Jussi Katajala

Korpin silmät kaiken näkevät

ja muita yöpuolen tarinoita

1. painos / versio

Osuuskumma-kustannus

www.osuuskumma.fi

info@osuuskumma.fi

Kansi

Kuva: Jarno Kantelinen

Kansitaitto: Maria Carole

Taitto: Maria Carole
ePub: Kari Välimäki

Painopaikka: Tallinna Raamatutrükikoda, 2015

ISBN 978-952-6642-31-4 (nidottu)
ISBN 978-952-6642-32-1 (ePub)

Sisällysluettelo

Esipuhe

Aluksi haluan kiittää J.S:ää ja Tarjaa sekä kaikkia, jotka ovat toimineet näiden novellien esilukijoina, toimittajina tai kriitikoina. Erityiskiitos vaimolleni Marjutille hänen antamastaan tuesta.

Innostuin kauhunovelleista jo 1990-luvun alussa, jolloin Suomessa koettiin lyhyt, mutta suhteellisen voimakas kauhubuumi. Tuohon aikaan julkaistiin paljon novellimuotoista kauhukirjallisuutta, esimerkiksi Stephen Kingin, Clive Barkerin ja H. P. Lovecraftin novellikokoelmia sekä Outoja tarinoita -antologioita. Suomalaisetkin kirjailijat kunnostautuivat aiheen tiimoilta. Kotimaisissa spefi-lehdissä julkaistiin kauhutarinoita Boris Hurtalta, Johanna Sinisalolta ja monilta muilta. Kauhun julkaiseminen väheni radikaalisti muutamassa vuodessa muiden aiheiden tullessa muotiin. Itsekin laajensin lukutottumuksiani, mutta kiinnostukseni hyviä kauhutarinoita kohtaan ei koskaan kuollut.

Mikä kauhussa kiehtoo? H. P. Lovecraft tiivistää asian melko hyvin: ihmiskunnan vanhin ja voimakkain tunne on pelko, ja pelon vanhin ja voimakkain muoto on tuntemattoman pelko. Kauhutarinat aiheuttavat lukijassa voimakkaita tunteita. Lovecraftin mietelmän loppuosa kertoo hyvin yksinkertaisesti, miten kauhutarina tulee kirjoittaa. Hyvässä kauhutarinassa jännite säilyy mahdollisimman pitkään. Niin kauan kuin päähenkilöt hapuilevat pimeässä jonkin tuntemattoman uhatessa heitä, lukija jakaa heidän pelkonsa. Heti kun valot syttyvät ja päähenkilöt kohtaavat hirviön, tarinan jännite laskee. Tämän vuoksi kauhuelokuvien jatko-osat harvoin saavuttavat ensimmäisen osan intensiteettiä.

Tässä kokoelmassa on 13 kauhunovellia. Jos ette uskalla nukkua yöllä luettuanne nämä tarinat, tiedän tehneeni hyvää työtä.

Jussi Katajala

I

Kymmenen kuvaa kuolemaan

– Katsokaa, mitä löysin mökin ullakolta, kun etsin sieltä patjoja, Osku huudahti. Hän laski löytönsä muoviselle puutarhapöydälle pullojen ja kertakäyttölautasten keskelle.

– Näyttää kameralta, Laura tokaisi.

– Se on Polaroidin pikakamera. Faijalla oli samanlainen kun olin lapsi.

– Toimiiko se edes? kysyin. – Taitaa olla ikivanha.

Osku otti kameran ja tutki sitä hetken.

– On tässä ainakin filmi sisällä. Kymmenen kuvaa jäljellä. Istukaa siinä, niin kokeillaan toimiiko tämä. Saadaan muisto tästä huippujuhannuksesta.

Osku meni hieman kauemmas, ja kaikki ottivat poseerausilmeen. Hän painoi nappia, ja kamera rutisi työntäen ulos valokuvan.

– Nyt vain odotellaan, kehittyykö kuva vai onko filmi mennyt vanhaksi, Osku sanoi.

Kävin laittamassa lisää makkaraa grilliin ja kaivoin kylmälaukusta uuden oluen. Muutaman minuutin päästä Osku repi päällyskalvon irti kuvasta.

– Tässä kuvassa on jotain outoa, Osku sanoi.

Osku laittoi kuvan pöydälle. Katsoimme sitä yhdessä. Me neljä istuimme pöydän ääressä. Vasemmalla olin minä, sitten Elina ja Jaakko ja oikealla Laura. Taustalla näkyi metsän taakse laskevan auringon punaiseksi värjäämää taivasta, taivaan värejä heijastavaa järvenpintaa sekä vaaleaa hiekkarantaa. Vesirajassa seisoi farkkushortseihin ja mustaan T-paitaan pukeutunut nainen. Vilkaisin rannalle, mutta en nähnyt ketään.

– Mistä tuo muija ilmestyi? Jaakko kysyi.

– En minä tiedä, Osku sanoi. – Voisiko se olla jonkinlainen kaksoisvalotus? Jos vaikka kuva on jäänyt ensimmäisellä kerralla jumiin. Kokeillaan uudestaan.

Osku otti kameran ja nappasi uuden kuvan. Hetken päästä tutkimme uutta kuvaa.

– Mitä helvettiä? Osku puuskahti. – Se ämmä on tässäkin.

Tuntematon nainen oli taas kuvassa, mutta tällä kertaa jonkin verran lähempänä pöytää. Elina ja Laura katselivat ympärilleen hermostuneina. Jaakko nousi pöydästä ja kävi rannalla.

– Ei siellä ketään ole, hän sanoi palattuaan. – Ei näkynyt edes jalanjälkiä.

– Onko tämä faijasi kamera? kysyin.

– Ei, se on varmaan mökin aikaisempien omistajien, Osku sanoi. – Ullakolla oli kasa laatikoita, ja katsoin ihan mielenkiinnosta, mitä niissä oli. Vanhoja lehtiä ja muuta romua.

Otin kameran ja räpsäisin kuvan Oskusta. Seitsemän kuvaa jäljellä. Sillä aikaa kun valokuva kehittyi, Osku haki grillistä mustuneen makkaran ja istui tyhjälle tuolille Lauran viereen. Repäisin vuorostani päällyskalvon kuvasta.

– Tämä on jo todella häiritsevää, sanoin ja näytin kuvaa toisille.

Kuvassa oli Osku, ja hänen takanaan näkyivät rantasauna sekä kauempana oleva mökki. Oskun takana seisoi tuntematon nainen, jälleen vähän lähempänä.

– Sairaan friikkiä, Jaakko totesi. – Onko tuo joku kummitus? Luin joskus pienenä valokuviin ilmestyneistä kummituksista. Pelotti ihan sairaasti aina, kun joku otti valokuvan.

– Tämä on jo liian karmivaa, Elina sanoi. – Ei oteta enää kuvia tuolla kameralla.

– Aivan sama, Osku sanoi. – Sauna rupeaa jo olemaan lämmin. Miehet vai naiset ensin?

– Menkää te äijät ensin, Laura sanoi. – Me juodaan tuo valkoviinin loppu pois.

– Miten vaan, Osku sanoi. – Varokaa, ettei kummitusnainen syö teitä!

Laura tuhahti. Elina näytti keskisormea. Osku nappasi kameran ja kuvat mukaansa. Minä ja Jaakko hoidimme juomapuolen.

Istuskelin saunan jälkeen pukuhuoneessa hörppien olutta. Osku ja Jaakko pitivät vielä saunassa löylynheittokisoja. Lopetin suosiolla jo alkuvaiheessa, vaikka sain kuulla olevani tissiposki.

Kamera ja kuvat olivat pöydällä. Otin kuvat käteeni ja katselin niitä. Hetken mielijohteesta nostin kameran ja painoin laukaisinta. Räpsäisin heti perään toisen kuvan pukuhuoneesta. Avasin uuden oluen ja odotin. Jonkin ajan päästä kuvat olivat kehittyneet, ja ryhdyin tutkimaan niitä.

Tuntematon nainen oli myös pukuhuoneessa, jälleen vähän lähempänä kameraa. Naisella oli päällään The Curen bändipaita. Jälkimmäisessä kuvassa erotti selvästi vihan ja tuskan irvistyksen naisen kasvoilla. Tarkemmin katsoen naisen vaatteet vaikuttivat vanhoilta ja jo osittain hajonneilta. T-paidan etumuksessa oli reikiä, ja jokin tumma neste oli sotkenut paidan kuvaa. Naisen iho näytti omituiselta. Jouduin lopettamaan valokuvien tutkimisen, kun Osku ja Jaakko rymistelivät ulos saunasta. Otin kameran ja kuvat mukaani saunalta. Kamerassa oli viisi kuvaa jäljellä.

Istuskelimme grillin luona ja jatkoimme oluen juontia naisten mentyä saunaan. Osku kertoi huonoja vitsejä, joille Jaakko nauroi tosissaan. Virnistelin mukana, vaikka Oskun kännijutut olivat mielestäni käsittämättömän typeriä. Ihmettelin, mitä Laura oikein näki Oskussa. Tuleva juristi tuollaisen juntin kanssa. Olin tuntenut Oskun lapsesta asti, mutta hän ei näyttänyt huomaavan käytökseni muuttuvan aina kun Laura oli paikalla. Mietin, oliko Laura huomannut mitään.

Jossain vaiheessa pukuhuoneen höyryn peittämässä ikkunassa näkyi liikettä. Naiset tulivat ilmeisesti saunasta. Osku virnisti. Hän nappasi kameran pöydältä ja lähti kohti saunaa. Osku pysähtyi saunan oven luokse. Hän raotti ovea ja työnsi kameran ovenraosta pukuhuoneeseen. Pukuhuoneen ikkunassa välähti salamavalo, ja saunalta alkoi kuulua kirkunaa ja huutoa. Osku juoksi takaisin grillille hohottaen tyhmästi.

– Nyt päästään Jaskan kanssa vertaamaan kinkkuja, Osku sanoi. – Jani voi ottaa kuvan kädestään, kun on poikamies.

Naiset eivät ehtineet tulla saunalta, ennen kuin kuva kehittyi. Osku repäisi valokuvan päällyskalvon pois. Hänen virnuilunsa loppui, kun hän näki valokuvan. Osku antoi kuvan meidän nähtäväksemme sanaakaan sanomatta. Elina ja Laura olivat kuvan taka-alalla pyyhkeet ympärillään. Etualalla oli sama tuntematon nainen, joka oli kohottanut kätensä aivan kuin yrittäisi ottaa kiinni kamerasta. Naisen iho vihersi sairaalloisesti. Hänen hiuksissaan kiemurteli mato. Osku keräsi kaikki pikakameralla otetut kuvat ja heitti ne grilliin. Hetken päästä niistä oli jäljellä vain tuhkaa.

Elina ja Laura saapuivat grillille, mutta eivät aloittaneet ripitystä nähdessään synkät kasvomme ja aistiessaan alakuloisen tunnelman. Osku sanoi hiljaisella äänellä, että kuva oli jo poltettu. Asiasta ei puhuttu enempää. Jonkin ajan kuluttua siirryimme väkevämpiin juomiin ja tunnelma alkoi kohota. Vastarannalla sytytettiin juhannuskokko. Illan viiletessä lähdimme mökille jatkamaan juhlimista. Otin kameran vaivihkaa mukaani.

Hiivin aamuyöllä mökin rappusille polttamaan tupakkaa. Poimin kameran mukaani naulakon päältä, johon olin sen piilottanut. Elina ja Jaakko olivat kadonneet jonnekin kutemaan, ilmeisesti saunalle. Laura ja Osku olivat menneet mökin ainoaan makuuhuoneeseen, enkä jaksanut istua yksin tuvassa. Istuin alas ja katselin kesäöistä metsää. Oli hiljaista, ja puiden juurella pyörteili heikkoa utua. Pyörittelin kameraa käsissäni. Se oli aivan tavallinen pikakamera, jossa oli neljä kuvaa jäljellä. Nostin kameran ja otin pari kuvaa metsään päin. Asetin kuvat rappusille kehittymään.

Ovi avautui, ja käännyin katsomaan taakseni. Laura seisoi oven luona aikakauslehti kädessään. Hetken mielijohteesta räpsäisin kuvan myös Laurasta. Yksi kuva jäljellä.

– Älä ota minusta kuvia sillä kameralla! Laura kirkaisi.

– Mikä helvetti sinua vaivaa? kysyin. – Väsähtikö ori kesken juoksun?

– Osku sammui heti kun pääsi sänkyyn, Laura sanoi. – Olen ollut ullakolla tutkimassa laatikoita.

Laura istahti viereeni ja ojensi lehden minulle. Laitoin Laurasta ottamani kuvan muiden viereen kehittymään.

– Katso tätä lehteä, Laura sanoi. – Lue siitä se juttu kameramurhaajasta.

Otin lehden käteeni. Se oli vanha Alibi-lehti 1980-luvulta. ”Kameramurhaaja kylvää kauhua kesäisessä Suomessa!” kirkui lehden kansi. Avasin lehden jutun kohdalta. Olin paskantaa housuihini nähdessäni jutun yhteydessä olevan kasvokuvan.

– Mitä helvettiä? Tuohan on se sama nainen, joka oli pikakameran kuvissa.

– Lue koko juttu, Laura sanoi.

Juttu kertoi murhaajasta, jota ei ollut saatu kiinni ja joka oli tiettävästi murhannut jo kaksi naista. Poliisin mukaan uhrit olivat luultavasti liftanneet murhaajan kyytiin, ja poliisi varoittikin ihmisiä olemaan liftaamatta. Ruumiiden luota oli löydetty Polaroid-kameralla otettuja kuvia vielä elävistä uhreista. ”Onko tässä kameramurhaajan viimeisin uhri?” kysyi otsikko kasvokuvan luona. Tekstissä kerrottiin, että 17-vuotias Sanna Pihlajaniemi oli ollut kateissa jo viikon verran. Hän oli karannut kotoaan riideltyään vanhempiensa kanssa Ruisrockiin menemisestä. Viimeinen havainto hänestä oli ykköstien varresta, missä ohi ajanut autoilija oli nähnyt hänet liftaamassa.

– Eikö olekin kammottavaa? Laura kysyi. – Olin vähällä saada sydärin, kun löysin tuon lehden.

– Tiedätkö, saatiinko kameramurhaaja koskaan kiinni? Onko teillä oikiksessa ollut puhetta kuuluisista murhista?

– Luin rikosoikeuskurssin aikana kirjan, joka kertoi suomalaisista selvittämättä jääneistä murhista. Ei se ollut tenttikirja, luin sen ihan mielenkiinnosta. Muistaakseni siinä kerrottiin tästä kameramurhaajasta, eli häntä ei saatu koskaan kiinni.

– Ei kai tämä voi olla sama kamera? kysyin epäuskoisena.

– Kenen mökki tämä oli alun perin? Entä jos tämä kuului murhaajalle?

– Oskun faija osti tämän joltain kuolinpesältä, muuta en tiedä.

– Entä jos tämä on tosiaan murhaajan mökki? Laura intti. – Hän olisi voinut säilyttää sekä kameraa että lehteä ullakolla jonkinlaisina muistoesineinä tai voitonmerkkeinä.

Laura vilkuili ympärilleen.

– Entä jos tuo tyttö on haudattu tänne mökin luokse? Laura sanoi pelokkaasti. – Tai upotettu järvenpohjaan?

– Tuo on pelkkää arvailua, sanoin. – Vaikka kyseessä olisikin sama kamera, niin miksi tuo nainen on kaikissa kuvissa?

Laura tuijotti hetken hiljaista metsää ja puri alahuultaan mietteissään.

– Afrikan alkuasukkaat uskoivat, että kamera vangitsee kuvattavan henkilön sielun. Entä jos murhaaja otti kuvan juuri kuolinhetkellä, ja naisen sielu jäi tuohon kameraan? Ehkä se yrittää nyt päästä ulos kostaakseen murhansa.

– Kostaa kenelle? kysyin. – Jos keksimäsi tarina on totta, murhaaja on todennäköisesti jo kuollut.

– Ehkä naisen sielu luulee, että murhaaja käyttää vieläkin tuota kameraa. Silloin kuka tahansa kameraa käyttävä on vaarassa.

Tumppasin tupakan ja tuhahdin.

– Teoriassasi on liikaa arvailua, totesin. – Me emme tiedä tuon kameran alkuperää emmekä sitä, liittyykö se millään lailla koko kameramurhaajaan. Tuo juttu sieluja vangitsevasta kamerasta taas kuulostaa hölynpölyltä. Mietitään asiaa uudelleen aamulla, kun on valoisampaa, emmekä ole enää kännissä. Yöllä kaikki tuntuu pelottavammalta.

Repäisin päällyskalvot irti aikaisemmin räpsimistäni kuvista. Pelko kouraisi vatsaani. Jotenkin kaikki Lauran puheet tuntuivat yhtäkkiä tavallaan järkeenkäyviltä.

Tuntematon nainen oli kaikissa kuvissa. Kahdessa ensimmäisessä kuvassa hän juoksi metsästä kohti kameraa. Naisen kädet olivat ojennettuina eteenpäin. Niiden pitkät kynnet toivat mieleen petolinnun raatelukynnet. Hänen kasvoillaan oli mielipuolisen raivon ilme. Kolmannessa kuvassa oviaukossa seisovaa Lauraa ei näkynyt juuri lainkaan, sillä nainen oli jo niin lähellä, että täytti suurimman osan kuvasta. Naisen kädet olivat melkein kiinni kameran linssissä, ja hänen suunsa oli auennut äänettömään huutoon. Suun teräväreunaiset hampaat ja silmien kiilto toivat mieleeni saaliinsa kimppuun käyvän, verenhajusta järkensä menettäneen hain. Käteni vapisivat. Laura yökkäili nähdessään viimeisen kuvan.

Otin tupakansytyttimeni ja poltin kuvat.

– Haen saunalta kirveen ja hajotan tämän kameran, ettei kukaan ota viimeistä kuvaa, sanoin Lauralle.

– Tee se, Laura sanoi.

Ennen kuin ehdin nousta, Laura kietoi kätensä ympärilleni ja suuteli minua.

– Entä Osku? kysyin kun erkaannuimme.

– Minun olisi pitänyt jättää se juoppo pelle jo aikaa sitten, Laura vastasi. – Nähdään auton luona, kun olet valmis.

– Vai tällaista menoa! joku huusi takaamme.

Säpsähdimme ja ponnahdimme seisomaan. Osku seisoi ovella raivon vallassa. Minä ja Laura otimme pari askelta taaksepäin.

– Saatanan lutka! Osku jatkoi. – Sinäkin pukki olet muka paras kaverini. Heti kun silmä välttää olet minun muijani kimpussa.

– Minä voin selittää..., Laura aloitti.

– Eiköhän tämä asia ole ihan selvä näinkin! Osku huusi.

Elina ja Jaakko säntäsivät saunalta hölmistyneen näköisinä. Jaakko yritti vetää housujensa vetoketjua kiinni juostessaan. Osku huomasi kameran rappusilta ja otti sen käteensä.

– Otetaan nyt sitten vielä kuva kyyhkyläisistä muistoksi tästä paskajuhannuksesta!

Yritin estää Oskua, mutta hän ehti painaa laukaisinta. Verinen kamera lensi ilman halki ja hajosi palasiksi maahan osuessaan. Elina ja Laura kirkuivat. Jaakko huusi jotain. Käännyin ja lähdin juoksemaan pakoon pitkin metsän läpi vievää hiekkatietä, vaikka sisimmässäni aavistin, että se oli hyödytöntä.

Jos lähtee sutta karkuun

Täysikuu on seuraavan kerran 19. syyskuuta. Siihen on vielä viikko, mutta tunnen muutoksen olevan jo tulossa. Aistini virittyvät äärimmilleen. Kuulen television äänen kolme kerrosta ylempää betonilattioiden läpi. Pystyn lukemaan lähes pilkkopimeässä. Värit hämärtyvät ja sekoittuvat, paitsi punainen ja keltainen, jotka näen entistä kirkkaampina. Muutoksen lähestyessä pukeudun punaiseen ja keltaiseen, sillä muuten en ole varma, miltä vaatteeni näyttävät. Ohuinkin vaate tuntuu päälläni tukahduttavan paksulta ja hiostavalta. Sen vuoksi olen kotona mahdollisimman vähissä vaatteissa, mieluiten alasti. Aistin pelkässä keitetyssä makaronissa kymmeniä makuvivahteita, joita en tiennyt aikaisemmin olevan olemassakaan.

Hajuaistini terävöityminen on tuskallisinta. Heikoimmatkin tuoksut moninkertaistuvat. Pääni tuntuu räjähtävän hajujen kakofoniasta. Haistan, mitä asiakkaat syövät pizzeriassa kadun päässä. Haistan, milloin kaupassa samaan aikaan asioivat ihmiset ovat viimeksi käyneet suihkussa, mitä sampoota he käyttivät ja milloin he ovat viimeksi vaihtaneet alusvaatteensa. Haistan, kuka työtovereistani on edellisenä iltana juonut lasillisen punaviiniä. Jos tuntisin viinejä paremmin, voisin kertoa rypälelajikkeenkin. Kävellessäni kadulla haistan koirien jättämät virtsamerkit ja saan hädin tuskin hillittyä itseni, etten ruiki omia merkkejäni niiden päälle. Ja tietenkin haistan lihan.

Olen yrittänyt olla kasvissyöjä, mutta täysikuun lähestyessä minussa kasvaa kyltymätön lihan himo. Kauppojen lihatiskien ja paistopisteiden tuoksut huumaavat tajuntani. Kerran seisoin Tapiolan Stockmannin valmisruokatiskillä tuijottamassa grillattuja broilereita. Kun myyjä totesi, että ”neidillä taitaa olla nälkä?”, huomasin suustani valuvan kuolaa. Nälkä voitti nolostumisen. Ostin broilerin ja menin parkkihalliin. Tuoksu lävisti paistopussin ja kiinni solmitun muovipussin. Kun pääsin autoon, revin pussin auki hampaillani. Ahmin broileria niin, että rasva roiskui pitkin kasvojani ja vaatteitani. Käänsin katseeni ja huomasin perheenäidin tuijottavan minua suu auki lapsensa kanssa.

Murisin heille ja näytin hampaitani. Saalis oli minun. Haistoin lapsen laskevan alleen pelosta. Tokenin sen verran, että sain ajettua tieheni, ennen kuin äiti kutsui vartijan paikalle. En ole käynyt Tapiolan kaupoissa vuoteen. Sen sijaan ostan lähipizzeriasta Dillinger-perhepizzoja, joissa on salamia, kinkkua ja jauhelihaa. Pizzerian pitäjä varmasti ihmettelee, miksi pienikokoinen nainen ostelee sellaisia pizzamääriä, mutta hän ei koskaan kysy mitään.

Paistetun lihan jälkeen elimistöni alkaa huutaa raakaa lihaa. Ostan kilokaupalla lihaa – jauhelihaa, ulkofilettä, kyljyksiä, kaikkea mitä tiskistä löytyy – ja mässäilen sillä asunnossani suljettujen verhojen takana. Revin lihasta paloja hampaillani ja nielen välittämättä juurikaan pureskella. Viimeinen vaihe alkaa vuorokautta ennen täysikuuta. Säntään autooni ja ryhdyn ajamaan kohti pohjoista. Jotenkin tiedän vaistomaisesti, mistä löydän lauman. Se on pysytellyt kauan aikaa Pitkäjärvellä. Auton kiitäessä pitkin tietä palaan mielessäni hetkeen, jolloin kaikki alkoi.

Olin ystävieni kanssa lomamatkalla Roomassa. Matkatoverini olivat jääneet vielä ravintolaan, mutta minä halusin nukkumaan. Kävelyretki ympäri kaupunkia oli vienyt voimani. Minusta tuntui kuin minua tarkkailtaisiin, mutta kun vilkaisin olkani yli, en nähnyt mitään epäilyttävää. Päätin mennä hotellille pikkukadun kautta vievää oikotietä. Katu oli hämärä, ja kaikki sen varrella olleet liikkeet olivat kiinni. Olin ainoa ihminen koko kadulla. Puolimatkassa kuulin takaani hiljaisia askelia. Käännyin katsomaan. Vähän matkan päässä minusta seisoi harmaaseen kaapuun pukeutunut mies. Ensin luulin häntä fransiskaanimunkiksi, mutta sitten kuulin murinaa, ja alas lasketun hupun varjoissa välähtivät kellertävät silmät.

Ennen kuin ehdin tehdä mitään, hän hyökkäsi kimppuuni. Kaaduin katuun ja iskin pääni mukulakiviin. Hupun sisältä minua eivät katsoneet ihmiskasvot. Näin kuonon ja hampaat. Minua eivät painaneet maahan kädet, vaan voimakkaat tassut. Aloin kirkua. Pääkadulta riensi paikalle ihmisiä, mutta ei tarpeeksi nopeasti. Olento puri minua käsivarteen. Kun auttajat tulivat paikalle, kimppuuni käynyt peto lähti pakoon. Se juoksi neljällä jalalla ja katosi varjoihin.

Minut vietiin Salvator Mundin kansainväliseen sairaalaan. Pelastajani puhuivat suuresta harmaasta koirasta, mutta minä en osannut sanoa mitään tarkkaa hyökkääjästä. Haavani desinfioitiin ja sain kaiken varalta vesikauhurokotteen sekä antibioottikuurin. Englantia puhuva sairaanhoitaja kertoi useiden ihmisten joutuneen viime aikoina suuren koiran hyökkäyksen kohteeksi. Karabinieerit olivat yrittäneet tuloksetta saada eläintä kiinni.

Vietin lopun lomastani kuumeessa. Makasin hotellihuoneessa ja tuijotin typeriä italialaisia visailuohjelmia televisiosta. Söin antibiootteja, mutta siitä huolimatta haavani tulehtui. Öisin näin painajaisia, joissa eläimiä ja ihmisiä revittiin kappaleiksi kuunvalossa. Kuume katosi päivää ennen kuin lomani loppui. Haava oli yhä arka, mutta paranemaan päin. Katselin lentokentällä BBC:n uutisia odottaessani lennon lähtöä. Lyhyt uutinen raportoi, että erään kardinaalin avustaja oli löytynyt murhattuna Vatikaanissa. Alustavien tietojen mukaan hänet oli ammuttu, mutta yksityiskohtia ei kerrottu. Kun tutkin asiaa myöhemmin, havaitsin, että uutiset omituisen suuren koiran hyökkäyksistä ihmisiä vastaan loppuivat avustajan kuoltua.

Yritän olla ajattelematta mitä tapahtuisi, jos muuttuisin ollessani vielä ajamassa. Kurvailen pitkin pikkuteitä ja etsin sopivan syrjäistä paikkaa, johon jättää auto. Pysäköityäni tunnen väristysten kulkevan lävitseni. Ne ovat ensin kylmiä ja muuttuvat sitten yhä kuumemmiksi. Riisuudun, laitan vaatteeni muovipussiin ja piilotan sen auton lähelle. Peräkontissa on kaiken varalta vaihtovaatteet. Avaimet ja sammutetun kännykän hautaan muovirasiassa hieman kauemmas autosta.

On pimeää, kylmää ja sateista, mutta minusta tuntuu kuin olisin tulessa. Putoan polvilleni ja huudan tuskasta. Kuu tulee esiin pilvien takaa. Huutoni muuttuu ulinaksi, joka kaikuu pimeässä metsässä. Nousen tassuilleni ja pudistelen turkkiani. Kuulen kaukaisuudesta heikon vastauksen ja lähden juoksemaan äänen suuntaan.

Pysähdyn aukion reunaan. Aukiolla seisovassa eläimessä on jotain tuttua, mutta samalla jotain vierasta. Lähestyn varovasti. Suden tuoksuun sekoittuu koiran tuoksua. Muukalainen tarkkailee minua epäluuloisesti. Se ei ole susi eikä koira, vaan niiden sekoitus. Koirasuden turkki on takkuinen, ja se näyttää laihalta. On varmaan karannut omistajaltaan, eikä osaa saalistaa. Kiertelemme toisiamme hetken aikaa. Koirasudella ei olisi mahdollisuuksia, jos ryhtyisimme taistelemaan, mutta kaipaan lauman luokse. Se painaa päänsä ja vetää häntänsä takakoipien väliin. Annan koirasuden kadota varjoihin ja jatkan matkaa.

Löydän lauman. Viisi aikuista ja kaksi kesällä syntynyttä pentua. Susien oikeat nimet eivät merkitse ihmisille mitään, ne ovat vain kullekin ominaisia ulvahduksia, murahduksia ja vikinöitä. Olen antanut lauman jäsenille ihmismäiset lempinimet, joita käytän ihmishahmossa ollessani. Alfaparin naaras on Guadalupe ja uros Rollo. Niiden vanhemmat jälkeläiset ovat Coinin ja Ylva. Wolfgang on laumaan otettu tulokas. Pennut nimesin Rudolfiksi ja Ulriciksi. Ne tepastelevat luokseni ja heiluttavat kumpikin häntäänsä. Nuolaisen niitä korvien takaa. Kerron Guadalupelle kohtaamastani koirasudesta.

– Se olisi pitänyt tappaa, Guadalupe sanoo. – Sekaverisistä on vain harmia.

– Minäkin olen sekaverinen.

– Sinä olet eri asia. Sinusta on hyötyä laumalle.

Minun ja lauman ensimmäinen kohtaaminen olisi voinut päättyä kuolemaani. Keskityin järsimään saalistamaani jänistä enkä ollut valppaana. Yhtäkkiä kuulin murinaa. Olin susien saartama. Painoin pääni ja vetäydyin pois saaliini luota. Susirinki ei kuitenkaan päästänyt minua lävitseen. Siihen aikaan laumassa oli vielä Bertolf. Hän nuuski minua kovaäänisesti.

– Mikä otus sinä oikein olet? Bertolf kysyi.

En sanonut mitään. Guadalupe tuli vuorostaan nuuskimaan minua.

– Suonissasi virtaa suden ja ihmisen verta. Luulin, että sinun kaltaisiasi on vain vanhojen ulvomissa tarinoissa.

– Sekaverinen? Bertolf sanoi. – Se tulee repiä kappaleiksi!

Muu lauma ulvoi hyväksyvästi. Guadalupe tuijotti Bertolfia niskakarvat pörhössä, kunnes Bertolf painoi katseensa.

– Ei. Hän tuntee ihmiset ja heidän tapansa, hänestä voi olla hyötyä laumalle.

Minä olin hyödyllinen. Opetin laumalle, kuinka ihmisiä pystyy välttelemään, miten heidän alueidensa läpi kuljetaan huomaamatta ja missä ei pidä saalistaa, jos ei halua tulla ammutuksi. Lauma otti minut jäsenekseen ja opetti minut metsästämään susien tapaan.

Vähitellen kaikki paitsi Bertolf hyväksyivät minut. Hän kävi pari kertaa kimppuuni, ja sain vain vaivoin pidettyä puoleni. Guadalupe katseli tappeluitamme hiljaa eikä puuttunut niihin mitenkään. Erään kerran tullessani lauman luokse Bertolf oli kadonnut, ja Wolfgang oli otettu jäseneksi. En saanut selville, mitä Bertolfille tapahtui. Ehkä hän lähti omasta tahdostaan, ehkä hänet häädettiin, ehkä hän kuoli. Kukaan lauman jäsenistä ei kertonut hänen kohtalostaan.

Muutos kestää kolme yötä. Yksi yö ennen täysikuuta, täydenkuun yö ja yksi yö sen jälkeen. Lähden viimeisenä yönä suden hetkellä ja juoksen autolleni. Kuumien väristysten muuttuessa viileämmiksi tunnen palaavani jälleen ihmishahmoon. Yritän aina ehtiä autolle ennen palautumista, sillä samoileminen alasti metsässä ei ole houkutteleva ajatus. Haistan vieraan hajun, kun saavun auton luokse. Ryömin mättään päälle. Autoni lähellä on isokokoinen ja ruskeatukkainen mies, joka katselee ympärilleen. Ei, hän ei katsele. Vaikuttaa siltä, että hän nuuskii ilmaa. Jäinen väristys lävistää minut. Puren sammalta, jotta en huutaisi. Makaan piilossa mättään takana, kunnes mies viimein lähtee.

Puen päälleni ja lähden ajamaan kotiin. Kotona lämmitän saunan, mutta flunssa iskee silti. Teen töitä kotona nuhaisena ja kuumeisena. Onneksi kukaan ei ihmettele, jos kustannustoimittaja katoaa joka kuukausi muutamaksi päiväksi kommentoimaan käsikirjoituksia omassa rauhassa. Ainut ongelma on se, että minun pitää todella lukea ne käsikirjoitukset jossain vaiheessa. Teen kahvin voimalla töitä aamukahteen ja nukahdan sohvalle.

Aamu-tv:ssä on juttu Pitkäjärvellä tehdyistä susihavainnoista. Silminnäkijöiden mukaan susi on käynyt ihmisten pihoilla. Yritän miettiä, kuka voisi olla kyseessä. Lauma osaa olla menemättä lähelle ihmisten asumuksia. Voisiko kyseessä olla Bertolf? Yhtäkkiä ymmärrän, mikä tuttu tuoksu koirasudessa oli. Se tuoksui Bertolfilta. Sudet eivät yleensä sekaannu koiriin, mutta laumaan kuulumaton susi saattaa tehdä mitä tahansa. Ne ovat hylkiöitä, enemmän tai vähemmän hulluja.

Seuraava täysikuu on lokakuun 18. päivänä. Olen hermostunut ajaessani lauman luokse, sillä hirvenmetsästys on alkanut. Metsät ovat täynnä aseistettuja ihmisiä ja heidän koiriaan. Susi on rauhoitettu, mutta surullisen moni on valmis ampumaan, jos sellainen sattuu tähtäimeen. Ohitan muutaman punaliivisen metsästäjän aseet olallaan. He saattavat löytää autoni ja ihmetellä, mihin kuljettaja on kadonnut. Se riski on pakko ottaa. Minun on päästävä metsään. Ahdistun jo pelkästä ajatuksesta, että joutuisin viettämään täydenkuun ajan asunnossani.

Lauma on hermostunut. Metsä löyhkää ihmisiltä, koirilta, vereltä ja kuolemalta. Koirien haukunta, aseiden pamahdukset ja kuolemanpelossa juoksevien hirvien mylvintä kuuluu välillä lauman asuinpaikalle. Mikäli metsästäjät sattuvat löytämään lauman, edessä on pako. Rudolf ja Ulric makaavat pelokkaina Guadalupen vierellä. He eivät varmaankaan kestäisi matkan rasituksia. Metsästyskausi on saanut kaikki eläimet piileskelemään. Saaliimme on vähäistä, se riittää juuri ja juuri pitämään nälän loitolla.

– Ihmisten asumusten lähellä olisi ruokaa, Ylva sanoo. – Meidän pitäisi käydä siellä saalistamassa.

– Ei! murahdan. – Nyt on normaalia vaarallisempaa mennä lähelle ihmisiä, heillä on koirat ja aseet valmiina.

– Ei meidän pitäisi piileskellä ihmisiltä kuin pelokkaat rusakot. Ihmisten tulisi pelätä meitä.

– Ne ajat ovat ohi, Guadalupe sanoo. – Se, joka vaarantaa lauman, karkotetaan joukostamme. Muistakaa, mitä Bertolfille kävi.

Minun tekee mieli kysyä, mitä hänelle tapahtui, mutta en uskalla. Kehotan laumaa kärsivällisyyteen. Ilmojen huonontuessa metsästysinto laimenee, kuten aina.

Kun olen palannut ihmiseksi ja pukenut päälleni, otan kylmälaukusta sämpylän ja limsapullon. Sämpylän välissä on tomaattia ja mozzarellaa, jo pelkkä ajatus lihasta oksettaa. Istahdan kivelle syömään. Juuri kun olen saanut leivän syötyä, kuulen jonkun lähestyvän metsästä. Autoni luo astelee kaksi metsästäjää: vanhempi, viiksekäs paksukainen ja pitkä, laiha partasuu. Molemmilla on päällään punaiset liivit sekä punainen hattu.

– Eikö tyttö tiedä, että hirvenmetsästyksen aikaan täytyy pitää punaista päällä, jotta ei luulla hirveksi? viiksivallu kysyy kalapuikkoviikset väpättäen.

– Jos setä ei erota ihmistä monisatakiloisesta hirvestä, niin sedän pitää varmaan hankkia silmälasit, vastaan.

– Ollaanpas sitä koppavia. Mitä tuollainen kaupunkilaislikka täällä metsässä edes tekee?

– Nautin luonnosta jokamiehenoikeuksien mukaisesti. Nimestään huolimatta ne koskevat myös naisia.

Partasuu tuhahtaa.

– Täällä päin on kuljeskellut susi. Niin että kannattaa olla varovainen.

– Enemmän minä puolisokeita metsästäjiä pelkään kuin susia.

Tuijotamme toisiamme vihaisesti, kunnes viiksivallu päättää luovuttaa. Hän kääntyy ja rymyää takaisin metsään partasuu perässään.

Viikkoa ennen marraskuun täysikuuta Pitkäjärvellä liikkuva koirasusi tappaa koiran jonkun pihalla. Ihmisten verenhimo pääsee valloilleen. He syyttävät susia, koska eivät tiedä tappajan oikeaa lajia. Vanhoihin satuihin perustuva susikauhu leviää kuin joukkopsykoosi. Tunnen kuvotusta lukiessani lehdistä mielipidekirjoituksia, joissa vaaditaan Suomen susikannan täydellistä tuhoamista. Viikkoa ennen täysikuuta alkaa sataa lunta. Lumisade jatkuu päiväkausia, ja maa peittyy valkoiseen hankeen.

Hirvenmetsästys on jo al...