1996

A Day in the Life

Talo näytti kerta kerralta pienemmältä, nyt varsinkin, kun se oli autio, viimeinenkin henkäys haihtunut. Eetu sammutti moottorin, he istuivat molemmat autossa vaiti ja katsoivat taloa. Oli marraskuu, hämärä tuli alkuiltapäivästä, päivät tuntuivat sammuvan, ennen kuin olivat valjenneet. Sää oli leuto, hiljainen tihku utuna seudun yllä.

He nousivat autosta, ottivat tavaratilasta jätesäkkejä ja pahvilaatikoita. Talo oli vuosien saatossa rapistunut, rappaus irtoillut suurina liuskeina, räystäskourut repsottivat ja sade oli pilannut ikkunankarmeja. Ovelle vievistä puurappusista puuttui askelmia, puutarha oli villiintynyt, vaikka se äidin aikaan oli ollut niin kaunis. Äiti oli osannut suunnitella puutarhan niin että jokaisena kesän hetkenä jokin kasvi kukki, puutarha oli ollut täynnä väriä ja vehreyttä. Piitu oli näkevinään marraskuisen udun läpi, miten tervapadoissa loimusivat liekit, naiset liikkuivat puutarhassa maata laahaavissa leningeissään, äiti emännöimässä juhlia.

He olivat halunneet mennä talolle kaksin, vaikka miehet ja tyttäret olivat tarjoutuneet tueksi. Heidän piti kohdata talo kaksin. Niin moni asia oli jämähtänyt paikoilleen, punainen lamppu ikkunalaudalla oli sama kuin nuoruudessa. Turvonnut ovi aukesi, kun sitä tönäisi, sisällä syyspäivän hiljaisuus, kuollut hämärä. Piitu olisi halunnut juosta isän työhuoneeseen, isä olisi istunut siellä pöytänsä takana, hän olisi huutanut: miksi sinun piti kuolla! Mutta eihän kuolema ollut se, mikä merkitsi eniten, kuolema oli kuin piste tarinan lopussa ja tarina oli alkanut kolmekymmentä vuotta takaperin.

Piitu katseli ympärilleen olohuoneessa. Siellä oli paljon lapsuudesta tuttuja huonekaluja ja tauluja – äiti ei ollut ottanut eron myötä juuri mitään mukaansa. Tuossa Steniuksen maalaus Rautatieasema, Piitu oli aina pitänyt siitä paljon. Maalauksen kelluva mosaiikkimaisuus, unenkaltaisuus, heleä valo, maalaus tuntui valaisevan huoneen.

Eetun kasvot olivat kalpeat. He seisoivat keskellä hämärää olohuonetta, nyt ei voinut muuta kuin ottaa tilanteen rivakasti haltuun. Piitu sytytteli valot, kaivoi kassistaan muistilehtiön. Heidän pitäisi tehdä inventaario kaikesta arvokkaasta, arvoton pitäisi pakata säkkeihin, kutsua Pelastusarmeija paikalle. Perunkirjoitus, loputon vehkaaminen tavaroiden suhteen, varsinkin taiteen ja designin. Äiti sanoi ettei halunnut mitään.

”Mulla on helvetillinen ikävä isää”, Eetu sanoi ja vajosi sohvalle istumaan, sohvalle joka oli teetetty kuusikymmenluvulla edustuskotiin ja joka nyt oli nuhjaantunut.

Huoneessa oli edelleen levysoitin, kuin laserlevyjä ei olisi koskaan keksittykään. Vanha radio, jonka paneelissa kaupunkien nimet. Lasipöydän pinta oli samea, ruukkukasvit kuihtuneet, kaikkialla paksu kerros pölyä. Eron jälkeen kotiapulainen oli vielä käynyt, siivonnut ja koettanut saada isää syömään, vähitellen isä oli jäänyt oman onnensa nojaan. Olihan Piitu vielä asunut kotona, mutta mitä hän olisi voinut tehdä? Kun hän aamuisin heräsi lähteäkseen kouluun, isä nukkui puku päällä olohuoneen sohvalla.

Piitu meni keittiöön. Isän toinen vaimo Brita oli uusinut keittiön, vaihtanut puisten kaappien tilalle mustavalkoiset puristelevykalusteet, antanut repiä puolipaneelin. Piitu avasi jääkaapin oven. Jääkaapissa oli suolakurkkupurkki ja kahvia. Kaapeissa oli äidin hankkimia astiastoja, Nurmijärven juomalaseja, tiikkikahvaisia ruokailuvälineitä. Kaikelle sille pitäisi tehdä jotakin, talo pitäisi tyhjentää, luultavasti joku grynderi ostaisi sen tontin takia, purkaisi lapsuudenkodin.

Hän kuuli, miten Eetu kahisteli eteisessä, tuli sitten keittiöön.

”Soititsä Britalle? Haluaakse mitään?”

”Ei. Se sanoi aina tietäneensä, että isä lähtisi kertarysäyksellä.”

Heidän oli pakko ryhtyä toimeen, he menivät makuuhuoneeseen, avasivat vaatekaappien ovet. Isän vaatteet olivat ainoa nykyaikainen asia talossa, pukeutumisestaan hän oli sentään välittänyt. He sulloivat vaatteita jätesäkkeihin.

”Mä just ajattelin, että puliveivarit ei pukeudu enää pukuihin kuten lapsuudessa”, Piitu sanoi.

”Totta. Niilläkin on nykyään tuulipuvut.”

”Ehkä ne saa nyt Pelastusarmeijasta italialaiset pikkutakit.”

He tyhjensivät vaatekaapit ripeään tahtiin. Makuuhuoneen seinällä oli samat grafiikantyöt kuin lapsuudessa. Talo oli isän rakennuttama, tutun arkkitehdin suunnittelema, osa rakennusmateriaaleista oli aikansa tuotteita. Askarteluhuoneen kohdalla salaojitus oli pettänyt, vettä oli valunut rakenteisiin.

Brita oli uusinut askarteluhuoneen kalustuksen, mutta sohva oli sama. Siellä he olivat istuneet isän kainalossa katsomassa Jatkoaikaa, Tupla tai kuitti -visailua ja Pikkukaupungissa tapahtuu.

Eetu hymyili. ”Muistatsä kun sä pätkäsit tukkas?”

”Älä muistuta siitä.”

Piitu kirjoitti lehtiöönsä kaiken, mikä voisi olla arvokasta. Olihan siellä paljon taidetta, heidän mielestään osa kuuluisi äidille, koska se oli tehnyt ilmaista työtä firman hyväksi.

Isä oli lopulta ajanut sukuyhtiön konkurssin partaalle. Isälle oli ollut kauhistus, että ulkomaiset yhtiöt pääsisivät vaikuttamaan siihen, miten Suomessa rakennettiin, hän oli kasvanut ajatukseen, että rakentaminen ja arkkitehtuuri olivat kansallisia kysymyksiä. Hän ei voinut käsittää sitä, että Kiasman suunnitelma otettiin yhdysvaltalaiselta arkkitehdilta. Isä oli paheksunut jo Skanskan ja NCC:n tuloa Suomen markkinoille – eikö maata pystytty rakentamaan omin voimin?

Piitu kuljeskeli huoneissa, askarteluhuoneessa, takkahuoneessa, kylpyhuoneessa – murhe kasvoi hänen sisässään, painoi ja ahdisti. Niiden seinien sisässä oli lapsuus ja nuoruus, mutta myös isän elämä äidin jälkeen.

”Mitä me tehdään kaikille näille tavaroille?” Eetu huokasi.

Voisivatko he kumota kokonaisia lipastonlaatikoita roskiin? Miksei isä ollut neuvomassa, miksi hän oli halunnut säästää valokuvia tuntemattomista ihmisistä, hiussolkia ja rapuveitsiä?

Kirjahyllyt, miksi isä oli halunnut pitää kaikki ne kirjat, eihän hän koskaan lukenut kaunokirjallisuutta, kuvitteliko hän että romaanien seisottaminen hyllyissä toisi äidin takaisin? Updikea, Georges Simenonia, Sodan ja rauhan aataminaikainen laitos. Tietosanakirjoja, Ranskalaisen keittiön perusteet, jota oli korkeintaan katsonut Eine. Valokuvateoksia maailman eri kolkista, Kaunis maailma -kirjasarja, jossa kukin maa oli tiivistetty somasti, hilkat, puukengät, kirjokintaat ja alppivuohet, ei sitä harmonista maailmaa ollut olemassakaan.

Miten äidin lähdöstä oli voinut hurahtaa kolmekymmentä vuotta? Joka ikisenä aamuna oli herätty, laittauduttu työhön, asettauduttu autoon tai bussiin.

Piitu availi kaappeja, sanoi:

”Täällä on espressoa, mä taidan nyt keittää kahvit.”

He olivat matkustaneet isän kanssa Italiassa moneen otteeseen. Pantheon, Pompeiji, parmesaania ja espressoa, prosciuttoa, vuokra-asunto jonka ikkunan takana havisi palmu, lapset jotka vesirajassa rakensivat hiekkalinnoja, isän lastenlapset. Isä oli ollut onnellinen silloin.

Koko tihkusateisen sunnuntain he mättivät tavaraa jätesäkkeihin ja pahvilaatikoihin. Merkitsivät maalarinteipillä roskasäkit.

Eetu istui olohuoneen lattialla, hän oli edelliskesänä täyttänyt viisikymmentä, arkkitehtuurin professori Eija Mäkelää olivat onnitelleet opiskelijat sekä valtiovalta, nyt hän istui siinä kuin lapsi, itki isää. Niisti, kuivasi silmänsä ja avasi baarikaapin oven. Siellä oli punaviiniä, madeiraa, viskiä, cherrybrandya.

”Otetaanko paukut?”

”Otetaan.”

He olivat varustautuneet viipymään talossa, kunnes kaikki saataisiin setvittyä. Eetu kaatoi cherrybrandya äidiltä jääneisiin väkevän viinan laseihin. Amareton aromista tuli heti nuoruus mieleen.

”Aika kamalaa tököttiä oikeastaan”, Piitu sanoi ja hymyili.

Eetu selasi isän LP-levyjä, pani jazzia soimaan. Neula raapaisi mustan levyn reunaa ja laskeutui uralleen.

He makasivat olohuoneen punahonkalattialla, marraskuun alakulo ikkunoiden takana. Eetu itki, taas kerran. Olisiko hän voinut estää, mitä isälle olisi pitänyt sanoa? Ja Piitu sanoi, että kaipuu kohti Tuonelaa oli ihmisessä syvällä, ei sitä muuttanut, mitä muut sanoivat. Kun kuolema tuli liki, houkutti, ei siinä auttanut mikään.

”Eihän fatsi koskaan selvinnyt siitä, että mutsi halusi sen jättää”, Piitu sanoi. ”Se oli niin sitä aikaa. Fatsi varmaan kuvitteli, että kun äidillä on apulainen ja siivooja ja turkiksia, niin se on onnellinen.”

”Ei faija ollut sellainen. Se ei ollut niin kuin muut.”

”Se ei olisi ollut sellainen, jollei olisi elänyt sitä aikaa.”

He tuijottivat kotimaisen lasitaiteilijan kattovalaisinta, jonka äiti oli hankkinut vähän ennen eroa.

”Eihän kukaan ajatellutkaan naisten oikeuksia ennen kuuskytlukua”, Piitu sanoi.

”Funtsi, että äidin ainoat tulot oli lapsilisä”, Eetu sanoi.

”Mitä sillon naiset edes pystyi tekemään?”

”Sellasta monotonista konttorityötä kuin Täti.”

”Hänestä olisi ollut muuhunkin.”

”Paljon enempään.”

Useimmat esineet huoneessa olivat menettäneet arvonsa ja merkityksensä, kun isä kuoli. Ehkä jo silloin, kun äiti lähti.

Piitu kävi kääntämässä LP-levyn, sen jälkeen he suunnittelivat, että kokoaisivat yhteen huoneeseen Pelastusarmeijaan menevät tavarat, toiseen ne jotka voisi näyttää antii...