Tämän kirjan kirjoittamista ovat tukeneet Suomen tietokirjailijat ry ja WSOY:n kirjallisuussäätiö.
ISBN 978-951-0-41048-6
Teksti © Satu Rämö ja WSOY, 2015
Kuvat © Björgvin Hilmarsson
Kansi: Satu Kontinen
Kannen kuva: Guðný Hilmarsdóttir
Teoksen jakelu ja osittainen kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeuden haltijan lupaa on korvausvastuun ja rangaistuksen uhalla kielletty.
Werner Söderström Osakeyhtiö 2015
Esipuhe
Islantilainen voittaa aina
Islantia ei suotta kutsuta tulen ja jään maaksi. Tulin Reykjavíkiin parikymppisenä ekonomiopiskelijana yliopistovaihtoon. Vietin maassa muutamia kuukausia ja hurmaannuin näkemästäni ja kokemastani. Kävin uudestaan monta kertaa ja jäin sitten pysyvästi.
Tämän kirjan tapahtumat ajoittuvat vuosiin 2003–2015. Kirja kertoo hämäläisnaisen kotiutumisesta maahan, jossa ei yritetä sen vähempää kuin olla maailman parhaita. Se matka on ollut äärettömän antoisa, mutta vaatinut myös paljon huumorintajua ja lukuisien omituisten äänteiden opiskelua.
Kirja on huomionosoitukseni Islannille ja pohjimmiltaan tarkoitukseni on hyvä. Vaikka näkemykseni ovat paikoin kriittisiä, se johtuu siitä, että rakkaalle ystävälle voi välillä myös hieman keljuilla. Ja minähän rakastan Islantia ja islantilaisia jo olosuhteiden pakosta: puolisoni on islantilainen ja jälkikasvu puoliksi paikallista geeniperimää.
Olen muuttanut muutamien yksityishenkilöiden nimiä tai jättänyt niitä mainitsematta, koska Islannissa kaikki tuntevat kaikki. En esimerkiksi halua, että perässäni on islantilaisen alamaailman jengi tai että saan huonoa karmaa kaverilta, jonka hämäriä bisneskuvioita olen tullut valottaneeksi.
Haluan osoittaa lämpimimmät kiitokseni islantilaisille asiantuntijoille, joita sain haastatella tätä kirjaa varten. Kiitos myös WSOY:n Leena Majander-Reenpäälle, Joni Strandbergille ja Kaisa Uusipaikalle, jotka konkreettisesti auttoivat kirjan valmistumisessa.
Kiitos anopille lastenhoitoavusta ja kiitos tyttärelleni Sagalle, joka on tuonut paljon iloa tähän maailmaan ja puhuu kanssani edelleen uskollisesti suomea.
Erityiskiitokset puolisolleni, joka jaksaa edelleen kärsivällisesti korjata kielioppivirheitäni ja olisi valmis muuttamaan kanssani Suomeen – jos sitä oikein kovasti haluaisin. Vielä ei ole tarvinnut pyytää.
Viihdyttäviä hetkiä Islannin parissa. Tulehan käymään!
Reykjavíkissa tammikuussa 2015
Satu Rämö
Islantilais-suomalaisesta perhearjestamme voi lukea lisää blogissani www.salamatkustaja.com.
Prologi
Kesä 2001
Vanhaa linnoitusta myötäilee mutkainen kävelytie. Sitä pitkin lähestyy otollisen näköinen ryhmä. Äiti, isä ja kaksi alle kouluikäistä tyttöä. Kukkamekkoihin ja Reima-sandaaleihin pukeutuneet lapset hyppelevät katukivetyksellä ja yrittävät olla astumatta saumakohtiin. Äidillä on huulipunaa ja samaan sävyyn sopivat korvakorut. Isä on jättäytynyt naistensa taakse ja pysähtelee välillä vilkaisemaan satamaravintoloiden pöytiin päin.
Näen heti, että nämä suomalaiset ovat nälkäisiä. Vatsa täynnä ihminen liikkuu hitaasti ja aavistuksen takakenossa. Tämä perhe kävelee lyhyin askelin ja pälyilee ympärilleen. He ovat etsimässä ruokaa ja minä asiakkaita. Valkoisista sääristä päätellen perhe viettää ensimmäistä tai korkeintaan toista iltaansa Kreetalla. Heistä voisi saada kanta-asiakkaat koko seuraavaksi viikoksi.
Sisäänheittäjänä minun pitää odottaa vielä kaksi askelta, jotta he ovat työnantajani ravintolan kohdalla. Sipaisen ponnarista karanneen hiussuortuvan korvan taakse, vedän hymyn korviin ja astun huolettomasti kadulle. Tervehdin heitä englanniksi. Sen jälkeen alan puhua suomea.
»Tervetuloa perheravintolaan! Meillä on täällä paljon kreetalaisia erikoisuuksia, jotka tuotetaan omistajan omalla maatilalla. Lapsille on leikkinurkkaus ja pöytäkin järjestyy ihan tästä meren rannalta.»
Suomalaisille ei pidä koskaan puhua ensimmäisenä suomea vaan englantia, koska kukaan suomalainen ei halua näyttää suomalaiselta. Hyvä sisäänheittäjä osaa näytellä tilanteen mukaan. Erilaisille ihmisille myydään erilaisia asioita. Saksalaisille korostetaan hyviä hintoja. Amerikkalaiset kiinnostuvat, jos heille puhuu paljon ja nopeasti. Britit taas pitävät pälätystä hermoiluna. Brittiläisille miesseurueille voi toki höpötellä mitä tahansa, jos samalla flirttailee.
Suomalaisvanhemmat katsahtavat toisiaan, vilkaisevat sitten ravintolan suuntaan ja nyökkäävät huomaamattomasti. Myyty!
Se kävi helposti. Perhe kävelee suoraan pöytään ja tarjoilija ottaa heiltä juomatilaukset. Kerron ruokalistan sisällöstä ja vastaan parilla sanalla tutuiksi tulleisiin kysymyksiin kesätyöstäni kreetalaisen ravintolan sisäänheittäjänä.
Opiskelin toista vuotta kauppatieteitä enkä löytänyt Helsingistä kesätöitä. Teknologiakupla oli juuri puhjennut ja työpaikoista kilpailivat opiskelijoiden lisäksi myös vastavalmistuneet ekonomit. Halusin tehdä jotain muuta. Pakkasin repun ja muutin Kreetalle. Kiertelin aikani Hanian turistikortteleita töitä kyselemässä. Sain sisäänheittäjän paikan isosta kreetalaisravintolasta aivan Hanian vanhan venetsialaissataman rantakadulta. Katu on kiireinen, sitä pitkin kävelevät kaikki keskustaan päiväretkille suuntaavat matkailijat.
Sisäänheittäjällä on oikeastaan vain yksi tehtävä: saada asiakkaita ravintolaan nopeasti. Palkkani määräytyy myynnin mukaan. Tavanomaisista työpäivistä maksetaan 6 000 drakhmaa eli vaivaiset parikymmentä euroa. Korvaus on seitsemän tunnin työpäivästä naurettavan pieni, mutta riittää yksinasuvan parikymppisen vuokraan ja iltahuveihin. Sitä paitsi syön kaikki ateriani tässä hyvässä mutta ylihinnoitellussa ravintolassa. Jälkimmäistä faktaa en tietenkään kerro asiakkaille.
Kun suomalaiset ovat tilanneet, palaan kadulle ruokalistan kanssa odottamaan seuraavaa ryhmää. Seison ilta-auringossa ja katselen kohti Hanian vanhaa satamaa. Maisemaa hallitsee majakka, jonka venetsialaiset rakensivat sinne 1500-luvulla.
On kuuma alkuilta ja kaikkialla on vielä hiljaista. Aurinko ei ole vielä laskenut. Illastajat alkavat vaeltaa tosissaan vasta seitsemän aikoihin. Provikkapalkkalaisena toivon erityisen vilkasta iltaa. Olemme suunnitelleet tanskalaisen ystäväni kanssa parin päivän reissua Kreetan etelärannikon kyliin, ja matkakassa kaipaa vielä täydennystä. Houkuttelemalla vielä viisikymmentä asiakasta saisin rahat pienen Nissanin vuokraan. Ilmastoituun autoon tarvittaisiin asiakkaita sata.
Seison kadulla ja vilkaisen muiden ravintoloiden sisäänheittäjiä. Kreetalaiset keski-ikäiset miehet valkoisissa kauluspaidoissaan nojailevat lyhtypylväisiin. Heillä on kaikilla paidan kaksi ylintä nappia auki. Ilmeisesti he luulevat sen vetoavan naisiin. Kaksikymmentävuotias suomalaisnainen sinisessä lyhyessä kesämekossa erottuu tässä joukossa edukseen. Onneksi ravintolan omistaja jakoi bisnesvainuni.
Pohdin mielessäni uusia myyntilauseita ja keskustelunaloituksia. Järjestelen ravintolan etummaisten pöytien tuoleja. Katson, että oliiviöljypurkit ovat täynnä, eikä tuoleilta löydy leivänmurusia tai tsatsikin jämiä. Teeskentelen kiireistä, mutta pidän katseeni silti koko ajan kadussa.
Tulisipa juuri nyt lauma amerikkalaisia sotilaita iltalomilla. Parikymppiselle tytölle sotilaiden sisäänheitto on yhtä saippuakuplien puhaltelua. Yksi hymy riittää isoon tippiin. Ajatukseni palaavat ilmastoituun Nissaniin.
Mutta ei sieltä tule amerikkalaisia. Mukulakivikatua eteenpäin lipuu jotain aivan muuta. En tiedä sitä vielä, mutta seuraavien vieraiden jälkeen elämäni ei palaa ennalleen.
Kuulen lähenevän naurunremakan. Katua pitkin astelee parikymmentä näyttävää nuorta. He ovat kauniita ja meluisia. Etummaisina kulkevat tytöt ovat röyhkeän pitkiä. Yhdellä heistä on lautasen kokoinen ruusu korvan takana. Sääret ovat hoikkia ja ruskettuneita. Pojista suurin osa on vielä nuoria, mutta erotan ryhmästä jo pari jykevää leukaa. Tunnelma ravintoloiden rantapöydissä sähköistyy.
Kreetalaiset sisäänheittäjät näyttävät siltä, kuin olisivat saaneet frisbeen otsaansa. Se on harvinaista, sillä kreikkalainen mies ei vähästä hämmenny. Joku yrittää flirttailla porukan tyttöjen kanssa, mutta saa osakseen vain kylmän katseen ja konsonanttipitoisen kivahduksen.
Mikä ihmeen ryhmä tämä on? Mallitoimisto kevätretkellä? Nämä kauniit ja komeat pitää saada ravintolaan ja istuttaa etummaiseen pöytään houkuttelemaan lisää asiakkaita. Nyt kaikki peliin!
Yritän miettiä, mistä kaukaa nämä amatsonit tulevat. Pohjois-Espanjasta? Ehkä Belgiasta? Onko jostakin tukholmalaisesta yökerhosta eksynyt tänne väkeä, joka ei vaan puhu ruotsia? Varminta on edetä englanniksi. Yritän olla naksauttamatta niskaani, kun katson heitä leveästi hymyillen.
»Hi girls and boys, are you looking for a real Cretan dinner? I have a great table for you next to the seaside.»
Lautasen kokoinen ruusu katsoo alaspäin ja nyökkää iloisena. Upea meikki ja liian täydelliset hampaat. Hän selittää jotain äänekkäästi ystävilleen, jotka vastaavat äänekkäästi takaisin. Ryhmä astuu sisään ravintolaan. Heitän mielessäni yläfemmat.
Pöytää järjestellessäni aloitan rupattelun kysymällä, mistä vieraat ovat kotoisin.
»No, Islannista tietysti. Tässä on koko meidän luokka, olemme luokkaretkellä!»
Islannista. Muistan tulivuoret, yläasteen maantiedon kirjassa nähdyn Geysirin, maailman ensimmäisen naispresidentin ja Ylen näyttämän nuorten televisiosarjan kahdesta islantilaisesta pojasta, Nonnista ja Mannista. Joku naurahtaa, kun kerron nähneeni Suomen televisiossa Nonnin ja Mannin seikkailuja islantilaisella maaseudulla.
»Mä tunnen sen Mannin näyttelijän!» ilmoittaa joku.
Minulle kerrotaan, että Islannissa lukion päättyessä on tapana lähteä yhdessä matkalle. Huomaan, että luokkaretkissä on eroja. Juhlin omien lukiokavereideni kanssa koulun päättymistä ruotsinlaivalla. Nämä opiskelijat ovat lentäneet kreikkalaiselle saarelle ja tilaavat pöytään kuohuviinipullon toisensa perään.
Kun pullot on poksautettu auki, tehdään tilaus. Seuraan sivusilmällä tarjoilijoita työssään. Nuorille asiakkaille suositellaan usein jotain keskihintaista edullisimpien munakkaiden ja kalliimpien pihvien välistä.
»Mitä tuolla akvaariossa on», kysyy lautasen kokoisen ruusun vieressä istuva pitkänhuiskea blondi ja osoittaa vaaleanvioletiksi lakatuilla kynsillään ravintolan takaosaan sijoitettua isoa vesisäiliötä.
Tarjoilija kertoo tuoreista hummereista.
»Me halutaan niitä! Olisikohan kymmenen tarpeeksi?»
Tarjoilijan on vaikea pitää pokerinaama. Teinilauma tilaa ravintolan kalleimman aterian. Yleensä kokonaisia hummereita menee viikossa korkeintaan kaksi.
Lisukkeiksi he tilaavat simpukoita, kreetalaista salaattia ja kaikille katkarapucocktailit. Tietysti myös muutama pullo valkoviiniä. Ei täällä kukaan kysele syntymäajan perään.
Otsalleni nousee kylmä hiki. Ymmärtävätkö he ollenkaan, mitä tuo kaikki tulee maksamaan?
»Noilla hummereilla on aika kova kilohinta», sanon ja ehdotan kohteliaasti katsomaan ruokalistan hintasaraketta.
Minua katsotaan hämmästyneenä.
»Eihän tuo nyt ole mitään Islannin kruunuissa!»
Ei totisesti ole. Ymmärrän myöhemmin, että Islannin kruunulle on muodostunut kova ostovoima. 2000-luvun ensimmäisinä vuosina kalastuskiintiöitä omistavat miljonäärit alkoivat tehdä isoa bisnestä omistuksillaan ja valtion omistamia pankkeja yksityistettiin. Maahan virtasi rahaa ja kruunu vahvistui. Islantilaisella luokkaretkeläisillä on siis käsissään kultaa. Kesällä 2001 yhdellä eurolla – joka oli tuolloin olemassa vasta pelkästään tilivaluuttana – olisi saanut 86 kruunua. Seitsemän vuotta myöhemmin eli syksyllä 2008 yhdellä eurolla olisi saanut yli 200 kruunua. Silloin keskellä hurjaa Islannin pankkikriisiä kukaan olisi tuskin halunnut käydä kauppaa moisilla kalansuomuilla. Vuoden 2001 kesällä eletään kuitenkin tulevan nousukauden ensimmäistä jyrkempää kurvia.
Nuoret irrottavat haarukoilla hummerista lihaa ja syövät hyvällä ruokahalulla. Viinipulloja tyhjenee ja desibelit nousevat. Tarjoilija kantaa pöytään värikkäitä cocktaileja ja siivoaa pois tyhjiä laseja. Naapuripöydistä pälyillään uteliaana fiinisti pukeutuneiden pikkuaikuisten ylellisiä juhlia. Jos 50 Cent olisi jo julkaissut esikoisalbuminsa Get Rich or Die Tryin’, se soisi nyt taustalla.
Tupa on täynnä ruokailijoita ja ihmisvirta satamakadulla hiljenee. Työpäiväni on ohi. Haen käsilaukun ravintolan takahuoneesta ja teen lähtöä vanhan Hanian kortteleissa sijaitsevaan vuokrayksiööni. Islantilaisseurueella on kuitenkin muita suunnitelmia. Heille on jo selvinnyt, että olen Suomesta. Minulle ehdotetaan yhteispohjoismaisia jatkoja. Olutta pöytään!
»Teillähän on poroja ja karhuja siellä Suomessa? Ja kuulemma sairaan paljon metsää!»
Seuraa pitkä esitelmä metsän hienoudesta. Islannissa ei kuulemma juuri ole isoja puita. Yksi pojista kertoo, kuinka hänen mummonsa halusi kuusikon kesämökkinsä ympärille.
»Tilasimme taimet Norjasta, mutta eivät ne ressukat kasvaneet kuin vähän yli metrin mittaisiksi. Myydäänköhän Suomessa parempia kuusia? Me voisimme olla kiinnostuneita.»
Lupaan tarkistaa asian mahdollisimman pian. Sen kunniaksi tilataan uudet oluet.
Kyselen lisää Islannista. Minulle kerrotaan ihmeellisiä asioita: kuumavesihanasta tulee aivan kiehuvaa vettä, lämmityskustannukset ovat naurettavan pieniä, jäätiköillä voi kävellä ja ulkona uida kuumavesialtaissa, jotka ovat auki ympäri vuoden.
Ravintolan pöydät alkavat tyhjetä, mutta turistiravintola pysyy auki viimeisen asiakkaan viimeiseen tilaukseen asti. Yksi islantilaistytöistä kaivaa pikkuruisesta Guccin iltalaukusta savukkeita.
Välimeren rantakohteessa kun ollaan, puhe kääntyy ilmastoon ja hiekkarantoihin. Islannissa on kuulemma tuhansia kilometrejä rantaviivaa, mutta hiekka on saaren tuliperäisyyden takia useimmiten mustaa. Maan keskilämpötila roikkuu neljän plusasteen tienoilla. Totean, että Islanti ei taida olla mikään rantalomakohde.
Väärin. Kun islantilaiset halusivat itselleen lämpimän hiekkarannan, sellainen päätettiin rakentaa. Reykjavíkin rannalle kipattiin tonneittain vaaleaa hiekkaa ja rantaveteen pumpattiin kuumaa vettä. Kyllä sillä rannalla kelpasi uida. Jos vuori ei tule Muhammedin luo, niin…
»Reykjavíkin hiekkaranta on todella hieno paikka kesäisin. Me viedään sinut sinne, kun tulet käymään Islannissa!»
Sisäänheittäjän työssä tapaa monenlaisia ihmisiä ja kuulee mitä ihmeellisempiä tarinoita, mutta norjalaiset tuontikuuset ja tekohiekkarannat jäävät mieleeni.
En mieti niinkään puita tai tekorantaa vaan asennetta. Jos jotain ei ole, se hankitaan tai tehdään itse. Kahdeksantoistavuotiaille islantilaisille maailma on täynnä mahdollisuuksia.
Viileä yötuuli alkaa puhaltaa mereltä. Kello lähestyy kahta. Luokkaretkeläiset ovat alkaneet hyytyä ja suunnittelevat lähtöä. Lupaan tuoda heille laskun.
Vilkaisen nahkaisen laskuvihon sisään ja loppusumman nähtyäni olen pyörtyä. Puolitoista miljoonaa drakhmaa! Tienaisin sen summan työskentelemällä tässä ravintolassa 250 päivää ilman vapaapäiviä. Hämmennystäni ei laimenna edes se, että tuon usean tuhannen euron laskun jakaa kaksikymmentä ihmistä.
»Tuota noin. Tämä lasku on sitten aika korkea. Nuo hummerit olivat aika hintavia.»
Laskua vilkaistaan kerran ja se saa osakseen pari hyväksyvää tuhahdusta.
»Kuule ei se mitään haittaa, luottokortillahan me tämä maksetaan. Sitä paitsi me ollaan ansaitulla lomalla ja me ollaan Islannista, eli meillä on rahaa! Me maksetaan mielellään ne sinunkin oluet.»
Vien Visa-kortin ravintolan viralliselle rahakirstulle eli vatsakkaalle talousassistentille, joka polttaa pikkusikareita ketjussa ja juo niin vahvaa kahvia, että se muistuttaa ulkonäöltään paksua kuraa. Kuuluu pitkä vihellys. Myös ravintolanomistaja on hiipinyt talousassistentin selän taakse kurkistamaan laskua. Omistajan silmät loistavat ja hän näyttää minulle iloisena peukkua. Yksi pöytä teki kahden keskivertoillan myynnin.
Palautan kortin islantilaisille ja saan kaikilta halaukset, kiitokset upeasta illasta ja kehotuksen tulla käymään Islannissa.
Kotimatkalla mietin tulevaa Kreetan kiertomatkaa, mutta mielessäni pyörii jo toinenkin saari. Lupaan leikilläni ottaa selvää paikasta, jossa ei ole ainuttakaan ongelmaa vain pelkkiä järjestelykysymyksiä.
ÞEIR FISKA SEM RÓA.
Kalaa saavat he, jotka lähtevät kalastamaan.
ISLANTI
– TULEN JA
JÄÄN
Trolleja meressä.
Kreetalaisen ravintolan iltavuorosta oli kulunut kaksi vuotta. Istuin kauniin olohuoneen sohvalla juomassa kahvia. Salin suurista ikkunoista näkyi tyypillinen islantilainen syysmaisema: matalalla leijailevat pilvet ja vaaleanharmaa taivas. Taivasta vasten piirtyivät puut, joista navakka tuuli oli puhaltanut lehdet kadoksiin jo kauan ennen kuin ne olivat ehtineet kellastua. Funkkistalon ikkunalaudalle riviin asetellut Oiva Toikan lasilinnut sen sijaan loistivat väreissä.
Puolitoista kuukautta sitten olin laskeutunut Islannin kansainväliselle lentokentälle ensimmäistä kertaa elämässäni. Nyt istuin Islannin presidentin kotisohvalla. Presidentti tarjosi toista suklaakonvehtia ja alkoi ennustaa minulle tulevaisuuttani. Minäpä kerron, miten päädyin tähän tilanteeseen.
Tervetuloa Islantiin. Tervetuloa kotiin
Lentokoneen ikkunasta näkyvät maisemat ylistivät yksinkertaisia muotoja. Näin harmaata laavaa, sinisenharmaan meren ja valkoista jäätikköä. Tuon ison sulaneen vaniljajäätelöpallon olisi pakko olla Vatnajökull! Se oli pinnanmuodoltaan paljon epätasaisempi kuin mitä olin kuvitellut jäätikön olevan. Jäätikkö oli reunoilta vaaleanharmaa, keskiosat näytti vallanneen lumi ja korkeimmista kohdista jäälaatta oli halkeillut muodostaen syviä railoja.
Kova tuuli heilutti konetta. Vedin kämmenet villapaitani pitkien hihojen sisään. Otin tuolissa paremman asennon ja suljin silmäni. Kun pyörät koskettivat kiitorataa ja kone alkoi hidastaa vauhtiaan, lentoemäntä tarttui mikrofoniin. Kuuntelin tarkasti kuulutusta. Halusin tietää, oliko Islannissa käynyt tuttuni puhunut totta. Hän väitti, että lentoemännät sanovat islanniksi Tervetuloa kotiin. Englanniksi kuulutetaan Tervetuloa Islantiin.
Osa kuulutuksesta peittyi lentokoneen moottorien jylinään. Erotin pitkästä konsonanttiketjusta sanan heim. Ruotsin kielen taidolla päättelin sen tarkoittavan kotia.
Olin siis tullut Islantiin, islanniksi kotiin.
Kreetalta lähtöni jälkeen ajattelin Islantia jatkuvasti. Luin lehdistä tarkasti kaikki pikkuista saarivaltiota käsittelevät jutut. Selasin matkatoimistojen tarjontaa. Kävin katsomassa Helsingissä järjestetyillä Rakkautta&Anarkiaa-festivaaleilla islantilaisen elokuvan Reykjavík 101. Vuonna 2000 valmistunut kulttileffa kertoo maailman pohjoisimman pääkaupungin bileistä, tuulen pieksemistä puutalokortteleista ja islantilaisnuorista, jotka etsivät itseään kaljaa kiskoen ja ahtaissa baareissa tanssien. Halusin mukaan noihin juhliin. Mieltäni kaiveli yhä myös se tekolämmitteinen hiekkaranta, jota minulle oli kehuttu.
Opintotuen turvaaman opiskelijan on helppo toteuttaa tuollainen haave. Korkeakouluvaihdon avulla kun voi lähteä minne tahansa. Kela maksoi ulkomaankuukausilta korotettua opintorahaa ja varakas Helsingin kauppakorkeakoulun ylioppilaskunta kustansi avustuksillaan kaikkien vaihtoon lähtijöiden lennot.
Valitsin vaihto-oppilashaussa ykköskohteekseni Islannin. Koska hakemukseen oli merkittävä toinen ja kolmaskin vaihtoehto, löin rastit Puolan Katowiceen ja Yhdysvaltojen Kansasiin. En maininnut mukaan liitettävässä kirjeessä keinotekoista hiekkarantaa tai mahdollisia hyviä bileitä. Sen sijaan runoilin jotain yhteispohjoismaisesta yhteistyöstä ja pienten valtioiden roolista Euroopan yhtenäisillä talousmarkkinoilla.
Eräänä kesäisenä maanantaina postilaatikostani löytyi iloinen uutinen. Minut oli hyväksytty Islannin yliopistoon syksyksi 2003. En ollut kovin yllättynyt. Itse asiassa olin varma, että keskellä Atlanttia kelluva kylmä saari ja pienen yliopiston vähäinen, kulttuuripainotteinen kurssitarjonta ei houkutellut muita kauppatieteilijöitä edes hakemaan paikkaa.
Olin vain vähän väärässä: paikkaa oli hakenut myös toinen suomalainen. Hänetkin hyväksyttiin. Istuin lentokoneessa ruskeahiuksisen kaimani vieressä, joka halusi hänkin edistää yhteispohjoismaista aatetta ja suorittaa kauppatieteiden opintoja Reykjavíkissa.
Voisi ajatella, että Islanti halusi yhden suomalaisen Satun. Varmuuden vuoksi kohtalo lähetti matkaan kaksi, koska sille toiselle voisi sattua jotain.
»Mihinköhän autiomaahan meidän koneemme oikein laskeutui», pohdin ääneen, kun äkkäsin lentokentän ikkunoista avautuvan maiseman. Näin vain harmaata kupruilevaa laavapeltoa, joka näytti pinnasta halkeilleelta pannukakulta. Pannukakku päättyi mereen. Taloja ei näkynyt, autoja kyllä. Erotin maisemassa mustaa erämaata, jota halkoi kaksikaistainen tie.
»Jos en tietäisi, veikkaisin jotain ulkoavaruuden planeettaa», kaimani vastasi. Lähdimme kävelemään portaita alas tulohalliin, missä matkalaukkuhihna pyöritti rinkkoja ja erivärisiä matkalaukkuja.
Tulohallissa meitä odotti kaksi islantilaista tyttöä. Lähettämänsä sähköpostin perustella tunnistin heidät Hilduriksi ja Sigurbjörgiksi. He edustivat Islannin yliopiston ylioppilaskunnan kansainvälistä toimikuntaa ja olivat tulleet hakemaan meitä lentokentältä.
Lentoemäntä oli ilmoittanut ulkolämpötilaksi kahdeksan astetta. Ulkona satoi ja ulinasta päättelin tuulen olevan todella navakkaa. Näissä maisemissa tuulta ei voi nähdä puiden tai edes pensaiden liikkeestä, koska niitä ei juuri ole.
Ulos päästyäni huomasin, että ilma todella oli karmea. Hildur ja Sigurbjörg eivät näyttäneet moisesta välittävän. Heillä oli päällä tyylikkäät kesämekot ja jaloissa remmisandaalit.
»Tervetuloa, Satu ja Satu! Viedään laukut autolle ja lähdetään Reykjavíkiin», he tervehtivät meitä. Vaihdoimme islantilaiset poskisuudelmat eli nopeat muiskautukset jommallekummalle poskelle ilman, että vartalot koskettavat toisiaan. Astuimme hallista ulos syysviimaan. Tyttöjen kesämekot lepattivat tuulessa kuin kirjopyykki kesäiltana mökin pyykkinarulla. Minun oli pakko sulkea silmäni, jotta piilolinssini eivät kuivahtaisi kiinni päähän.
Istahdimme Satun kanssa Bemarin takapenkille, katsahdimme sateenkestäviä ulkoilutakkejamme, tyttöjen kesävaatteita ja hymähdimme yhteistuumin. Kotoa lähtiessä olin pitänyt itseäni käytännönläheisenä maailmanmatkaajana. Nyt tiesin näyttäväni kohteestaan eksyneeltä eräoppaalta.
»Täällä on ollut kamala ilma koko viikon. Ei tosiaan ole mitkään avoautokelit», Hildur puuskahti ja veti autonoven perässään kiinni.
Islannissa vuoden keskilämpötila on neljä astetta, kesälämpötila nousee harvoin kahteenkymmeneen ja kouluja suljetaan talviaikaan yllättävien lumivyöryjen tai kovan tuulen takia. Luulisi, että tällaisessa maassa kannattaisi pukeutua paksuihin tuulitakkeihin ja pitkiin kalsareihin. Mutta turha luulo. Ei täällä pukeuduta kaupungille sateenkestävään takkiin. Täällä tehdään, mitä huvittaa.
35 euron pitsa
Asetuimme Satun kanssa Reykjavíkin keskustassa sijaitsevaan majataloon, joka toimi matkailusesongin ulkopuolella vaihto-opiskelijoiden asuntolana. Yhdeksän neliön huoneeseeni mahtui yhden hengen sänky, kapea ja pitkä kirjoituspöytä sekä yksi tuoli. Ikkunasta näkyi kolmen tähden hotellin takapihalle.
Talomme alakerrassa oli yhteinen keittiö, jonka hyllyille italialaiset olivat jo levittäneet parmesaanijuustonsa ja tomaattisäilykkeensä. Kurkkaus jääkaappiin paljasti, että talossa asui myös espanjalaisia ja ranskalaisia vaihtareita (paketti jamón ibéricoa ja pullo Bordeaux’ta). Illan mittaan selvisi, että siivouskomeroon piilotetut kaljakeissit kuuluivat saksalaiselle insinööriopiskelijalle ja että norjalainen oli pakannut syksyksi mukaan pari pakettia puuroriisiä.
Edellisenä vuonna Islannissa vaihdossa ollut kauppakorkeakoulun opiskelija oli huomauttanut yliopistolle toimittamansa raportin toisella sivulla, että alkoholi on Islannissa todella kallista. Olin kuunnellut vanhemman opiskelijan neuvoja. Niinpä kaivoin matkalaukkuni kätköistä Helsinginkadun Alkosta mukaan ostamani neljän litran laatikkoviinin. Asetin sen alahyllylle kertakäyttömukien viereen.
Yhteiseurooppalainen henki muodostui heti samana iltana jakamalla eväät.
Käydessäni ruokakaupassa ensimmäistä kertaa huomasin, että eväitä olisi kannattanut tuoda enemmän. Pussillinen nuudeleita maksoi marketissa lähes kaksi euroa. Muistelin kreetalaisessa ravintolassa islantilaisnuorille tarjoiltuja hummereita. Yhdellä välimerellisellä hummerilla sai islantilaisesta ruokakaupasta pienen paketin vessapaperia ja kaksi pakastepitsaa. Ravintolassa vasta kallista olikin: kinkku-ananaspitsa maksoi yli 35 euroa. Eikä pitsan päälle ripoteltu kultahippuja. Oluttuopista joutui pulittamaan reilusti yli kymmenen euroa.
Opiskelijana olin tottunut venyttämään penniä. Niinpä teimme senkin syksyn ruokaa todella halvalla. Vaaleanpunaista possun tunnusta kantavan Bónus-ruokakaupan tarjoushylly tuli tutuksi. Islantilaisesta koljasta tehdyt kalapullat ja makaroni maistuivat, kun päälle kasasi tarpeeksi ketsuppia ja islantilaisten suosimaa paprikanmakuista majoneesisekoitusta eli cocktail-kastiketta.
Löysimme pian Reykjavíkin värikkäältä pääkadulta Laugavegurilta parhaimmat eli halvimmat baarit. Monacon ja Monte Carlon happy hour houkutteli lähinnä muita pienellä toimeen tulevia vaihto-opiskelijoita ja paikallisia puistokemistejä.
Islantilaisia opiskelijoita ei näissä paikoissa juuri tavannut. He eivät vaikuttaneet lainkaan pienituloisilta. Melkein kaikki tulivat kouluun omilla autoillaan. Yliopiston parkkialueen täyttivät parin vuoden ikään ehtineet Volkkarit, Kiat ja Toyotat. Oikeustieteellisen eteen oli joka päivä parkkeerattu ainakin yksi Land Rover, joka maksoi uutena kymmeniätuhansia euroja.
Soffía, Kreetalla tapaamani islantilainen, halusi viedä minut eräänä päivänä ajelulle Reykjavíkin lähiympäristöön. Soffía esitteli uutta autoaan, jonka hänen isänsä oli ostanut nelihenkisen perheen neljänneksi autoksi. Siinä oli pienen pieni kattoluukku ja nahkapenkit. Ihmettelin, mistä islantilaiset opiskelijat saivat näin paljon rahaa.
»Me käymme töissä», Soffia sanoi. Mutta käyväthän suomalaisetkin opiskelijat.
»Monet opiskelijat asuvat vanhempiensa luona, mutta ottavat suurimman mahdollisen määrän matalakorkoista opintolainaa ja sijoittavat lainat osakerahastoihin. Ne tuottavat nyt tosi hyvin», Soffía lisäsi ja vaihtoi vaihteen neloselle.
Eivätkä opiskelijat olleet ainoita. Kun rahoitusmarkkinat ulkomaille vapautuivat 1990-luvulla ja lainaraha halpeni, islantilaisyhtiöt ottivat lainaa maailmalta ja sijoittivat sen sitten kotimaahansa. Korkoero saattoi olla jopa yli kymmenen prosenttiyksikköä. Sijoitusten kova korkotuotto yleensä tarkoittaa korkeita riskejä, mutta niistä kukaan Islannissa ei tuntunut siinä huumassa välittävän. Islannin kruunujen kova kysyntä oli nostanut valuuttakurssin pilviin. Tavalliset kuluttajat olivat tilanteesta mielissään.
»Islantilaisilla on ulkomailla ihanan helppoa. On todella halpaa lähteä vaikkapa Bostoniin ostoksille», Soffía tokaisi.
Ajoimme Reykjavíkista ulos johtavaa pääväylää Miklabrautia itään. Pieni ja pittoreski Reykjavíkin vanha keskusta mataline omakotitaloineen ja kapeine katuineen jäi taakse. Kaupungin uusi osa levittäytyi edessä kymmeninä uusina asuinalueina, jonne oli rakennettu uusia rivi- ja paritaloja. Asuinalueiden välejä rytmittivät ostoskeskukset, joissa töistä palaajat kävivät päivittäisostoksilla.
Autokanta näytti uudelta ja talot suurilta. Ihmettelin ääneen islantilaisten talojen isoja autotalleja. Autoja näytti useassa perheessä olevan vähintään kaksi. Syy oli yksinkertainen:
»Jos haluat bussilla jonnekin, siinä menee tunti. Autolla pääsee perille kymmenessä minuutissa.»
Mietin, onko kaikilla islantilaisilla tosiaan varaa omaan autoon. Ystäväni piti kysymystä outona. Totta kai on! Autot ostetaan autolainalla.
Soffían ystävänä olin päässyt käymään muutamissa islantilaisissa opiskelijakämpissä. Ne olivat aivan eri luokkaa kuin Pohjois-Helsingin kuudenkymmenen neliön soluasunnot, joissa asui kussakin vähintään kolme ihmistä. Islannissa vanhempiensa helmoista pois muuttaneet asuivat yleensä yksin, ja heidän asunnoissaan televisiot olivat suuria ja kaiuttimet litteitä. Kuulin myös juttuja ostosmatkoista Lontooseen ja syysretkistä Kööpenhaminaan.
Kysäisin, asuuko saarella lainkaan köyhiä.
»No, onhan täällä puolalaisia, jotka ovat tulleet kalatehtaille töihin. Mutta eivät he täällä ole niin köyhiä kun kotimaassaan, sillä palkkataso on niin korkea.»
Ehdotin ystävälleni, että ajelisimme katsomaan Reykjavíkin kehnointa asuinaluetta.
»Et voi olla tosissasi. Haluatko oikeasti, että ajan sinut ghettoon?»
Sanan ghetto hän äänsi puuskahtamalla sisäänpäin. Islantilaisilla on erityinen tapa vetäistä puhuessaan ilmaa sisään. Sisään puhallettu sana ilmaisee useimmiten hämmästystä, epäröintiä tai yllätystä. Joskus sisäänpäin puhallellaan huvikseen. Sisäänpäin henkäisty jæja (jaejja) on kuin välimerkki. Sen voi tiputtaa suustaan, jos ei tule mitään muuta mieleen, mutta hiljaisuus pitäisi jotenkin täyttää.
»Jæja», Soffía huokaisi ja laittoi vilkun päälle. Kyltissä luki Breiðholt.
Soffía ajoi liikenneympyröistä läpi ja kaasutti ylös vastapäällystettyä, mutkittelevaa mäkeä. Olin innoissani, koska pian pääsisin näkemään vilauksen todellisesta Reykjavíkista.
Viiden minuutin kuluttua olimme perillä islantilaisen hyvinvointiyhteiskunnan reunoilla. Näin muutaman kahdeksankerroksisen talon ja niiden pihoilla hyvin hoidettuja lasten leikkikenttiä. Tien toisella puolella oli ruokakauppa ja leipomo. Tienvarteen pystytetty sininen kyltti kertoi, että yhteen kaupungin monista ulkouima-altaista pääsi kääntymällä seuraavasta risteyksestä vasemmalle. Missään ei näkynyt rikkinäisiä ovilaseja, törkyisiä roskakatoksia, hylättyjä autoja tai penkit vallanneita juopottelijoita. Seutu näytti yllättävän hyvinvoivalta. Ihmettelin sitä ään...