Englanninkielinen alkuteos The Case of the Love Commandos

Copyright © 2013 by Sacred Cow Media, Ltd.

Kustantaja:
Gummerus Kustannus Oy
Helsinki

ISBN (painettu kirja) 978-951-20-9740-1
ISBN (sähkökirja) 978-951-20-9943-6







Tämä on sinulle, Ta

PROLOGI

Lemmenkommando katsoi miten musta Range Rover ajoi Agran yliopiston porteista sisään. Laxmi (tämä oli kommandon salanimi) erotti kuskin pyylevän hahmon, miehen joka piti kovasti kana-tikkasta, desi sharabista1 ja paikallisen basaarin vieraanvaraisista naisista.

Kuskin vieressä istui korsto, jolla oli gorillannenä ja väsyneen roikkuvat silmät. Hän vaikutti siltä, että jopa oman nimen kirjoittaminen tuottaisi vaikeuksia. Mutta Laxmi muisti, että korston aliarvioiminen voisi olla vaarallista. Naga, kuten korsto paikallisella kuntosalilla tunnettiin, oli voimanostomestari, ja hänen nyrkkinsä olivat lekan kokoiset.

”Tulevat sinne”, Laxmi sanoi matkapuhelimeen; linjan toisessa päässä oli vapaaehtoinen lemmenkommando Shruti, joka odotti sisällä rakennuksessa, missä kokeet olivat juuri alkamassa.

Kello oli kymmentä vaille neljä.

Kuski oli pitänyt oman osansa sopimuksesta. Seuraavaksi Laxmin pitäisi hoitaa omansa. Edellisiltainen valvontakamerakuva miehestä peuhaamassa baaritytön kanssa ei saisi sittenkään päätyä vaimon käsiin.

Hän katsoi tien toiselta puolelta, lisenssillä varustetun kylmävesikärrynsä takaa, miten kuski nousi autosta. Mies katseli vilkkaalla tiellä kumpaankin suuntaan. Hän totesi reitin selväksi ja avasi Range Roverin takaoven.

Kuvotus, jota Laxmi tunsi kuskia kohtaan, ei ollut mitään verrattuna halveksuntaan, jota hän tunsi tämän paraikaa esiin tulevaa pomoa kohtaan. Vishnu Mishra edusti kaikkea, minkä lemmenkommandot tahtoivat Intiassa muuttaa. Hän oli Pohjois-Intian puhekielellä ilmaistuna thakur, kirjaimellisesti ”lordi” – maata perinyt mies, joka ei hetkeäkään epäröinyt hyväksikäyttää kastijärjestelmää, joka edelleen tuomitsi kymmenet miljoonat alempien kastien intialaiset kurjuuteen ja orjuuteen. Hänen ulkomuotonsa oli Agran kaupungin helteestä huolimatta moitteeton, ja kaikki siinä perustui asioiden armottomaan epätasapainoon. Hänellä oli kokonainen armeija palvelijoita, jotka noudattivat hänen pienintäkin päähänpistoaan: kokkeja, siivoojia, kadunlakaisijoita, jopa henkilökohtainen parturi- ja pesuaine-wallah, joka piti hänen kyntensä kauniina, hoiti hänen ihonsa ja huhujen mukaan jopa puki hänet aamuisin. Hänellä oli omat miehet, jotka vastasivat hänen monien kaupallisten projektiensa päivittäisistä asioista. Hänen vanhin poikansa vastasi hänen poliittisen kunnianhimonsa toteuttamisesta. Ja ”Smoothy”-niminen rakastajatar takasi monena iltapäivänä, että hänen lihalliset tarpeensa tyydyttyivät Avalon Apartmentsin huoneessa 301D.

Mishralla oli jopa kolmenkymmenentuhannen alistetun vuokraviljelijän suuruinen äänipankki, jota hän piti heltymättömässä köyhyydessä ja nälässä.

Oli kuitenkin yksi tehtävä, jonka hän oli selvästikin valmis hoitamaan itse: Vishnu Mishra oli valmis tappamaan.

Kun hän nousi Range Roverista, Laxmi näki vilaukselta puoliautomaattisen aseen takin alla.

Vishnu Mishra tutkiskeli katua muutaman sekunnin ja odotti että Naga tulisi esiin auton toiselta puolelta. Sitten hän viittasi tyttärelleen, jotta tämä nousisi autosta.

Laxmi näki Tulsin nyt ensimmäisen kerran. Tyttö oli ollut edelliset kolme kuukautta lukkojen takana perheen huvilalla Agrassa, eikä hän ollut saanut pitää yhteyttä edes lähimpiin naispuolisiin ystäviinsä. Hän ei itse asiassa ollut saanut sinä aikana muita vieraita kuin mahdollisia sulhasia ja heidän perheitään, jotka kaikki oli etsinyt ”korkean tason” avioliittovälittäjä.

”Kaunis, vaatimaton, reilu ja oikean pituinen” oli Cupidon avioliittotoimiston kuvaus tytöstä. Laxmi näki, ettei puhe ollut liioittelua. Tulsilla oli helmiäismäinen iho ja tummanruskeat silmät pitkien mustien ripsien takana. Hän näytti terveeltä, poskilla oli runsaasti väriä. Hänen palvovasta hymystään ei kyennyt päättelemään, tunsiko hän tosiaan isäänsä kohtaan kaunaa.

Laxmi mietti, oliko tyttö mahtanut antaa vanhempien ja sukulaisten armottoman paineen alla periksi.

Hän tiesi että niin oli käynyt ennenkin. Tulsin poikaystävä Ram saattoi olla pehmeänruskeine silmineen komea tapaus, mutta hän oli silti ”koskematon”, dalit – ylhäisen hindun silmissä niin alhaisen ja myrkyllisen kastin edustaja, että pientäkin ruumiillista kosketusta sellaisen ihmisen kanssa pidettiin vielä jokin aika sitten saastuttavana.

Vishnu Mishra oli valmis tekemään mitä tahansa, jottei hänen tyttärensä näkisi Ramia enää koskaan. Hän oli estänyt heidän keskustelunsa ja muun viestintänsä kertakaikkisesti ja ilmoittanut nuorelle miehelle selvin sanoin, mitä tapahtuisi jos tämä yrittäisi vielä ottaa yhteyttä Tulsiin.

”Tapan sinut ensi tilaisuuden tullen, dalit-koira”, hän oli pauhannut puhelimessa.

Mutta Ram ei ollut tästä säikähtänyt. Hän oli pyytänyt lemmenkommandoilta apua. Hyväntekeväisyysjärjestö auttoi eri kasteja ja uskontoja edustavia intialaispareja pääsemään naimisiin ja asettumaan sitten aloilleen, usein salanimien turvin. Järjestön perustajat ja vapaaehtoiset olivat sitä mieltä, että sovittuihin avioliittoihin perustuva kulttuuri haittasi yhteiskunnan kehitystä ja että jos nuoret saisivat itse valita kumppaninsa – mennä naimisiin kastijaosta riippumatta ja murtaa siten entiset jaottelut kertaheitolla – niin Intiasta tulisi edistyksellisempi paikka.

Laxmi, joka oli tavannut Ramin pari viikkoa sitten, oli viehättynyt nuoresta dalitista ja tämän omistautumisesta Tulsille.

”Hänen hiuksensa tuoksuvat raat ki raanilta”, Ram oli sanonut.

Ymmärsikö Ram, miten vaikeaa ”rakkausavioliiton” solmineiden parien oli pärjätä intialaisessa yhteiskunnassa ilman vanhempien tukea? Ymmärsikö hän, että heillä olisi aivan erityisen vaikeaa, koska Tulsi oli thakur-perheestä ja hän itse oli dalit? Ehkä ei. ”Ilman nuppuja elämässä ei ole kevättä”, Ram sanoi runoilija Ghalibia siteeraten. Ram kuulosti naiivilta, mutta Laxmi oli siitä huolimatta valmis vaarantamaan henkensä hontelon, rakastuneen opiskelijan takia.

Ja voisiko lemmenkommandoilla olla iskulleen parempaa paikkaa kuin Agra, maailman suurimman rakkaudenmonumentin Taj Mahalin koti?

Koko suunnitelma riippui nyt siitä, pysyisikö Tulsi uskollisena tunteilleen – ja olisiko hän kyllin urhea.

Mikäli Tulsi halusi välttää sovitun avioliiton Sopusointutilojen hääkeskuksessa viikon kuluttua, hänen olisi ehdottomasti oltava kyllin urhea. Tämä tilaisuus oli hänen ainoa pakomahdollisuutensa, sillä hänen loppukokeensa oli se ainoa sovittu tilaisuus, jonne Vishnu Mishra hänet päästäisi.

”Menossa sisään”, Laxmi raportoi Shrutille. ”Ole valmiina.”

Vishnu Mishra johdatti Tulsin opiskelijaporukoiden ohi koesaliin. Naga tuli muutaman askeleen perässä. Hormoneilla kasvatetut lihakset varmistivat, että hän liikkui kuin lännenelokuvan sankari, haara-asennossa ja kädet jäykkinä roikkuen.

Kuski sen sijaan pysähtyi kylmävesikärrylle ja pyysi lasillisen nimboo pania. Hän hulautti sen nopeasti alas kurkustaan niin että osa nesteestä valui sänkiselle leualle – ja silmäili samalla Laxmia, joka esitti kauppiasta.

”Tahdotko olla Radha minun Krishnalleni?” mies sanoi säädyttömästi hymyillen.

Laxmi ei piitannut, ja mies nakkasi pari kolikkoa kärryihin ennen kuin palasi Range Roveriinsa.

Laxmin puhelin värähti hetken päästä tekstiviestin merkiksi. ”Isä on täällä!” siinä luki.

Laxmi kirosi hiljaa. Vishnu Mishra oli mennyt sisään koesaliin. Hän oli selvästikin sopinut asiasta valvojan kanssa – ja rahaa oli varmaan siirtynyt kädestä toiseen.

”Pysy suunnitelmassa”, hän viestitti takaisin ennen kuin pani kypärän päähän, hyppäsi skootterinsa selkään ja käynnisti moottorin.

Hän ylitti tien, kääntyi jalkakäytävälle ja ajoi pitkin koulurakennuksen vieressä menevää kujaa. Kujalla oli paljon irrallisia betoninpaloja ja koirankakkaa. Laxmi pysäytti naistenvessan ikkunan alle.

Hän sai hetken päästä toisen tekstiviestin, jossa vahvistettiin että Tulsille oli annettu Ramin viesti, jossa Ram pyysi Tulsia pakenemaan kanssaan.

Nyt Laxmi ei voinut kuin odottaa – ja toivoa parasta.

Kului 45 minuuttia. Laxmi alkoi jo menettää toivoaan, mutta sitten ikkunankarmille ilmaantuivat maalatut sormenkynnet.

Sen jälkeen näkyviin tulivat ahdistuneet ruskeat silmät. Se oli Tulsi.

”Oletko sinä Ramin puolella?” hän kuiskasi.

”Olen, vien sinut hänen luokseen!” Laxmi vastasi.

Lemmenkommandot olivat aiemmin aamulla tuoneet kujalle bambutikapuut. Hän nosti ne ja pani nojaamaan seinää vasten.

”En ole varma pääsenkö!” Tulsi sanoi alas katsoessaan.

”Sinua aletaan kohta kaivata. Äkkiä nyt!”

Nuori nainen sai kyynärpään karmille vasta parin yrityksen jälkeen. Toinen tuli perässä. Sitten jalka.

”No niin, voiton puolella ollaan!”

Juuri silloin vessasta kuului kumahdus – ovi paiskautui seinään. Miehen ääni huusi: ”Mitä helvettiä? Alas sieltä!”

Mies tarttui Tulsia jalasta ja yritti kiskoa tämän takaisin sisään, mutta Tulsi potki vastaan. ”Ei, isä! Anna olla! Päästä irti!”

Laxmi kuuli toisenkin kumahduksen – Vishnu Mishra rojahti vasten vessakoppia – ja äkkiä Tulsi oli vapaa ja kapusi ulos ikkunasta.

Hän pääsi hetkessä alas asti, ja Laxmi kaatoi tikapuut. Mishra kirosi naiskaksikon perään ankarasti, kun he kapusivat skootterin kyytiin ja kiitivät roskia väistellen pitkin kujaa.

Kun he tulivat koulurakennuksen eteen, siellä oli joukko opiskelijoita, jotka osoittivat mieltään köyhyyttä vastaan, hihkuivat iskulauseita ja pitelivät plakaatteja joissa luki: JOS ANNAN HYVÄNTEKEVÄISYYTEEN, MINUA KUTSUTAAN PYHIMYKSEKSI, JOS PUHUN KÖYHYYDESTÄ, MINUA KUTSUTAAN KOMMUNISTIKSI!

Laxmi tööttäsi torvea, viittilöi opiskelijoita syrjään ja ajoi heidän välistään.

Hän näki sivusilmällä, miten Naga syöksyi ulos koulurakennuksen ovista. Hän puski väkijoukkoon ja kaatoi kolme tai neljä opiskelijaa. ”Seis!”

Naga olisi saanut Laxmin kiinni, ellei tämän kollega Sanjoy, kolmas vapaaehtoinen lemmenkommando, olisi ollut opiskelijoiden keskellä.

Sanjoy marssi eteenpäin pippurisumutin valmiina ja suihkutti sillä suoraan korstoa kasvoihin.

Naga hätkähti, ulvoi kuin haavoitettu eläin, kohotti kädet kasvoille ja horjahteli pois. Sen jälkeen Sanjoy kapusi skootterin perään ja hän, Tulsi ja Laxmi kiitivät kohti pääporttia.

Vishnu Mishra juoksi heidän takanaan keskelle tietä. Hänellä oli revolveri kädessä, ja hän viittilöi ankarasti kuskille, jotta tämä käynnistäisi moottorin. Mutta mies nukkui sikeästi Range Roverin ratin takana. Tainnutuspilleri, jonka Laxmi oli sujauttanut nimboo paniin, toimi erinomaisesti.

Kolmikko alitti Agran linnakkeen punaiset hiekkakivivallit ja ylitti sitten Yamunajoen laiskasti virtaavat saastuneet vedet. He näkivät sillan rautakannattimien välistä vilauksen Taj Mahalin kimaltavan valkoisesta marmorista ennen kuin ajoivat likaisten kujien labyrinttiin, joka oli ahdas ja vilkas kuin muurahaiskeko. Heidän editseen viuhui rautakauppiaita, jalokiviseppiä, kuivahedelmien myyjiä ja tupakka-paanin kaupustelijoita sekä kevyitä rakennuksia, joissa työskenteli seppiä, painajia ja pahvinkierrättäjiä – näkymät vilistivät hurjaa vauhtia heidän silmiensä edessä kuin sarjakuvan ruudut viktoriaanisessa zoetroopissa. Moottoripyörät ja kolmipyöräiset ajoneuvot koettivat päästä eteenpäin jalankulkijoiden, lehmien ja vuohien seassa. Lapset pyörittivät metallisia polkupyörän renkaita kepeillä. Vesipumpulla oli miehiä alushoususillaan saippuoimassa itseään.

Tulsi kesti viemärijätösten, dieselkatkujen ja kuoppien löyhkät valittamatta. Vasta kun he saapuivat kaupungin laidalle, missä talot täplittivät riisipeltoja, hän hihkaisi: ”Mihin me menemme? Missä Ram?”

Vastaus oli huomiota herättämätön punatiilitalo, joka toimi lemmenkommandojen turvapaikkana.

”Ihme että päästiin karkuun!” Tulsi hihkaisi noustessaan skootterin kyydistä sekä pelosta että innosta täristen. ”Voi luoja, en tiedä miten teitä kiittäisin!”

Laxmi ei vastannut. Hänen huomionsa oli keskittynyt rakennuksen ulko-oveen. Se roikkui hajonneena saranoiltaan.

”Onko Ram tuolla? Voinko tavata hänet?” Tulsi kysyi.

”Pidä hänet tässä”, Laxmi sanoi Sanjoylle astuessaan lähemmäs tutkimaan.

Hän työnsi oven syrjään ja näki sen takaisella käytävällä hajonneen kukkaruukun. Huoneessa, jossa Ram oli ollut, näkyi kamppailun jälkiä. Ramin uudet mustat kengät, jotka oli ostettu tulevia häitä silmällä pitäen, oli heitetty kohti sisään tunkeutuneita henkilöitä. Betonilattialla oli muutama veripisara.

Laxmi tutki lopputalon peläten löytävänsä ruumiin, mutta missään ei ollut ketään.

Vishnu Mishran miehet olivat jotenkin – luoja yksin tietää miten – onnistuneet lopulta jäljittämään Ramin. He olivat odottaneet, kunnes poika oli yksin, ja napanneet hänet sitten. Se oli varmasti ainoa mahdollinen selitys.

Laxmi meni ulos kertomaan huonot uutiset Tulsille.

Tulsin ilme synkkeni, ja hän karahti kalpeaksi. ”Isä tappaa hänet!” hän parahti. ”Voi luoja! Minun on pakko puhua isän kanssa!”

Laxmi ojensi nuorelle naiselle puhelimensa.

Tulsin kädet tärisivät, mutta hän sai kuitenkin soitettua. ”Vastaa nyt, isä. Vastaa, vastaa, vastaa”, hän toisteli.

Laxmi pani päänsä lähelle puhelinta voidakseen kuunnella keskustelua.

Puhelimeen vastasi tyly miesääni. ”Niin?”

Tulsin vastaus oli jäädä kurkkuun. ”Isää... Olen... todella... pahoillani...” hän nyyhkytti.

”Missä olet, beta?”

”Älä satuta häntä. Ihan totta.”

”Satuta ketä?”

Tulsilta pääsi pari pitkää, rajua nyyhkäisyä. ”Raaamia!” hän ulvoi. ”Rakastan häntä niin kovasti!”

”Kuule, minä en ymmärrä mistä sinä puhut. Mutta nyt tulen hakemaan sinut. Kerro missä olet. En ole vihainen. Äiti ja minä haluamme sinut kotiin – siinä kaikki.”

Tulsi pyyhki poskiaan ja sai koottua itsensä. ”Anna kun puhun ensin Ramin kanssa”, hän sanoi. ”Haluan tietää että hän on kunnossa. Päästä hänet niin tulen kotiin. Isä, en anna ikinä anteeksi jos hänelle sattuu jotain.”

”Kuuntelehan nyt, beta. Minä en tiedä missä hän on. Enkä myöskään välitä. Kannan huolta vain sinun tulevaisuudestasi. Kerro nyt heti ihan tarkkaan missä olet.”

”Valehtelet. Hän ei ole täällä.”

”Missä on täällä? Kerro! Minä olen sinun isäsi!”

Laxmi nappasi puhelimen ja katkaisi puhelun.

Hän ja Tulsi tuijottivat toisiaan hämmennys ja epäusko kasvoillaan.

”Mitä hän sanoi?” kysyi Sanjoy, joka vaikutti yhtä häkeltyneeltä.

”Sanoi ettei Ram ole hänellä”, Laxmi totesi.

”Uskotko?”

”Hän tuntui olevan ihan tosissaan”, Tulsi totesi.

Yksi naapureista, jonka talo oli parinsadan metrin päässä, sattui polkemaan pyörällään ohi. Laxmi kysyi, oliko hän nähnyt mitään.

”Täällä kävi musta katumaasturi, jossa oli tummennetut ikkunat.”

”Näitkö keitä siinä oli?”

”Siitä tuli kaksi miestä.”

”Miltä he näyttivät?”

”Olin liian kaukana.”

”Näitkö että joku olisi lähtenyt heidän matkaansa?”

”Nuori mies taisi lähteä. He raahasivat hänet talosta.”

Laxmi kiitti naapuria ja kiiruhti takaisin taloon hakemaan laukkunsa. Ulos tullessaan hän näki Tulsin parkuvan.

”Minun pitäisi palata kotiin. Sillä tavalla ketään ei satuteta”, hän sanoi surunsa kourissa vaikertaen.

”Se ei taida olla oikea ratkaisu”, Laxmi sanoi yrittäen samalla lohduttaa. ”Kuuntelehan nyt: minä lupaan että me selvitämme tämän pohjia myöten. Voi hyvin olla että Ramin vei joku, joka toivoo saavansa isältäsi palkkion. Minulla on ystävä joka voi auttaa – yksityisetsivä. Mutta tässä vaiheessa meidän pitää hoitaa sinut turvaan. Sinun pitää luottaa minuun. Luotatko?”

Tulsi mietti hetken ja nyökkäsi sitten. He nousivat jälleen skootterin kyytiin.

”Meidän pitää hajaantua”, Laxmi sanoi Sanjoylle. ”Tavataan kolmen tunnin päästä bussiasemalla. Varmista ettei sinua seurata – ja vaihda matkapuhelimen kortti.”

Hän nakkasi omansa viemäriin ja suuntasi sitten takaisin läpi Agran esikaupunkien, jotka olivat vasta äskettäin alkaneet levittäytyä ja laajentua.

Kunhan Tulsi olisi turvassa, hän soittaisi toisesta numerosta Vish Purille.

Miehen oli määrä lähteä pyhiinvaellukselle perheensä kanssa, mutta se ei estäisi mitään. Yksityisetsivä nimittäin inhosi lomailua.

Olisi sen sijaan hankalaa selittää, mitä Laxmi eli Kasvovoide, kuten Puri häntä kutsui, oli tehnyt Agrassa, kun hän oli väittänyt viettävänsä vapaata Goalla aurinkoa ottaen.


1 Ks. Sanasto, s. 367

YKSI

Kuukausi oli ollut hiljainen – sikäli kuin kuukausi nyt saattoi olla hiljainen 1,2 miljardin ihmisen valtiossa.

Khannat olivat soittaneet kesäkuun alussa epätoivoisina. Pari oli saapunut uuteen asuntoonsa Ecotech Parkissa (NOIDA:n alueen Jakso 7:ssä), ja vaikka heidän astrologinsa oli luonnehtinut päivää erityisen suotuisaksi, he saivat huomata että toinen perhe yritti paraikaa muuttaa samaan taloon. Vish Purin tehtäväksi jäi jäljittää kiero kiinteistönvälittäjä, jonka hän löysikin Koillis-Delhin uumenista.

Seuraavaksi julkkiskokki Inder Kapoor oli palkannut Mitä yksityisimmät etsivät Oy:n selvittämään, kuka oli murtautunut hänen tietokoneelleen ja kähveltänyt hänen äitinsä kuuluisan minttu-chilimarinadireseptin. Löydettyään syyllisen Puri sai palkkioksi useita annoksia kotitekoista papri chaatia, johon oli siroteltu jogurttia ja tamarindichutneyta, jota puolestaan oli terästetty granaattiomenalla, mustalla suolalla ja tismalleen oikealla annoksella uskomattoman tulista korianteri-chilikastiketta.

”Mikäli tarvitsette vielä palveluksiani, olen käytettävissänne sekä päivin että öin”, Puri sanoi Kapoorille syötyään viimeisenkin murusen.

Hän oli edellisviikolla toiminut lähettinä herra ja rouva Pathakille ja saanut heidän rakkaan Rogerinsa sieppaajilta takaisin. Hän ei saattanut käsittää, että pari oli ollut valmis maksamaan viiden lakhin edestä rupioita. Summa oli uskomattoman suuri – enemmän kuin keskivertotyöläinen ansaitsi kymmenessä vuodessa. Mutta mikä vielä järkyttävämpää (”kertakaikkisen ällistyttävää”, kuten Puri itse asian muotoili), rouva väitti olleensa valmis maksamaan vaikka kymmenen kertaa enemmänkin nähtyään ”traumatisoivan” sieppausvideon, jossa hänen lemmikkiään ”kidutettiin” – hurttaparka kun joutui makoilemaan silkkityynyn sijaan likaisella betonilattialla.

Yksityisetsivä melkein toivoi, ettei olisi vaivautunut viemään rahoja. Hän oli nauttinut ajatuksesta, että sieppaajaryhmä olisi tosiaan toteuttanut uhkauksensa syödä koko Roger. Sen sieppaajat olisivat myös tehneet, sillä he olivat kotoisin Nagalandista, jossa mopsikebabia pidettiin herkkuna. Mutta koska Puri oli ”sanansa mittainen mies, ja suoraselkäinen myös”, hän oli – uskollisten apureidensa avulla – napannut konnat käyttämällä syöttinä pikkuruista pinseriä.

Kesäkuu oli tuonut mukanaan myös muutaman perin tavanomaisen avioliittojutun – vaikkakin Intian hääteollisuus oli lähtenyt viettämään omaa kuherruskuukauttaan, kun monsuunin aika oli jo lähellä.

Sitten oli vielä Jainien jalokiviryöstö.

Puri oli napannut varkaat. Alle seitsemän tuntia sen jälkeen kun sai puhelun asiakkaaltaan, Hindustanin ensimmäiseltä kansalliselta vakuutusyhtiöltä.

”Nämä hölmöt jättivät niin paljon johtolankoja, että tämähän on kuin muruvanan seuraamista keksipurkille”, Puri ilmoitti tuolloin varmana, että oli tehnyt jonkin lajin ennätyksen.

Mutta sen jälkeen vastaan oli tullut eräänlainen tiilimuurin tapainen.

Jainien miljoonien dollareiden arvoiselta Delhin-huvilalta oli viety 2,5 croren edestä koruja, ja Puri oli löytänyt vain kahdet korvakorut, neljä rannerengasta ja muutaman satatuhatta rupiaa käteistä.

Delhin poliisipäällikkö oli suorastaan voitonriemuinen kertoessaan lehdistölle, ettei ”amatöörien” pitäisi lähteä tällaisia tapauksia selvittämään. Mutta päällikkö ei menestynyt itse yhtään paremmin vaan päätyi pian hämmästyttävään johtopäätökseen, että rikollisjoukko oli kätkenyt aarteensa salaiseen paikkaan, joka sijaitsi Jainien palatsinkaltaisen kodin ja oman piilopaikkansa välissä.

Epätoivoinen päällikkö oli sen jälkeen turvautunut ”narkoanalyysiin”. Se oli Intian perustuslain mukaan rikkomus yksilön oikeuksia vastaan (ja kansainvälisen lain mukaan kidutusta). Siinä ruiskutettiin epäiltyyn totuusseerumia ja tarkkailtiin sen jälkeen hänen aivojaan.

Tulokset olivat korkeintaan koomiset. Jengiläiset, jotka kikattivat aineen vaikutuksen alaisina ”todistaessaan”, kertoivat kuulustelijoilleen, että nämä voisivat löytää jalokivet monista eri paikoista. Niistä mainittakoon Mount Everestin huippu ja poliisipäällikön henkilökohtainen pakoputki. Selvin päin he kuitenkin kiistivät tiukasti vieneensä mitään muuta kuin korvakorut, rannerenkaat ja käteisen.

”Eihän siellä kassakaapissa muuta ollut!” johtaja intti.

Puri oli seuraavien kolmen viikon aikana kuulustellut jokaista, jolla oli ollut pääsy taloon. Hän oli myös pannut Pohjois-Intian jokaisen varastetun tavaran kätkijän ja kähvellettyjen jalokivien kauppiaan ”skannattavaksi” siltä varalta, että lasti oli päätynyt heille. Mutta turhaan.

”Minun sormieni välistä on pitkän ja loistokkaan urani aikana livahtanut vain yksi juttu, eikä sekään ollut omaa syytäni”, Puri painotti sihteerilleen Elizabeth Ranille istuessaan lauantaiaamuna toimistossaan Khan Marketilla.

Jainien jalokiviryöstön kansio oli pöydällä hänen edessään. Sanat tapaus menestyksekkäästi hoidettu ja päätetty, jotka hän oli halunnut leimata siihen yksiselitteisen paksuin kirjaimin, herättivät huomiota poissaolollaan.

”Jopa kaikkein harvinaislaatuisimmassa timantissa on puutteita”, hän lisäsi. ”Mutta mitä Vish Purin toimintaan tulee, ennen tätä päivää niitä ei ole löytynyt yhtäkään.”

Elizabeth Rani oli tuonut hänelle uuden kupillisen masala chaita mutta joutunut huomaamaan, että edellinenkin oli pöydällä koskemattomana suosikki-kookoskeksien vieressä. Sellainen oli ennenkuulumatonta. Virvokkeet katosivat yleensä hetkessä. Tilanne oli varmasti vakava, Rani mietti.

”Jalokivien löytyminen on takuulla vain ajan kysymys”, hän sanoi tapansa mukaan kannustavana. ”Eihän tässä ole mennyt kuin muutama viikko. Ei kukaan pysty välttelemään etsivää loputtomasti.”

”Tuo on totta, rouva Rani, tuo on totta. Edes Jagga, yksi Intian pahimmista rikollisista tähän asti, ei päässyt livahtamaan verkosta.”

Puri silmäili voimattoman oloisena toimistoaan ja jäi katselemaan kuvaa edesmenneestä isästään Om Chander Purista, joka oli työskennellyt Delhin poliisissa. Vieressä oli kuva yksityisetsivien suojeluspyhimyksestä, miehestä jonka pelkkä nimi toi mieleen viekkauden ja oveluuden – kyseessä oli poliittinen nero Chanakya.

Toimiston ikkunan ulkopuolelta kuului lepattelua ja kujerrusta, kun kyyhkynen laskeutui ilmastointilaitteen päälle. Yksityisetsivän huomio kiinnittyi linnun takana tummuvaan taivaaseen. Puhuri keräsi paraikaa voimia. Se sopi täydellisesti hänen mielialaansa.

”Rouva Rani, meillä ei ole mitään syytä olla näkemättä elefanttia huoneen keskellä: tämä tapaus on mennyt päin seiniä”, hän sanoi. ”Minulla ei ole hallussani johtolangan säiettäkään, ja herra Rajesh Hindustanin ensimmäisestä kansallisesta vakuutusyhtiöstä alkaa huolestua – hyvällä syyllä. En tiedä mitä minun pitäisi hänelle sanoa.”

”Kävitkö talolla taas tänä aamuna?”

”Tulin sieltä vasta äsken. Tein työntekijöille jatkokuulusteluja. Kuten sinäkin niin hyvin tiedät, olen ollut alusta lähtien täysin varma, että jutussa oli mukana sisäpiirin mies tai nainen. Joku opasti ryöstäjiä – se on aivan selvää.”

”Ehkäpä hän oli yksi Jainin perheen jäsenistä?”

Puri huokaisi tuskastuneesti. ”Rouva Rani, minä luonnollisesti mietin tuota mahdollisuutta jokunen päivä takaperin. Mutta totesin ettei yksikään heistä osallistunut rikokseen.”

”Selvä, herra.”

Rouva Rani vilkaisi kelloa. Se oli melkein kuusi. Purin oli määrä lähteä rautatieasemalle viidentoista minuutin päästä. Rani alkoi huolestua, että Puri viivytteli tahallaan.

”Pitäisikö soittaa kuskille?” hän kysyi.

Puri ei tuntunut noteeraavan koko kysymystä. Katse pysyi tiukasti Jainien jalokiviryöstön kansiossa.

”Kuka ihme toimitti roistoille sisäpiiritietoa? Se on se olennaisin kysymys”, hän sanoi puoliksi itsekseen.

”Hyvä herra, miten auto?” Elizabeth Rani sanoi.

Puri kohotti häkeltyneen oloisena katseensa.

”Rouva on varmaan jo asemalla”, Rani totesi.

Hän tarkoitti ”rouvalla” Purin vaimoa, Rumpia.

Yksityisetsivä vastasi kysymykseen puolittaisella olkapäiden kohautuksella, kuin lapsi joka ei halua ottaa lääkettä. ”Jotenkin tuntuu etten minä voi lähteä minnekään. Sehän on oikeastaan mahdotonta, kun tämä tapauskin on kesken. Jos Hindustanin ensimmäisen kansallisen vakuutusyhtiön herra Ranesh sattuisi saamaan lähtöni tietoonsa, maineeni olisi mennyttä”, hän sanoi.

Juuri sitä Elizabeth Rani oli pelännyt. Puri oli luonteeltaan työnarkomaani ja inhosi lomia. Rani oli työskennellyt Mitä yksityisimmät etsivät Oy:n palveluksessa yli kaksikymmentä vuotta, ja Puri ja Rumpi olivat pitäneet sinä aikana vain jokusen yhteisen loman – joihin niihinkin oli väistämättä liittynyt työntekoa.

Ajatellaan vaikka sitä neljän kuukauden takaista Bangaloren-matkaa. Se oli tehty samaan aikaan kun siellä pidettiin digitaalista rikostutkimusta ja nettirikollisuutta käsittelevä kansainvälinen kongressi. Puri ei ollut viettänyt sen jälkeen yhtäkään päivää kotona.

Lyhyt hengähdystauko tekisi todella hyvää. Liikunta myös – perheen oli määrä tehdä pyhiinvaellusmatka Trikutavuoren huipulle, missä sijaitsi suosittu Vaishno Devin pyhättö; kunnon kävely olisi Purille loistojuttu.

Elizabeth Ranilla oli sitä paitsi omiakin suunnitelmia. Seuraava päivä oli sunnuntai, joten hän olisi kotona isänsä kanssa. Mutta hänelle oli luvattu maanantai ja tiistai vapaata, ja hän oli sopinut vievänsä sukulaislapset elokuviin Select Citywalkin kauppakeskukseen. Hän halusi myös lähteä ostoksille Lajpat Nagariin, käydä laitattamassa ripsensä ja mennä teelle lapsuudenystävänsä Chintun kanssa.

Miten Puri olisi parasta hoitaa?

Kovistelu ei ollut Ranille luontevaa. Eikä riiteleminen johtaisi mihinkään. Jos hän pyrkisi vetoamaan Purin lomantarpeeseen, vastauksena olisi leipääntynyt lohkaisu tyyliin: ”Rouva Rani, ihminen ei syntynyt olemaan jouten.”

Tarvittiin siis hienovaraisempaa lähestymistapaa. Pomo kärsi useimpien miesten tapaan ankarasta epäonnistumisen pelosta. Jos rouva Rani kykenisi vakuuttamaan pomolleen, että ratkaisemattomassa tapauksessa oli kaikki hyvin, hän saattaisi onnistua. Pieni egon paapominen ei myöskään olisi pahitteeksi.

”Hyvä herra, olet itsellesi jokusen lepopäivän velkaa”, Elizabeth Rani sanoi.

”Ja minkähän takia?”

”Teet joka päivä niin kovia uhrauksia, autat kaikenlaisia ihmisiä. Kaikki epäilemättä ymmärtävät, jos olet tovin poissa.”

”Mitäs sitten tehdään, jos joku niistä kaikenlaisista sattuu tarvitsemaan minua? Mitä tehdään? Siinä voi olla ihmishenkiä vaarassa.”

”Se on tietenkin mahdollista”, rouva Rani myönsi. ”Niin voi käydä milloin vain ilman minkäänlaista varoitusta.”

”Rikollisuus ei tunne rajoja, eikä se myöskään välitä siitä, onko päivä vai yö, rouva Rani.”

”Mutta eiväthän ihmiset tarvitse arvokasta apuasi ainoastaan täällä Delhissä. Kuka sen tietää, mitä pyhiinvaelluksen aikana voi tapahtua? Mitä jos karmasi on olla siellä, pyhiinvaelluksella?”

Puri halveksi astrologiaa ja kaikenlaista tähtiin tiirailua, luonnehti koko touhua usein yhteiskunnalliseksi riesaksi, joka vaivasi hänen maanmiehiään ja -naisiaan. Hän ei kuitenkaan ollut itsekään täysin immuuni taikauskoiselle ajattelulle. Eikä hän myöskään kyennyt olemaan mieltämättä itseään auringoksi, jota muu aurinkokunta vuorostaan kiersi.

”Totta puhut, rouva Rani, totta puhut”, hän lausahti. ”Kukapa sen tietää, mitä Jumalalla on varattuna meistä itse kullekin?”

Hän oli hetken hiljaa mietteissään ja lisäsi sitten: ”Täytyy luonnollisesti muistaa myös velvollisuus perhettä kohtaan. Muut odottavat, että johdan heitä pyhiinvaellukselle.”

Elizabeth Rani muistutti, että hänen johtava apulaisensa Loisteputki puuhasi myös ahkerasti Jainien jalokiviryöstön parissa. Loisteputki troolasi poikineen paraikaa koko alamaailmaa koettaen löytää vihjeitä kadonneiden aarteiden olinpaikasta. ”Ei tämä tapaus siis paikallaan polje”, Rani lisäsi.

Purin ilme alkoi kirkastua. ”No ei kai muutamasta päivästä voi vahinkoa olla”, hän sanoi. ”Ja onhan se pyhiinvaellus sentään. Siitä saa siunauksia. Ehkäpä jumalatar tarjoaa minulle opastusta.”

”Etäisyys auttaa myös näkemään asiat uudessa valossa.”

”Noin minäkin ajattelin, ihan tismalleen, rouva Rani.”

Hän poimi kansion, pani sen kaappiin ja joi toisen, vielä lämpimän chai-kupillisen. ”Jos nyt rehellisiä ja suoria ollaan, niin olin jo päättänyt mennä”, hän sanoi uskoutuvalla äänensävyllä. ”Halusin vain vähän kiusoitella.”

Hän pakkasi seuraavat viisi minuuttia vauhkonpuoleisesti ja hihkui sihteerilleen muistutuksia, että se ja se asia piti hoitaa hänen poissa ollessaan.

”Varmista että Ovistoppari kiillottaa ovikyltin joka ikinen päivä.” ”Katsokin ettei hän tuhlaa maitoa.” ”Henkilökohtaisista tavaroistani pitää myös pyyhkiä pölyt.”

Elizabeth Rani huomasi Purin panevan laukkuunsa myös pistoolin ja ammuksia. Se oli epätavallista – Puri aseistautui harvoin – mutta toisaalta hän oli kyllä saanut äskettäin vihjeen että huijari Bagga Singh, joka oli luvannut ”hoidella” Purin, oli palannut Delhiin.

”Minuun saa yhteyden päivin ja öin, kellon ympäri, satoi tai paistoi”, hän sanoi pysähtyessään ovelle. ”Jos ryöstöasiassa tapahtuu jotain, haluan tietää viipymättä.”

Elizabeth Rani katsoi, kuinka Puri käveli alas portaita ja katosi Khan Marketin Middle Lanelle.

Hän sulki oven, palasi työpöytänsä ääreen, nojasi rennosti taaksepäin tuolillaan ja nautiskeli hiljaisuudesta. Vaikka hän halusi lähteä mahdollisimman pian ja ostaa torilta Safeda-mangoja (kausi oli melkein lopussa, eikä uusia tulisi kymmeneen kuukauteen), hän kyllä tiesi mikä oli homman nimi. Pomo soittaisi ollessaan matkalla asemalle ja muistuttaisi häntä jonkin jo mainitun tehtävän h...