KUNINKAAN TAHTO

Keskilinnan ritarit, osa 3

J.S. Meresmaa

J.S. Meresmaa

Mifonki-sarja:

Mifongin perintö

Mifongin aika

Mifongin mahti

Mifongin kätkemä (syksy 2015)

Keskilinnan ritarit -sarja:

Aseenkantajan kunnia

Ritarin ansio

Kuninkaan tahto

2015

Kansi: J.S. Meresmaa

Taitto: Hanna Matilainen

ISBN: 978-952-6642-30-7 (ePub)

Vala

Luku 1.

Jehrem

Hetken harkitsin, etten menisi.

Keskilinnan kellotorninaukio pullisteli väkeä. Taivas ei tiennyt laskisiko päällemme sadetta vai auringonpaistetta, ja napakka tuuli toi ryöpsähdyksiä ruokakojujen mausteisista antimista. Siinä oli jotain irvokasta, kuinka kerkeästi kaupustelijat pystyttivät kojunsa aukion laidalle ja millaista ruokahalua heidän asiakkaansa osoittivat.

Tänään ei ollut juhlapäivä. Tänään aukiolle ei keräännytty suurmarkkinoiden vuoksi. Tänään päättyisi ritarikunnan vanhimman, Hoer Ajondasin, elämä. Ihmiset olivat tulleet katsomaan, miltä näytti kunniansa menettäneen ritarin kuolema. He halusivat nähdä, kuinka valta viedään valtaapitäviltä; kuinka kuninkaan mahti ja kuolema kohtasivat jokaisen meistä säädystä välittämättä.

Hoer oli ollut ystäväni. Hän oli ollut minulle miltei kuin toinen isä sen jälkeen, kun omani oli kuollut. Ja huolimatta siitä — tai kenties juuri siksi — mitä reilun viikon takaiset tapahtumat olivat paljastaneet hänen luonteestaan ja isäni kuolemaan johtaneista tapahtumista, en olisi halunnut nähdä Hoeria kaulakiikussa.

Vaihtoehtoni olivat kuitenkin vähissä. Minut oli kutsuttu liittymään kuninkaankaartin joukkoihin seuraamaan tuomion täytäntöönpanoa. Kutsu oli verhottu käsky, ja sen ehdottomuus vihjasi, että osalleni oli suunniteltu muutakin.

Äkillinen koiran rähinä sai minut katsomaan sivulleni. Bernir Benderesin väisti rakkia, kun hän luovi tietään joukkojen läpi. Hän oli epäilemättä menossa samaan suuntaan kuin minäkin, kohti hirttolavan viereen pystytettyä väliaikaista rakennelmaa, jossa ritarikunnan arvostetuimpien jäsenten ja kuninkaankaartin terävimmän kärjen oli tarkoitus seurata entisen toverinsa viimeistä tuomiota.

Bernir ei näyttänyt enää niin kirjavalta kasvoistaan kuin viikko sitten, eikä hänen keinuva kulkunsa kielinyt murretuista kylkiluista, joista tiesin hänen kärsivän. Mustelmat olivat lähestulkoon parantuneet, mutta ilme kertoi hänen olevan yhtä haluton kuin minäkin liittymään töllistelijöiden seuraan. Hän huomasi minut ja nyökkäsimme toisillemme. Pysähdyin odottamaan. Vieressäni seisova nainen haisi voimakkaasti maidolta ja sipulilta. Lapsi itkeä vänisi hänen sylissään. Aurinko läikähti häikäisevänä esiin pilvien takaa.

"Olisi pitänyt tajuta tulla aikaisemmin", Bernir totesi väkijoukon puristuksessa. Hän kuulosti vaisulta, ja arvasin hänenkin toivovan, että päivä olisi pian ohi.

"Keskilinnalaiset ovat verenhimoista väkeä", sanoin.

"En tiedä verestä, mutta tällaisia kohuja he rakastavat. Jos ne liittyvät ritareihin, sen parempi."

Jatkoimme matkaamme peräkanaa. Pilvet olivat jälleen ahmaisseet auringon ja äkillinen tuulenpuuska pyyhkäisi aukiota.

Kuningas ei ollut vielä tullut. Katsoin kellotornia, jonka mukaan aukio oli nimetty. Valkoiseksi rapattu tapuli kurotteli taivasta kohti. Nousimme vastakyhätyt puiset raput katsomoon kaltaistemme joukkoon. Värikkäät viirit heilahtelivat tuulessa. Niiden liike ja kirkkaus siristyttivät silmiäni. Uudenkarhea juhlasotisopa tuntui vieraalta päällä. Pian Hoer talutettaisiin paikalle. Kunpa he olisivat rakentaneet katsomon kauemmaksi lavasta.

"Piruparka", Bernir mutisi puoliääneen ja kaivoi rintataskustaan litteän pullon. Haistoin käpyviinan lemahduksen, kun hän ryyppäsi pullosta. Hän tarjosi minullekin, enkä kieltäytynyt. Mikä tahansa keino saada hermoni turrutettua oli tervetullut, ja myöhemmin aioin vetää pääni täyteen unohdusta tavoitellen. Tässä päivässä ei ollut mitään, minkä olisin halunnut muistaa. Ojensin pullon hänelle takaisin.

"Olet jalompi mies kuin minä", sanoin. "Tunnet sääliä pahoinpitelijääsi kohtaan." Itse en tiennyt mitä tunsin. Hoerin petos oli kuolettanut osan minua ja pilannut lukuisia muistoja lapsuudestani.

Bernir sulki korkin ja työnsi pullon taskuunsa. "Sääli on väärä sana. Hirttokuolemaa en toivoisi kupasta kärsivälle kuninkaanhäpäisijälle, saati sitten Hoer Ajondasille. Hän oli sentään entinen kunnian mies, joka eksyi oikeuden polulta."

"Ja sinä paljastit hänen väärät tekonsa." Kuninkaan metsästysmajan veritekojen jälkimainingeissa Berniristä oli leivottu sankari niin hovin kuin kansankin silmissä. Vain paikalla olleet tiesivät tapahtumien todellisen kulun. Delviläisten tuttaviemme osuus oli vaiettu tyystin — Samira kuulemma oli alun alkaenkin ollut syy, miksi Bernir oli sotkeutunut juttuun mukaan — ja he olivat lähteneet kotimatkalle vähin äänin kauan ennen kuin kuninkaan joukot saivat vihiä tapahtuneesta. Minä ja Konnokin olimme saaneet hieman erilaiset, vaatimattomammat roolit. Niin oli hyvä. Mitä vähemmän valokiilaa koko tapaukselle, sen parempi. Minulta eivät olleet jääneet huomiotta silmäykset ja kuiskutukset, jotka Berniriä tätä nykyä seurasivat. Ihailua, kunnioitusta ja uteliaisuutta. Hetkeäkään hän ei saanut olla rauhassa, jos eksyi kievariin tai ritarisaliin. Moni mies olisi antanut sellaisen arvostuksen nostaa jalat maasta, mutta Bernir oli tehty niin painavasta aineesta, että hän pysyi tukevasti maan kamaralla. Sitä oli pakko arvostaa, vaikka muutoin mies kävikin hermoilleni puhtoisuudellaan.

"Tiedän kyllä niin sanotun sankariuteni laadun", Bernir tuhahti. "Kaikki me olemme tehneet tunnolle käyviä tekoja tilanteissa, joihin emme olisi koskaan kuvitelleet joutuvamme. On jotenkin kieroa, että juuri Keskilinnan ritarin – hänen, jolle kunniallisen kuninkaan palveluksen pitäisi olla kiintotähti elämässä — osaksi lankeavat kunniattomat teot. Hoer ei ole meistä ainoa, jonka kuuluisi maksaa teoistaan."

Irvistin mielessäni Bernirin sanojen karulle totuudelle. Valtaistuimet pystytettiin sontavuorten päälle, niin se vain oli. Sonnan ja ruumiiden.

"Anna se pullo tänne", murahdin.

Tuntui hyvältä ajatukselta aloittaa unohtaminen aiottua aiemmin.

Konno

Katson isäni kurvoja, jotka makaavat pilttuun oljilla vierekkäin. Syvä huoli kaihertaa rintaani. Nupusarvien väri on muuttunut kirjavaksi, ja eläimet ovat lakanneet syömästä. Nyt ne ovat olleet jo päivän juomattakin. Epätoivon täytyy näkyä kasvoiltani, sillä talliin seurakseni tullut Godhir toteaa: "Tuo ei taida olla ihan tavallista käytöstä, vaikka kiertoaan ovatkin muuttamassa."

Godhir on tarttunut mukaani kievarista, jossa olen käynyt iltasella Keskilinnassa viettäminäni päivinä. Tormes Avigonin kuoltua Godhirin aseenkantajuuden päivät ovat jääneet tauolle, ja hänet on marssitettu linnan keittiöön apupojaksi. Tilanne on vain pitkittynyt, sillä Hoerin syyllisyyden julkitulo on saanut hovin sekaisin, ja iltaan kääntynyt päivä on ollut yhtä hullunmyllyä koko kaupungin osalta. Hoerin hirttopäivä. Lävitseni kulkee värähdys. Kievarissa istuessamme minusta on tuntunut, että minä ja Godhir olemme ainoat, jotka eivät olleet seuraamassa tuomion täytäntöönpanoa. Minä en ymmärrä, mikä kuolemassa toisia niin kiehtoo.

Minua ja Godhiria yhdistää muukin kuin hirttäjäisten seuraamisen karttaminen: Siloh oli ystävämme. Godhir on minua joltisenkin vanhempi, joten killassa emme olleet samaan aikaan. Jakaessamme aterian päätteeksi ryypyn kuolleen toverimme muistoksi olin tullut maininneeksi kurvoni sekä niiden menettämisen pelon, joka on jäytänyt minua monta päivää. Siksi Godhir oli halunnut tulla mukaani talliin.

"Isä tappaa minut, jos en tuo niitä takaisin", mutisen ja painan leukani pilttuun ovella lepäävien nyrkkieni päälle. "Se tekisi äitini kovin surulliseksi."

"Onko perheesi Surrossa?"

Nyökkään.

"Minun on kuollut", Godhir sanoo ja raapaisee saappaallaan tallin lattialle varisseita olkia. "Ei minulla ollut ketään muuta kuin Tormes Avigon, ja nyt ei häntäkään."

"Kai sinä itsellesi jonkun toisen isännän löydät?"

Godhir kohauttaa olkapäitään. "Voi käydä vaikeaksi. Kirstunvartija on kiristänyt kuninkaan kukkaronnyörejä ja laittanut ritarikunnan säästökuurille. Kuulemma näin rauhan aikaan ei tarvita niin montaa miekkaa valtakunnan kruunun turvaamiseksi."

"Sehän on hullua! Juuri ritarien ansiosta rauha on säilynyt näinkin pitkään."

Godhir tuntuu olevan samaa mieltä. "Eivät kai katso, että uhkat olisivat sillä suunnalla suuremmat kuin siinä, että kirstun pohja alkaa kuultaa läpi." Hän huokaisee. "Saatan joutua olemaan emännän juoksupoika lopun ikääni."

Toinen kurvoista päästää kuivakan määkäisyn. Tallissa on hämyisää, mutta lyhdyn valo paljastaa eläimen avanneen silmänsä. "Minun on pakko saada ne juomaan jotain."

"Minä autan."

Haemme sangoilla keskipihan kaivosta raikasta vettä. Taivas kattojen yllä on värjäytynyt leiskuavan oranssiksi ja pitkä pilvirantu näyttää synkeän sinimustalta värin edessä. Tuulta ei ole enää nimeksikään, mutta kylmä hyytää nenää ja poskia. Olen tyytyväinen, kun palaamme tallin lämpöön.

"Miten ajattelit saada niiden turvan auki ilman, että tulet purruksi?" Godhir tiedustelee, kun laskemme piripintaan täytetyt sangot lattialle.

"En ole kovin huolissani ruhjeista ja mustelmista, jos vaihtoehtona on niiden nääntyminen nälkään ja janoon."

"Omatpa ovat sormesi."

Ärtymys valtaa minut hetkeksi. En minä ole pyytänyt Godhiria tulemaan tänne ja auttamaan. Itse hän on mukaani tuppautunut ja nyt katsoo asiakseen arvostella. Tosiasiassa olen kuitenkin mieluummin Godhirin seurassa kuin yksin. Minulla on liian monta huolta ja murhetta ratkottavanani. Ensin tuli ritarijuonien ja delviläispirujen toimista kummunnut sotku murhineen, sitten Silohin väkivaltainen kuolema ja nyt vielä kurvojen koiraskierron alkaminen. Pelkästään siinä on tarpeeksi miettimistä, mitä aion Jehremin suhteen nyt, kun hän on vapautunut kaikista syytöksistä ja välillämme vallitsee jonkinlainen rauhan tyven.

Avaan pilttuun oven. Kurvot tuskin huomaavat sitä, mikä ei ole hyvä merkki. Polvistun hitaasti kohoilevan kyljen viereen ja lasken käteni karvalle, joka on tiukkaa, kiharaista ja pellavanvaaleaa. Lihakset tuntuvat kovilta lempeän kosketukseni alla, mutta en tiedä mitä se tarkoittaa. Hivuttaudun eläimen pääpuoleen ja viiton Godhiria tuomaan vesisangon lähemmäs. Vältän koskettamasta kurvon nupusarvia, sillä kierronvaihdon aikaan ne ovat erittäin arat. Kurvoilla olisi mahdoton ratsastaa, vaikka ne olisivatkin muuten kunnossa.

Turvan eteen tuotu vesi ei herätä kurvossa vastakaikua. Juttelen eläimelle hiljaa ja siirrän silittävää kättäni vähitellen lähemmäs sen naamaa. Ajatus sormien työntämisestä lähellekään kurvon suurikokoisia hampaita ei houkuttele. Epäröin. Godhir pysyttelee hiljaa, mistä olen kiitollinen.

Jehremin ääni ilmestyy kuin tyhjästä. "Et shuinkaan aio shitä mitä luulen?"

Luku 2.

Jehrem

Ääneni saattoi olla voimakkaampi kuin oli tarkoitus, sillä Konnon ja Godhirin lisäksi jalkeille hypähtivät myös kurvot. Konno kirosi, kun sangollinen vettä kaatui pahnoille ja hänen saappailleen. Sitten manasi Godhir, kun hermostunut kurvo potkaisi häntä sorkalla sääreen. Pysyttelin viisaasti käytävän puolella ja pidin pilttuun laidasta kiinni, sillä tallin lattia tuntui kovin epätasaiselta. Godhir siirtyi kiireen vilkkaa kurvojen ulottumattomiin, hieroi säärtään, vilkaisi minua ja toivotti hyvät yöt. En ollut tainnut tehdä häneen kovin hyvää vaikutusta taannoin, kun olin tivannut hänen silloisen ritarinsa olinpaikan perään.

Katsoin hänen jälkeensä. "En shuinkaan pelästyttänyt uutta ystävääsi tiehensä?"

Konno mulkaisi minua samalla kun yritti rauhoitella elikoitaan. Ne laantuivatkin nopeasti ja painautuivat toisiaan vasten. Konno kumartui nostamaan kumolleen kaatuneen sangon. "Sinä se osaat valita hetken."

"Ritarin ajoitush", sanoin ja virnistin päälle, vaikka ilo olikin minusta kaukana. Olin aloittanut juomingit ritaritovereideni seurassa hyvän aikaa sitten, mutta viina ei tuntunut nousevan päähän millään. Jossain vaiheessa tulin ajatelleeksi Konnoa, ja että etsisin unohdusta paljon mieluummin hänen luotaan. "Shinua ei ollut helppo löytää."

"Äh, katso nyt. Pahnatkin ovat aivan märät." Konno nosteli jalkojaan. Litsahteleva ääni loiskusi ilmoille. "Hae talikko, nämä on vaihdettava. Ja tuo lantakärrit myös. Pidän sillä välin huolen, etteivät kurvot laskeudu makuulle."

"En minä tänne tallihommiin tullut", nurisin.

"Saat luvan auttaa, kun kerran harmin aiheutitkin."

Etsiskelin Konnon kaipaamia välineitä hyvän tovin hämärästä tallista. Muutamasta pilttuusta työntyi unisen elikon turpa ihmettelemään myöhäistä kulkijaa, mutta muuten oli rauhallista. Tyypillinen kievarin talli, riisuttu kaikesta ylimääräisestä varkaiden välttämiseksi. Lopulta seurasin nenääni lantalan suuntaan ja sieltä löysin etsimäni. Tymäkkä haju kirkasti ajatuksiani ja vakautti askeleitani, joten päättelin, ettei nauttimani käpyviina ollut jäänyt täysin ilman vaikutusta.

"Johan kesti", Konno jupisi ja raotti pilttuun ovea, kun palasin kärryjen ja kahden talikon kanssa.

"En halunnut kolistelemalla hälyttää tallivahtia."

Konno nosti kulmakarvojaan toiselle talikolle, muttei sanonut mitään. Aloitimme hommat hiljaisuudessa. Konnon kurvoille valittu tila oli muista hieman kauempana ja tavallista isompi. Mahduimme hyvin talikoimaan kosteat aluspahnat kärryyn, kun Konno ensin houkutteli eläimet kuivana säilyneeseen nurkkaan.

"Ne tuntuvat kovin vaisuilta", sanoin.

"Eivät syö ja nyt eivät enää juokaan."

En ollut nähnyt Konnoa moneen päivään omien kiireideni vuoksi, joten minulta oli jäänyt kuulematta uusimmat uutiset kurvojen voinnista. "Sitäkö yritit tehdä, kun tulin? Saada ne juomaan?"

Konno nyökkäsi.

"Mikä sinun suunnitelmasi oli?"

Konno kauhaisi viimeiset märät oljet kärryihin kertyneen kukkulan huipulle. "Kun ne eivät millään kiinnostuneet vedestä turpansa edessä, ajattelin että pakottaisin niiden suun auki ja Godhir kaataisi vettä suoraan kurkkuun."

Minulta pääsi naurahdus, mutta naamioin sen nopeasti yskähdykseksi. "Näytän sinulle paremman tavan. Vien ensin nämä pois ja tuon puhtaat tilalle."

Kun kurvojen pahnat olivat kunnossa ja työvälineet palautettu paikoilleen, siirsin jäljelle jääneen täyden vesisangon käden ulottuville mutta etäälle sorkista. Konno oli asettunut istumaan kurvojensa eteen ja silitti kummankin turpaa. Eläimet olivat jälleen painuneet makuulle ja pysyivät liikkumattomina.

Riisuin takkini, sitten paitani. Olin käynyt vaihtamassa juhlasotisovan pois heti kellotorninaukiolta poistumisen jälkeen. Tallissa ei ollut varsinaisesti kylmä, mutta iho käsivarsissani ja rinnassani nousi silti kylmännypyille.

Konno tuijotti riisuutumistani ymmällään. Nikkasin hänelle silmää. Laskin takin pilttuun laidalle, mutta vaalean aluspaitani puristin mytyksi kouriini ja upotin viileään kaivoveteen. "Ajattele emän nisää", sanoin ja nostin läpivettyneen kankaan ylös vedestä. "Sillä tavalla ne saivat ravintonsa silloin, kun olivat pieniä ja heikkoja. Ehkä sama temppu toimii nyt." Puristin kangasta sen verran, ettei se enää solkenaan lorissut, mutta säilytti kostean painonsa. Siirryin Konnon viereen, muotoilin paidan kulman suipommaksi ja hivutin sen kurvon huulten väliin.

Konnon käsi kurvon turvalla pysähtyi, mutta hän puheli eläimelle hiljaa. Odotimme hengitystä pidättäen. Kurvon paksut huulet värähtivät, sieraimet levittyivät aavistuksen. Sitten se alkoi imeä kangasta, laiskasti, mutta kuitenkin. Ynähteli, päästi kärinän, johon sen toveri vastasi töykkäisyllä ja yrityksellä hamuta märkä kangas omaan suuhunsa.

Katsoimme toisiamme, Konno ja minä. Hymy ja helpotus pehmensivät hänen kasvonsa. Hän riisui ripeästi päällysvaatteensa, takkinsa, liivinsä ja paitansa, ja teki saman omalle aluspaidalleen kuin minä olin tehnyt. Hän tarjosi vettä valuvaa myttyä toiselle kurvolle ja pian pilttuun täyttivät massutuksen ja lutkuttamisen äänet.

Nauru, joka karkasi Konnosta, oli keveä ja helmeilevä. "Jehrem, senkin ovela kettu!"

Virneeni täytyi ulottua korvasta korvaan. Lämpö paisui rinnassani ja levisi raajoihini. Täällä minä unohdin parhaimmin, surronsinisten silmien katseen alla.

Konno

Lyhdyn valo maalaa Jehremin huulet. Kiinnitän huomion niiden muotoon, sillä hän on ajanut pois vankeusaikana kasvaneen punakultaisen partansa. Vaaleat hampaat vilkahtavat virneen keskeltä. Tunnen nykäisyn kädessäni, kun toinen kurvoista yrittää saada enemmän kosteaa kangasta suuhunsa, mutta havainnoin sen etäisesti, sillä katseeni kulkee alemmas Jehremin jänteikkäälle kaulalle, tiukkoihin lihaksiin hänen rinnassaan, ja vieläkin alemmas. Vankeusaika on kadottanut hänen vartalostaan pehmeyden, jonka muistan kertyneen lihasten päälle ritarin miekan menettämisen jälkeen. Seuraan vatsalihasten uurteita napaan, jonka alta kultakarvainen polku alkaa ja aivan liian pian päättyy housujen vyötärökaistaleeseen. Mitä varjoon ja piiloon jää, mieleni kuvittelee, ja vaikutus on välitön. Kiihko sykähtää minussa. Kaluni kovettuu.

Nostan katseeni Jehremiin. Luen saman nälän hänen silmistään.

Unohdan kurvot, unohdan huoleni. Pudotan kostean ja limoittuneen paidan kädestäni ja nousen ylös. En irrota katsettani Jehremin silmistä, ja aivan kuin meitä yhdistäisi näkymätön naru, myös Jehrem nousee jaloilleen ja heittää paitamyttynsä vesisankoon. Muutamalla askeleella olen hänen edessään, mutta en pysähdy. Pakotan hänet perääntymään pilttuun takaseinään saakka, painan vartalollani hänet lautoihin kiinni. Paljaat rintakehämme hankautuvat toisiaan vasten, karvat rahisevat. Ihokosketus. Kuumuus. Sormeni kaivautuvat Jehremin lantioon. Vedän henkeä, ahmin hänen tuoksuaan, hänen —

"Huhuu, onko täällä joku?"

Tallivahdin ääni säpsäyttää meidät erilleen. Painumme kyyryyn. Pilttuun seinät suojaavat meidät katseilta. Askeleet lähestyvät, kun nainen kulkee käytävää pitkin. Kuin yhteisestä sopimuksesta olemme hipihiljaa, vaikka tallissa oleilu ei olekaan asiakkailta kielletty — etenkään minulta, koiraskiertonsa aloittaneiden kurvojen omistajalta. En kuitenkaan halua alkaa selitellä puolialastomuuttamme ja myöhäistä ajankohtaa tallivahdille, jonka kanssa olen vaihtanut vain muutaman sanan. Huomaan kurvojen alkaneen juoda omatoimisesti sangosta.

Viimein nainen poistuu. Kohotan käteni Jehremin käsivarrelta ja tunnen ihojemme välisen matkan epämiellyttävän etäisyyden. Himoni ei ole kadonnut, mutta itsehillintäni on tehnyt paluun. Suoristaudun. Jehrem tekee samoin. Hän tarkkailee minua, yrittää lukea mielentilaani nyt, kun emme enää kosketa. Varovainen hymy väikkyy hänen silmissään.

"Miten muuten pääsit sisälle?" kysyn. "Vahti yleensä lukitsee oven ilta-appeen annettuaan."

"Heinäluukusta", Jehrem vastaa. "Kukaan ei koskaan lukitse ylisten ovea."

Ilmankos hänellä on korsi siellä, toinen täällä.

Jehrem astuu aivan minuun kiinni ja laskee kämmenensä paljaille kyljilleni. Hänen hengityksensä pyyhkäisee poskeani. Kuumuus alkaa levitä jälleen, se johtuu hänen sormistaan ja valtaa ruumiini joka sopukan. Haistan pistävän käpyviinan, joka voimakkuudellaan saattaisi humalluttaa minutkin. Muistan minkäsorttinen päivä on saatettu päätökseen ja vetäydyn hieman kauemmas.

"Minä en ollut vielä lopettanut", Jehrem mutisee, hamuaa kaulaani, vartaloani.

"Eihän tässä olla edes aloitettu."

"Haluan sinua, Konno. Haluan unohtaa kaiken."

Pelkkä kosketus riittäisi vakuuttamaan minut hänen halustaan, mutta karheat sanat sinetöivät omat aikeeni. "Ei täällä."

Johdatan Jehremin pilttuusta sormet limittyneinä hänen vahvojen sormiensa lomaan. Vedän hänet käytävään, poimin pystypuussa roikkuvan lyhdyn mukaani ja suljen pilttuun oven. Vien meidät kohti läheistä satulahuonetta. Se on karu, paljas tila, jossa lojuu matkalaisten jälkeensä jättämiä sekalaisia tarvikkeita, nuhruisia ja rikkinäisiä riimuja, huopia ja ketjuja, osa vain silkkaa huolimattomuutta unohtuneita. Kun astumme huoneeseen, Jehrem on kompastua jalkoihinsa, ja varsin epätyypillinen hihitys pääsee häneltä. Tuen häntä, ohjaan liki seinää, josta törröttää satuloille tarkoitettuja puisia ulokkeita, nyt paljaita.

"Humalainen hölmö", kehrään hänelle ja ripustan lyhdyn koukkuun seinässä.

"Anna kun imen sinua", Jehrem kuiskaa. Hän taivuttaa polviaan käydäkseen eteeni.

Estän häntä. "Pysy siinä. Ota parrusta tukea. Ei siitä parrusta." Ohjaan hänen kätensä satulapidikkeen sileälle pinnalle ja vinkkaan silmääni. Jehrem virnistää ja takertuu puuhun huojahtaen. Minut vallannut himo on terästänyt aistini ja teroittanut mieleeni tavan, jolla Jehremin haluan ottaa. Vaikka hänen humalatilansa on kevyttä laatua, tuolla vartalonhallinnalla en päästäisi hänen suutaan lähellekään haarojani. Suursellit eivät kohdelleet häntä hellästi.

"Älä liiku."

Jehrem noudattaa käskyäni. Nivusissani nytkähtää. Hänen tottelevaisuutensa saa minut janoamaan täydellistä alistumista. Ei nyt. Kun tulee sen aika, haluan Jehremin olevan täysissä voimissa, ilman viinan turruttavaa vaikutusta. Haluan hänen aistivan kaiken, mitä minulla on tarjota.

Kerään hylätyn köysivyyhdin pölyisestä ikkunasyvennyksestä. Käännyn Jehremin puoleen. Hänen kiiluvat silmänsä katsovat köydestä minuun ja takaisin. "No mutta Konno, mitä oikein suunnittelet?"

En vastaa. Asetun hänen eteensä kevyeen haara-asentoon ja annan lihasteni rentoutua. Katsomme toisiamme. Jehrem on minua pidempi, mutta on selvää, kenellä tässä on yliote. Kurkkuani kuivaa ja sydän lyö miltei kipeästi. Olen odottanut tätä niin kauan. Köysi tuntuu tikkuiselta ja hieman rasvaiselta sormissani.

"Luotatko minuun?" kysyn.

Jehrem kohottaa kätensä satulapidikkeisiin päänsä yllä. Ensin vasemman, sitten oikean. Se on hänen vastauksensa. Hänen auki levittynyt vartalonsa palauttaa kosteuden suuhuni. Vedän hänen kainaloidensa tuoksua sieraimiini, nuuhkaisen, sitten nuolaisen. Jehrem nytkähtää ja naurahtaa.

"Kutittaa."

"Ei kauan." Nousen varpailleni ja sidon hänen kätensä puisiin pidikkeisiin tavalla, jonka olen oppinut Surron satamakujilla. Näissä asioissa on oltava tarkkana. En halua tuottaa Jehremille tarkoituksetonta kipua, saati ruumiinvammaa, mikä väärin sitoessa on mahdollista. Kosketukseni viivähtää voimakkaissa ranneluissa. Varmistan, että solmu pitää ja on helposti avattavissa.

"Onko hyvä?"

Jehrem puhaltaa korvaani. Sävähdän tahattomasti.

"Tuon saat maksaa."

Jehrem hymyilee, sen kuulee äänestä. "Tuskin maltan odottaa."

Näykkäisen häntä leukapielestä. Alkava sänki pistää ylähuultani.

Kun vetäydyn katsomaan armoilleni köytettyä miestä, henkeni salpautuu. Jehrem on minun, kerrankin yksin minun, ja minulla on valta tehdä hänelle kaikki, mistä olen kaipauksen öinä haaveillut. Epäröin, sillä en tiedä mistä aloittaisin. Haluan kaiken, kokonaan. Heti.

Jehrem on aikeissa sanoa jotain, mutta katseeni vaientaa hänet. Hymyilen tiukkaa, tiedostavaa hymyä ja annan näyn kaivertua muistiini vielä muutaman silmänräpäyksen ajan. Sitten avaan hänen housunsa ja annan vaatekappaleiden valua alas. Vieläkään en kosketa häntä — tuskin edes vilkaisen hänen miehuuttaan, jonka tiedän taipuvan odottavana puoleeni. Poimin korren hänen hiuksistaan verkkaisesti. Se on keltainen ja paksu. Päästä terävä. Hymyni on tällä kertaa vino, tiedän sen, sillä Jehrem vetäisee henkeä.

"Puhut vain, jos annan luvan", sanon. "Muuten kuuntelen ääntäsi mielelläni."

Sitten aloitan.

Kuka arvaisi, että silkka kuiva heinänvarsi voi saada ritarinkoulutuksen ansioituneesti läpikäyneen miehen sellaiseen tilaan? Jehrem vuoroin voihkii, vuoroin nyyhkii. Hän huohottaa, hikoilee ja kiemurtelee, mutta anelee vain kerran, sillä osoitan korren terävällä kärjellä, etteivät sanat ole toivottuja. Hän ottaa vastaan kaiken, mitä annan. Kullanvaaleaan ihoon piirtyy punaisia juovia, hampaideni jälkiä ja sylkeä. Piirrän merkkini häneen. Olen säälimätön, kunnes en enää. Laskeudun polvilleni hänen eteensä ja osoitan suullani ja käsilläni, miten paljon hänen antautumistaan arvostan; miten paljon minulle merkitsee hänen osoittamansa luottamus.

Kun Jehrem laukeaa, nielen kaiken. Lopuksi nuolen hien, joka hänen myskintuoksuisiin nivusiinsa on kertynyt. Kun olen valmis, päästän hänen kätensä köysistä ja sivelen ranteita. Otan hänen raukean painonsa vastaan. Housuissani olen yhä kovana. Jehrem huomaa sen.

"Etkö sinä…? Annahan kun minä –"

Työnnän hänen kätensä pois. Astun taemmas.

"Se oikeus sinun on ansaittava."

Luku 3.

Jehrem

Hoerin kuolemaa seuranneena päivänä minut kutsuttiin kuninkaan luokse.

Kirosin tuuriani, sillä käpyviinan ja Konnon jäljiltä tunsin oloni lihamyllyn läpikäyneeksi. Mieluimmin olisin vain maannut vuoteessani ritarien majoitussiivessä ja kerännyt niin voimia kuin ajatuksianikin. Ritaritoverini olivat suorastaan vaatineet minun palaavan heidän kattonsa alle. Kai he olivat tunteneet jonkinlaista syyllisyyttä tavasta, jolla minua oli vuoden mittaan kohdeltu, ja siitä, että olin virunut syyttömänä saastaisessa sellissä. Hoerin tunnustettua niin Endorin kuin Tormesin murhat kaikki nimiini lasketut vääryydet olivat kaikonneet. Kovdasin nimi oli puhdistettu, ja se kiilteli komeammin kuin kuninkaan juhlahopeat.

Metsästysmajan verilöyly paljastuksineen ei kuitenkaan pyyhkiytynyt mielestäni samalla vaivattomuudella, ja eilisen muistikuvat Hoerin viimeisistä hetkistä pyrkivät itsepintaisesti näyiksi, vaikka kuinka yritin niitä estää. Silmien sulkeminen hirttohetkellä ei ollut tullut kysymykseen, sillä tiesin korkea-arvoisten henkilöiden seuraavan tekojani tarkkaan — kukaties jopa kuninkaan. Siitä minun oli maksaminen vielä monissa painajaisissa, sen tiesin.

Konno oli hoidellut minut syvälle rentouden tilaan tallin valjashuoneessa. Olin löytänyt etsimäni unohduksen. Pesupaikan peili kertoi minulle, miksi ihoani kirveli viheliäisesti sieltä täältä.

"Perkeleen korsi", mutisin, mutta outo tunne valtasi minut mitä pidempään naarmuista kuvajaistani tuijotin.

"Viisitissisen naikkosen nimeen, mihin ryteikköön sinä itsesi eilisten juominkien jälkeen kieritit?" Yhteiseen pesutilaan sisälle marssivan puolipukeisen ritarin kysymys sai minut palaamaan ripeästi toimeeni. Olin alkanut kiihottua ajatusteni suunnasta, mutta nyt käänsin selkäni seuralle ja vedin paidan päälleni. "Sen jos muistaisin, menisin tänään uudestaan", lauoin takaisin.

Ritari, jonka nimeä en muistanut, nauraa pyrskähti ja alkoi saippuoida kasvojaan viereisellä pystypaikalla. Lähdin kolkosta huoneesta kiskoen viimeisiä vaatekappaleita ylleni. Olin polttanut Suurselleissä käyttämäni rievut heti lainavaatteet saatuani, ja kun Nerula oli ennen lähtöään työntänyt käteeni nahkapussillisen kolikoita anteeksipyyntönä juoniensa aiheuttamista vaivoista, olin suunnistanut oikopäätä vaatturille. Näissä vetimissä kehtaisin kohdata kuninkaan.

Bernir, joka oli toiminut aamuisena viestintuojana, odotti minua ritarisalissa painoaan jalalta toiselle siirrellen. Hän näytti kutakuinkin siltä miltä minusta tuntui, joskin minulta puuttuivat ruhjeiden ruvet ja kellastuvat sinelmät. En saanut hänestä irti mitään hyödyllistä kiirehtiessämme linnan keskiosiin, missä kuningas piti hoviaan. Sen mitä Berniriä tunsin, arvelin vaitonaisuuden johtuvan pikemminkin tietämättömyydestä kuin tahallisesta pimittämisestä.

Kultanyöreillä maustettuun vihreään asuun pukeutunut hovipalvelija ohjasi meidät sisään viihtyisään pieneen saliin ja ilmoitti nimemme. Jykevätekoisen kirjoituspöydän takana istuva arkivaatteinen kuningas nosti katseensa.

"Odottakaahan, kun kirjoitan tämän loppuun."

Seisoimme Bernirin kanssa hänen edessään rinta rinnan, asennossa.

Kuningas otti aikansa, ja minulla oli hyvä tilaisuus tarkastella häntä.

Keskilinnan kuningas, viiden valtakunnan vastuullinen hallitsija ja kolmen kuningattaren armoisa valtias, oli muutamaa vuosikymmentä itseäni vanhempi, hauskannäköinen veikko, jonka olisi jossain rinnakkaisessa elämässä voinut kuvitella kievarinnurkkaan iltaa istumaan lempeän takkatulen ja hyvän viinilasin ääreen. Tässä elämässä kuningas oli kuitenkin kerryttänyt suupieliinsä ja otsaansa huolenuurteet, ohimoilleen silauksen hopeaa sekä vyötärölleen tasapaksun perustuksen. Hän ei ollut ruumiinrakenteeltaan soturi vaan kynämies: hartioihin leveyttä sai vain hyvin topatuilla vaatteilla eikä herkkäsormisiin käsiin ensimmäisenä kuvitellut miekkaa tai edes jousta. Vaan eipä moisille ominaisuuksille ollut tarvettakaan miehessä, jolla oli peritty oikeus kruunuun ja varat ostaa itselleen ritariarmeija tekemään likaiset työt puolestaan. Keskilinnan kuninkaalta vaadittiin pelisilmää, älykkyyttä, häikäilemättömyyttä ja oikeudentajua. Niitä edessäni istuvalta mieheltä ei puuttunut, sillä hän oli pysynyt vallassa miltei kolme vuosikymmentä.

Viimein kuningas laski kotkansulkakynänsä ja siirsi asiakirjan sivuun.

"Arvon ritarit." Kuningas risti kätensä eteensä ja silmäili meitä ystävällinen ilme kasvoillaan. Vanha kettu kun olin, jo eilisestä mieltäni vaivanneet pahat aavistukset sen kun vahvistuivat.

"Pahoittelen, että jouduin kutsumaan teidät tänne näin pian eilisen jälkeen. On kuitenkin ilmennyt asioita, jotka eivät odottamisesta oikene." Kuningas piti harkitun tauon. Minulta ei ollut jäänyt huomaamatta tapa, jolla hän oli meitä tervehtinyt. Arvon ritarit. "Hoer Ajondas jätti jälkeensä melkoisen sotkun. Enkä puhu nyt menneistä teoista tai metsästysmajani kunnosta — niistä pitävät toiset huolen — vaan eräistä arkaluontoisemmista asioista. Koska te jouduitte keskelle hänen petturuutensa ja murhanhimonsa myrskyä, ettekä itsekään säästyneet kolhuitta, katson teidän olevan tähän tehtävään mitä sopivimpia."

Koska Bernir ei näyttänyt siltä, että aikoisi avata suutaan laisinkaan herransa edessä, kysyin: "Minkälaisesta tehtävästä on kyse? Ja sallinen huomauttaa, teidän korkeutenne, minut on virallisesti riisuttu miekastani. En ole enää ritari."

Kuningas katsahti minuun, ja näin hänen silmissään välkähdyksen. "Se, Jehrem Kovdas, onkin asioista yksi. Määrään sinut takaisin palvelukseen ja mie...