Seppo Jokisen Komisario Koskinen -sarja

Koskinen ja siimamies

Koskinen ja raadonsyöjä

Koskinen ja pudotuspeli

Koskinen ja taikashow

Koskinen ja kreikkalainen kolmio

Hukan enkelit

Piripolkka

Vilpittömässä mielessä

Suurta pahaa

Sana sanaa vastaan

Hiirileikki

Viha on paha vieras

Kuka sellaista tekisi

Lyöty mies

Räätälöity ratkaisu

Ajomies

Hervantalainen

Vihan sukua

Mustat sydämet

Kuolevaksi julistettu

Seppo Jokinen

Kuolevaksi julistettu

© Seppo Jokinen 2015

Kannen ulkoasu Lasse Rantanen

Sisuksen ulkoasu Tom Backström

Taitto Heli Ranta

ISBN 978-952-289-240-9

E-kirjan toteutus Elisa Kirja 2015

1.

Hanu ei voinut aavistaa sitä vielä astellessaan Aleksis Kiven katua alas Laukontorille: hän pelkäisi kohta henkensä edestä. Oli maanantai kesäkuun yhdeksäs, aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja alkukesän suvinen sää oli vetänyt torin täyteen väkeä, niin joutilaina kuljeksivia kaupunkilaisia kuin Kehräsaaren tehdasmiljöötä kuvaavia turistejakin. Viikinsaaren laivalaiturille oli kertynyt jonoa, ja katusoittaja torikellon alla teki elämänsä tiliä.

Hanu ei ollut tullut paistattelemaan päivää. Hän oli taatan asioilla. Kauppalistassa luki uusiapottuja torilta ja Nyyperin muikkuja kauppahallista. Olisi hän ilman listaakin tehtävästään suoriutunut. Taata vain oli siitä eri mieltä, taisi pitää pojanpoikaansa tumpulana.

Perunanmyyntitiskeillä oli tungosta. Hanu oli siitä mielissään, sai rauhassa katsella ja harkita ilman iholle tunkevan myyjän ”mitä herralle saisi olla?” -kysymyksiä. Ensinnäkään Hanu ei tuntenut itseään herraksi ja toisekseen perunakauppiaan oli hölmöä kysyä mitä saisi olla, vastauksia kun löytyi ainoastaan yksi. Perunoita tietenkin!

Ne näyttivät hyviltä. Lihavan ihmisen peukalonpään kokoiset pallerot tulivat Viljakkalasta, ja siitä tosiseikasta taata olisi mielissään. Taata oli syntynyt itsekin siellä, isävainaansa sukutilalla jossain Korvomaan perukoilla. Se oli muuttanut kuusitoistavuotiaana työn perässä Tampereelle, ja sitä se jaksoi aina jauhaa. Nykynuorilla oli liian helppoa, niillä ei ollut hajuakaan siitä, miten tiukassa leipä oli taatan nuoruudessa ollut. Nykyään passattiin kaikki hopeatarjottimella eteen.

Enempää ei vanha ja viisas olisi voinut väärässä olla. Hanun elämä oli kaikkea muuta kuin helppoa. Hän oli haaveillut nuorena miehenä lääkärin urasta. Arjen realiteetit olivat kuitenkin romuttaneet haaveet ja hänen oli tyytyminen lähihoitajan ammattiin. Silti sekin oli tuottanut tyydytystä, hän oli päässyt omalle alalleen. Jopa kutsumustehtäväänsä, olisi joku siirappisuisempi saattanut sanoa.

Sitten kaikki oli mennyt pieleen, osin omaa syytä, mutta vielä suuremmalta osin muiden vuoksi ja itsestä riippumatta. Nyt hän oli kolmekymmentäseitsemänvuotias mies, yksinäinen ja ylipainoinen. Ei ollut riittänyt, että meni työ ja perhe, piti vielä kokea julkinen halveksutuksi tulemisen nöyryytys.

– Onko herra kuuro?

Hanu havahtui perunakauppiaan kysymykseen. Nuori ja nätti nainen vaaleissa pullapalmikoissa hymyili Hanun polvet pehmeiksi.

– Totanoi, Hanu takelsi. – Perunaa… pari kiloo.

– Kaksi kiloa, myyjätyttö kujersi. – Se tekee kuusitoista euroa.

Hanu ei osannut häkellyksissään edes kapinoida. Ainahan kesän ensimmäinen perunasato oli kallis, mutta kahdeksan euron kilohintaan ei olisi uskonut jokunen vuosi sitten pessimistisinkään talousanalyytikko. Hanu etsi rahapussiaan kauan. Päivä oli kesän ensimmäinen, jolloin hän oli pukenut shortsit jalkaansa. Niissä oli taskuja enemmän kuin muissa housuissa yhteensä.

Myyjä kauhoi perunat muovipussiin, ojensi pussin tiskin yli ja antoi kaksikymppisestä neljä euroa takaisin. Hymy oli äskeistä vielä säteilevämpi. Se pisti Hanun suuntavaiston sekaisin. Hän pyöri hetken sinne tänne, törmäili takanaan jonottaviin asiakkaisiin ja astui parille varpaillekin, ennen kuin pääsi viimein väljemmille vesille.

Mieliala kipusi korkeuksiin aurinkoenergian voimalla. Hanu päätti täydentää sitä vielä jäätelöllä. Hän kaivoi vaihtorahoina saamansa kolikot taskusta ja asettui jonon hännille. Se oli yhtä pitkä kuin viereiselle mustamakkarakojulle kiemurteleva. Mutta Hanulla oli aikaa. Taata jaksaisi kyllä odottaa, liekö herännyt edes päiväuniltaan vielä.

Jonossa seistessä oli mukava silmitellä torilla kuljeksivia ihmisiä, kuunnella kaunista naurua ja vilkuilla kevyitä hellemekkoja. Torikahvioiden pöydissä kävi huoleton puheensorina, eivätkä edes suuntäydeltä sullotut munkit vaientaneet sitä. Jäätelökioskin jono eteni verkkaista vauhtia, mutta eteni kuitenkin. Hanu oli ehtinyt siinä toiseksi ja hän kykeni jo haistamaan luukusta tulvivat tuoksut, mansikat, banaanit ja kinuskit. Siihen makeanhimo sitten tyrehtyikin. Hän jähmettyi tuijottamaan vohvelikahvion reunimmaista pöytää ja siinä istuvaa lierihattuista miestä. Näätänaama!

– Haloo! jäätelökopista kuului. – Mitä sinne saisi olla?

Hanu havahtui jo toistamiseen samaan kysymykseen. Hän kääntyi äänen suuntaan ja sai myyjätytönkin säikähtämään. Tämä tuijotti suurin silmin asiakkaansa kauhun halvaamia kasvoja eikä osannut muuta kuin toistaa yhtä ja samaa litaniaa:

– Mitä sinne saisi…

– Ei mitään!

Hanu säntäsi perunapussinsa kanssa juoksuun. Autojen torvet soivat, kun hän ylitti kadun sivuilleen vilkuilematta. Hän lähti harppomaan mäkeä ylös Keskustorin suuntaan, se oli jyrkkä ja vauhtia oli pakko hidastaa jo puolessavälissä. Hanulla oli lyhyet koivet ja kaksikymmentä kiloa ylipainoa. Laihdutus- ja kuntoiluohjelmat olivat jääneet vuosi sitten kesken. Hengitys vinkui ja keuhkoihin teki kipeää. Silti hän jatkoi menoaan. Maitohapot iskivät käärmeenmyrkyn lailla reisiin, ja jokainen juoksuaskel tuotti yhä enemmän tuskaa. Lopulta rääkki kävi ylivoimaiseksi, jalat kieltäytyivät jatkamasta metriäkään enää, ja Hanun oli pakko pysähtyä.

Hän nojautui Hallituskadun kulmatalon seinään. Sydän hakkasi kahta tahtia, yhtä paljon kuolemanpelkoa kuin äkillistä rasitustakin. Se ei ollut enää nuoruusvuosien iskussa. Hän sulki hetkeksi silmänsä ja valmistautui jatkamaan pakoaan. Sitä ennen hän vilkaisi vielä kerran alas tulosuuntaan. Kadulla ei näkynyt ainuttakaan takaa-ajajaa, muutama mummeli vain köpöttelemässä kassiensa kanssa ja nuorehko pariskunta lykkimässä suu messingillä lastenvaunuja.

Hanulta pääsi hölmistynyt naurahdus. Hän oli säikähtänyt suotta. Mies kahvilan pöydässä ei ollutkaan Näätänaama. Sitä paitsi – hän ivasi jo itseään – ei leveälierisen hatun ja tummien lasien takaa olisi voinut ketään tunnistaakaan.

Hanu jäi vielä hetkeksi seisoksimaan Hallituskadun varjoiselle puolelle. Hämeenpuiston suunnasta puhaltava raikas tuuli kuivasi hiljalleen hien otsalta ja tuuletti samalla viimeisetkin pelontunteet sen sisältä. Mutta kuitenkin, joku siinä tyypissä oli muistuttanut Näätänaamaa, hän ei osannut sanoa mikä, mutta joku ilmeen kierous kai. Tai sitten se oli tavallista pullottavampi povitasku kevyessä kesäbleiserissä. Toisaalta, samannäköisiä luihuilijoita kuljeksi Tampereen kokoisessa kaupungissa kymmenittäin.

Hanu käveli kadun yli kauppahallin ovelle. Kalatiskit löytyivät heti eteläisen sisäänkäynnin tuntumasta. Taatalle kelpasivat ainoastaan Nyyperin Päijänteen muikut. Niistä hän osasi taikoa aterian, joka oli tallentunut Hanun makunystyröihin aivan varhaisimpina lapsuudenmuistoina. Taata tiesi, miten ruisjauhot maustettiin ensin pippurilla ja oman ryytimaan edelliskesänä kuivatulla tillillä. Sitten muikut käänneltiin jauhoissa ja paistettiin voissa. Viereisellä levyllä porisisi pottukattila. Hanun tehtävänä oli valmistaa voisipulikastike. Taatan reseptillä tietysti sekin.

Ajatus kohta koittavasta ateriasta kiihotti sylkirauhaset ylikierroksille. Hanu osti muikkuja kokonaisen kilon. Myyjä kääri ne paperiin ja Hanu lähti kävelemään kalapaketti vasemmassa ja perunapussi oikeassa kädessä hallin keskikäytävää kohti Hämeenkatua. Hän ehtisi vielä vartin yli torilta lähtevään bussiin eikä tarvitsisi pitää edes kiirettä.

Matka katkesi jo puolessavälissä. Näätänaama nojasi Sokokselta johtavan yhdyskäytävän seinään. Se oli riisunut hattunsa ja aurinkolasinsa, eikä ulkonäöstä voinut enää erehtyä. Se otti kaksi nopeaa harppausta ja tarttui Hanua ranteesta. Hanu repäisi itsensä irti miehen otteesta ja ampaisi pakoon.

Hän väisti kahta vastaan kävelevää kukkahattuista naista, mutta törmäsi sitten seinustalla lehtiä tyrkyttävään Pelastusarmeijan upseeriin. Sotahuudot lensivät viuhkoina sinne tänne. Silti Hanu kiihdytti vain vauhtiaan. Selän takaa kuuluvat sadattelut eivät sitä hidastaneet. Kädessä heiluvan muovipussin sanka petti, ja pussi putosi jalkakäytävälle Sokoksen pääoven eteen. Perunat sinkoilivat sinne tänne kuin marmorikuulat. Hanu ei jäänyt niitä poimimaan. Hämeenkadun jalankulkuvalot vaihtuivat juuri punaisiksi, mutta sekään ei seisauttanut menoa. Hän harppoi kadun yli sivuilleen vilkuilematta ja jatkoi samaa vauhtia Kuninkaankadulle asti.

Seppälän kohdalla voimat alkoivat jälleen ehtyä. Juoksu hyytyi lihavaksi lyllerrykseksi. Hän seisahtui entiseen Tiimarin kulmaukseen vetämään henkeä. Näätänaamaa ei näkynyt missään. Kenties mies oli pelännyt takaa-ajon herättävän vilkkaalla kävelykadulla huomiota ja jättänyt sen vuoksi leikin kesken. Hanuunkin luotiin jo kummastuneita katseita. Ihmiset kulkivat hänen ohitseen pää kierteellä, eikä se ollut mikään ihme. Kalapaketti kädessään hullun lailla juokseva mies ei voinut olla herättämättä huomiota, myymälävarkaaksikin saattoi joku luulla.

Hän kääntyi Puutarhakadulle, lähti kävelemään kosken suuntaan ja yritti sovittaa askeltahtinsa rennoksi kuin ei mitään. Hetken jo näytti siltä, että takaa-ajaja oli karistettu kannoilta. Hanu siirtyi huojentuneena kadun pohjoispuolelle mutta ei ehtinyt ottaa monta askelta, kun Kelan kulman takaa ilmestyi punainen Mazda. Se jarrutti kadunvarteen. Etuovi avautui ja Näätänaama hyppäsi autosta.

Hanu tiesi, mistä oli kyse. Hänet yritettiin kaapata kyytiin. Hän tiesi senkin, mikä olisi ollut matkan pää, kuula kalloon ja monttu umpeen. Mutta Hanu ei luovuttanut. Hän lähti juoksemaan Aleksis Kiven katua Finlaysonin suuntaan. Se oli kuitenkin tuhoon tuomittu yritys. Hänen ei tarvinn...