Seppo Jokisen Komisario Koskinen -sarja

Koskinen ja siimamies

Koskinen ja raadonsyöjä

Koskinen ja pudotuspeli

Koskinen ja taikashow

Koskinen ja kreikkalainen kolmio

Hukan enkelit

Piripolkka

Vilpittömässä mielessä

Suurta pahaa

Sana sanaa vastaan

Hiirileikki

Viha on paha vieras

Kuka sellaista tekisi

Lyöty mies

Räätälöity ratkaisu

Ajomies

Hervantalainen

Vihan sukua

Mustat sydämet

Kuolevaksi julistettu

Seppo Jokinen

Kuolevaksi julistettu

© Seppo Jokinen 2015

Kannen ulkoasu Lasse Rantanen

Sisuksen ulkoasu Tom Backström

Taitto Heli Ranta

ISBN 978-952-289-240-9

E-kirjan toteutus Elisa Kirja 2015

1.

Hanu ei voinut aavistaa sitä vielä astellessaan Aleksis Kiven katua alas Laukontorille: hän pelkäisi kohta henkensä edestä. Oli maanantai kesäkuun yhdeksäs, aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja alkukesän suvinen sää oli vetänyt torin täyteen väkeä, niin joutilaina kuljeksivia kaupunkilaisia kuin Kehräsaaren tehdasmiljöötä kuvaavia turistejakin. Viikinsaaren laivalaiturille oli kertynyt jonoa, ja katusoittaja torikellon alla teki elämänsä tiliä.

Hanu ei ollut tullut paistattelemaan päivää. Hän oli taatan asioilla. Kauppalistassa luki uusiapottuja torilta ja Nyyperin muikkuja kauppahallista. Olisi hän ilman listaakin tehtävästään suoriutunut. Taata vain oli siitä eri mieltä, taisi pitää pojanpoikaansa tumpulana.

Perunanmyyntitiskeillä oli tungosta. Hanu oli siitä mielissään, sai rauhassa katsella ja harkita ilman iholle tunkevan myyjän ”mitä herralle saisi olla?” -kysymyksiä. Ensinnäkään Hanu ei tuntenut itseään herraksi ja toisekseen perunakauppiaan oli hölmöä kysyä mitä saisi olla, vastauksia kun löytyi ainoastaan yksi. Perunoita tietenkin!

Ne näyttivät hyviltä. Lihavan ihmisen peukalonpään kokoiset pallerot tulivat Viljakkalasta, ja siitä tosiseikasta taata olisi mielissään. Taata oli syntynyt itsekin siellä, isävainaansa sukutilalla jossain Korvomaan perukoilla. Se oli muuttanut kuusitoistavuotiaana työn perässä Tampereelle, ja sitä se jaksoi aina jauhaa. Nykynuorilla oli liian helppoa, niillä ei ollut hajuakaan siitä, miten tiukassa leipä oli taatan nuoruudessa ollut. Nykyään passattiin kaikki hopeatarjottimella eteen.

Enempää ei vanha ja viisas olisi voinut väärässä olla. Hanun elämä oli kaikkea muuta kuin helppoa. Hän oli haaveillut nuorena miehenä lääkärin urasta. Arjen realiteetit olivat kuitenkin romuttaneet haaveet ja hänen oli tyytyminen lähihoitajan ammattiin. Silti sekin oli tuottanut tyydytystä, hän oli päässyt omalle alalleen. Jopa kutsumustehtäväänsä, olisi joku siirappisuisempi saattanut sanoa.

Sitten kaikki oli mennyt pieleen, osin omaa syytä, mutta vielä suuremmalta osin muiden vuoksi ja itsestä riippumatta. Nyt hän oli kolmekymmentäseitsemänvuotias mies, yksinäinen ja ylipainoinen. Ei ollut riittänyt, että meni työ ja perhe, piti vielä kokea julkinen halveksutuksi tulemisen nöyryytys.

– Onko herra kuuro?

Hanu havahtui perunakauppiaan kysymykseen. Nuori ja nätti nainen vaaleissa pullapalmikoissa hymyili Hanun polvet pehmeiksi.

– Totanoi, Hanu takelsi. – Perunaa… pari kiloo.

– Kaksi kiloa, myyjätyttö kujersi. – Se tekee kuusitoista euroa.

Hanu ei osannut häkellyksissään edes kapinoida. Ainahan kesän ensimmäinen perunasato oli kallis, mutta kahdeksan euron kilohintaan ei olisi uskonut jokunen vuosi sitten pessimistisinkään talousanalyytikko. Hanu etsi rahapussiaan kauan. Päivä oli kesän ensimmäinen, jolloin hän oli pukenut shortsit jalkaansa. Niissä oli taskuja enemmän kuin muissa housuissa yhteensä.

Myyjä kauhoi perunat muovipussiin, ojensi pussin tiskin yli ja antoi kaksikymppisestä neljä euroa takaisin. Hymy oli äskeistä vielä säteilevämpi. Se pisti Hanun suuntavaiston sekaisin. Hän pyöri hetken sinne tänne, törmäili takanaan jonottaviin asiakkaisiin ja astui parille varpaillekin, ennen kuin pääsi viimein väljemmille vesille.

Mieliala kipusi korkeuksiin aurinkoenergian voimalla. Hanu päätti täydentää sitä vielä jäätelöllä. Hän kaivoi vaihtorahoina saamansa kolikot taskusta ja asettui jonon hännille. Se oli yhtä pitkä kuin viereiselle mustamakkarakojulle kiemurteleva. Mutta Hanulla oli aikaa. Taata jaksaisi kyllä odottaa, liekö herännyt edes päiväuniltaan vielä.

Jonossa seistessä oli mukava silmitellä torilla kuljeksivia ihmisiä, kuunnella kaunista naurua ja vilkuilla kevyitä hellemekkoja. Torikahvioiden pöydissä kävi huoleton puheensorina, eivätkä edes suuntäydeltä sullotut munkit vaientaneet sitä. Jäätelökioskin jono eteni verkkaista vauhtia, mutta eteni kuitenkin. Hanu oli ehtinyt siinä toiseksi ja hän kykeni jo haistamaan luukusta tulvivat tuoksut, mansikat, banaanit ja kinuskit. Siihen makeanhimo sitten tyrehtyikin. Hän jähmettyi tuijottamaan vohvelikahvion reunimmaista pöytää ja siinä istuvaa lierihattuista miestä. Näätänaama!

– Haloo! jäätelökopista kuului. – Mitä sinne saisi olla?

Hanu havahtui jo toistamiseen samaan kysymykseen. Hän kääntyi äänen suuntaan ja sai myyjätytönkin säikähtämään. Tämä tuijotti suurin silmin asiakkaansa kauhun halvaamia kasvoja eikä osannut muuta kuin toistaa yhtä ja samaa litaniaa:

– Mitä sinne saisi…

– Ei mitään!

Hanu säntäsi perunapussinsa kanssa juoksuun. Autojen torvet soivat, kun hän ylitti kadun sivuilleen vilkuilematta. Hän lähti harppomaan mäkeä ylös Keskustorin suuntaan, se oli jyrkkä ja vauhtia oli pakko hidastaa jo puolessavälissä. Hanulla oli lyhyet koivet ja kaksikymmentä kiloa ylipainoa. Laihdutus- ja kuntoiluohjelmat olivat jääneet vuosi sitten kesken. Hengitys vinkui ja keuhkoihin teki kipeää. Silti hän jatkoi menoaan. Maitohapot iskivät käärmeenmyrkyn lailla reisiin, ja jokainen juoksuaskel tuotti yhä enemmän tuskaa. Lopulta rääkki kävi ylivoimaiseksi, jalat kieltäytyivät jatkamasta metriäkään enää, ja Hanun oli pakko pysähtyä.

Hän nojautui Hallituskadun kulmatalon seinään. Sydän hakkasi kahta tahtia, yhtä paljon kuolemanpelkoa kuin äkillistä rasitustakin. Se ei ollut enää nuoruusvuosien iskussa. Hän sulki hetkeksi silmänsä ja valmistautui jatkamaan pakoaan. Sitä ennen hän vilkaisi vielä kerran alas tulosuuntaan. Kadulla ei näkynyt ainuttakaan takaa-ajajaa, muutama mummeli vain köpöttelemässä kassiensa kanssa ja nuorehko pariskunta lykkimässä suu messingillä lastenvaunuja.

Hanulta pääsi hölmistynyt naurahdus. Hän oli säikähtänyt suotta. Mies kahvilan pöydässä ei ollutkaan Näätänaama. Sitä paitsi – hän ivasi jo itseään – ei leveälierisen hatun ja tummien lasien takaa olisi voinut ketään tunnistaakaan.

Hanu jäi vielä hetkeksi seisoksimaan Hallituskadun varjoiselle puolelle. Hämeenpuiston suunnasta puhaltava raikas tuuli kuivasi hiljalleen hien otsalta ja tuuletti samalla viimeisetkin pelontunteet sen sisältä. Mutta kuitenkin, joku siinä tyypissä oli muistuttanut Näätänaamaa, hän ei osannut sanoa mikä, mutta joku ilmeen kierous kai. Tai sitten se oli tavallista pullottavampi povitasku kevyessä kesäbleiserissä. Toisaalta, samannäköisiä luihuilijoita kuljeksi Tampereen kokoisessa kaupungissa kymmenittäin.

Hanu käveli kadun yli kauppahallin ovelle. Kalatiskit löytyivät heti eteläisen sisäänkäynnin tuntumasta. Taatalle kelpasivat ainoastaan Nyyperin Päijänteen muikut. Niistä hän osasi taikoa aterian, joka oli tallentunut Hanun makunystyröihin aivan varhaisimpina lapsuudenmuistoina. Taata tiesi, miten ruisjauhot maustettiin ensin pippurilla ja oman ryytimaan edelliskesänä kuivatulla tillillä. Sitten muikut käänneltiin jauhoissa ja paistettiin voissa. Viereisellä levyllä porisisi pottukattila. Hanun tehtävänä oli valmistaa voisipulikastike. Taatan reseptillä tietysti sekin.

Ajatus kohta koittavasta ateriasta kiihotti sylkirauhaset ylikierroksille. Hanu osti muikkuja kokonaisen kilon. Myyjä kääri ne paperiin ja Hanu lähti kävelemään kalapaketti vasemmassa ja perunapussi oikeassa kädessä hallin keskikäytävää kohti Hämeenkatua. Hän ehtisi vielä vartin yli torilta lähtevään bussiin eikä tarvitsisi pitää edes kiirettä.

Matka katkesi jo puolessavälissä. Näätänaama nojasi Sokokselta johtavan yhdyskäytävän seinään. Se oli riisunut hattunsa ja aurinkolasinsa, eikä ulkonäöstä voinut enää erehtyä. Se otti kaksi nopeaa harppausta ja tarttui Hanua ranteesta. Hanu repäisi itsensä irti miehen otteesta ja ampaisi pakoon.

Hän väisti kahta vastaan kävelevää kukkahattuista naista, mutta törmäsi sitten seinustalla lehtiä tyrkyttävään Pelastusarmeijan upseeriin. Sotahuudot lensivät viuhkoina sinne tänne. Silti Hanu kiihdytti vain vauhtiaan. Selän takaa kuuluvat sadattelut eivät sitä hidastaneet. Kädessä heiluvan muovipussin sanka petti, ja pussi putosi jalkakäytävälle Sokoksen pääoven eteen. Perunat sinkoilivat sinne tänne kuin marmorikuulat. Hanu ei jäänyt niitä poimimaan. Hämeenkadun jalankulkuvalot vaihtuivat juuri punaisiksi, mutta sekään ei seisauttanut menoa. Hän harppoi kadun yli sivuilleen vilkuilematta ja jatkoi samaa vauhtia Kuninkaankadulle asti.

Seppälän kohdalla voimat alkoivat jälleen ehtyä. Juoksu hyytyi lihavaksi lyllerrykseksi. Hän seisahtui entiseen Tiimarin kulmaukseen vetämään henkeä. Näätänaamaa ei näkynyt missään. Kenties mies oli pelännyt takaa-ajon herättävän vilkkaalla kävelykadulla huomiota ja jättänyt sen vuoksi leikin kesken. Hanuunkin luotiin jo kummastuneita katseita. Ihmiset kulkivat hänen ohitseen pää kierteellä, eikä se ollut mikään ihme. Kalapaketti kädessään hullun lailla juokseva mies ei voinut olla herättämättä huomiota, myymälävarkaaksikin saattoi joku luulla.

Hän kääntyi Puutarhakadulle, lähti kävelemään kosken suuntaan ja yritti sovittaa askeltahtinsa rennoksi kuin ei mitään. Hetken jo näytti siltä, että takaa-ajaja oli karistettu kannoilta. Hanu siirtyi huojentuneena kadun pohjoispuolelle mutta ei ehtinyt ottaa monta askelta, kun Kelan kulman takaa ilmestyi punainen Mazda. Se jarrutti kadunvarteen. Etuovi avautui ja Näätänaama hyppäsi autosta.

Hanu tiesi, mistä oli kyse. Hänet yritettiin kaapata kyytiin. Hän tiesi senkin, mikä olisi ollut matkan pää, kuula kalloon ja monttu umpeen. Mutta Hanu ei luovuttanut. Hän lähti juoksemaan Aleksis Kiven katua Finlaysonin suuntaan. Se oli kuitenkin tuhoon tuomittu yritys. Hänen ei tarvinnut paljon päätään kääntää, kun hän näki virastotalon isoista ikkunoista peilautuvan takaa-ajajansa. Näätänaama lähestyi askel askeleelta. Hanu ei jaksanut enää. Hän kääntyi ja yritti viimeisenä epätoivon eleenä heittää kalapaketilla ahdistelijaansa naamaan.

Väsyneen miehen heitto jäi kuitenkin vajaaksi. Paketti putosi kadulle. Se aukesi ja muikut levisivät ympäriinsä. Näätänaama ei ehtinyt pysähtyä vaan loikkasi täydellä vauhdilla niiden päälle. Muikut koituivat Hanun pelastukseksi vielä kerran. Näätänaaman jalka lipesi kuin liukkaalla jäällä ja hän mätkähti selälleen. Hanu kokosi viimeiset voimanrippeensä. Hän juoksi kadun yli Frenckellin parkkipaikalle ja vilkaisi vasta siellä taakseen. Ilmeisesti Näätänaama oli satuttanut itsensä kaatuessaan. Hän näkyi ontuvan kohden Puutarhakadun kulmauksessa odottavaa Mazdaa.

Hanun olo huojeni vain hetkeksi. Tuskin Mazda uskaltaisi tehdä U-käännöstä yksisuuntaisella kadulla. Silti ei veisi kauan kun auto kiertäisi kahden korttelin matkan ja ilmestyisi jälleen Kauppakadun kulmauksesta esiin. Hanun oli pakko jatkaa pakoaan. Nyt hän tiesi, että vainoajia oli ainakin kaksi. Näätänaaman lisäksi Mazdan kuljettaja, ja mahdollisesti kyydissä istui muitakin. Hanu ei ollut ehtinyt siinä kiireessä takapenkille kurkistella.

Hän juoksi, tai paremminkin laahusti, parkkipaikan poikki Finlaysonille vievään alikulkukäytävään. Jalat tuntuivat betoniporsaiden painoisilta Siperian aukiolle nousevissa portaissa, ja siinä kaiken hädän ja pelon keskellä mielessä kävi ajatus, mitä taata sanoisi, kun hän palaisi kaupungilta ilman muikkuja ja uusiapottuja.

Näätänaamaa ei näkynyt. Silti Hanusta tuntui kuin vainoajia olisi ollut joka puolella. Pelko kasvoi kasvamistaan. Näätänaama kyttäsi pitserian mainosplakaatin takana, Palakuppilan parvella tai piilossa vanhan tehdassalin holveissa ja syvennyksissä. Pelko vaihtui pakokauhuksi, eikä Hanu tiennyt enää mitä tehdä. Hän säntäsi lähimmästä ovesta sisään, se vei Nostalgia-nimiseen kahvilaan. Hän juoksi kahvilan läpi ja huomasi tulleensa museon aulaan. Museosta Näätänaama ei kenties osaisi häntä etsiä. Hanu otti muutaman pitkän loikan näyttelysaleihin johtavaa ovea kohden, kunnes jähmettyi kesken kaiken paikoilleen kuin juoksijapatsas. Tuskin kukaan viettäisi kaunista kesäpäivää ummehtuneessa museossa. Siellä ei olisi ainuttakaan ihmistä, tappamiseen tarjoutuisi oivallinen rauha ja ruumiin kätkemiseen kymmeniä paikkoja.

Museotiskin takana seisoksiva nainen katseli kummastuneena, kuinka Hanu kieppui hetken ympäriinsä ja syöksähti sitten ulko-ovelle. Ovi johti Väinö Linnan aukiolle. Hanu tunsi ajautuneensa ojasta allikkoon. Aukio oli täysin tyhjä, ei yhtä ainokaista ihmistä missään. Vain vanhojen tehtaiden korkeita kiviseiniä joka puolella, nurkissaan kujia, holveja ja ovia, joista jokaisesta tappaja saattoi ilmestyä näkyviin hetkellä millä hyvänsä. Hanu tunsi joutuneensa ansaan.

Lihaksista oli valunut jo kaikki voima. Hanu lyyhistyi maahan. Paljas polvi osui kovaan mukulakiveen, mutta kipu ei edennyt edes tajuntaan asti enää. Hän päätti luovuttaa. Tulkoot ja tappakoot tähän! Mitä ihmisriepu sille voi, jos ei enää jaksa.

Mutta vielä ei ollut Hanun aika. Plevnan puoleisesta holvista kuului sireenin ulvaisu. Ääni kimpoili kuilumaisen aukion seinissä ja jatkoi kaikuna ylös taivaalle. Hanu nosti päätään ja avasi epäuskoisena silmänsä juuri samalla hetkellä kun poliisiauto ajoi holvin läpi sininen valo vilkkuen.

2.

Komisario Koskisella oli outo tunne. Joku olisi voinut sanoa sitä vaikka etiäiseksi. Hän yritti sysiä ajatusta mielestään, mutta se palasi sinne itsepintaisesti kuin mato kaaliin. Tunne ei ollut uusi, hän oli kokenut sen ennenkin, ja joka kerta aivan yhtä voimakkaana.

Jotain tulisi kohta tapahtumaan.

Hän laski tuolin selkänojaa alemmaksi ja nosti jalkansa pöydälle. Alkukesä oli ollut harvinaisen rauhallinen. Piti oikein muistella, koska tamperelaiset olivat viimeksi olleet yhtä sopuisia toisilleen. Puolentusinaa pahoinpitelyä vain ja yksi tapon yrityksenä tutkittava haulikollaräiskintä naapurin takapihalla. Niistäkin oli osa jo selvitetty, tekijät olivat tunnustaneet ja luvanneet syvästi katua syntejään.

Näin ei voisi jatkua enää kauan.

Koskinen risti kätensä niskan taakse ja sulki silmänsä. Toisinaan tavalliset arkimaanantaiset äänetkin saattoivat kuulostaa rentouttavilta. Avonaisesta tuuletusikkunasta kantautui liikenteen hälyääniä, etelän suuntaan loitontuvan junan kolinaa ja pihalta kolme kerrosta alempaa ilmeisesti tervehdykseksi tarkoitettu huudahdus. Se sai kaiukseen taivaalta kuuluvan hermostuneen kiljahtelun, lokit rakensivat parhaillaan pesiä läheisten tehtaiden katoille ja taistelu reviireistä kävi kuumana.

Poliisitalon seiniensisäiset äänet olivat jokapäiväisyydessään yhtä rauhoittavat. Jossain pirisi pöytäpuhelin itsepintaisesti, niistä ei ollut kaikista päästy vieläkään eroon, pirinä katkesi ja hiljaisuus syveni pieneksi hetkeksi, niin että jopa hissin ovien avautumisen saattoi erottaa pienenä hissahduksena. Käytävällä lähestyvät askeleet kuuluivat nekin tuttujen ja turvallisten äänten joukkoon, mutta ärtyisä yskähdys enää ei.

Koskinen ei varsinainen lintutieteilijä ollut, mutta pahanilmanlinnun raakunnasta ei voinut hänkään erehtyä.

– Mikä suo minulle tämän kunnian? hän kysyi ennen kuin avasi silmänsä. – Esimiehen kannustus heti aamutuimaan nostattaa työtaakkansa alle uupuvan alaisen työmoraalia entisestään.

Rikososaston johtaja Risto Matias Rusinpää ei ollut leikinlaskutuulella. Hän oli sitä hyvin harvoin.

– Ei taida kiire painaa, jos on aikaa nukkua työpaikalla.

Koskinen tunsi esimiehensä ja tiesi minkäkaltaiselle nuolemiselle tämä oli altis. Hän lähti häpeämättömästi sille tielle:

– En nukkunut vaan keskityin ajatustyöhön. Sinä joka olet kautta maan tunnettu arvostettuna rikosanalyytikkona ja alan aatelina, tiedät varmasti, miten tärkeässä asemassa ajatustyö on tässä ammatissa.

– Onhan se vähän niinkin, Rusinpää asteli ovensuusta peremmälle. – Mutta voisit silti laskea jalkasi pöydältä.

Koskinen teki niin. Hän nojautui työpöytäänsä ja katseli vastapäätä istahtanutta miestä hyväntuulisen uteliaana.

– Joko lomasi loppui? hän kysyi vaikka oli nähnyt Rusinpään vilaukselta jo aamupalaverissa. – Näytät pirteältä ja hyvinlevänneeltä.

Vaikutti siltä, ettei Rusinpää ollut innokas puhumaan lomastaan.

– Antaa olla! hän heilautti äreänä kättään. – Tulin keskustelemaan työasioista. En ehtinyt istua aamupalaverissa kauan, mutta sain silti sen käsityksen, ettei meillä nyt ole mitään isompaa tutkintaa päällä.

– Ei ole, Koskinen pidätteli haukotustaan. – Muutama rutiinijuttu vain.

– Kerro!

– Jokunen lievä pahoinpitely ja pari lähisuhdeväkivaltaa, nekin kaikki jo viittä vailla mapitettuina. Sitten on vielä yksi nimetönkeissi…

– Nimetön keissi? Rusinpää keskeytti hämmästyneenä. – Ettekö keksi enää jutuille koodinimiä?

– Perinteinen tyrmäystipparikos eli huumaavien ja toimintakykyä alentavien aineiden avulla tehty hyväksikäyttö ravintolaillan päätteeksi. Uhreja on kolme, naisia kolmenviiden–neljänkymmenen korvilla. Viimeisin tapaus sattui perjantain ja lauantain välisenä yönä, ja kaksi ensimmäistä edellisinä perjantaina viikon välein.

– Onko tekijä kaikissa jutuissa sama?

– Kaikki viittaa siihen. Siisti, luotettavan oloinen herrasmies tarjoaa huumatuille ja hoippuville naisille turvallisen kyydin kotiin. Mutta sitten naiset löytävät itsensä seuraavana aamuna jostain oudosta paikasta.

– Oudosta?

– Ensimmäinen oli jätetty Kissanmaan koulun pihaan. Nainen heräsi pahoinvoivana ja janoisena koulun pyöräkatoksesta. Toinen uhri oli jätetty Pyynikin kesäteatterin lavasteisiin ja kolmas vielä kummallisempaan paikkaan, keskusvirastotalon autotalliin vievään ramppiin.

– Peräti kolme tapausta jo, Rusinpää mutristeli turpeita huuliaan. – Miten naisille kävi?

– Se tästä jutusta eriskummallisen tekeekin. Ainuttakaan heistä ei ollut raiskattu. Silti heidät oli riisuttu ainakin osittain.

– Hekö makasivat alastomina koulun pihassa, kesäteatterin lavasteissa ja virastotalon autotallirampissa?

– Eivät toki. Ilmeisesti riisuminen oli tapahtunut jossain suljetussa tilassa, kenties tekijän asunnolla. Uhrit oli puettu sitten uudelleen ja kuljetettu kyseisille paikoille.

– Eli ei heidän riisumisensa niin varmaa olekaan.

– On se, Koskinen vastasi napakasti. – Kaikki kolme naista oli puettu siististi ja asianmukaisesti, mutta jokaiselta puuttui yksi vaatekappale. Kaikilta sama.

– Mikä?

– Pikkuhousut.

Rikososaston johtaja Risto Matias Rusinpäällä oli turpeat pitkänomaiset kasvot, isot ulkonevat silmät ja paksut huulet. Ne vääristyivät pidättelemättömään inhoon.

– Se on joku helvetin sairas pervo.

– Siltä vaikuttaa, Koskinen nyökkäsi. – Pahemmasta päästä.

– Senkö vuoksi jutun koodi on nimetönkeissi?

– Sen.

– Ketään heistä ei ollut silti raiskattu?

– Niin minulle on kerrottu.

– Vakava keissi kumminkin, Rusinpää pudisteli päätään. – Kolme uhria eikä tekijästä tietoakaan. Silti puhut pelkästä rutiinijutusta. Oletko tosiaankin sitä mieltä?

– No eeen, Koskinen venytti kyllästyneenä. – Tarkoitin vain sitä, ettei näissä tapauksissa ole todennäköistä välittömän henkirikoksen vaaraa. Ketään naisista ei ollut raiskattu tai muuten pahoinpidelty. Mutta tietysti vapaudenriisto ja seksuaalinen väkivalta, jota tajuttoman naisen riisuminen on, kuuluvat väkivaltajaoksen tehtäväkuvaan. Eli kyllä minä olen priorisoinut nimetönkeissin tämänhetkisen tutkintalistamme ykköseksi.

Rusinpää katseli epäluuloisena Koskista. Tämä tajusi itsekin ajautuneensa kapulaiselle puolustuslinjalle.

– Uhreja voi olla enemmänkin, Rusinpää painoi päälle. – Eivät kaikki kehtaa kertoa tuollaisesta kenellekään. Ei edes poliisille.

– Tiedän. Kuvittele itse että heräisit aamulla jostain oudosta paikasta muistamatta koko yöstä mitään, ja huomaisit sitten, että joku on vienyt sinulta kalsarit teryleenihousujesi alta.

– En edes yritä.

– Sen on pakko olla nöyryyttävä kokemus.

Rusinpään silmissä häivähti nopea oivallus. Hän nosti itsetietoisena leukaansa juuri niin kuin alaisiaan fiksumman esimiehen tulee tehdäkin.

– Pihkahiippari. Oletko miettinyt sitä? Tyyppi pelästyi silloin aikoinaan postausta ja piti pitkän tauon. Nyt hullun himot ovat pistäneet sen uudelleen liikkeelle. Minkä paska luonnolleen voi!

Koskinen katseli seinälle kiinnittämäänsä bumerangia. Se oli pudonnut siitä jo kaksi kertaa. Ennen vanhaan sinitarrakin oli parempaa. Kyllä hän oli miettinyt pihkahiipparia, kerrannut tiiminsä kanssa puolentoista vuoden takaista rikossarjaa, jossa tuntematon mieshenkilö oli tunkeutunut yöaikaan yksinäisten naishenkilöiden asuntoihin. Silloinkaan uhreille ei ollut tehty väkivaltaa. Naiset olivat heränneet siihen, kun joku huppuun verhoutunut mies oli työntänyt kätensä heidän yöasunsa alle. Mies ei ollut tehnyt muuta kuin sivellyt paljasta ihoa, jopa hellästi, kuten joku uhreista oli asian ilmaissut. Mies oli päässyt pakenemaan joka kerta asunnosta ilman, että hänestä olisi jäänyt mitään merkkiä. Ainoa tunniste, minkä jokainen uhri oli osannut kertoa, oli miehestä erittyvä pihkan haju.

Koskinen käänsi katseensa takaisin Rusinpäähän.

– Ei se täysin poissuljettu vaihtoehto ole. Silti en jaksa uskoa siihen. Pihkahiippari vaikuttaa uhrien kertomusten perusteella enemmänkin syrjäytyneeltä epäsosiaaliselta ressukalta, jolla ei välttämättä ole ollut muita tarkoitusperiä kuin kosketella. Tämä nykyinen tyyppi sitä vastoin on hyvinpukeutunut ja korrektisti käyttäytyvä gentlemanni, naisten kuvailujen mukaan kaikin puolin miellyttävä ja seurallinen.

Rusinpää sulatteli Koskisen sanoja löytämättä niihin vasta-argumentteja. Se näytti käyvän miehen luonnon päälle.

– Vai niin. Ketkä juttua tutkivat?

– Ulla Lundelin ja Kaija Palonen. Naisina he sopivat parhaiten hoitamaan uhrien puhuttamiset. Kaatio ja Veepee kiertävät haastattelemassa ravintoloitsijoita, tarjoilijoita ja asiakkaita. Eiköhän tippamiehen kuva ala kohta rakentua.

– Entä muut?

– Pekki viimeistelee Riipisen kanssa sitä haulikolla ammuskelua. Eiköhän sekin ole kohta paketissa. Havia ja Lehmus ovat kesälomilla.

Rusinpää hieroi leukaansa levein kouranliikkein kuin olisi yrittänyt muovailla leukaa suipompaan muotoon. Koskisen kokemuksen mukaan se ei tiennyt koskaan hyvää.

– Ulla Lundelin on siis palannut töihin.

Vai siitä se kenkä puristaa, Koskinen hymähti itsekseen, olisihan se pitänyt arvata.

– On palannut. Hän aloitti viime viikolla.

– Oletko aivan varma, onko hän vielä täysin työkykyinen?

– Mikä minä sitä olen arvioimaan?

– Sinä olet hänen lähin esimiehensä.

– Siltikään, Koskinen pyöräytti harmistuneena päätään. – Eiköhän työkyvyn arvioiminen kuulu lääkärille.

– Pakko sinulla siitä joku mielipide on olla.

– No, jos niin sanot, olen sitä mieltä että hän kyllä pärjää.

– Vaikka takana on kahdeksan kuukauden sairasloma?

– Ei Ulla ole ammattitaitoaan siinä ajassa mihinkään hukannut. Hän tekee työnsä siinä missä muutkin.

Koskisen vakuuttelu kiersi totuutta kaukaa. Rikosylikonstaapeli Ulla Lundelin ei ollut työkykyinen, ei lähellekään. Hänen kaksikymmentävuotias Lotta-tyttärensä oli kadonnut edellisvuoden syyskuussa. Ulla oli ollut heti katoamispäivästä lähtien varma siitä, että Lotalle oli sattunut jotain vakavaa. Hän oli vaatinut kollegoitaan panostamaan kaikkensa tytön löytämiseen. Poliisilaitoksen yleinen mielipide oli kuitenkin toisenlainen. Tytär oli lähtenyt omasta tahdostaan. Kaksikymmentävuotias oli aikuinen ja hänellä oli oikeus tehdä mitä lystäsi, kunhan ei rikkonut lakia.

Ulla Lundelin oli sinnitellyt lokakuun puoleenväliin asti. Sitten hänen voimansa olivat ehtyneet. Hänet oli löydetty työhuoneestaan lattialle lyyhistyneenä itkevänä ihmissykkyränä. Siinä vaiheessa jo kaikki työtoveritkin tiesivät Lotta Lundelinille sattuneen jotain vakavaa, katoamisesta informoitiin kaikkia tiedotusvälineitä ja etsimiseen pyydettiin apua koko maan poliisivoimilta. Mutta Lottaa ei vain löytynyt.

Ulla oli kuljetettu kahden naiskonstaapelin voimin työterveysasemalle, josta hän oli saanut pikaisen lähetteen lääkäriin. Sairauslomaa oli annettu koko loppuvuosi. Tammikuussa Ulla oli yrittänyt työhönpaluuta, mutta ei siitä ollut tullut mitään. Lääkäri oli kirjoittanut lisää lomaa määrittelemättömäksi ajaksi, ja työkyvyttömyyden epäiltiin jatkuvan vielä pitkään. Kunnes Ulla oli viikko sitten ilmestynyt yllättäen töihin. Koskinen tiesi paluuseen syynkin, mutta hän ei halunnut sitä rikososaston johtajalle kertoa.

Rusinpääkin oli vaipunut ajatuksiinsa. Hän naputti sormillaan tuolin käsinojia ja katseli ikkunasta jonnekin kaukaisuuteen.

– Eikö tytöstä ole vieläkään mitään havaintoa?

– Ei.

– Entäs siitä miehestä, mikä hänen nimensä olikaan…

– Juuso Höyttä, Koskinen vastasi. – Hänestäkään ei ole kuulunut mitään mistään päin Suomea, sen paremmin kuin ulkomailtakaan. Molempien tiedot on välitetty Interpolin kadonneiden listalle.

Lotta Lundelinin huoneessa oli yöpynyt katoamista edeltävänä yönä tuntematon henkilö, josta Ullallakaan ei ollut muuta havaintoa kuin eteisessä lojuneet maihinnousukengät. Huoneesta löytyneestä tyhjästä oluttölkistä oli saatu sormenjäljet, joiden perusteella henkilöllisyys oli selvinnyt. Lotta Lundelinin luona oli yöpynyt Juuso Höyttä -niminen kaksikymmentäkaksivuotias orivesiläinen mies. Hänen vanhempansa eivät olleet tehneet vielä siinä vaiheessa katoamisilmoitusta, mutta nyt, lähes yhdeksän kuukauden jälkeen, Höytän katoaminen oli poliisille yhtä suuri mysteeri kuin Lotankin.

– Ei niitä enää elossa löydetä, Rusinpää katkaisi hiljaisuuden. – Jossain järvenpohjassa ne makaavat tai kauas korpimaille haudattuna.

Koskinen oli pelännyt jo pitemmän aikaa samaa. Silti hän ärsyyntyi esimiehensä pessimistisyydestä.

– Älä sano noin! Niin kauan kuin ruumiita ei ole löytynyt, meillä on toivoa.

Rusinpää hymähti vähätellen alaisensa toiveikkuudelle. Ulkoneviin silmiin syttyi jälleen vaativa katse.

– Takaat siis sen, että Lundelin pärjää.

– En minä voi toisten puolesta mitään taata. Uskon kuitenkin niin.

– Hyvä on sitten, Rusinpää läimäytti kämmenillään tuolin kädensijoja. – Annetaan naisen yrittää työhönpaluuta. Onneksi alkukesä näyttää tavallista rauhallisemmalta, oikeastaan oudonkin rauhalliselta.

– Se johtuu huonoista ilmoista. Roistotkaan eivät vaivaudu ulos kylmällä ja sateella.

Ei Koskinen tosissaan ollut sitä mieltä, mutta äskeinen keskustelu oli herättänyt hänessä ilkeilynhalun. Hän katseli ikkunasta ulos ja lisäsi vielä:

– Tänään on kesän ensimmäinen lämmin päivä.

Rusinpää ymmärsi piikin. Hän ei pannut silti pahakseen, yrmisteli vain:

– Niinhän se aina menee. Helteet alkavat samana päivänä kun meikäläinen palaa lomalta töihin.

Hän läimäytti kämmenillä polviaan, nousi tuolista ja palasi tuttuun ja turvalliseen komentajanrooliinsa.

– Jos täällä kerran on näin hiljaista, voit auttaa minua rästihommien tekemisessä. Paperitöitä on kertynyt lomani aikana melkoinen pino. Sinullekin tekee hyvää perehtyä sisäministeriön uusiin kyberturvallisuusstrategian ohjeistuksiin.

Koskisen veret seisahtuivat. Rusinpää oli ehtinyt jo käytävään ennen kuin hän sai suunsa auki.

– Kyllä minulla töitä riittää. Pöytä pursuaa kiireellisiä esitutkintapöytäkirjoja. Syyttäjänvirastosta niitä jo kyselivät.

Rusinpää palasi ovelle katsomaan Koskisen tyhjää työpöytää. Turpeille huulille nousi ensimmäistä kertaa pieni hymyntapainen.

– Siltä näyttää. Ihme että saat sopimaan siihen enää edes jalkojasi.

Sen jälkeen ei kuulunut muuta kuin hissiaulan suuntaan etääntyvät askeleet.

Koskinen nojautui tuolin selkänojaan ja sulki silmänsä. Äskeistä rentoa oloa oli turha enää yrittää esiin, aamupäivä oli peruuttamattomasti pilalla. Hän vilkaisi kelloaan. Varttia vaille yksitoista. Vielä hieman aikaista, mutta ei hän keksinyt siihen hätään muutakaan tekemistä kuin lähteä syömään.

Käytävällä oli hiljaista. Hän ehti kävellä jo jonkin matkaa kun kuuli huoneestaan vielä vaimean kolahduksen.

Bumerangi oli pudonnut jälleen kerran seinältä.

3.

Ruokalassa oli vielä siihen aikaan hiljaista. Koskinen sai nauttia rosvopaistinsa aivan omissa oloissaan. Kahvikuppikin ehti vajeta puoleen, ennen kuin ovesta marssi sisään kaksi järjestyspoliisin konstaapelia, Matti Kuukka ja Anni Kanninen. Kuukka oli neljänkympin korvilla ja Anni häntä runsaat kymmenen vuotta nuorempi. Kumpikin mätti lautaselleen miehen annoksen, Annikin, ja lisäksi maitoa, leipää ja kukkurakulhollisen jälkiruokakiisseliä, niin ettei tarjottimelle olisi mahtunut edes hammastikkua enää.

Kaksikko käveli sivuilleen vilkuilematta kohti Koskisen pöytää. Kuukka laski tarjottimen alas, rojahti tuoliin ja kysyi vasta sitten:

– Saako kaksi laulavaa julkista poliisia liittyä komisarion arvovaltaiseen seuraan?

Anni Kannisen suu oli yhtä leveää hymyä.

– Moro Sakari!

Koskinen toivotti hyvää ruokahalua. Sitä näytti riittävän. Kuukka kauhoi perunamuusia suuhunsa, nakkasi sekaan muutaman suolakurkun ja heti perään paksun viipaleen lampaanlihaa. Puhe kuitenkin sujui täydelläkin suulla. Hän heilautti haarukkaa vierustoverinsa suuntaan ennen kuin upotti sen uudelleen pihviin.

– Olen houkutellut Annia kuoroon. Meillä alkaa ensi viikolla harjoitukset. Meinataan pitää elokuun Tapahtumien Yössä Laikunlavalla konsertti. Silloin on väkeä liikkeellä. Saataisiin kerrankin kunnolla yleisöä.

– Sitä tuo on tosiaan tehnyt jo päivätolkulla, Anni nauroi väliin. – Yrittänyt puhua minua ympäri.

– No mikset suostu? Koskinen kysyi. – Toimisit kassamagneettina. Ei noita rumia konstanköriläitä kukaan viitsi kauan katsella.

Pieni imartelunpoikanen sai Annin posket punehtumaan. Hänen vastauksensa oli kuitenkin tyhjentävä:

– Se on mieskuoro.

Kuukka ei lannistunut vielä siitäkään.

– Saat toimia solistina. Mietihän, miten hyvältä se kuulostaisi: Tampereen poliisikuoro solistinaan teeveestä tuttu Anni Kanninen.

– Mitä? Annin haarukanliike pysähtyi. – Miten niin teeveestä tuttu?

– Poliisiteeveestä. Etkö muka muista? Silloin kun etsittiin Sarankulman nosturivarkaita.

– Siitä on jo viisi vuotta aikaa ja vilahdin jossain taustalla korkeintaan kolmen sekunnin ajan.

– Pienikin julkisuus pitää hyödyntää, Kuukka jatkoi hehkuttamistaan. – Mieti! Jonain päivänä valokirjaimet kirkuvat: Anni Kanninen ja Tampereen poliisikuoro.

Koskista nauratti Kuu...