Alkusanat

Marialle ja Nooalle.

”Ja kun muisti on himmentynyt ja kirjoitetut todistuskappaleet väärennetty… silloin on uskottava, kun Puolue väittää parantaneensa ihmisten elinehdot. Se on uskottava, kun ei ole olemassa eikä koskaan enää tulekaan sellaista vertauskohtaa, minkä nojalla väitettä voitaisiin arvostella.”

–GEORGE ORWELL: VUONNA 1984

”Fahrenheit 451 on lämpötila, jossa kirjapaperi syttyy ja palaa.”

–RAY BRADBURY: FAHRENHEIT 451

Välinpitämättömiä ei tarvitse hallita pakolla.

1.

Kaisaniemenkatuun murtuvien luiden ääni kuulosti vaisulta. Laiskaa mätkähdystä tehosti bussin jarrujen kirskunta. Elokuvissa tuollaisella rusahduksella olisi ollut kunnolla painoa. Seisoin pyörineni jalkakäytävällä ja katselin ihmeissäni. Tuo tapaus päätyy minun pöydälleni kahden tunnin sisällä, mutisin itsekseni.

Bussin etukulman murjoma, naiselta tai isolta lapselta näyttävä möykky jäi lojumaan kaistojen väliin. Ruumiin ympärille oli kerääntymässä hälisevä ihmisjoukko. Silti kukaan ei uskaltanut mennä kahta metriä lähemmäksi, niin kuin kolari olisi ollut tarttuva tauti.

Bussipysäkin iso ruutu tulkitsi vieressään makaavan naisen olevan kiinnostunut siitä. Se kehotti ”Jasminaa” hankkimaan vatsan oloa helpottavaa uutuusjogurttia. Teräslasilla verhottujen rakennusten heijastuksista näkyi, kuinka sadat työmatkalaiset yrittivät päästä tukoksesta ohi. Käänsin katseeni sähköbussiin, joka oli niiannut hiljaa pysähdyksiin. Sinihihainen käsi tunki avautuvien ovien välistä. Perässä tuli ulos hätääntynyt kuski, joka juoksi kohti läheistä puistoa. Auton kylkeen liimatussa mainoksessa luki isoin kirjaimin: ”Helsingin liikenne – meillä ajaa ihminen, ei kone.”

Mainoskampanja oli halpa kikka. Ihmiskuskit kolaroivat enemmän kuin automaattinen ohjaus, mutta kansa pelkäsi ajavia robotteja. Bussiyhtiö olikin ostanut meiltä maineenhallintaa. Celsius piti huolen, ettei alipalkattujen kuskien kolareista huudeltu netissä liikaa. Ensimmäisenä minun pitäisi estää tapahtumasta kertovien kuvien leviäminen. Pelkkä kolari ei kauan kiinnostaisi, mutta verinen ruumis houkuttelisi klikkaajia.

Taksi pysähtyi bussin eteen ja nahkatakkinen, tukeva mies tunki väkijoukon läpi kädessään kamera. Hän käveli tyhjän piirin keskelle ja otti kuvia joka puolelta. Uutissivustot saattoivat maksaa palkkion, jos sai lähetettyä mielenkiintoisen videon ensimmäisenä.

Oikeanpuoleinen kaista oli tukossa, mutta vasenta pääsi vielä ajamaan. Liikenne mateli, koska autoilijat halusivat väistää kolarin kolhimatta kylkiään aitaan. Kukaan ei ollut vieläkään käynyt katsomassa, voisiko maassa makaavaa naista auttaa jotenkin. Suurin osa matkustajista oli yhä bussissa. He vilkuilivat ulos hermostuneina. Pari kiireisintä oli jo hypännyt pois ja lähtenyt kävelemään kohti keskustaa.

Vähän myöhemmin he manaisivat hississä työkavereilleen, miten viikko lähti liikkeelle ihan väärällä tavalla. Menisi pitkälle iltapäivään, ennen kuin myöhästyminen olisi unohtunut. Kun tilanne näytti olevan ohi, päätin itsekin lähteä. Talojen välistä kaikui ambulanssin sireeni.

Jos bussin jyräämää naista ei lasketa, aamuni oli ollut tavanomainen. Kahdeksalta Anna tökki minua kylkeen ja käski sammuttamaan herätyksen. Sitten hän pani liian kirkkaan yövalonsa päälle ja nousi vierestäni suihkuun.

Hetken aikaa pyörin peiton alla ja yritin löytää sopivaa asentoa päästäkseni takaisin uneen. Kuten tavallista, se oli turhaa. Nousin ylös ja kävelin keittiöön. Pöydällä lojui ruutu, johon oli päivittynyt viimeisimmät uutiset. Olin saanut yön aikana 57 viestiä ja pari puhelua. Sama tieto näkyi puhelimessa ja jääkaapin ovessa. Ne olivat mainoksia ja uutisotsikoita, jotka tuhosin lukematta.

Vilkaisin alaverkon keskustelupalstaa, mutta siellä ei ollut mitään mielenkiintoista. Joku väitti, että eilisen Helsinki Unitedin matsin tuloksia oli muokattu jälkikäteen. Ei ollut, ei Celsius ainakaan ollut.

Luin uutisista vain urheilua. Otteluiden lopputuloksia ei kannattanut ruveta täsmäyttämään. Se tulisi liian kalliiksi. Stadionillinen väkeä tiesi totuuden kuitenkin, eikä voittajajoukkueen nimi vaikuttanut mihinkään.

–Heihei, huusi Anna hiukset märkänä matkalla suihkusta ulko-ovelle.

Kuului kolahdus, ja nainen oli poistunut aamustani. Olin jo tottunut nopeisiin lähtöihin. Kun ensimmäistä kertaa vietimme yön yhdessä, pidin äkäistä poistumista mielenosoituksena. Silloin heräsin vasta, kun Anna paukautti opiskelijayksiöni oven kiinni selkänsä takana. Kuuntelin pettyneenä korkokenkien kopinaa rappukäytävän kiveä vasten ja ajattelin olleeni vain virhepysähdys väärissä lakanoissa. Kun Anna ilmestyi seuraavan päivän iltana oven taakse, en odottanut kuulevani vihaisia moitteita.

–Sä lupasit yöllä soittaa. Mä en tiennyt, että siihen kuuluisi pitkä harkinta-aika.

Myöhemmin hän selitti, että aamut olivat surkein aika päivästä. Anna napsi nukahtamislääkkeitä kuin karkkia, ja se pahensi ärtymystä. Aamulla Annan kanssa ei kannattanut sopia mitään eikä mieluiten edes puhua, koska pienikin väärä sanavalinta laukaisi riidan. Se oli outoa, mutta suloista. Olin antanut Annalle salanimen: hän joka herää kiivaasti.

Nykyisin, monen yhdessä nukutun vuoden jälkeen, Anna toivotti jo hyvää huomenta ja nähdään illalla. Ja ymmärsi lähteä kotoa purkamatta suuttumustaan minuun. Se oli Annan mittapuulla vakavaa rakkautta. Tunne oli molemminpuolinen.

Avasin itselämpiävän kahvitölkin. Kemiallinen reaktio alkoi purkin pohjalta, ja tunsin kuinka lämpö levisi nesteessä alhaalta ylöspäin. Huoneeseen nousi kahvin tuoksu, varmasti keinotekoinen. Naputtelin ruudulle esiin uutiskanavan koosteen edellisen yön tapahtumista. Joku kaupunki Intiassa oli jäänyt myrskyn runtelemaksi, yhden osakkeen kurssi oli noussut ja toisen laskenut, merenpinta nousisi kymmenessä vuodessa blaa blaa metriä lisää. Ei näitä jaksanut lukea. Heittelin tavarani reppuun ja lähdin töihin.

Olin avaamassa ulko-ovea, kun Annalta tuli viesti.

Anna Lilja → Tero Lilja Pitäisi hakea Handelta lähetys. Ehditkö töiden jälkeen?

Aamuisin ajoin polkupyörällä puiston läpi Helsingin kauppakeskustaan. Olin perinyt kaksi asuntoa munkkiniemeläisestä kerrostalosta. Isä kun oli vuosituhannen vaihteessa päättänyt, että Puistotien varrelta kannattaa omistaa monta asuntoa. Isällä oli tarkka periaate siitä, että rahat piti sijoittaa maahan ja kiveen. Se jaksoi hokea, kuinka maata ei valmisteta enää ja kivi ei kulu.

Munkka oli pentuna täydellinen paikka asua. Lasten puskaradion kautta tiesimme jokaisen porttikongin ja rappukäytävän koodin. Koko kaupunginosa oli iso hippapiilon näyttämö. Taloja päällystettiin teräslasilla ja aurinkopaneeleilla, niin kuin tuolloin oli muodikasta. Vanha kaupunki loisti silti pinnoitteen alta. Ei sitä lapsena tajua, että maailma voi muuttua ympärillä.

Isä kuului vanhan polven akateemistoon, joka eli kirjojensa keskellä ummistaen silmänsä muutokselle. Syksyisin kouluun mennessä sain ihmetellä tuttujen naamojen katoamista. Isän mielestä kesäloman aikana mökillä ei saanut käyttää nettiä, joten kavereiden muutosta sai kuulla vasta ensimmäisen koulupäivän aikana.

Kivi ei kulunut isän ympäriltä, mutta kaikki pehmeämpi kyllä kului. Ensimmäisenä leikkipuistoihin tulivat jengit. Toimettomat miehet istuivat mustissa nahkatakeissaan penkeillä eivätkä tehneet muuta kuin puhuivat. Välillä repusta kaivettiin jalkapallo, jota potkittiin nurmikolla.

Sekin oli liikaa vaaleahiuksisille äideille. He vaihtoivat toiseen puistoon, joka oli huonompi mutta rauhallinen. Kohta sinnekin tuli joku toimeton nuori mies istumaan, eikä enää ollut paikkaa, missä voisi viettää turvallista iltapäivää lastensa kanssa.

–Nistejä! Neekereitä! isä sähisi katsoessaan ikkunasta ulos.

Isä alkoi puuhata aitoja koko Munkkiniemen ympärille. Alkuun hän lähetti sarkasmilla höystettyjä kirjoituksia henkitoreissaan olleeseen paperilehteen. Niissä hän vaati oikeutta aitaamiseen. Joku kaupunginviskaali kirjoitti hänelle lopulta ylimielisen vastauksen, mikä vain lietsoi isää toimintaan.

Isä ei kuitenkaan ehtinyt aitoja nähdä. Vuosikausien ajan kaupunki kielsi niiden rakentamisen, ja melkein yhtä pitkään isä kampanjoi niiden puolesta. Kerran hän pääsi päivän puheenaiheeksi, kun televisiohaastattelusta nousi närkästys.

–Narisevat fariseukset sanovat, että kaupunki kuuluu kaikille. Minä sanon, että hyysätkööt narkkareita omilla takapihoillaan. Me haluamme itse päättää, kuka meidän nurkilla käy.

Jalkapallokentälle talomme lähelle rakennettiin parakkeja. Sieltä alkoi tulla teinejä ja pienempiäkin lapsia meidän pihalle. Ne, jotka ehtivät, myivät asuntonsa. Toiset päättivät lähteä aidattuihin lähiöihin, vaikka talo jäi jälkeen. Ennen viimeistä luokkaa koulussa huomasin, että vanha opettajakin oli päättänyt lähteä. Kesän jälkeen en tuntenut enää ketään. Yhtä hyvin olisi voinut muuttaa uudelle paikkakunnalle.

Kivi ei homehtunut, mutta ei sitä voinut kantaa mukanaan.

Isä sairasteli viimeisinä vuosinaan niin, ...