Into Kustannus oy
Meritullinkatu 21
00170 Helsinki
www.intokustannus.fi

Kansi: Tex Hänninen / BunnyDuck Grafiks

ISBN 978-952-264-383-4

ISBN 978-952-264-427-5 (epub)

ISBN 978-952-264-428-2 (epub jossa DRM-suojaus)
ISBN 978-952-264-429-9 (mobi)

Kaksi miestä on eksynyt vuorilla. Toinen sanoo että on mentävä länteen, toinen haluaa itään. Ei ole karttaa, eikä tietoa oikeasta suunnasta. Mihin mennä, ellei asiasta synny sopua? Ei yhtään mihinkään. Voi toki istua paikallaan ja kuolla viluun tai nälkään. Tarvitaan puolue tai ihminen, jolla on luja tahto ja ymmärrys, joka johdattaa teidät jonnekin. Mutta mikä se oikea tie on, sitähän ei tiedä kukaan. Se tiedetään vasta sitten, kun on eletty sata vuotta.

Igor, rakennusmies, Jalta, Krim

Kaipuu Neuvostoliittoon

Torvisoittokunnan musiikki kuuluu taustalta, kun valtapuolue Yhtenäisen Venäjän Vladimir Konstantinov antaa merkin ja hieman kulunut nosturi alkaa liikkua. Ukrainankielinen tienviitta, jossa lukee Urožaine ja Trudove, kiskaistaan pois paikaltaan. Sen tilalle nousee lähes identtinen, uutuuttaan kiiltävä kyltti, jossa lukee Urožainoje ja Trudovoje. Kun uusi kyltti on paikallaan, Konstantinov puhuu televisiokameroille historiallisesta oikeudenmukaisuudesta, joka on palautettava Krimille. Tuohon oikeudenmukaisuuteen kuuluu myös alkuperäisten, venäläisten paikannimien palauttaminen kartalle, hän sanoo.

– Poliittisesti tämä on hyvin tärkeä tapahtuma. Jopa tärkeämpi kuin leipä.

Kylttiin kirjoitetut kaksi paikannimeä eivät kuitenkaan ole mitenkään erityisen venäläisiä, pikemminkin perineuvostoliittolaisia. Satokylä ja Työkylä. Työkylä perustettiin neuvostoaikana, mutta Satokylällä oli vuoteen 1944 asti aivan toinen nimi. Sinä vuonna tataarinkieliset paikannimet pyyhittiin pois niemimaan kartalta kuten pyyhittiin itse tataaritkin. Heidät karkotettiin kauas Keski-Aasiaan, mistä heidän ei sallittu koko neuvostovallan aikana palata. Tämä on kuitenkin sivuseikka. Krimin uusille vallanpitäjille historiallinen oikeudenmukaisuus tarkoittaa juuri sitä, että neuvostoaikaiset paikannimet on palautettava venäläiseen kirjoitusasuunsa. Valta on jälleen Moskovassa.

Krimin niemimaa, ja ennen kaikkea Sevastopolin satamakaupunki, joka on ollut Venäjän Mustanmeren laivaston kotisatama 1700-luvulta alkaen, on Venäjällä aina yhdistetty sotilaallisiin urotekoihin. 1950-luvulla Krim liitettiin Ukrainan neuvostotasavaltaan, mutta niemimaan asukkaista suurin osa on 1800-luvulta saakka ollut venäjänkielisiä. Neuvostoliiton hajottua Krimistä tuli osa itsenäistä Ukrainaa, mutta Venäjällä monet eivät koskaan ole hyväksyneet sitä, että Krim kuuluu toiseen maahan.

Venäjällä Krimin liitos maaliskuussa 2014 johti siksi ennennäkemättömään yltiöisänmaallisuuden aaltoon. Vladimir Putinin politiikan muutenkin varsin suuri kansansuosio humahti yli 80 prosentin tasolle, jolla se oli ollut hänen edellisten menestyksellisten sotatoimiensa aikaan, eli lyhyen Georgian-sodan jälkeen vuonna 2008. Ulkomaailman tuohtunut arvostelu nähtiin todisteena siitä, että Venäjä oli toiminut oikein ja pysäyttänyt länsimaiden vihamieliset aikeet. Krimistä ja ennen kaikkea Venäjän imperiumin ikiaikaisesta laivastotukikohdasta Sevastopolista oli käden käänteessä tullut merkki Venäjän suurvalta-aseman paluusta.

Myös Krimillä juhlittiin. Suuri osa niemimaan venäjänkielisestä väestöstä iloitsi siitä, että he 23:n Ukrainan yhteydessä vietetyn vuoden jälkeen saivat jälleen kuulua suurvaltaan, jota johdettiin Moskovasta.

Lännessä ihmeteltiin ja kummasteltiin. Venäjän toimia pidettiin käsittämättöminä ja järjettöminä. Miksi Venäjä oli päättänyt tuhota koko Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestelmän perusteet? Miksi Venäjä viis veisasi sopimuksista, joiden piti taata rajojen koskemattomuus? Krimin kaappaushan olisi raskas taakka Venäjän jo laman partaalla olevalle taloudelle.

Moskovan päättäjillä on kuitenkin aivan toinen maailmankuva kuin mihin lännessä on totuttu, ja heillä on siksi myös maansa edusta täysin toisenlainen käsitys. Tärkeintä ei ole hyvä talouskehitys, hyvät suhteet naapureihin ja hyvinvointi, tärkeintä on Venäjän suurvalta-asema. Maailmankartalla pelataan nollasummapeliä, jossa Venäjän on hinnalla millä hyvänsä puolustettava etupiiriään. Jotkut asiat ovat leipää tärkeämpiä.

Putinin toimille on myös toinen, kyynisempi selitys: rahat ovat loppumassa. Venäjän talousongelmat alkavat tulla yhä ilmeisemmiksi myös maan omalle väestölle. Sosiaalimenoja karsitaan samalla kun yhä suurempi osa valtion varoista valuu sotilasmenoihin. Vuonna 2015 reaalipalkkojen odotetaan ensimmäistä kertaa sitten Putinin valtaantulon laskevan selvästi. Tällaisessa tilanteessa pieni, voitokas sota voisi piristää.

Ja tietysti kovat otteet Ukrainaa kohtaan ovat selkeä tapa viestiä, että ainakaan Venäjällä ei mitään kumouksellista toimintaa aiota sallia.

Nämä selitykset eivät välttämättä ole ristiriidassa keskenään.

Putin ei ole ollut 15 vuoden ajan Venäjän suosituin poliitikko vain siksi, että hän on hiljentänyt kriitikkonsa ja pitänyt kilpailijansa poissa pelistä. Hänen kansansuosionsa on ennen kaikkea johtunut siitä, että 1990-luvun kaaoksen ja kurjuuden jälkeen hän palautti järjestyksen ja sai Venäjän valtiokoneiston toimimaan. Öljytulojen avulla hän on mahdollistanut tavallisille venäläisille kohtalaisen elintason. Vastineeksi kasvaneesta hyvinvoinnista kansan enemmistö on hyväksynyt kansalaisoikeuksiensa rajoitukset.

Laajat mielenosoitukset vuoden 2012 presidentinvaalien alla kuitenkin osoittivat, että Venäjän hyvinvoivasta keskiluokasta yhä harvempi halusi tyytyä vain leipään ja sirkushuveihin. Samaan aikaan kävi selväksi sekin, että Venäjän öljystä riippuvainen talous joutuisi pian suuriin ongelmiin.

Uutta strategiaa tarvittiin, ja sellainenhan löytyi.

Vakaus on tuon strategian avainsana. Sitä Venäjän johto sanoo edustavansa, ja sitä kansakin 1990-luvun katastrofaalisten mullistusten jälkeen kaipaa. Enää ei tosin ole kyse pelkästään talouden vakaudesta. Onhan asioita, jotka ovat leipääkin tärkeämpiä, esimerkiksi turvallisuus. Tällä hetkellähän Venäjä on vihollisten piirittämä. Salakuljettamalla maahan vaarallisia läntisiä ajatuksia vihollisagentit pyrkivät tuhoamaan kallisarvoisen vakauden.

Tämä uusi maailmankuva ei itse asiassa ole kovinkaan uusi – ei ainakaan niille, jotka muistavat Neuvostoliiton. Vihamielinen ulkomaailma epäoikeudenmukaisine pakotetoimineen on hyvä selitys myös siihen, miksi maan talous nyt on kriisissä.

Krimillä oli kevään 2014 keikaukseen saakka monin tavoin eletty Venäjältä ja Ukrainasta tuttua 1990-luvun kaaosta, jolle leimaa antoivat oligarkit ja yleinen sekasorto. Television venäläisiltä kanavilta saatiin samaan aikaan seurata suuren itänaapurin kukoistusta. Ei ollutkaan täysin odottamatonta, että monet kaipasivat vahvaa johtajaa, joka panisi Kriminkin asiat järjestykseen.

Syyskuun 2014 jälkipuolella matkustin Krimillä haastattelemassa Venäjään liittymisen kannattajia ja vastustajia. Jokainen tuntui kaivanneen kaaoksen ja korruption tilalle järjestystä. Keinoista he kuitenkin olivat eri mieltä.

Ukrainan yhteydessä pysymistä kannattavat puhuivat demokratiasta ja ihmisoikeuksista. Toimiva oikeusvaltio lännen mallin mukaan ja lähentyminen Euroopan unioniin oli heidän valitsemansa tie. Monet heistä ovat kuitenkin jo sulkeneet suunsa. Toiset taas ovat lähteneet miehitetyltä Krimiltä ja muuttaneet Kiovaan, jossa voi puhua avoimesti ja toimia oikeina pitämiensä asioiden hyväksi. Heille Venäjän valta Krimillä on vain neuvostoajan sorron jatke ja menneisyyden synkkä varjo.

Venäjään kuulumista kannattavat mainitsivat venäjän kielen, jota heidän mukaansa Ukrainassa sorretaan. Useimmat tietysti toivoivat, että Venäjään liittyminen johtaisi parempiin palkkoihin ja kohentuneeseen elintasoon. Monet puhuivat kuitenkin myös vanhoista hyvistä ajoista. Useat Venäjän kannattajat pitivät Stalinia hyvänä johtajana. Vaikkei Stalin tietenkään ollut yhtä virheetön kuin Putin, yksi heistä lisäsi.

Venäjällä Krimistä on tullut käsin kosketeltava todiste suurvalta-aseman paluusta 1990-luvun hajaannuksen ja kansallisen alennuksen jälkeen. Monille Krimin asukkaille Putinin Venäjä oli oikeastaan unelma Neuvostoliitosta. Ei siitä oikeasta, köyhästä Neuvostoliitosta – siitä, jossa harjoitettiin sensuuria, lukittiin toisinajattelijoita mielisairaaloihin ja jonotettiin tyhjissä ruokakaupoissa, vaan siitä hyvästä Neuvostoliitosta, lapsuusmuistojen kultakaudesta, josta Venäjän televisiossa jatkuvasti pyörivät neuvostoelokuvat kertovat.

Mutta ei vanhaa hyvää neuvostoaikaa kuitenkaan saada takaisin. Sitä kun ei koskaan ollutkaan.

Maihinnousu tyhjästä

Aikaisin perjantaiaamuna 28. helmikuuta 2014 Krimillä Simferopolin kansainvälisen lentokentän eteen ilmestyy viitisenkymmentä aseistettua miestä vihreissä, tunnuksettomissa univormuissa. Silminnäkijöiden mukaan miehet saapuvat kolmella venäläisellä Kamaz-merkkisellä armeijan kuorma-autolla, joista puuttuvat rekisterikilvet. Miehet saattavat kuulua siihen samaan tuntemattomaan ryhmään, joka edellisenä päivänä on vallannut Krimin parlamenttitalon ja hallitusrakennuksen.

Valtauksen jälkeen vihreäunivormuiset ovat nostaneet parlamentin katolle Venäjän lipun. Samana päivänä ilmoitetaan, että Krimin hallitus on erotettu. Uudeksi pääministeriksi on nostettu Sergei Aksjonov, marginaalisen venäläismielisen puolueen johtaja.

Ukrainalaisen Inter-televisiokanavan toimittaja Jelena Mehanik oli saapunut nopeasti lentokentälle.

– Tulimme sinne kolmen aikaan aamuyöllä. Minä olin ainoa toimittaja, joka uskalsi niitä vihreitä miehiä lähestyä. Mistä te tulette, kysyin yhdeltä. Ukraina, Venäjä? Venäjä, mies sanoi.

Tämä olisi voinut olla päivän ykkösuutinen koko maailmassa. Kansainväliset uutistoimistot kuitenkin epäilivät tätä Ukrainan tiedotusvälineissä nopeasti levinnyttä tietoa, koska Venäjän viranomais...