Myllylahti Oy

Espoo

www.myllylahti.fi

© Marja Korhonen

ISBN 978-952-202-566-1 (Sidottu)

ISBN 978-952-202-592-0 (e-kirja, epub)

Myllylahti Oy Espoo 2014

”Taneli-lääkäri oli henkilö, joka sai uskoni elämään palaamaan positiivisella asenteellaan. Hän oli ensimmäinen, joka huomioi ääneen ne positiiviset asiat, jotka kehossani vielä toimivat.

Luonne on lääkärin paras työväline. Katsoit silmiini ja puhuit minulle kuin ihmiselle etkä tuijottanut vain papereihin. Se oli iso juttu minulle. Olinhan kolistellut melkein taivaan portteja ja siihen asti odottanut mielessäni aina ”Kuoleman partiota”, kun lääkärit saapuivat. Iso kiitos Sinulle!”

JOHDANTO

Aavistin aina, että elämäni ei olisi tavanomainen. Ajatus siitä oli jo pikkutyttönä sydämessäni. Tiesin myös, että haluan elää joka hetki täyttä elämää, mitä tahansa se eteeni tuokaan. Joitain asioita vain tietää.

Sunnuntailapsen tavoin vaelsin elämän aallokoissa, välillä tyynessä, välillä myrskyssä, elämää sinisin silmin ihmetellen, etsien, löytäen ja opetellen.

Elämä on tässä ja nyt. Sen kauneus ja tärkeys pitää ihmisen itsensä oivaltaa omasta ainutlaatuisesta elämästään. Tartu siis hetkeen! Onni ei löydy ulkoisista asioista eikä muiden ihmisten tuomana. Onni löytyy omasta sisimmästä ja pienistä hetkistä.

Nyt, istuessani tätä kirjoittamassa pyörätuolin vankina, puhekyvyttömänä, hymy ei ole häipynyt halvaantuneilta kasvoiltani, eikä varsinkaan silmieni utelias, elämänhaluinen tuike ole sammunut. Päinvastoin, sain toisen mahdollisuuden. Sain erilaisen, mutta arvokkaan elämän. Miten tähän on tultu, on mielestäni yhden kirjan arvoinen tarina.

Avaan osan elämääni nyt teidän lukijoiden nähtäville. Tämä on tuskallinen, mutta myös jännittävä osa tähänastista elämääni. Sen välttämättömyys on ollut tiedossani jo monta vuotta. Haluan kirjassani nousta siivilleni kuin Fenix-lintu ja lentää puhdistuneena tähänastisen elämäni kokemuksista; tuskasta, iloista ja suruista. Mitään en kadu, mitään en vaihtaisi. Tämä on minun, Marjan tarina.

Tämän kirjan olen yksin otsahiirellä kirjoittanut. Vain minä tiedän omat sanani ja tulkintani kaikelle tapahtuneelle. Vain itse naputettujen sanojen takana voin seistä.

Alun ja lopun rakenteellisissa solmukohdissa minua tukivat henkisesti päätöksissäni Heini Hietanen ja Timo Korhonen. Materiaalin kokoamisessa, lajittelussa ja etsinnässä minua ovat avustaneet avustajani: Sirpa Jokinen, Sirpa Kaski, Iida Minkkinen, Taina Nuutinen, Jaana Riihimäki ja Heli Sironen. Kiitos enkelini!

Saarijärvellä 25.2.2014

Marja

TAUSTOJA – KUKA MINÄ OLIN

Vanhempani ja sisarukseni sekä ystäväni eri aikakausilta osaisivat ehkä kuvailla minut parhaiten, mutta annan nyt otsahiiren laulaa. Hiiri on otsassani oleva hopeatäplä, jonka avulla klikkaan tietokoneen ruudulla näkyvältä näppäimistöltä hitaasti, mutta varmasti yksi kerrallaan kirjaimia, jotka yhdistyvät sanoiksi ja lauseiksi. Tuloksen näette tässä, edessänne.

Synnyin maalaisperheen kuopukseksi, ja synnyttämään lähdettiinkin eräänä sunnuntaina suoraan heinäpellolta määränpäänä Virtain keskustan sairaala. Kasteessa sain nimen Marja Johanna. Vähän kasvettuani kotikyläni villi poikalauma piti huolen, että kylän ainoa likka, onneton rääpäle – vähintään neljä vuotta kaikkia nuorempi – sai karvaasti oppia viidakon säännöt, jos aikoi pysyä menossa mukana. Milloin minut nostettiin öljytynnyriin säilöön, kun muut menivät uimaan, milloin pelattiin räsypokkaa kun meikäläinen osasi laskea vasta kymmeneen. Eipä meitä maatalon kiireiltä ehditty paljon paimentaa ja kuten yleensä, joukossa tyhmyys tiivistyi. Mutta mukavaa oli!

Vaarilta pöllittiin punaista Norttia ja heinäkasastahan isä sitten löysi ruudinkeksijä-veljeni kessuttelemasta. Mummu oli helppo höynäyttää keinutuoliin kiikuttelemaan, ja kun kuorsaus alkoi kuulua, minut piilotettiin viljalaariin ja poikien retki räksänpesille saattoi alkaa!

Lapsuus hitsasi meistä sisaruksista niin tiiviin, läheisen kolmikon, että sen edessä tunnen suurta nöyryyttä ja kiitollisuutta. Paljon koettiin, yhdessä ja erikseen, mutta yhdessä aina selvittiin.

Juurteni juurruttajat, äiti-Pirkko joka lueskelee tätä punakynän kanssa pilven reunalla ja isä-Jorma, ovat se parivaljakko, jonka elämänarvoja haluan jatkossakin opettaa omille lapsilleni. Rakkaistakin rakkaimmilta vanhemmiltani opin kaiken sen, mitä elämässäni pidän tärkeänä.

Minulla oli turvallinen ja onnellinen lapsuus.

Vastavalmistuneen lapsuuden kotitaloni tuhoutuminen tulipalossa vuonna 1965, rakastamani ihmisen aivokasvain ja kuolema vuonna 1986, lasteni syntymät vuosina 1989, 1992, 1994, äitini monivuotinen kamppailu syövän kanssa ja lopulta siihen menehtyminen vuosina 1999–2008, oma avioeroni vuonna 2000 ja ikuisen rakkauden tiedostaminen ovat ne kulminaatiopisteet, jotka tekivät minusta armottoman taistelijan ja sen syvästi tunteella elävän Marjan, joka koen tänä päivänäkin olevani.

KARUT FAKTAT MINUSTA NYT

Kaunis elämäni koki järkyttävän käänteen vuonna 2004 käsittämättömässä hoitovirhe-episodissa Jyväskylän keskussairaalassa. Vakaviin aivohalvausoireisiini suhtauduttiin täysin ammattitaidottomasti ja jopa välinpitämättömästi. Sen sijaan, että olisin päässyt magneettikuvaukseen, joka olisi voinut vielä entisen elämäni pelastaa, minua makuutettiin tyhjän panttina ensiavussa. Tulos: olen nyt vaikeasti vammautunut diagnoosilla locked-in-syndrooma. Ymmärrän kaiken, näen normaalisti, tuntoni on tallella fyysisesti ja psyykkisesti, mutta liikunta- ja puhekyvyn minulta vei laillisestikin vahvistettu räikeä hoitovirhe. Toinen korvani kuuroutui ja aivorunkotukoksen jälkeinen halvaus jätti myös pysyvät nielemisvaikeudet.

Mukava olisi kiitellä ja ylistää, mutta puran nyt tämän kerran elämässäni kaikki tuntoni ulos, sillä olen vihdoin tajunnut, että tämä puhdistautuminen on tehtävä kolmestakin syystä. Ensinnäkin en saa ikinä rauhaa, ellen viimein avaudu, sillä edes läheisilleni en ole kertonut kaikkea mitä koin. Ironista mutta totta; sitä haluaa peitellä asioita, joita jotenkin kokee häpeäkseen. Toiseksi, haluan että ihmisten siniset silmät aukeavat sille karulle tosiasialle, että ihmisen lääketieteellisesti pilattua elämää ei mikään tuo takaisin. Vartioikaa läheistenne hoitoa, uskaltakaa vaatia. Lisäksi haluan puhkaista pyhän lääkärimyytin, jota itsekin nuorempana kunnioitin: Kyllä lääkäri auttaa!

On lääkäreitä ja lääkäreitä.

Aiempi vakaa uskoni lääkärien antamaan hyvään hoitoon on nyt romutettu. Luotan sen sijaan oman kehoni tuntemuksiin ja niiden mukaiseen hoitoon. Lääkäreitä toki kuuntelen, mutta näinä halvauksen jälkeisinä vuosina olen vihdoin tajunnut, miten yksilöitä me kaikki olemme, myös lääketieteellisesti.

Minun perhettäni ei enää ikinä kohdella yleistapauksena. Vaikka en ole julkisuuden henkilö, joka heti saisi koko sairaalan käyttöönsä, aion istua vahtimassa, että läheisiäni ei jätetä heitteille. Minun rakkaani tekivät kaikkensa, mitä heille annetun informaation valossa saattoi tehdä! Mutta jos informaatiota ei anneta, jos virheitä tehdään ja ne vielä kaiken kukkuraksi yritetään kieltää, on luottamukselta pohja pois. Valitettavasti. Kiitän kyllä niitä, keille kiitos kuuluu. Pyydän teitä ihmiset, olkaa tarkkoja!

Tätä kirjoittaessani rukoilen ihmettä formulakuskilegenda Michael Schumacherille, jota koko sairaala hoitaa ja tiedonkulku toimii hyvin. Niin paljon kuin julkisuutta manataan, takaa se ainakin parhaan mahdollisen hoidon. Tunnen suurta empatiaa hänen läheisiään kohtaan, jotka voivat vain rukoilla. Odottaminen on tuskallista läheisille. Carpe Diem käy taas toteen aika karulla tavalla. Rahaa tai ei, kohtaloaan ei voi ostaa.

TUOMIONI

Ei minulle tarvinnut kertoa tilaani, kun heräsin tajuttomuudesta 26.10.2004 teho-osastolla. Olin hengityskoneessa, kädet eivät liikkuneet, jalat eivät liikkuneet, paksu lima täytti nielun. Tiesin että puhetta ei tule. Helvetti – ei enää koskaan! Tunsin kostean ällöttävän vaipan ihollani… Ei ole todellista. Kivut olivat välillä niin valtavat, että pistin vain silmäni kiinni ja annoin maailman pysähtyä. Kuulin rakkaideni ääniä, mutta en halunnut kohdata kenenkään katsetta. En jaksanut. Itketti. Minua ahdisti. Tunsin itseni vihannekseksi. Vihasin lääkäreitä. Vihasin itseäni. Vihasin koko saatanan systeemiä. Sisimmässäni raivosin tiikerin lailla. Pelkäsin ihan sairaasti kaikkea. Miten kävisi minun kaikille tulevaisuudensuunnitelmilleni? Missä lapseni olivat? Manasin julmalta vaikuttavaa kohtaloani. Yöt olivat kammottavia. Limaa imettiin keuhkoista, koneet piippasivat, luulin kuolevani. Voimakkaan kipulääkkeen jälkeen tuli tunnoton, kylmä olo.

Kiinnyin vierelläni päivystävään ystävälliseen hoitajaan. Punainen tukka nutturalla hän näytti kauniilta enkeliltä. Puolihorteessa kuvittelin hänelle kultaiset siivet. Perälän Päivi! Sitten tajusin, että ei hän voinut olla Päivi, työkaverini, mutta mielessäni rukoilin:

Päivi rakas, älä anna minun vielä kuolla! Lapseni tarvitsevat minua. Pidä tuo helvetin hengityskone käynnissä. Älä lähde pois – pelkään, ja tarvitsen apuasi. En uskalla nukkua jos et ole imemässä limaa kurkustani. Kiitos, kun vartioit untani.

Nyt yhdeksän vuoden jälkeen, kun kahlaan läpi kilokau...