Arttu Tuominen
MUISTILABYRINTTI
Jännitysromaani
MurhaMylly 115
Myllylahti Oy
Espoo
© Arttu Tuominen
ISBN 978-952-202-609-5(Sidottu)
ISBN 978-952-202-630-9(e-kirja, epub)
Myllylahti Oy
Espoo 2015
Muisti on kyky tallentaa ja palauttaa mieleen menneitä kokemuksia. Muistin häiriöt tunnetaan yhteisnimellä amnesia.
”Unohdamme siksi, että meidän on pakko, emmekä siksi, että niin tahdomme.”
– Matthew Arnold
”Tuli hiljaista. Kuului vain Bellen vaimea itku. Mutta vähitellen alkoi taas sataa kimmeltäviä, hohtavia pisaroita. Ilma syttyi ihmeelliseen hehkuun. Hirviö avasi silmänsä. Hän tunsi sisällään virvoittavaa lämpöä ja katsahti käsiinsä. Tiheä karvapeite oli kadonnut.”
– Kaunotar ja Hirviö
PROLOGI
Marraskuu 1997
Ennen kipua tuli bensiinin haju. Siihen sekoittui palavan kumin käryä ja savua. Mies ajatteli, että kesäiset asfalttityömaat tuoksuivat samalle. Hän yritti huutaa, mutta kaikki ilma oli paennut keuhkoista. Ne tuntuivat tyhjiltä vappupalloilta, jotka makasivat torikivetyksellä ihmisten tallottavina. Suljettujen silmäluomien takaa kuului musiikkia. Yllätyksekseen hän tunnisti kappaleen. Se oli Led Zeppelinin Kashmir. Robert Plant lauloi parhaillaan sen viimeisiä säkeitä: ”Ooh, my baby, ooh my baby, let me take you there, let me take you there.” Ääni särisi välillä madaltuen ja kirkastuen soljuessaan revenneen kaiuttimen läpi. Musiikin läpi kantautui juoksuaskelia ja kiihtyneitä huutoja. Ne tulivat lähemmäs.
”Se syttyy palamaan!” Miehen hätääntynyt ääni kuului läheltä. Sora rahisi.
”Yritä saada ne ulos!” toinen, käskevämpi ääni vastasi kauempaa. Jälleen juoksuaskelia. Nyt mies maistoi bensiinin maun suussaan. Palaneen kumin haju kirveli nenässä.
”Ei se aukea!” Uudelleen hätääntynyt ääni, tällä kertaa aivan korvan vierestä. ”Tuo leikkurit!”
Lähestyvien ambulanssien ulvonta voimistui. Ne olivat vielä kaukana.
Silloin tuli kipu. Mies alkoi kouristella. Liekit levisivät hänen hiuksiinsa.
”Ooh, yeah-yeah, ooh, yeah-yeah, when I’m down... Ooh, yeah-yeah, ooh, yeah-yeah, well I’m down, so down.”
”Vettä, nopeasti! Ne palavat elävältä!” Ääni tuli jostain kaukaa kuin veden alta.
”Takapenkillä on vauva!” miesääni hänen vieressään huusi. Nyt ääni oli kova ja terävä. Vettä alkoi sataa hänen päälleen ohuena sumuna. Hän tunsi märkyyden vaatteidensa läpi. Kuului kolahduksia ja raahaamisen ääniä, ovia lyötiin kiinni. Ambulanssit olivat pysähtyneet.
”Nainen on hengissä. Se liikkuu.”
”Onko lapsi kuollut?”
Hiljaisuus. Sitten naisen ääni: ”Yritä saada ovi auki.”
”Kuski taitaa olla mennyttä.”
”Ei, on se hengissä. Se kouristelee.”
”Ne vitun leikkurit tänne ja heti!” miesääni karjaisi.
Taustaäänet hävisivät hetkeksi. Mies tunsi, että häntä nostettiin. Omituinen painottomuuden tunne. Märät vaatteet tuntuivat jäisiltä pakkasaamun kirpeydessä.
Äänet palasivat. Tuttu miesääni sanoi hänen vierestään: ”Pitäkää kiirettä, kaveri on poliisi.”
”Mikä nimi?” Naisääni suoraan hänen yläpuoleltaan. Silmäluomia avattiin. Kynälampun valo oli sokaiseva.
”Janne Rautakorpi.”
Neula työntyi hänen olkavarteensa. Tuli pimeää.
Ja pimeyttä kesti hyvin pitkän ajan.
Toukokuu 2012
Kipu. Kipu kertoi, että hän oli elossa. Se täytti Janne Rautakorven sisältäpäin, seurasi kauppaan, seurasi töihin. Se oli hänen sisällään, kun hän kävi nukkumaan, ja kun hän aamulla heräsi. Se säteili kipinöivinä salamoina vasempaan käsivarteen ja sormenpäihin, joita ei enää ollut. Hänen irtisahattu kätensä oli kuljetettu – niin hänelle oli kerrottu – biologisten jätteiden polttolaitokselle, jossa se oli tuhkattu muiden leikkaussalissa syntyvien umpisuolien, raajojen, ihonkappaleiden ja sikiöiden mukana. Jäljelle oli jätetty luinen tynkä, joka sai takin hihansuun roikkumaan tyhjänä kuin salkoon nostettu lippu tuulettomana päivänä. Janne Rautakorpi tunsi käden painon, liikkeet ja jopa viileän tuulen sitä vasten.
Ja kivun.
Kipu oli aina päällimmäisenä, aina läsnä. Hänelle oli selitetty, että se oli aavekipua. Vaikka käsi oli amputoitu kyynärvarresta alaspäin, keskushermosto uskoi sen olevan edelleen entisellä paikallaan.
Hän nousi istumaan ainoan kätensä varaan ja siirsi paljaat jalkateränsä lattialle. Herätyskellon vihreänä hohtavat viisarit kertoivat kellon olevan viisitoista minuuttia yli viisi aamulla. Laminaattilattia oli kylmä ja sai varpaat kipristelemään. Rautakorpi ei ollut varma, oliko herännyt jomottavaan, sähköttävään kipuun, joka säkenöi vuoronperään olemattomista sormista, vai johonkin muuhun. Kenties painajaiseen. Joka tapauksessa hän oli täysin hereillä.
Hän nousi ylös, vilkaisi vaistomaisesti parisängyn toista puolta ja totesi sen tyhjäksi. Avioliiton epäonnistuneisuuden tunne työntyi mielen taka-alalta tajunnan keskiöön, mutta hän työnsi sen takaisin.
Rautakorpi käveli rappukäytävään johtavalle ulko-ovelle ja poimi lattialta aamuisen Satakunnan Kansan. Eteisen peilistä hän näki heijastuksen itsestään. Hänen yläruumiinsa oli paljaana paljastaen kehon yli kulkevat, jo vaalentuneet leikkausarvet. Hän kosketti niistä pisintä. Arpea, joka leikkasi hänen vatsansa keskeltä kahtia – muistoa maksaleikkauksesta. Arpi tuntui rosoiselta sormien päissä.
Peilistä vastaan tuijottava hahmo oli laiha ja kalpea. 190 senttiä pitkä ja painoa alle 70 kiloa. Kylkiluut kuulsivat paperinohuen ihon läpi. Hiukseton pää muistutti pääkalloa. Turkoosin väriset silmät tuijottivat syvältä lihattomien kasvojen kuopista. Otsan halki kulki polveileva arpi, joka päättyi nenänvarteen.
”Huomenta Frankie”, hän sanoi ja hymyili niin, että valkoiset hampaat loistivat. Frankie oli hänen lempinimensä. Ei sellainen, jolla häntä puhuteltiin, vaan sellainen, jota käytettiin hänen selkänsä takana. Frankensteinin hirviö – sellaisena ihmiset hänet näkivät.
Oli toukokuun alku. Kevät teki tuloaan. Puiston lehmukset olivat hiirenkorvilla ja sälekaihtimien takana yö alkoi tavoitella aamua. Kadulla oli vielä hiljaista. Työmatkaliikenne ei ollut alkanut. Rautakorpi laahusti keittiöön ja laittoi kahvin tippumaan. Hän istui pöydän ääreen ja avasi lehden. Keittiön ikkunasta avautui näkymä harmaalle asfalttipihalle. Pian olisi valoisaa ja kadut täyttyisivät autoista ja töihin kiiruhtavista ihmisistä.
Tunnin päästä hän olisi yksi heistä.
1.
Tiistai 8. toukokuuta 2012, aamu
Liisa Sarasoja ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt kuollutta ihmistä. Kun hän katsoi viemärikaivon pohjalla lojuvaa likaista myttyä, nuoren naisen ruumista, ei hän voinut välttyä ajatukselta, että oli ehtinyt täyttää kolmekymmentäkolme vuotta ennen kuin näki kuolleen ihmisen ensimmäisen kerran. Hän mietti, että oli luonnotonta välttyä kohtaamasta kuolemaa planeetalla, jossa oli yli seitsemän miljardia ihmistä. Maailmassa täytyi olla jotain todella pahasti pielessä.
Taskulampun valossa ruumis näkyi selvemmin. Nainen istui kaivon pohjalla. Pää roikkui polvien välissä kuin painuneena rukoukseen. Kädet retkottivat sivuilla kalpeina ja velttoina. Liisa erotti, että vasen käsi oli kyynärvarresta poikki ja vääntynyt luonnottomaan asentoon. Niskassa oli ammottava repeämä, kuin ylimääräinen musta silmä. Häntä puistatti. Nainen näytti suurin piirtein samanikäiseltä kuin hän itse. Tämä oli hänen kolmas viikkonsa Porin poliisissa. Hän oli poliisikokelas, nuorempi konstaapeli ja täysin untuvikko työssään, eikä ollut varautunut kohtaamaan kuollutta ihmistä. Tuntui, kuin lämmin peitto olisi vedetty hänen päältään, mikä paljasti alastoman vartalon kylmälle maailmalle.
Maailmalle, jossa viemärikaivoissa lojui naisten ruumiita.
”Sillä on reikä niskassa”, vanhempi konstaapeli Juha Lahdenperä sanoi. Hän oli kumartuneena Liisan viereen ja kannatteli kädessään tehokasta taskulamppua.
”Ammuttu?”
”Ehkä”, Juha vastasi, nousi ylös ja katseli ympärilleen. Kello oli viisitoista minuuttia yli viisi maanantain ja tiistain välisenä yönä. Toukokuun aurinko alkoi nousta horisontin yläpuolelle. Päivästä tulisi kuuma.
Kirjurinluoto oli hiljainen, mutta sekä Liisa että Juha tiesivät, ettei hiljaisuutta kestäisi kovinkaan kauan. Poliisimaijan sinisten valojen välke nuoli Pelle Hermannin leikkipuiston autioita kiipeilytelineitä ja loi kasvoille vaihtuvia varjoja. Juha käveli auton luokse, poimi ohjaamon työkalulaatikosta nauharullan ja alkoi vetää sinivalkoista poliisinauhaa viemärikaivon ympärille.
Liisa seurasi hänen perässään autolle.
”Joko mä voin mennä? Olihan se siellä, niin kun mä sanoin?” Harri Aalto kysyi. Pienikokoinen mies istui sivuttain poliisimaijan ohjaamossa apukuljettajan puoleisella istuimella. Auton ovi oli auki, jalat roikkuivat ilmassa. Jalkaterät nykivät hermostuneesti, tupakka paloi sormien välissä.
”Et ihan vielä. Me otamme sinulta lausunnon hetken kuluttua”, Liisa sanoi kurottaen digikameraa hansikaslokerosta. Hän joutui kumartumaan Harri Aallon yli ja haistoi miehen haalareiden tympeän hajun, joka oli sekoitus tupakkaa, voiteluöljyä ja jotain, mitä Liisa ei halunnut edes ajatella.
”Tisuri loppuu seitsemältä. Pitäisi palauttaa auto varikolle.”
”Tässä menee hetki, odottelet siinä nyt ihan rauhassa”, Liisa sanoi.
Harri Aalto jäi istumaan autoon ärtynyt ilme kasvoillaan. Liisa palasi kaivolle ja aloitti valokuvaamisen. Hän tiedosti, että ruumiin löytöpaikka Porin keskustan vilkkaimman leikkipuiston keskeltä oli poliisin pahin painajainen. Muutaman tunnin kuluttua paikka täyttyisi aikaisin heränneistä lapsista ja näiden äideistä. Pahinta mitä voisi sattua olisi, että utelias lapsikatras seuraisi rivissä, kun velttona ja kalpeana retkottavaa naisen ruumista retuutettaisiin ruumisautoon.
Liisa oli opiskellut poliisikoulussa rikospaikkatyöskentelyä, mutta viemärikaivon pimeydessä kyhjöttävä nainen oli pyyhkinyt luentosalin hämärässä tehdyt muistiinpanot hänen mielestään. Hän alkoi toimia vaistonvaraisesti, liikkui varovasti kaivon ympäristössä ja otti valokuvia kaikesta, mikä kiinnitti hänen huomionsa. Hän kuvasi hiekkaan painautuneita jalanjälkiä, aamukasteesta kimaltelevaa nurmikkoa ja kaivossa istuvaa myttyä. Salamavalot hukkuivat siniseen välkkeeseen. Viemärikaivon vieressä seisoi Harri Aallon loka-auto, jonka vihreistä kyljistä häneen tuijotti musta kissa kirkkaankeltaisilla silmillään ja punaisena nauravalla suullaan.
”Mitä sä siellä oikein kuvailet?”
Liisa pyörähti ympäri. Kysyjä, hädin tuskin täysi-ikäinen poika, nojaili polkupyöräänsä selvästi humaltuneena. Pojalla oli yllään t-paita ja värikkäät Bermuda-shortsit, hiukset oli kammattu muodikkaasti sekaisin. Liisa päätteli, että poika oli palaamassa pitkiksi venyneiltä jatkoilta.
”Poliisiasia, alahan laputtaa siitä.”
”Hei, mutta mähän tunnen sut!” poika hihkaisi innostuneena, kuin olisi keksinyt jotain oikeinkin nokkelaa. ”Sä olet se pituushyppääjä, etkö olekin?”
”Alas painua nyt, ettei tarvitse kolmatta kertaa komentaa!” Liisa ärähti. Hän arvasi mitä oli tulossa.
”Sähän varsinainen sähikäinen oot. Miten on voinut muijalla noin kihahtaa kusi päähän?” Poika virnuili halaten pyöräänsä kuin se olisi jatkoilta mukaan lähtenyt morsian. ”Mutta ei vittu, kun sä olet seksikäs. Toi haalari pukee sua, mutta kyllä mä pidän enemmän siitä sun kilpapuvusta. Se on aina paras kohta, kun ne näyttää telkkarissa hidastuskuvaa hypyistä.” Poika havainnollisti tilannetta pompottamalla kättään ylös alas rintansa alapuolella.
Juha Lahdenperä harppoi paikalle ja lähestulkoon tarttui poikaa niskasta. ”Jos tuo suunsoitto ei lopu tällä sekunnilla, niin saat kyydin ja yösijan valtion majoituksessa.” Lahdenperä nyökkäsi kohti kolmenkymmenen metrin päässä seisovaa poliisimaijaa. Hento poika näytti lapselta seisoessaan lähes kaksi metriä pitkän ja reilusti toistasataakiloisen Juha Lahdenperän vieressä.
”Älä nyt vittu silmille tule”, poika änkytti itsevarmuutensa menettäneenä, hyppäsi pyöränsä selkään ja lähti polkemaan kohti jokirantaa. Pyörä heilahteli puolelta toiselle hänen mennessään. Päästyään turvallisen matkan päähän, poika kääntyi ja huusi: ”Anna Sarasoja nimmari saatana!”
Liisaa harmitti ja hävetti samaan aikaan. Hän oli tottunut siihen, että hänet tunnistettiin kadulla tai mihin ikinä menikin, mutta poliisin ammatin ja julkkiksen roolin yhteensovittaminen oli välillä vaikeaa. Hänen parillaan ja kouluttajallaan Juha Lahdenperälläkin oli ollut aluksi vaikeuksia tottua siihen, että kesken virkatehtävän joku pyrki hänen lähelleen, halusi ottaa yhteiskuvan tai kalasteli nimikirjoitusta. Tosin oli tunnettavuudesta ollut hyötyäkin. Varsin usein etenkin nahistelevat miehet rauhoittuivat jo pelkästään hänen saapumisestaan paikalle.
Tuntia myöhemmin Pelle Hermannin leikkipuisto oli täyttynyt autoista ja sinisistä valoista. Harri Aallolta oli otettu alustava lausunto ja hän oli kaasuttanut pois loka-autollaan.
Valkoisiin haalareihin ja myssyihin pukeutuneet tutkijat haravoivat leikkipuistoa keräten jokaisen roskan ja tupakantumpin. Toinen ryhmä teki kipsivaloksia tuoreista kengänjäljistä. Paikalle oli saapunut uteliaita katselijoita, jotka yrittivät kurkkia sinivalkoisen poliisinauhan toiselle puolelle. Siviilipukuinen poliisi, jonka Liisa muisti Matikaiseksi, otti valokuvia katsomaan tulleesta yleisöstä. Liisa tiesi, että valokuvat käytäisiin yksityiskohtaisesti läpi tutkinnan edetessä. Joskus murhaaja saattoi palata murhapaikalle ihailemaan jälkiään.
Aurinko oli jo noussut, aamukasteinen nurmikko höyrysi. Kirjurinluodon vanhat vaahterat loivat maahan pitkiä varjoja. Tuntui, että kesä oli päättänyt raivata itsensä väkisin kevään ohi. Helteet olivat alkaneet pian lumien lähdettyä. Päivästä tulisi jälleen aurinkoinen ja kuuma.
”Te olitte ensimmäinen partio paikalla?” käheä ääni kysyi heidän vierestään.
Liisa Sarasoja ja Juha Lahdenperä, jotka nojailivat auringon lämmittämään poliisimaijan kylkeen, säpsähtivät omista ajatuksistaan. Heidän vieressään seisoi pitkä luurankomainen hahmo. Aurinko paistoi miehen selän takaa peittäen kasvonpiirteet varjoihin, joiden keskeltä paistoi kalpea hymy. Mies oli saapunut niin hiljaa heidän viereensä, ettei kumpikaan ollut huomannut tulijaa. Se sai sekä Liisan että Juhan nolostumaan.
Juha ponnistautui suoraksi.
Hahmo astui pois auringon edestä. Lihattomien kasvojen syvistä kuopista heitä tarkkailivat valppaat silmät. Ohuet huulet olivat kääntyneet kivuliaan näköiseen hymyyn.
Liisa oli nähnyt yksikätisen poliisin pari kertaa aiemmin poliisitalossa. Kerran ohimennen töihin mennessään ja toisen kerran alakerran ruokalassa. Liisa tiesi, että miestä kutsuttiin Frankieksi, ja että tämä oli väkivaltayksikön etsivä.
”Minä olen Janne Rautakorpi kuudennesta kerroksesta”, mies esitteli itsensä. He kättelivät. Rautakorven kämmen oli luiseva ja kylmä kuin kuolleen miehen käsi. Liisa otti askeleen taaksepäin. Hän vaistosi miehessä jotain, jonka takia kannatti ottaa etäisyyttä. Ehkä se johtui käheästä äänestä, turkoosinväristen silmien katseesta tai kasvoille pakotetusta hymystä. Hän ei itsekään ollut varma mistä.
Rautakorpi katsoi Liisaa tarpeettoman pitkään, kuin lukien hänen ajatuksensa. Silmien katse oli tunkeutuva. Vaikka lämpötila lähenteli jo kahtakymmentä celsiusastetta, kylmät väreet kulkivat Liisan läpi. Hän oli tottunut miesten pitkiin katseisiin, mutta silti hän tunsi punastuvansa.
Rautakorpi otti esiin muistilehtiön numeroa liian suuren pikkutakkinsa povitaskusta. Vilaukselta Liisa näki nahkaisen kainalokotelon ja puisen revolverinkahvan.
Rautakorpi pyysi kertaamaan aamun tapahtumien kulun.
”Saimme hälyn hätäkeskukselta viiden jälkeen. Ajoimme tänne heti. Paikalla oli se loka-auton kuljettaja.” Juha Lahdenperä otti esiin muistikirjansa ja tarkisti nimen. ”Harri Aalto. Se oli avannut kaivon ja löytänyt ruumiin.”
”Minkä firman kuskeja Aalto on?”
Juha katsoi Liisaa hieman nolona, sillä hän ei ollut kirjoittanut jätehuoltoyhtiön nimeä muistiin.
”Se oli siitä, jolla on se iso kissa logossa”, Liisa sanoi.
”Ekokatti Oy?” Rautakorpi kysyi ja hymyili. Ilmeestä oli vaikea lukea mitään.
Liisa tutki vaivihkaa Rautakorven kasvoja. Niissä oli jotain erikoista. Kasvot olivat kuivat, vaaleat ja arvekkaat, mutta niiden lisäksi oli jotain muuta. Kasvot olivat kuolleet lukuun ottamatta silmiä.
”Juuri se, Ekokatti Oy.”
”Entä kysyittekö, miksi Aalto oli Pelle Hermannin leikkipuistossa avaamassa kaivonkansia aamuviideltä?”
”Se sanoi, että oli tisurissa ja yläpuolinen jätevesipumppaamo oli tehnyt hälytyksen – jossain oli tukos.”
Janne Rautakorpi kirjoitti jotain lehtiöönsä, nyökkäsi kohteliaan kiitoksen sekä Liisalle että Juhalle ja lähti kohti poliisinauhalla eristettyä rikospaikkaa.
”Minä otin kuvia pokkarilla”, Liisa hihkaisi Rautakorven perään yllättyen itsekin omasta innokkuudestaan.
Rautakorpi seisahtui, kääntyi ympäri ja palasi poliisimaijan luokse. ”Millaisia kuvia?”
Liisa kurottautui maijan avoimesta ikkunasta, poimi apukuljettajan penkiltä kameransa ja ojensi sen Rautakorvelle. Rautakorpi sujautti kameran pikkutakkinsa taskuun.
”Liisahan sinä olit?” Rautakorpi tarkisti. Hän kirjoitti nimen lehtiöön ja suuntasi kulkunsa uudelleen kohti jätevesikaivoa. Liisa ja Juha jäivät katselemaan Rautakorven perään. Kun hän oli ehtinyt pois kuuloetäisyydeltä, Juha kuiskasi: ”Hyytävä tyyppi.”
Liisa ei vastannut. Hän seurasi, kuinka Rautakorpi käveli ontuen nurmikon poikki, kumartui poliisinauhan ali ja käveli aluetta haravoivien tutkijoiden joukkoon.
Keväinen Kirjurinluoto oli herännyt eloon. Pelle Hermannin leikkipuistoon tungeksi jatkuvasti lisää väkeä, pääasiassa lastenrattaita työntäviä naisia, mutta joukossa oli jo muutama toimittajakin. Matikainen, joka heilui kameransa kanssa, oli asettanut silmilleen peililasit ja patsasteli toimittajien edessä kuin sheriffi.
Kaivon ympärille oli pingotettu mustista pressuista kyhätty näköeste. Ruumista nostettiin autoon.
2.
Tiistai 8. toukokuuta, iltapäivä
Seinäkello lähenteli kahta. Karjarannan Shell-helmisimpukan ravintolasali oli hiljainen. Salin puolella ei ollut valoja, vaan kaikki valo tuli kookkaista ikkunoista, joista avautui näkymä Kokemäenjoelle. Myyjä, punaiseen pikeepaitaan ja keltaiseen lippalakkiin sonnustautunut keski-ikäinen nainen, hääräsi pöytien ympärillä keräillen likaisia astioita ja pyyhkien pintoja. Radiossa soi tuskin kuuluvasti Neil Youngin Out of the Blue. Joitain yksittäisiä haalariasuisia miehiä vietti vielä myöhäistä lounastuntia looseissaan. Paisteisella terassilla istui verkkariasuinen mies tupakka hampaissaan ja puolityhjä olutlasi edessään.
Juha Lahdenperä laski kahvikupeilla lastatun tarjottimen pöydälle ja lysähti istumaan kuluneelle nahkapenkille Liisaa vastapäätä. Juha haukotteli ja kiskotteli käsiään. Liisa oli tilannut pelkän mustan kahvin. Juhan kahvilautasella oli lihapasteija, muna-anjovisleipä, kampaviineri ja kaksi energiapatukkaa. Liisa sekoitti höyryävää kahvia ja katsoi ulos. Oli alkanut tuulla ja aurinko välkehti joen aaltoilevasta pinnasta. Jokea kynsi ylävirtaan puinen keskimoottorivene. Laitavaraa oli vain muutamia kymmeniä senttejä. Keulassa istui mustavalkoinen koira kuono tuulta halkoen.
Liisalla oli vaikeuksia saada itsensä rauhoittumaan. Hän esitti tyyntä, mutta tunsi sydämensä lyönnit rinnassaan kiihkeinä ja voimakkaina. Hänen ajatuksensa etsiytyivät väkisin kiipeilytelineiden keskellä ammottavan kaivon mustaan luomettomaan silmään.
Kaivossa oli lojunut ruumis. Ihminen.
Kuollut ihminen.
Kun hän oli kurkistanut kaivoon, jokin hänen sisällään oli herännyt. Jokin kauan sitten haudattu. Nyt tuo tunne oli alkanut vuotaa kolostaan ja täytti hitaasti hänen sisuksiaan. Liisa yritti olla ajattelematta vaaleahiuksista naista, mutta huomasi hetken kuluttua ajattelevansa sitä jälleen.
Juha tiputti kuppiinsa kolme palaa sokeria ja niin paljon kermaa, että kahvi muuttui miltei valkoiseksi. Lopuksi hän naksautti annostelijasta sekaan vielä kolme Hermesetas tablettia ja alkoi pyörittää lusikkaa niin voimakkaasti, että kahvia läikkyi tassille. Liisa katsoi Juhan toimia huvittuneena.
Juha kohautti hartioitaan ja virnisti. ”Mitä? Olen dieetillä”, hän sanoi ja haukkasi suun täydeltä lihapasteijaa.
Liisa siirsi katseensa Juhan ohi kadunpuoleiseen ikkunaan ja seurasi, kuinka vesilaitoksen tarroilla varustettu putkistonkuvausauto kurvasi Kirjurinluotoon johtavalle Raumansillalle. Auton perässä seurasi vesilaitoksen säiliöauto, jonka kyljessä luki putkiston pesu. Liisa tajusi teknisen tutkinnan kestävän vielä pitkään. Hän mietti, kuinka laajalti viemäriverkostoa tultaisiin käymään läpi.
Juhan haalareiden rintataskuun kiinnitetty Virve-puhelin kohisi tasaisin väliajoin raportteja poliisilta ja pelastuslaitokselta. Silloin tällöin Juha painoi tangenttia ja kuittasi jonkin viestin partionsa numerolla.
”Oletko nähnyt ennen ruumista?” Liisa kysyi.
”En mitään tuollaista”, Juha sanoi ja pyyhki suupielestään voitaikinan murusia.
Poliisiautojen saattue purkautui Kirjurinluodosta Raumansiltaa pitkin ja muodosti jonon liikennevaloihin. Poliisiautojen perässä ajoi hopea Saab 9-5, jonka luisevan kuljettajan Liisa ehti tunnistaa Janne Rautakorveksi.
”Miten homma tästä eteenpäin menee?” Liisa kysyi ja nyökkäsi poliisiautojonon suuntaan.
”Tutkintako?” Juha kysyi. ”Se ei ole meidän murheemme. Kuskataan me vain sammuneet säilöön, kuunnellaan känniääliöiden vittuilua, siivotaan kiltisti oksennukset ja annetaan väkivallan napata tappaja.” Juha katsoi Liisaa ja tajusi, että tämä oli kysynyt tosissaan. Hän jatkoi: ”Ensin ruumis pitää tunnistaa. Siitä kaikki lähtee, ennen on vaikea tehdä mitään. Nyt tekniikka haravoi ruumiin löytöpaikan täikammalla ja kuolinsyyntutkija arvioi kuolinajan ja -tavan. Sitten väkivalta jatkaa siitä.”
Juha katsoi sillan suuntaan, missä kävi kova liikenne. Ulkoilijoita, lapsiperheitä ja pyöräilijöitä virtasi Kirjurinluodon suuntaan jatkuvalla syötöllä. ”Tosin veikkaan, että rikospaikkatutkinta saattaa tällä kertaa venähtää. Sanotaan, että se on paskahommaa, mutta nyt se taitaa olla sitä ihan kirjaimellisesti.”
”Oletko koskaan halunnut itse rikostutkijaksi?” Liisa kysyi.
”Tietenkin. Etenkin alussa, mutta en enää. Kai kaikki sitä haluaa jossain vaiheessa, mutta ei se ole samanlaista kuin CSI:ssa, NYPD Blue:ssa tai Poirotissa. Se on oikeasti tosi kovaa hommaa ja käy etenkin tänne.” Juha naputti ohimoaan etusormella. ”En usko, että minussa olisi tarpeeksi luonnetta.”
Terassilta astui sisään selkeästi laitamyötäisessä oleva nuorukainen, joka parkkeerasi myyntitiskin ääreen. Mies tilasi uuden keskioluen, osti savukeaskin ja repäisi kiiltävän suojamuovin auki. Matkalla takaisin terassille mies äkkäsi Liisan, pysähtyi, nosti peukkunsa ylös ja hihkaisi: ”Liisa perkele!” Sitten hän työnsi oven auki ja kompasteli ulos.
Liisa vilkaisi Juhaan, joka hymyili osaaottavasti. Asiaa ei jaksettu enää edes lyödä leikiksi. Juhan matkapuhelin alkoi soida. Hän kaivoi sen haalareidensa taskusta, avasi linjan, puhui joitain harvoja sanoja ja kiinnitti sitten äkisti katseensa Liisaan. Juhan otsa rypistyi. Liisa yritti lukea hänen kasvojaan, mutta ei onnistunut.
”Kyllä… hän istuu minua vastapäätä… On kyllä… ei mitään tärkeää… aivan, ymmärrän. Annan hänelle puhelimen.” Juha ojensi puhelinta Liisaa kohti ja sanoi: ”Se on sinulle. Törnroos soittaa.”
Liisa katsoi hämillään Juhaan ja tarttui puhelimeen. Oli ensimmäinen kerta, kun kenttäjohtaja pyysi häntä puhelimeen. Liisa pelkäsi, että jotain vakavaa oli sattunut. Hän ajatteli automaattisesti äitiään ja mietti, missä tämä oli parhaillaan.
”Liisa Sarasoja”, hän vastasi.
”Törnroos tässä”, matala miesääni linjan toisessa päässä sanoi. ”Kuule, väkivaltayksiköstä otettiin yhteyttä. He haluaisivat, että kirjoittaisit heille mahdollisimman nopeasti raportin tämän aamun tapahtumista.”
”Minäkö?” Liisa kysyi. ”Juha on partion johtaja ja…”
”He pyysivät nimenomaan sinua.”
”Mutta…”
”Enkö tehnyt itseäni tarpeeksi selväksi? Väkivaltaosasto haluaa raportin sinulta ja yksin sinulta. Älä kysy miksi. He eivät sitä selittäneet, enkä minä kysynyt. Sillä ei ole nyt mitään väliä. Ainoastaan sillä, että he haluavat raportin tämän iltapäivän aikana.
”Kirjoitanko siis raportin siitä, mitä me teimme, vai siitä mitä näimme?”
”Eikö poliisikoulussa opeteta raportointia?” Törnroos kysyi ja jatkoi: ”Naputtelet raporttiin kaiken juuri niin kuin sinä olet asiat nähnyt ja kokenut. Älä keksi satuja – vain faktaa. Ja se tarkoittaa, että raahaudut tänne heti etkä viidestoista päivä. Puhuinko nyt niin selvästi, että ymmärsit.”
”Kyllä.”
”Hyvä. Ja katso, että hoidat homman moitteetta.”
Kun linja sulkeutui, Liisa ojensi puhelimen takaisin Juhalle ja jäi tuijottamaan tätä hämmentyneenä. Juha ei sanonut mitään.
”Pitää lähteä asemalle”, Liisa sanoi.
Juha pyyhki suunsa lautasliinaan ja nousi hitaasti. ”No sitten kai mennään.”
Juha ajoi maijan pesuhalliin ja alkoi viritellä keltaista Kärcheriä letkun päähän. Liisa nousi rappuset järjestyspoliisin kerrokseen. Raportin kirjoittamiseen meni puoli tuntia. Hän aloitti siitä, kun he olivat kuitanneet hälytyksen. Hän selitti tarkalleen heidän ajamansa reitin, mitä he olivat ensimmäiseksi nähneet saapuessaan Kirjurinluotoon ja kuinka he sitten olivat toimineet. Hän kirjasi ylös Harri Aallon kanssa käymänsä keskustelun sisällön ja lisäsi loppuun vielä havaintonsa säästä ja valoisuudesta. Sitten hän teki jotain, mikä yllätti hänet itsensäkin. Hän ei tiennyt, eikä hän sitä osannut myöhemminkään selittää, miksi kirjoitti raporttiin erillisen kappaleen tapahtumista sen jälkeen, kun tekninen tutkinta oli saapunut paikalle ja ottanut tilanteen vetovastuun. Hän kritisoi avoimesti sitä, ettei aluetta eristetty laajemmin, ja että Harri Aallon annettiin ajaa loka-auto pois paikalta niin varhaisessa vaiheessa. Kun raportti oli valmis, hän tulosti sen, allekirjoitti ja vei Törnroosin pöydälle.
Kun hän palasi pesuhalliin, Juha istui juttelemassa toisen mieskonstaapelin kanssa. Hallissa oli kosteaa ja se sai Liisan etuhiukset liimaantumaan kasvoihin. Hän pyyhki ne pois silmiltään.
”Aikovat lopettaa liikkuvan poliisin”, mieskonstaapeli sanoi ja tervehti Liisaa kädenheilautuksella. ”Se on kai nyt sitten varma. Kertoivat siitä äsken uutisissa. Ja poliisilaitosten määrä pudotetaan puoleen vuoteen 2014 mennessä.”
Liisa istui miesten seuraan.
”Valtio lainoittaa mieluummin Kreikkaa kuin huolehtii kansalaistensa turvallisuudesta”, Juha sanoi. ”Ei tämä uudistus hyvin tule päättymään, se on selvä. Nämä uudet tuplavuorot niittävät jo nyt henkilöstöä. Sairauslomat ovat kivunneet tappiin. Jos se hulluus sen halvatun patsaan kanssa ei pian lopu, niin tältäkin asemalta on kohta puolet saikulla. Ministeriön virkamiesten pitäisi edes kerran nousta partioauton kyytiin. Näkisivät mitä tämä homma on todellisuudessa.”
Liisa osallistui keskusteluun: ”Näyttää siltä, että meille kokelaille koittavat niukat ajat. Jo nyt lähes puolet poliisikoulusta valmistuu suoraan kortistoon tai raapii elantonsa yövartijana jossain. On resurssien haaskausta, että koulutetut poliisit seisovan Alkojen kassoilla.”
”Jos totta puhutaan, niin homma siellä torilla alkaa luisua käsistä”, mieskonstaapeli sanoi nousten seisomaan. ”Parisataa kiloa dynamiittia sen patsaan alle ja homma olisi sillä selvä.”
”Kyllä ne väsyy siihen päivystämiseen”, Juha sanoi. ”Ei nykynuoret jaksa riekkua montaa yötä kylmällä torilla ilman suojaa.”
”Ehkä, mutta se jätkä on vakuuttava. Oletko kuullut, kun se puhuu? Jotain siellä torilla muhii, ja se ei ole hyvää”, mieskonstaapeli jatkoi.
Rappukäytävän lasiovi avautui ja Törnroos astui sisään. Hän oli lyhyt, vyötärölihavuudesta kärsivä keski-ikäinen mies, jolla oli kapea nenä ja ohuet viikset. Miehen hiusraja oli hyvää vauhtia pakenemassa päälaelle.
”Liisa”, hän sanoi ja asteli heidän luokseen. Kenttäjohtaja oli selvästi hengästynyt rappusten ravaamisesta ja puhe katkonaista huohotusta. ”Mene vaihtamaan vaatteet ja lähde kotiin. Juha hoitaa vuoron loppuun. Sinä aloitat huomenna aamuvuorossa väkivaltaosaston aamupalaverissa.”
Juha ja Liisa katsoivat toisiaan. Liisa nousi seisomaan.
Pesuhallin automaattinen pariovi avautui ja sisään ajoi toinen maijapartio. Renkaat kirskahtelivat ja rapisivat märällä lattialla. Törnroos lähti takaisin tulosuuntaansa. Rappukäytävän ovella hän pysähtyi ja kääntyi. ”Älä mokaa tätä, jooko?” hän sanoi ja katosi ovesta.
Liisan päässä kaikui huoltoaseman kahvilassa soineen Out of the Blue:n sanat: ”And once you’re gone, you can never come back. When you’re out of the blue and into the black.”
Kirkkaalta taivaalta pimeään yöhön, Liisa ajatteli ja tunsi äkkiä itsensä hyvin yksinäiseksi.
...