Äidille, joka piti huolen siitä että vatsani
ja kirjahyllyni olivat aina täynnä.

”Rakastamme jalkapalloa siksi että se on vaistonvaraista.
Jos jalkapallo vierii kadulla meitä vastaan, potkaisemme sitä. Siksi että rakastumme siihen samalla tavalla kuin
rakastumme toiseen ihmiseen. Siksi ettemme tiedä
kuinka voisimme olla tekemättä niin.”

1

Haarukat. Veitset. Lusikat.

Tässä järjestyksessä.

Britt-Marie ei tosiaankaan ole niitä jotka arvostelevat toisia, ei todellakaan, mutta ei kai yksikään sivistynyt ihminen tulisi järjestäneeksi keittiönlaatikossa olevia ruokailuvälineitä millään muulla tavalla? Britt-Marie ei tuomitse ketään, ei todellakaan, mutta emme kai me nyt sentään mitään eläimiä ole?

On tammikuinen maanantai. Britt-Marie istuu työvoimatoimiston pienen toimistohuoneen pienen kirjoituspöydän edessä. Se ei tietenkään millään muotoa liity ruokailuvälineisiin, ruokailuvälineet vain ovat oire kaikesta siitä mikä on mennyt pieleen. Ruokailuvälineiden täytyy olla tavanomaisessa järjestyksessä, koska elämän täytyy olla tavallista. Tavanomaiset elämät ovat edustuskelpoisia; niissä siivotaan keittiöitä ja järjestellään parveketta ja hoidetaan lapsia. Parvekkeissa on enemmän työtä kuin arvaisikaan.

Tavallista elämää elävät ihmiset eivät totisesti istu työvoimatoimistossa.

Työvoimatoimiston tytöllä on lyhyeksi leikattu tukka. Hän näyttää nuorelta pojalta. Ei niin että siinä tietenkään olisi mitään vikaa. Britt-Marie ei ole hiukkaakaan ennakkoluuloinen. Kampaus on tietenkin uusinta uutta. Tyttö osoittaa paperia ja hymyilee kuin hoputtaakseen.

– Tähän vain nimi, henkilötunnus ja osoite!

Britt-Marie rekisteröidään. Ikään kuin hän olisi rikollinen. Ikään kuin hän olisi tullut työvoimatoimistoon vain varastamaan kaikki mahdolliset työpaikat.

– Maitoa ja sokeria? tyttö kysyy seuraavaksi ja tarjoaa Britt-Marielle kahvia muovimukista.

Britt-Marie ei tuomitse ketään, ei todellakaan, mutta kuka ihme tällä tavalla käyttäytyy? Muovimuki! Sota-aikaako tässä eletään? Sitä Britt-Marien tekisi mieli kysyä tytöltä, mutta koska Kent jatkuvasti kehottaa Britt-Marieta olemaan ”sosiaalisempi”, hän hymyilee niin leveästi kuin vain kykenee ja odottaa että tyttö tarjoaisi hänelle lasinalusta.

Kent on Britt-Marien mies. Kent on yrittäjä. Suorastaan ennenkuulumattoman menestyksekäs yrittäjä. Hän tekee bisnestä saksalaisten kanssa ja on äärimmäisen sosiaalinen. Tyttö ojentaa Britt-Marieta kohti kahta pikkuruista yksittäispakattua maitopakkausta, niitä sellaisia joita ei tarvitse säilyttää kylmässä. Sitten hän nostaa esiin muovimukin, joka on täynnä muovilusikoita. Britt-Marie näyttää yhtä kauhistuneelta kuin jos kupissa olisi käärme.

– Etkö käytä maitoa tai sokeria? tyttö kysyy ymmällään.

Britt-Marie ravistaa päätään ja pyyhkäisee kämmenellään pöytää ikään kuin se olisi täynnä näkymättömiä murusia. Kaikkialla on sikin sokin papereita. Tytöllä ei arvatenkaan ole aikaa siivota, koska hänellä on niin paljon töitä uransa kanssa, Britt-Marie ymmärtää.

– Okei, kirjoita osoitteesi vielä tähän! tyttö sanoo ja hymyilee paperille.

Britt-Marie naulitsee katseen polveensa ja pyyhkii näkymättömiä murusia hameestaan.

Hän kaipaa takaisin kotiin keittiönlaatikkonsa luo. Tavalliseen elämään. Hän kaipaa Kentiä, sillä Kent on heistä se joka aina täyttää kaikki lomakkeet.

Kun tyttö näyttää olevan aikeissa avata suunsa, Britt-Marie keskeyttää hänet:

– Voisitteko kertoa, mihin voin laskea kahvikuppini?

Britt-Marie lausuu tämän sillä erityisellä äänensävyllä, jota hän käyttää kun hänen on koottava kaikki ymmärtäväisyytensä kyetäkseen kutsumaan muovimukia ”kupiksi”.

– Tä? puuskahtaa kirjoituspöydän toisella puolella istuva tyttö ikään kuin kuppeja voisi laskea minne tahansa ihan tuosta vain.

Britt-Marie hymyilee niin sosiaalisesti kuin vain osaa.

– Unohditte antaa minulle lasinalusen. En halua että pöytäänne jää minun takiani kahvikupin jälki, kuten varmaan ymmärrätte.

Kirjoituspöydän toisella puolella istuva tyttö ei näytä ymmärtävän mitään lasinalusista. Tai posliinista. Tai peileistä, toteaa Britt-Marie ja vilkaisee taas tytön kampausta.

– Äh, ei se haittaa, laske se tuohon vain, tyttö sanoo huolettomasti ja osoittaa tyhjää kohtaa.

Ikään kuin elämä olisi niin yksinkertaista. Ikään kuin lasinalusilla tai keittiönlaatikon ruokailuvälineiden järjestyksellä ei olisi mitään merkitystä. Tyttö naputtaa kynää lomakkeen ruudun kohdalla, jossa lukee ”kotiosoite”. Britt-Marie hengähtää äärimmäisen kärsivällisesti. Huokaukseksi sitä ei voi missään nimessä sanoa.

– Emme kai me nyt sentään kahvikuppeja suoraan pöydälle laske? Siitä jää pöytään jälki, kuten varmaan ymmärrätte.

Tyttö katsoo pöydän pintaa, joka näyttää siltä kuin pieni lapsi olisi yrittänyt syödä heinähangolla perunaa sen pinnalta, ja vielä pimeässä.

– Äh, ei se haittaa, se on niin kulunut ja naarmuinen jo nyt! hän sanoo hymyillen.

Britt-Marie kirkuu mielessään.

– Ette tietenkään ole ajatellut, että se saattaa johtua siitä että te ette käytä lasinalusia, hän toteaa.

Britt-Marie lausuu sanansa tietenkin hyvin huomaavaisesti. Hän ei tietenkään kuulosta ”passiivis-aggressiiviselta”, niin kuin hän kuuli Kentin lasten kerran kuvailevan itseään kun he kuvittelivat ettei hän ollut kuulemassa. Britt-Marie ei tosiaankaan ole passiivis-aggressiivinen. Hän on huomaavainen. Hän oli aivan erityisen huomaavainen monta viikkoa sen jälkeen kun kuuli Kentin lasten kutsuvan itseään passiivis-aggressiiviseksi.

Työvoimatoimiston tyttö näyttää hiukan rasittuneelta. Hän hieroo kulmakarvojaan.

– Niin… sinun nimesi siis oli Britt, vai mitä?

– Britt-Marie. Vain siskoni kutsuu minua Brittiksi, Britt-Marie oikaisee.

– Jos voisit vain… täyttää tämän lomakkeen. Ole niin kiltti, tyttö pyytää.

Britt-Marie vilkuilee paperia, jossa vaaditaan että hän todistelee missä hän asuu ja kuka hän on. Ihmisenä olemiseen tarvitaan nykyään valtava määrä paperityötä, siinä Britt-Marien vakaa näkemys asiasta. Järjetön määrä hallintoa vain siksi että yhteiskunta antaa ihmisraukan pysyä joukon jatkona.

Lopulta Britt-Marie kirjoittaa vastentahtoisesti lomakkeeseen nimensä, henkilötunnuksensa ja kännykkänumeronsa. Osoitekentän hän jättää edelleen tyhjäksi.

– Millainen koulutus sinulla on, Britt-Marie? tyttö vaatii saada tietää.

Britt-Marie puristaa tiukasti käsilaukkuaan.

– Pyydän saada ilmoittaa teille, että sivistykseni on vallan erinomainen, hän lausuu.

– Mitään muodollista koulutusta sinulla ei kuitenkaan ole, niinkö? tyttö kysyy.

Britt-Marie hengittää terävästi ulos nenän kautta. Se ei tietenkään ole tuhahdus.

Britt-Marie ei ole ihminen, joka tuhahtelee.

– Pyydän saada ilmoittaa teille, että ratkon jatkuvasti lukemattomia ristisanatehtäviä. Sellaista ei todellakaan tehdä ilman sivistystä, hän ilmoittaa ja tuntee olonsa uhatuksi.

Hän siemaisee hyvin pienen kulauksen kahvia. Se ei maistu ollenkaan samanlaiselta kuin Kentin kahvi. Kent laittaa valtavan hyvää kahvia, kaikki sanovat aina niin. Britt-Marie vastaa lasinalusista ja Kent vastaa kahvinkeitosta. Sillä tavoin he ovat luoneet kokonaisen yhteisen elämän.

– Vai niin, tyttö sanoo rohkaisevasti hymyillen ja yrittää toisenlaista taktiikkaa:

– Minkälaista työkokemusta sinulla on?

– Viimeisin työni oli tarjoilijana. Sain aivan erinomaisen työtodistuksen, Britt-Marie ilmoittaa.

Tyttö näyttää hetken ajan toiveikkaalta. Pian ilme kuitenkin vaihtuu.

– Milloin se oli? hän kysyy.

– Vuonna 1978, Britt-Marie vastaa.

– Vai niin, tyttö sanoo taas ja yrittää hymyillä, ei tosin kovinkaan hyvällä menestyksellä, kätkeäkseen todellisen reaktionsa. Sitten hän yrittää taas:

– Etkä ole tehnyt töitä sen jälkeen, niinkö?

– Olen tehnyt töitä joka ainoa päivä siitä lähtien. Olen auttanut miestäni hänen yrityksensä pyörittämisessä, Britt-Marie vastaa närkästyneenä.

– No, minkälaisia työtehtäviä hoidit yrityksessä?

– Kaitsin lapsia ja pidin huolta siitä että kotimme oli aina edustuskelpoisessa kunnossa, Britt-Marie vastaa.

Tyttö hymyilee kätkeäkseen pettymyksensä, niin kuin ihmiset, jotka eivät ymmärrä mitä eroa ”asunnolla” ja ”kodilla” on. Lähinnä kyse on huomaavaisuudesta. Huomaavaisuus merkitsee sitä, että kotona on lasinalusia ja oikeita kahvikuppeja ja että sängyt sijataan aamuisin niin tiukasti että Kent vitsailee tutuilleen, että jos joku sattuu kompastumaan makuuhuoneen kynnykseen, ”luut murtuvat todennäköisemmin jos hän kaatuu päiväpeitolle kuin jos hän kaatuu lattialle”. Britt-Mariesta on inhottavaa, kun hän sanoo niin. Sivistyneet ihmiset kai sentään nostavat jalkojaan astuessaan makuuhuoneen kynnyksen yli. Onko se liikaa vaadittu? Että ihmiset olisivat ihmisiksi?

Kun Britt-Marie ja Kent ovat lähdössä reissuun, Britt-Marie levittää patjalle ruokasoodakerroksen, joka saa olla paikoillaan kaksikymmentä minuuttia. Vasta sitten hän petaa sängyn. Ruokasooda imee itseensä...