VALKOISET VARPAAT – KAUHUTARINOITA

ANDERS FAGER

SATU GRÖNROOS

MARKO HAUTALA (TOIM.)

SAMI HILVO

VIRPI HÄMEEN-ANTTILA

ESSI KUMMU

JAAKKO YLI-JUONIKAS

Valkoiset varpaat – Kauhutarinoita

Toimittanut Marko Hautala

© Anders Fager, Satu Grönroos, Marko Hautala, Sami Hilvo,

Virpi Hämeen-Anttila, Essi Kummu, Jaakko Yli-Juonikas & Haamu 2015

Kannen kuvat: © Ivi Rebova 2015

ePub-taitto: Hanna Matilainen / Morren maailma

Kuolema saapuu Bodskäriin, suomentanut Satu Grönroos. Anders Fagerin När döden kom till Bodskär julkaistu teoksessa "Samlade svenska kulter" (Wahlström & Widstrand). © Anders Fager 2011.

Haamu

haamukustannus.com

Vaasa 2015

ISBN 978-952-7100-04-2 (nid.)

ISBN 978-952-7100-09-7 (EPUB)

SISÄLLYS

JOHDANTO Marko Hautala

SULJETTU OSASTO Virpi Hämeen-Anttila

Perinnetietoinen aavetarina päivittyy nykypäivään, kun salaperäiset voimat nousevat vastarintaan uudistusten kourissa pyristelevässä sivukirjastossa.

VAPAAPÄIVÄ Essi Kummu

Vinksahtaneessa ihmissuhdekuvauksessa ruumiit leijuvat New Yorkin yllä, kun päähenkilö hakee yhteyttä toiseen ihmiseen.

KUOLEMA SAAPUU BODSKÄRIIN Anders Fager

Sukellusveneitä jahdattiin Ruotsin aluevesillä jo 1980-luvulla. Tämä novelli kertoo painajaiseksi muuttuvasta sotilasoperaatiosta ja siitä, mistä virallisesti vaiettiin.

KEHDOSTA HAUTAAN Sami Hilvo

Entä jos unet olisivat kiellettyjä? Klaustrofobinen profetia maailmasta, jossa äärimmäinen tehokkuus on vihdoin saavutettu.

ÄLÄ YÖTÄ PELKÄÄ Satu Grönroos

Kotiapulainen huomaa unelmiensa työtarjouksen muuttuvan painajaiseksi, joka kietoo uhrinsa yhä tiukemmin otteeseensa.

KOMENTAJA KALM Jaakko Yli-Juonikas

Tarinassa ryömitään suoraan taistelukentälle ja sitä seuraavaan erikoiseen ruumiinavaukseen. Lukija saa pahaenteisen luennon Suomen sisällissodan anatomiasta – kirjaimellisesti.

VARPAAT Marko Hautala

Hetkellisenä päähänpistona toteutettu lomaseikkailu Etelä-Ranskassa vie pariskunnan muinaiseen luolastoon, joka johtaa synkkien salaisuuksien lähteille.

KIRJOITTAJAT

JOHDANTO

Marko Hautala

Kauhu on sekä lajityyppi että tunne.

Suurin osa meistä tutustuu lajityyppiin useaan kertaan elämän aikana, sekä elokuvien että kirjojen muodossa. Todellisen kauhun tunteen me keskuslämmityksen lapset koemme parhaimmillaan ehkä vain kaksi kertaa, syntyessämme ja kuollessamme.

Silti kauhukirjallisuuteen liittyvät kommentit liittyvätkin usein siihen, pelottiko lukijaa vai ei.

Tylsää.

Kauhun ei ole pakko pelottaa. Se voi aiheuttaa outouden tuntemuksia, kauneuden kokemuksia ja jopa naurattaa. Kyseessä ei ole kirjallinen versio huvipuiston kummitusjunasta, vaan ennen kaikkea taiteenlaji, jonka avulla voi käsitellä koko ihmisenä olemisen kirjoa.

Tämän antologian lähtökohtana oli ajatusleikki: Entäpä jos Suomessa olisi syntynyt oma kauhukirjallisuuden perinteensä. Entäpä jos lajityyppi ei olisikaan tullut meille pelkästään tuontitavarana, vaan kirjailijamme olisivat muokanneet alasta jotakin itsensä näköistä.

Kuten tavallista, alkuperäinen idea unohtui siinä vaiheessa, kun itse tarinat alkoivat viedä mukanaan. Yksi alkuasetus kuitenkin säilyi.

Kun mietin kirjailijoita, jotka haluaisin antologiaan mukaan, yritin välttää ilmeisimpiä vaihtoehtoja. Suomessa on ilmestynyt monta hyvää kauhutarinakokoelmaa. Niiden kirjoittajat ovat olleet yleensä hyvin tietoisia sekä genrestään että sen yleisöstä. Päätin kokeilla toisenlaista lähestymistapaa.

Tässä teoksessa on itseni lisäksi vain yksi selvästi kauhuun profiloitunut kirjailija, alan ruotsalainen mestari Anders Fager. Muilla ei ole juurikaan genremenneisyyttä. Tai näin luulin. Joistakin kirjailijoista paljastui yllättäviä puolia.

Joka tapauksessa Virpi Hämeen-Anttila, Essi Kummu, Sami Hilvo, Satu Grönroos ja Jaakko Yli-Juonikas edustavat minulle kukin täysin erilaista puolta siitä kirjallisuuden amebamaisesta lajista, jota genrepiireissä kutsutaan suurpiirteisesti valtavirraksi. He ovat myös kirjailijoita, joiden tyyliä ei voi sekoittaa kenenkään muun tekemisiin.

Alkuperäinen leikin sävy säilyi myös siinä, miten kirjailijoita ohjeistin. Tai oikeastaan jätin ohjeistamatta, sillä jokainen sai tehdä juuri sitä, mitä haluaa. Tunnen lajityypin ”säännöt” ja historian melko hyvin, mutta juuri sitä taakkaa en halunnut kenenkään niskaan asettaa.

Lopputulos on ihastuttava ja yllättävä. Tässä antologiassa kauhu on tarinasta riippuen sotaa tai uskonnollista fanatismia tai dystopiaa tai realismin keskelle ilmestyviä näkyjä. Toki se on myös sitä perinteisempää, aaveita ja karnevalistista painajaista, jossa veri roiskuu ja päät räjähtävät.

Toivotan lukijalle kylmiä varpaita.

SULJETTU OSASTO

Virpi Hämeen-Anttila

Uusi johtaja tahtoi tarjota heille ensimmäisenä työpäivänään pullakahvit.

Ellen, jolla oli pehmeä sydän, käyttäytyi kuin tilaisuus olisi ollut merkittävä ja lämminhenkinen. Mirka oli varautunut, mutta kun johtaja ojensi hänelle kahvikupin, hän hymyili ja hypisteli poskilleen valuvia tummia suortuvia. Se lisäsi Nylanderin vastenmielisyyttä tulokasta kohtaan.

Nylander oli ollut levoton siitä asti, kun Margit oli kertonut aikovansa lähteä. Vaikka Margit oli vasta viidenkymmenenseitsemän, hänen miehensä oli jäämässä eläkkeelle, ja Margit oli varma, ettei mies viihtyisi kotona yksinään. Koska mies oli ollut hyväpalkkainen, rahaa ei tarvinnut ajatella.

Olisi silti voinut ajatella pitkään jatkunutta työtoveruutta, yhteishenkeä, kirjaston kulttuuritehtävää muuttotappioisessa kunnassa.

Nylanderin mielestä Margitin varhainen eläköityminen lähenteli petosta. Vielä suurempi petos oli nimittää ulkopuolinen hänen tilalleen. Kirjastonjohtajan paikka olisi kuulunut Nylanderille tai Ellenille. Vaan ei. Lautakunta oli sokaistunut uutuuttaan kiiltävistä tietotekniikan ja mediaviestinnän taidoista, jollaisia heillä ei ollut.

Ja näin Nylanderia puoli päätä pitempi ja kolmetoista vuotta nuorempi informaatikko Harri Apunen seisoi nyt kahvipannun ja pakkausmuovin väljähdyttämän vaniljapullapitkon takana suu maireassa virneessä ja teki itseään heille tykö.

– On varmastikin hauskaa, kun työympäristönä on näin kotoisa vanha rakennus, sanoi Apunen.

Ellen kiiruhti kertomaan kirjastotalon historiasta. Hän oli Nylanderin tavoin perinteiden vaalija ja vanhassa-vara-parempi-etiikan ylläpitäjä. Talon oli 1800-luvun loppupuolella rakennuttanut äveriäs lääninasessori, jolla oli suuri perhe, lapsia kahdesta avioliitosta kymmenen tai enemmän, kaksi naimatonta sisarta, vanha äiti ja palveluskuntaakin, niin kuin sen ajan säätyläisillä oli. Sitten talossa oli asustanut apteekkari, joka piti osaa huoneista vuokralla. Toisessa päädyssä oli ollut apteekki, jonka vanhoja kalusteita ja lasipulloja oli vielä kellarissa jäljellä. 1950-luvulla talo oli seissyt muutaman vuoden tyhjillään ennen kuin se kunnostettiin ja siitä tuli kirjasto. Siinä vaiheessa keskusta oli siirtymässä kauemmas, niin että kirjasto muuttui seuraavalla vuosikymmenellä sivukirjastoksi. 1980-luvun lopussa oli rakennettu moderni valkoinen laatikkotalo kirjastoa varten, mutta ties kuka pyromaani oli päässyt sen kimppuun ja se oli palanut perustuksia myöten ennen käyttöönottoa. Ajatusta uudesta talosta ei silti haudattu ja ehkä vielä joskus, kun rahaa olisi... Vaikka ei väliä, tämä paikka oli todella viihtyisä.

– Täällä on kyllä aika sokkeloista, sanoi uusi kirjastonjohtaja. – Valoa saisi olla enemmän. Tilaa ei ole jäsennelty parhaalla mahdollisella tavalla. Siis ajatellen nykyajan tarpeita.

Nylander kirskutti hiljaa hampaitaan.

Ensimmäisen viikon Apunen oli onneksi lähes koko ajan pois näkyvistä. Hän istui huoneessaan, joka oli uloskäynnin oikealla puolen. Sieltä kuului kitinää ja kolahduksia, ja käytävälle ilmestyi pahvilaatikoita. Kun Nylander sulki illalla ovia, hän meni katsomaan, mitä oli tapahtunut. Työpöydät olivat paljaat ja hyllyistä olivat kirjat kadonneet, vain kirkasväriset mapit olivat jäljellä. Seinillä ei ollut enää tauluja. Entinen tietokone oli sivupöydällä ja sen paikalla oli uusi, jossa oli erillinen, valtavan iso näyttöruutu. Mistähän se oli tullut ja miten? He eivät olleet aikoihin saaneet uusia koneita. Tosin eivät he olleet niitä pyytäneetkään.

Nylander olisi kurkistanut laatikoihin, mutta ne oli teipattu umpeen.

– Ne voi viedä pois, sanoi johtaja, kun Ellen kysyi seuraavana päivänä laatikoista.

– Roskiinko?

Lyhyt tauko.

– Varastoon. Kellariin. Sinne missä on apteekkipulloja.

Laatikot olivat raskaita, ja Ellen pyysi Nylanderia apuun.

– Se on ottanut seiniltä pois taulut ja ne ovat tässä, sanoi Nylander, kun he kantoivat kahdestaan laatikkoa ja se kilisi.

Ellen pyyhkäisi leveää, alati hikistä otsaansa.

– Nekö hienot maisemat ja muotokuvat? Nehän ovat 1800-luvulta. Alkuperäistä sisustusta.

– Se ei pidä niistä.

Nylander ajatteli, että avaisi laatikot joskus myöhemmin ja ottaisi taulun, johon oli mieltynyt, ja ripustaisi sen oman työpöytänsä yläpuolelle. Taulu oli maalattu mustan ja siniharmaan sävyin ja se esitti öistä metsää, jonka puut näyttivät hyvin eläviltä, ja lampea, jonka tummasta, väreilevästä pinnasta heijastui kasvava kuu.

Kun johtaja oli saanut huoneen mieleisekseen, hän ei enää istunut siellä yhtä paljon. Hän kantoi papereita heidän nähtäväkseen ja opiskeltavakseen, seurasi heidän työtään, nyökkäili asiakkaille ja kulki tarkastamassa osastoja.

Tiistaina, kaksitoista päivää johtajan tulon jälkeen, Nylander oli juuttunut lainaustiskin taakse palvellakseen rouva Koposta. Tämän mies oli edellisen vuoden lokakuussa ilman järkevää syytä ajanut sillalta runsaana kuohuvaan jokeen ja painunut auton mukana pohjaan kuin kivi: siksi rouvalle piti olla erityisen kiltti. Kun Nylander etsi tietokannasta kirjaa, jonka nimi oli Piirakkaherkut tai Piiraskirja tai Parhaat piiraat, hänelle tuli ensi kerran tunne, että johtajan liikehdintä ei pelkästään häirinnyt häntä, vaan hänen selkänsä takana tapahtui järjestelmällisesti sellaista, josta hänelle tuli paha mieli. Joko jostain vietiin pois jotain, joka oli hänestä kaunista tai tarpeellista, tai jotain siirrettiin, niin ettei hän jatkossa löytäisi sitä mitä etsi, tai johtaja oli keksinyt jonkin syyn puhua Mirkan kanssa.

Tunteesta tuli seuraavien päivien aikana yhä tutumpi. Se oli kuin ruumiiseen ilmaantunut sitkeä kipu, jonka koetti unohtaa, vaikka syvemmällä muhi varmuus kasvaimesta, joka veisi ennen pitkää hengen.

Mirka...

Nylander oli eronnut. Avioliitto oli kestänyt neljä ja puoli vuotta eikä siitä ollut syntynyt lapsia. Erosta oli lähes viisitoista vuotta, niin pitkä aika, että Nylander usein unohti olleensa naimisissa, ja koska vaimo oli muuttanut oitis Karigasniemelle seitsemänsadan kilometrin päähän kuin vähempi etäisyys ei olisi riittänyt, Nylanderilla ei ollut enää tarkkaa kuvaa siitä, miltä vaimon kasvot olivat näyttäneet. Varsinkin viimeisten kahdeksan ja puolen kuukauden aikana niiden piirteitä olivat hämärtäneet toiset piirteet, joita Nylander päivittäin salavihkaa katseli. Mirka oli kahdenkymmenenneljän ja hänellä oli ikonien madonnan kasvot. Ennen informaatikko Apusen tuloa Mirka oli istunut kahvipöydässä Nylanderia vastapäätä ja kuunnellut pää kallellaan, kun hän ja Ellen puhuivat Buddenbrookeista tai Sodasta ja rauhasta.

Nyt Mirka tuli kahvihuoneeseen myöhässä, hyräili itsekseen eikä näyttänyt välittävän siitä, mitä he sanoivat.

Viikot kuluivat. Kun Nylander aamulla astui rappusia ylös kirjaston ovelle, hänen vatsansa oli usein arka ja kova, eikä kaurapuuro auttanut. Hän katsoi toiletissa peiliin ja totesi, että hänen silmistään oli katoamassa valo ja hänen ihonsa oli harmaa kuin sille olisi levitetty kerros tomua ja hämähäkinseittejä.

Uusi johtaja tahtoi uudistuksia.

Eikä vain uudistuksia, vaan jatkuvaa muutosta.

Margit oli huolehtinut hallinnosta ja taloudesta ja lukuviikoista ja muista tilaisuuksista ja uskonut kirjat heidän huomaansa. Uusi johtaja sen sijaan vaelsi heidän puolellaan, pisti nokkansa joka paikkaan ja löysi koko ajan uusia harmin aiheita. Hän marisi hukkaneliöistä, pimeistä nurkista, liian lähekkäin sijoitetuista hyllyistä, ahtaudesta ja tungoksesta. Johtajan mielestä talossa oli liikaa kirjoja. Oliko lainkaan tapahtunut seurantaa lainakerroista kutakin kirjaa kohti? Eikö talossa ollut koskaan siivottu? Mihin uutuudet mahtuivat, jos vanhoja kirjoja ei pantu pois? Varmasti kukaan ei ollut vuosikausiin, kenties vuosikymmeniin edes avannut suurta osaa loputtomiin hyllyihin ahdetuista kirjoista. Kenen te kuvittelette lukevan tällaisia, esitelmöi Apunen ja heilutti oikeassa kädessään William Beeben kirjaa syvänmeren ihmeistä vuodelta 1940 ja vasemmassa kädessään Adriana Grozan teosta ”Transylvanian vampires” vuodelta 1954. Vanhentunutta! Kelvotonta! Näitä ei kannata edes panna poistomyyntiin. Kaikki tietämisen arvoinen on nykyään netissä!

– Onhan meillä runsaasti tilaa, piipitti Ellen. – Ja noitakin on kyllä lainattu...

Nylander ei saanut sanaa suustaan. Kun johtaja eteni pyörremyrskyn lailla hyllyn päähän, Nylander kaappasi pahvilaatikosta syvänmeren tutkijan muistelmat ja vampyyritarinoiden kokoelman ja ahtoi ne salkkuunsa. Hän oli lainannut ja suositellut toisille kirjoja, joita nyt oltiin heittämässä pois, ja hän olisi tahtonut selittää johtajallekin, että Beebe, vaikka ei ollut enää tunnettu (koska nykyään ei oletettu kenenkään tuntevan muita kuin filminäyttelijöitä, tv-juontajia, popmuusikoita ja huippu-urheilijoita) kirjoitti persoonallisesti ja elävästi ja osasi tehdä aiheestaan ihmeellisen ja ihanan ja hänen kirjansa sai lukijan rakastamaan, ymmärtämään ja suojelemaan luontoa. Ja vampyyrit olivat kiinnostavia, ne aidot, ikiaikaiset vampyyrit, ne jotka olivat paenneet loukattuina vuorilleen, kun niiden valtaistuimelle oli nostettu rellestämään typerien teinipoikien lauma.

Mutta ei johtaja olisi kuunnellut.

Kaikki tietämisen arvoinen oli netissä.

Johtaja poisti kirjoja omin käsin. Kaksi päivää kannettiin ulos laatikoita. Ellen huokaili, hikoili ja söi viisi pakettia appelsiinitäytteisiä suklaakeksejä. Mirka hymyili ja suki hiuksiaan ja eli näköjään pelkällä vedellä.

Kun hyllyt olivat tyhjenneet, ne voitiin purkaa.

– Katsokaas, miten kätevästi tänne saatiin valoa, riemuitsi johtaja. – Ja lisää tilaa tietokonepöydille. Jätin juuri tilauksen neljästä uudesta tietokoneesta. Lainaus ja palautus pitää sitä paitsi kiireellisesti automatisoida.

– Seuraavaksi se alkaa puhua, että täällä ei tarvita näin paljon henkilökuntaa, supatti Ellen Nylanderille. – Ja arvaa sen, ketkä saavat lähteä. Vanhat.

Nylander ei tahtonut ajatella niin pitkälle. Hän pelasti kirjan sieltä ja toisen täältä. Hänellä oli niukasti neliöitä yksiössään – avioero oli jättänyt hänet pysyvästi vähävaraiseksi – eikä hän voinut ottaa kuin osan siitä mitä olisi tahtonut. Hänen sydäntään särki.

Lisäksi hän pelkäsi, että kaikkialla nuuskiessaan uusi johtaja huomaisi lopulta Oven.

Ovi oli lähes kokonaan piilossa. Sen edessä oli leveä ja korkea arkistokaappi, jossa oli pyörät alla. Sitä liikuttamaan tarvittiin kaksi ihmistä. Vain viisi senttiä Oven yläosasta näkyi, jos sattui seisomaan juuri sitä vastapäätä hyllyjen välissä. Varmuuden vuoksi Nylander kiipesi tikkaille ja pani arkistokaapin päälle postimerkkikuvaston ja saksalaisen maailmanatlaksen vuodelta 1896.

Varotoimi osoittautui kuitenkin kohtalokkaaksi virheeksi. Harri Apusen haukansilmä keksi maailmankartaston ja tunnisti sen vanhaksi ja siten tarpeettomaksi tietokirjaksi. Johtaja etsi tikkaat, jotka Nylander oli kätkenyt Muistelmat ja biografiat -osaston hämärimpään nurkkaan, kapusi niille ja veti atlaksen alas. Ja silloin hän näki Oven.

Nylander oli ollut ostamassa mustekasetteja tulostimeen. Hänen palatessaan johtaja oli jo murtautumassa Ovesta sisään. Ellen tuli Nylanderia vastaan ja väänteli käsiään.

– Minä yritin kaikkea, Ari. Minä sanoin sille, että se on umpeen muurattu seinä. Mutta se ei uskonut. Kun ovessa on kahva. Sitten sanoin, että oveen ei ole avainta. Mutta Mirka löysi avaimen sinun pöytälaatikosta ja vei sille...

Johtajan ääni kaikui Oven toiselta puolen.

– Mikä ihmeen huone tämä on? Hyi hitto. Lisää samaa roskaa mitä on viety röykkiöittäin ulos. Tämähän jatkuu vielä ties kuinka pitkälle. Yäk, mikä haju, pölyä ja hometta. Eikä valot toimi. Nylander! Heti tänne.

Nylander ilmestyi Oven pieleen kalpeana kuin lakana.

Johtaja vaati saada tietää, olivatko he salakuljettaneet poistetuiksi määrätyt kirjat tänne.

Nylander pudisti päätään.

– Ei, ei. Tämä on suljettu osasto.

– Mikä helvetin suljettu osasto?

– Antikvaarinen kokoelma. Lääninasessori von Bornin henkilökohtainen kirjasto. Sen sisältämä aineisto ei ole ulos lainattavissa. Vain luvanvaraisesti käsikirjastossa käytettävissä.

Nylanderin ääni voimistui ja kalskahti hänen omissa korvissaan vieraalta.

– Kokoelma? Vai niin. Merkillistä. Minulle ei kerrottu mitään...

Johtaja puhui puolestaan poikkeuksellisen vaisusti. Hän katsoi Nylanderia turhautuneen ja neuvottoman näköisenä, astui sitten lähimmän hyllyn viereen ja ennen kuin Nylander ehti estää, vetäisi esiin reunimmaisen kirjan.

– Hm, jotain outoa kirjoitusta, hän sanoi ja puhdisti sormillaan pölyä kannen upotuksista.

– Asessori harrasti vieraita kieliä, sanoi Nylander.

Hän ei kertonut, mitä muuta asessori oli harrastanut, eikä sitä että kirjoitus oli hepreaa ja kirja oli osa juutalaista Mishna-lakikokoelmaa, rituaalista puhtautta käsittelevän Tohorot-jakson traktaatti nimeltä Oholot, jossa puhuttiin ruumiiden saastuttavasta vaikutuksesta.

– Miksi kokoelman sisäänkäynti on jätetty kaapin taakse? tiedusteli johtaja samalla kun yritti saada kirjaa takaisin hyllyyn.

Se ei ollut helppoa. Oli kuin se olisi hyllyssä ollut luonnottoman tiiviiksi pakattuna, ja pois otettaessa jännitteet olisivat lauenneet ja kirja olisi ponnahtanut oikeaan mittaansa, tai sitten imenyt ilmaa sisäänsä kuin jokin eläin ja turvonnut.

– Etteivät asiattomat menisi vahingossa sisään, sanoi Nylander. – Kirjat ovat vanhoja ja hauraita.

– No ei tämä ainakaan, sanoi johtaja hikihelmet ohimoilla.

Kirja ei ollut mennyt kokonaan paikalleen, neljännes siitä jäi törröttämään ulos.

– Ilma on todella huono ja ummehtunut, sanoi johtaja sitten, läpsi suuri­eleisesti tomun käsistään ja astui takaisin kirjaston puolelle. – Tuuletus tuskin haittaa kirjoja. Ja lamput voisi vaihtaa, niin että näkee jotain.

– Suljetulla osastolla ei ole ikkunaa, sanoi Ellen hengästyneellä äänellä.

– Sitten pitää jättää tämä ovi kokonaan auki, sanoi johtaja ja marssi kohti huonettaan.

Mirka kipitti perässä ja kysyi, olisiko keitettävä kahvia.

– Piru, kello on jo kolme. Ei ehdi mitään keittelemään. Pitää lähteä junalle.

Johtaja oli menossa kirjastojen kehittämispäiville Vaasaan ja viipyisi siellä kaksi päivää.

Nylander ja Ellen katsoivat toisiaan.

– Ei se voi olla auki, sanoi Ellen kuiskaten ja työnsi etusormellaan Ovea, niin että se painui kevyesti kiinni. – Se ei tunnu viisaalta.

Nylander oli vaiti.

– Voisiko yrittää selittää sille? kysyi Ellen.

– Luuletko että se uskoo? Se sanoisi, että me ollaan sekopäitä. Tai se sanoisi että meidän sekopäisyys johtuu homeesta tai liimasta tai formaldehydista, ja että talo pitää panna remonttiin tai repiä maan tasalle.

– Entä jos... jos se kaikki johtuukin jostain sellaisesta?

Nylander pyöritti hitaasti päätään.

– Silloin olisi yksi ja sama, onko Ovi kiinni vai auki. Ei se niin tiivis ole, ettei ne hiukkaset olisi ilmassa tälläkin puolen. Lisäksi, minähän olen ollut siellä. Ei siellä sisempänä haise yhtään millekään.

– Eikö?

– Ei. Ehkä jollekin kukalle. Tai yrtille. Mutta ei millekään pahalle. Ja kai sinä muistat, ettei minulle ole koskaan käynyt kuinkaan. Vain alussa, kun ei tiedetty...

– Hei hei Mirka, kuului johtajan ääni, ja ulko-ovi kolahti.

Ellen veti raskaasti henkeä.

– Kun saisi sen unohtamaan, että tuolla on mitään. Jos se unohtaa, kun se on poissa.

– En usko. Se ei jätä yhtäkään kiveä kääntämättä. Se on sellainen ihminen. Katsotaan, mitä voidaan tehdä. Minä otan avaimen ja pidän sen piilossa ja sanon, että se katosi.

He lukitsivat Oven ja työnsivät arkistokaapin paikalleen. Ellen meni palvelemaan miestä, joka halusi varata uuden Remeksen. Nylander asensi muste­kasetin tulostimeen, liimasi koodilappuja postissa saapuneisiin kirjoihin ja yritti unohtaa, että Mirka oli pettänyt hänen luottamuksensa, ottanut avaimen hänen pöytälaatikostaan ja antanut sen johtajalle.

Hän luuli, että he saisivat olla kaksi päivää rauhassa. Mutta seuraavana päivänä tapahtui jotain.

Nylander istui aamupäivällä lainaustiskin takana kuten tavallista: aamupäivä oli hänen päivystysaikaansa. Jokin sai hänet kohottamaan katseensa. Edessä oli samanlainen näkymä kuin aina: ulko-ovi, johtajan ovi, vaatenaulakko, palmu ja vehka isoissa ruukuissa, pitkä tummanvihreä sohva, uutuushylly, lehti­hylly, palautushylly. Kaksi asiakasta, Lyytisen Matti, joka luki Suomen Kuvalehteä sohvalla, ja tuntematon nainen, joka katseli palautushyllyn kirjoja. Eikö kaikki ollut niin kuin tavallisesti? Ei. Jokin ei ollut kohdallaan. Jokin oli toisin, eikä vain toisin, vaan väärin. Sillä tavalla väärin, että se vaivasi. Vielä enemmän vaivasi, että Nylander ei nähnyt, mikä oli väärin, vaikka kuinka katsoi.

Hän kääntyi ja oli kutsumassa Elleniä avuksi, kun palautushyllyä katsellut nainen lähti liikkeelle ja ohitti hänet oikealta puolelta kävellen kohti kotimaisen kirjallisuuden osastoa. Hän näki, että naisen oikea käsi oli oudossa asennossa. Sitten hän ymmärsi, että naisen kämmen oli ulospäin, vaikka käsivarsi riippui rentona ja suorana naisen sivulla. Missä olisi pitänyt olla käden selkä, siinä oli kämmen, ja peukalo osoitti väärään suuntaan.

Häneltä meni hetki tajuta tämä, ja kun hän tajusi, hän säpsähti niin että satutti oman kätensä pöydän reunaan.

Sydän takoen hän nousi seisomaan ja kääntyi katsomaan taakseen. Nainen ei muuten näyttänyt mitenkään erikoiselta... ja nyt hän katosi hyllyjen väliin.

Nylander epäili, että oli nähnyt väärin. Tietysti hän oli nähnyt väärin. Oli mahdotonta, että kenelläkään, edes vammaisella, olisi sellainen käsi. Hänen teki mieli mennä naisen luo ja tarkistaa asia, mutta hän ei uskaltanut. Häntä pelotti niin että iho kylmeni ja hiukset nousivat juurista koholle. Miksi... ja mikä?

Hän istui jälleen, veti uusia hankintoja sisältävän kansion lähemmäs ja selaili sivuja näkemättä niitä. Hengitys pihisi vaivoin kuin sisällä olisi ollut pakkasilma. Kengät kopisivat, nainen palasi takaisin. Nainen tuli tiskille hänen eteensä. Naisella oli kädessään kirja, jonka hän tahtoi lainata. Vanha salapoliisiromaani. Kädessään. Nylander puri hampaansa yhteen ja katsoi naisen käsiä. Ne olivat täysin normaalit. Hän otti kirjastokortin ja kirjan. Piip. Piip-piip. Hän ojensi kortin ja kirjan takaisin, tulosti lainakuitin ja vilkaisi sitä ennen kuin antoi sen naiselle. Henrik Horna, Kuolema tulee kello 12. Vaistomaisesti hän katsoi kelloa. Se oli viisitoista vaille. Hän hymyili. Nainen hymyili takaisin, kääntyi ja lähti.

Nylander komensi Mirkan tiskille ja meni juomaan kahvit Ellenin kanssa. Hän ei katsonut kelloa, kunnes tiesi sen olevan varmasti yli kaksitoista. Äskeinen hyytävä kokemus alkoi haalistua. Kuitenkin oli yhä jäljellä pieni kaiherrus, aavistus siitä, että jokin ei ollut oikein.

– Kuule, hän sanoi Ellenille. – Minusta tuntuu, että se kirja pitäisi panna kunnolla paikalleen.

– Mikä kirja? kysyi Ellen. Sitten hän ymmärsi. – Se siellä? Se kirja jota Apunen katsoi? Miksi?

– Se jäi sillä lailla rumasti. Se vaivaa minua.

– Luuletko...

– En. Mutta silti olisi hyvä panna se paikalleen.

He varmistivat, että Mirka oli tiskin luona kuulokenapit korvissaan, siirsivät kaappia ja avasivat Oven. Ellen seisoi ja katseli, kun Nylander otti kirjan uudelleen ulos, laski käden rauhoittavasti kannen päälle ja liu’utti niteen sitten hiljaa takaisin paikalleen niin että sen selkämys oli suorassa linjassa toisten kirjojen selkien kanssa.

– Hu ya’ase shalom alenu, hän mutisi varmuuden vuoksi ennen kuin poistui selkä edellä.

– Mitä sinä sanoit?

– Kirjoja pitää kunnioittaa.

Ovi lukittiin ja kaappi siirrettiin paikalleen. Nylander tiesi, että he olivat tehneet oikein. Seuraavana päivänä kaikki oli kohdallaan. Tunnelma oli melkein yhtä lämmin kuin ennen, kun he istuivat kolmistaan kahvihuoneessa.

Johtaja Apunen palasi seuraavana iltapäivänä viiden jälkeen. Eikä erityisen hillitysti. Hän rynnisti sisään puhisten ja kasvot punottaen, leveänä ja meluisana kuin tsunami, ja kolisteli saman tien omaan huoneeseensa. Sitten kuului karjaisu:

– Nylander! Heti tänne.

Nylander sulki Kissa Murrin, jota oli joutessaan lukenut, ja meni pahaa aavistaen johtajan luo.

– Aika röyhkeää syöttää minulle sellaisia valheita, Nylander, purskautti Apunen, edelleen punaisena kuin raaka liha. – Ja tehdä minut naurunalaiseksi. Tapasin junassa hallinto- ja kulttuurijohtajan. Hän ei ole ikinä kuullutkaan mistään erikoiskokoelmasta. Tai suljetusta osastosta. Tai jonkun lääninassistentin yksityisestä kirjastosta. Minä vaadin saada tietää, mistä on kysymys! Tai en vaadi, koska tiedän jo. Te, Nylander – johtaja nosti pitkän etusormensa ja osoitti häneen – te ette ole suostunut heittämään mitään pois. Te olette hamstrannut kaikki vanhat homeiset kirjat siihen huoneeseen. Se on rikos! Te käytätte kunnan omaisuutta kuin se olisi omaanne. Te tahdotte pitää yleistä kirjastoa yksityisenä kirjavarastonanne. Mutta nyt siitä tulee loppu!

Nylander nielaisi tyhjää.

– Te olette väärässä, hän sanoi. – Pidän vanhoista kirjoista, mutta suljettu osasto ei liity minuun. Se on todellakin lääninasessori von Bornin kirjasto. On, on joitain asioita, jotka teidän olisi hyvä tietää...

Johtaja keskeytti hänet.

– En enää usko sanaakaan siitä, mitä te sanotte. Tässä ei tarvita puheita, vaan tekoja.

Johtaja ponnahti saman tien pystyyn, työnsi Nylanderin syrjään ja porhalsi kirjaston läpi Ovelle.

– Niinpä niin! hän huusi kuin pasuuna. – Minä käskin jättää oven auki, että tuulettuu. Ja taas se on kaapin takana ja tietysti lukossa. Avain tänne ja heti!

Ellen jätti Mirkan lainaustiskille ja ryntäsi Nylanderin kanssa Ovelle.

– En tiedä, missä avain on, sanoi Nylander. – Se katosi.

– Auttakaa työntämään tämä kaappi syrjään, rouva Tikka, sanoi johtaja.

Ellen heitti Nylanderiin epätoivoisen katseen ja totteli. Arkistokaappi hilattiin sivuun. Johtaja nyki ja tempoi Oven kahvaa. – Jos avainta ei löydy, tämä pitää murtaa auki, hän ärisi ja löi nyrkillään Oveen.

– Älkää, sanoi Nylander.

Hänestä tuntui, että Oven murtaminen olisi pahinta, mitä he voisivat tehdä.

– Minä annan avaimen.

Hän kopeloi taskustaan avaimen esille ja ojensi sen arasti Apuselle. Tämä tempaisi avaimen, avasi lukon ja leväytti Oven selälleen.

– Ensin me tuuletamme, että emme tukehdu tuolla sisällä, hän sanoi, kääntyi ja osoitti taas pitkällä etusormellaan Nylanderia. – Ja te ette sinä aikana tule lähellekään tätä ovea. Kun olemme sulkeneet kello kahdeksan, te, Nylander, ja te, rouva Tikka, te kaksi tulette kanssani siivoamaan tämän sotkun. Me kannamme kaiken, KAIKEN, sanon minä, täältä takapihalle. Olen tilannut huomiseksi sinne roskalavan.

– Jos ro-ro-roskalava tulee vasta huomenna, eikö kannata lykätä siivoamista huomisiltaan? sanoi Nylander.

Hänen huulensa ja kätensä olivat jääkylmät.

– Ei! kirkaisi Apunen. – Minä en anna teille tilaisuutta juonitella. Huomatkaa, että minä uhraan tässä oman vapaa-aikani yleisen hyvän vuoksi. Tahdon varmistaa, että te teette niin kuin käsken. En enää luota teihin hitustakaan.

– Mitä me tehdään, mitä me tehdään, mumisi Ellen, kun he kävelivät päät painuksissa palvelutiskille. – Sano sinä, Ari. Pitäisikö mennä takaisin ja lukita Ovi?

– Ei se auta, sinä kuulit, että se murtaa sen, sanoi Nylander.

Hänen päänsä oli sumuinen, kun tapahtumat olivat edenneet niin nopeasti.

– Minä pelkään, ihan totta pelkään, sanoi Ellen, ja tärisi.

– Ei tämä ole meidän vika.

– Onko sillä väliä? Minusta tuntuu että ei.

– Älä hermostu. Keksin jotain. Sinun ei tarvitse tulla... siivoamaan. Lähdet vain ennen kahdeksaa, tai jo aikaisemmin, ja hiljaa, et sano mitään.

Nylander meni koneiden ääreen, istui, yritti unohtaa Oven ja ajatella, miten korjaisi tilanteen. Kirjastossa oli rauhallista, petollisen rauhallista. Asiakkaat tulivat ja menivät, vakiokävijöitä, pari äitiä lapsineen. Johtaja oli huoneessaan, kerrankin. Ellen latoi palautettuja kirjoja paikoilleen hyllyihin. Mirka istui tietokoneen edessä naputtelemassa kasvoillaan enkelin tyyneys, kuin hän ei olisi kuullut mitään äskeisestä hälinästä. Ehkä ei ollutkaan, kun hän kuunteli koko ajan musiikkia älypuhelimestaan. Puhelimesta. Nylander oli aina ihmetellyt sitä.

Nylanderilla ei ollut älypuhelinta.

Hän mietti, ja mietti, ja mietti.

Kello tuli kuusi. Kello tuli puoli seitsemän.

Mitään ei tapahtunut. Ehkä hän ehtisi vielä selittää.

Kello tuli seitsemän. Kahtakymmentä yli Mirka nousi ja lähti hakemaan takkiaan ja laukkuaan. Ellen katsoi Nylanderia, joka nyökkäsi. Kun Mirka oli lähtenyt, Ellen nouti omat vaatteensa ja tavaransa ja seisahtui Nylanderin eteen.

– Mitä sinä aiot tehdä? hän kysyi puoliääneen.

Nylander vilkaisi Lyytisen Mattiin, joka istui sohvalla jalka toisen päälle heitettynä lukemassa Aamulehteä.

– Älä turhaan huolehdi, hän sanoi. – Kaikki järjestyy.

Ellen uskoi, tai halusi uskoa. Hän vilkutti ja poistui. Nylander katsoi ­Ellenin välikausitakin punaharmaaruudullista selkää ja totesi, että Ellen oli kapeampi kuin ennen. Ellenkin oli eronnut, kaksi vuotta sitten. Mies oli löytänyt nuoremman. Ero oli saanut Ellenin syömään liikaa. Oliko hän viimein unohtanut miehen ja tämän uuden hoikan avovaimon vai johtuiko laihtuminen hermopaineesta, jossa he olivat viime päivät eläneet?

Seuraavaksi Nylander harkitsi mahdollisuutta, että karkaisi itsekin pois. Mutta se ei käyny...