haavistolta (s. 1984) on ilmestynyt useita romaaneja ja tietokirjoja, viimeksi Palsamoitu (RADIUM-kirjat 2014). Romaanien lisäksi monipuolinen Haavisto on julkaissut tietokirjoja ja novelleja. Raapaleet ja 55 sanan novellit lennähtävät Haaviston kynästä sujuvasti myös englanniksi. Hän on kirjoittanut Marian ilmestyskirja -romaanistaan myös näytelmän, joka sai ensi-iltansa keväällä 2014.

Janos Honkonen

Janos Honkonen (s. 1975) on median yleismies, harrastusholisti ja tekijänoikeusaktivisti. Hänen novellejaan on julkaistu koti- ja ulkomaisissa lehdissä, englanninkielisessä antologiassa ja internetissä. Osuuskumma julkaisi Honkosen esikoisromaanin Kaiken yllä etana syksyllä 2013.

Jussi Katajala

Atorox-palkittu Jussi Katajala (s. 1974) on viime vuoden tuotteliaimpia scifi- ja fantasianovellien kirjoittajia Suomessa. Erityistä huomiota ovat herättäneet hänen historialliset tarinansa, joissa yhdistyy tiukka asiantuntemus, mukaansatempaava kerronta ja fantastinen mielikuvitus. Osuuskumma julkaisee Katajalan toisen novellikokoelman Korpin silmät ja muita yöpuolen tarinoita keväällä 2015.

Mixu Lauronen

Mixu Lauronen (s. 1970) on Helsingissä asuva oululainen. Ahkerana novellistina Lauroselta on julkaistu useita novelleja mm. Portissa, Legolasissa, Kultakuoriaisessa ja antologioissa. Portti-kilpailussa Lauronen on saanut kunniamaininnan vuonna 2008 novellillaan Mäyränä nummia tonkii ja Atorox-kisassa hän sijoittui kymmenenneksi vuonna 2010.

Erkka Leppänen

Erkka Leppänen (s. 1968) on tamperelainen fandom-aktiivi, Portti-lehden kriitikko sekä kustantamo Vaskikirjojen omistaja, joka on tottuneempi toimittamaan ja kritisoimaan kirjoja kuin kirjoittamaan niitä. Hänen julkaistu kaunokirjallinen tuotantonsa on toistaiseksi harvalukuista.

J.S. Meresmaa

J.S. Meresmaasta (s. 1983) tuli kirjailija puolivahingossa, mutta tositarkoituksella. Hän kirjoittaa pääasiassa spekulatiivista fiktiota, ja hänen novellejaan löytää monista antologioista ja lehdistä. Meresmaa kirjoittaa muun muassa eeppistä fantasiaa edustavaa Mifonki-sarjaa sekä Keskilinnan ritarit -pienoisromaanisarjaa.

Shimo Suntila

Shimo Suntila (s. 1973) on turkulainen roskakirjailija, joka kirjoitti yhden vuoden aikana joka päivä yhden raapaleen. Hänen esikoisteoksensa Sata kummaa kertomusta ilmestyi vuonna 2013 (Kuoriaiskirjat) ja vuonna 2015 luvassa on kokoelmallinen avaruudellisia tieteistarinoita.

Christine Thorel

Christine Thorelin (s. 1978) novelleissa yhdistyvät suomalainen maisema, yhteiskunnalliset aiheet, myytit ja sadut. Raapaleissaan hän antaa tilaa improvisoidulle outoudelle.

Kari Välimäki

Kari Välimäki tietää luulevansa tietävänsä. Karin päässä kohisee tarinametsä, rapisee sanasade. Hän kulkee metsää pitkin poikin, ahmii sadetta ja sateen pudottamia sattumuksia, sovittelee sanoja vastakkain ja vääntää niistä toden ja tarun sanataidetta, sanoilla kuvattuja kertomuksia.

Osuuskumma julkaisi Karin esikoisteoksen Todensanat keväällä 2014.