ISBN 978-951-31-8401-8
Teksti © Paula Noronen ja Kustannusosakeyhtiö Tammi 2015
Kuvitus © Terese Bast ja Kustannusosakeyhtiö Tammi 2015
Kansi: Riikka Turkulainen
Teoksen jakelu ja osittainen kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeuden haltijan lupaa on korvausvastuun ja rangaistuksen uhalla kielletty.
Kustannusosakeyhtiö Tammi 2015
KIITOS:
WSOY:n kirjallisuussäätiö
Taiteen keskustoimikunta
Kirja on omistettu
lapsuuteni kotikaupungille Järvenpäälle
ja sen jääräpäisille asukkaille.
Jos jossakin lukee ”älä koske”, niin älä koske.
Ellet ole valmis elämäsi seikkailuun!
Emilia Laitinen-Nieminen 2015
RÄKÄHOMMIA JA VIHREITÄ KUULIA
Kauan odotettu leirikoulu alkaa tänään! Kaikki ovat ihan täpinöissään. Ihmeellinen sana muuten tuo ”täpinöissään”. Mitä on täpi? Ja missä on ”nöissään”? En jää miettimään sitä, koska pitää pakata tavarat.
– Emilia, yhdet sukat per päivä. Onko? äiti kysyy keittiöstä.
– On.
– Pikkareita?
– On.
– Paitoja?
– On.
– Housuja?
– On.
– Kännykän laturi?
– En ota laturia. Haluan olla rauhassa, vastasin, ja tuli ihan hiljaista. Kuulin askeleet ja äiti avasi oven.
– LATURI PITÄÄ OTTAA! äiti kiljui kuin vanha sirkkeli.
– On se mukana, kunhan kiusasin, näytin laukusta pilkistävää johdonpäätä.
Äitiä vähän jännittää minun leirikouluni. Hänkin saisi nyt pikkuhiljaa itsenäistyä ja ymmärtää, että voi olla minusta viikon erossa. Olenhan jo yksitoistavuotias.
Vielä puoli tuntia ennen kuin äidin poikaystävä Pertti heittää minut koululle. Sieltä matka alkaa bussilla kohti Tuusulan Rantatietä, missä leirikoulu on. Rantatie on tie Tuusulan ja Järvenpään välissä, jonka varrella on asunut paljon taiteilijoita. Täältä Helsingistä sinne on vain noin 30 kilometrin matka. Siellä me asumme viikon vanhassa armeijan kasarmirakennuksessa. Onkohan siellä jotain vanhoja hylsyjä? Rasva-Antero löysi kerran vanhoja hylsyjä ojasta ja laittoi ne takkaan. Sitten se odotti, että ne räjähtäisivät siellä, mutta mitään ei tapahtunut, koska ne eivät olleetkaan hylsyjä, vaan jonkun hevimusiikista tykkäävän niittivyöstä irronneita niittejä.
Vielä kaksikymmentä minuuttia lähtöön. Miten aika voi mennä niin hitaasti, kun odottaa jotain kivaa? Sama tunne, kun odottaa joulua, kesälomaa, karkkipäivää tai elokuvan alkamista. Ja sitten aika menee tosi nopeasti, jos vaikka iltapäivällä on hammaslääkäri. Minä en pelkää hammaslääkäriä, toisin kuin Nisu-Lissu Ahtiala, joka pelkäsi niin paljon, että puraisi hammaslääkäriä sormeen. Hammaslääkäri juoksi pois huoneesta, varasi matkan Kreikkaan, eikä tullut koskaan takaisin.
Viisitoista minuuttia lähtöön. Keräsimme leirikoulua varten rahaa erilaisilla myyjäisillä. Tässä ne tuotteet järjestyksessä, jotka keräsivät eniten rahaa:
1. Opettaja Seija ”Muurahaiskarhu” Lipsasen aforismimuovipussit
Tavallisia kaupan muovipusseja, joihin Lipsanen on kirjoittanut vedenpitävällä tussilla erilaisia viisauksia, kuten: ”Ken aikaisin nukkumaan menee, se helpommin aamulla herää.” ”Imurointi ei ole velvollisuus, se on oikeus.” ”Jokainen juotu maitolasi tulee pissana ulos.”
2. Simon superkuulopalvelu vanhuksille
Äidin vanhainkodin Ilmari-pappa osti Simolta superkuulopalvelua. Simo oli joka päivä kuukauden ajan Ilmari-papan luona ja kuunteli, mitä viereisen huoneen Martta-mummo teki, ja kertoi sitten Ilmari-papalle.
Ilmari-pappa on kai aika ihastunut Martta-mummoon. Ilmari-pappa oli niin iloinen tästä palvelusta, että antoi Simolle myös vihreät marmeladikuulansa, ja Simo söi niitä niin paljon, että joutui terveyskeskukseen vatsahuuhteluun. Kuulat olivat myös vähän homeessa, kun Ilmari-pappa oli säästänyt niitä jo kaksikymmentä vuotta kaapissa.
3. Pertin erikoismokkapalat
Äidin poikaystävä Pertti teki kuuluisia ”ajansäästö-mokkapalojaan”. Niihin on sekoitettu taikinaan mukaan sienikastiketta. Näin ei tarvitse syödä erikseen pääruokaa ja jälkiruokaa, vaan voi syödä kätevästi koko aterian kerralla.
4. Kirsikka Kurjenmaan vanhoista juomapilleistä tehty jouluhimmeli
Sopii hyvin myös vilja-allergikoille, koska himmelihän tehdään yleensä oljista. Niitä myytiin paljon tanssisaleihin, kun niissä on niin liukkaat lattiat. Vanhoista juomapilleistä tippui limsaa lattioille ja niistä tuli sopivan tahmaiset tanssimiseen.
5. Rasva-Anteron erinomaisuus
Rasvis myi omaa erinomaisuuttaan. Ihmiset saivat myyjäisissä koskea Rasviksen käteen ja saivat ehkä samalla tartutettua itseensä neroutta. Älytön juttu, mutta myyjäisiin eksyneet ulkomaalaiset turistit ostivat paljon, koska luulivat, että se on jotain suomalaista kansanperinnettä.
6. Tero Uuttasen vanhat paperinenäliinat
Kukaan ei ostanut yhtään.
– Nyt menoksi, Emilia, mitä siellä unelmoit? äiti hihkaisi ja katkaisi ajatukseni.
– Tero Uuttasen räkää mietin, mutta nyt lähdetään, jee!
Jos olisin tiennyt, millaisella bussilla me matkustamme leirikouluun, niin en tiedä olisinko ollut läheskään näin innoissani.
RILLIT HUURUSSA MATKAAN
– Oikein paljon tervetuloa myös oppilaiden vanhemmat tänne koulun parkkipaikalle, jiiiiihaa! Minä olen rehtori. The Reksi. The boss.
Rehtori puhui megafoniin ja me seisoimme rivissä odottamassa kuljetusta leirikouluun. Vanhempamme halailivat meitä ja osa itki. Simon isän lasit olivat ihan huurussa kyynelistä. Rasva-Anteron vanhemmat eivät olleet paikalla, mutta hänen palvelijansa oli, ja näin miten se laittoi tekokyyneliä silmiinsä.
– Yhyy, tulee ikävä Antero, yhyy, se sanoi ja halasi Rasvista. Rasvis oli ihan vaivaantunut.
– Jiihaa! Kuten tiedätte, tämä leirikoulu on taideliikuntamusiikkipiirustuskesäleirikoulu, rehtori jatkoi.
– Missä se bussi viipyy? Lasse Kaaltion toinen äiti kysyi. Toinen äiti oli jo käynnistämässä autoa. Muutkin vanhemmat alkoivat näyttää levottomilta, kun niillä oli kiire töihin.
Sitten alkoi kuulua aikamoista räminää ja mäiskettä. Pihaan kaarsi nykien ja savuten todella värikkääksi maalattu vanhanaikainen bussi.
– Tööt tööt! Seija ”Muurahaiskarhu” Lipsanen huusi kuskin paikalta ikkunasta.
– Ei mikään perusbussi, Simo sanoi, ja minä en saanut sanaa suustani.
– Jiihaa, kaikki bussiin ja matka kohti Tuusulan Rantatietä alkakoon, rehtori huusi megafoniin ja me ryntäsimme bussiin kuin lammaslauma.
– Hei hei kulta, muista katsoa välillä kännykkää, äiti sanoi vielä. Näin, että se pidätteli itkua.
– Joo joo! Heippa!
Menimme bussiin ja vilkutimme ikkunoista. Vanhemmat vilkuttivat takaisin, paitsi Rasva-Anteron palvelija juoksi bussin perässä ja huusi ”Anteroooo, Anteroooo!”. Lopulta se romahti tielle.
– Vähän yliampuvaa, sanoin Rasvikselle.
– Se haluaisi olla näyttelijä, Rasvis tokaisi ja jatkoi kännykkänsä näpräämistä.
On varmaan mahtavaa olla kaupungin rikkain poika, mutta minusta oli ihan hauskaa, että äiti ja Pertti olivat saattamassa minua eikä joku palvelija-näyttelijä.
HIDASTELEVA HIPPIBUSSI
– Hellurei kaikille ja rauhaa, julisti Seija ”Muurahaiskarhu” Lipsanen bussin rätisevään mikrofoniin ja nosti etu– ja keskisormen pystyyn. Joku uusi tervehdys ilmeisesti.
Bussi kulki hitaasti jurnuttaen kohti isoa moottoritietä.
– Tämä on minun vanha bussini. Olen matkannut tällä maailman ympäri, ennen kuin minusta tuli opettaja, Seija jatkoi.
Yhtäkkiä bussin takaosasta kuului Kirsikka Kurjenmaan kirkaisu.
– Apua! Täällä on joku äijä!
Seijaa nauratti.
– Hän on vessavahti.
Vessan vieressä jakkaralla istui vanha mies, jolla oli niin pitkät hiukset, että ne peittivät hänet kokonaan. Hänellä oli myös niin pitkä parta, että se oli koko bussin pituinen ja toimi samalla kokolattiamattona. Miehellä oli pyöreät aurinkolasit ja hän mutisi:
– Hello, my name is John Lennon.
– Tämä on siis John, joka vahtii, että kukaan ei jää jumiin vessaan.
Nimi oli jotenkin tuttu.
– John Lennon on The Beatles-yhtyeen perustaja, Simo googlasi puhelimestaan. Mutta se on kuollut jo vuonna 1980?
– Opettaja! John Lennonhan on kuollut! minä huusin ja kaikki tuijottivat miestä kuin haamua.
– Hän sanoi nimekseen Joni Lennoninen eikä John Lennon, senkin höppänälapset, Seija sanoi, ja näin miten se iski silmää miehelle.
Silloin mies vaihtoi vähän asentoa, jolloin mattona toimiva parta liikkui ja Nisu-Lissu Ahtiala kaatui käytävällä. Kaikkia nauratti.
Bussin seinällä oli kuva nuoresta Seija ”Muurahaiskarhu” Lipsasesta, jolla oli joku viherkasvi kädessään. Ihan kiva bussi siis, mutta matkanteko oli tosi hidasta. Seija ajoi hiljempaa kuin kukaan ikinä.
– Jiihaa Seija, pitäiskö laittaa vähän lakua lattiaan, että ehditään ennen pimeää Tuusulaan? reksi kyseli.
– Tässä elämässä ei ole kiire kuin vessaan, Seija vastasi tyynesti. Kaikki autot ohittivat meidät. Jopa pari pyörää ohitti meidät. Kaiken huippu oli se, kun näin Keravan kohdalla, miten laiskanpulskea maatiaiskissa jolkotteli bussin ohitse. Hieno bussi, tylsä kuski.
Bussissa oli tarjolla Keittäjä-Donnan tekemää kasvispiirakkaa. Joni Lennoninen ei halunnut omaansa.
– Syöminen on riistoa, mies sanoi ja nukahti.
Hänen palansa arvottiin ja tietenkin Rasva-Antero voitti sen itselleen. Se voittaa aina kaikessa.
Vihdoin matkaa oli enää muutama kilometri.
– Kohta ollaan perillä, Seija sanoi mikrofoniin ja herätti liikunnanopettaja Kike Välimaan, joka oli nukkunut koko matkan seisaaltaan.
Olimme perillä. Tästä tulee niin kivaa! Mutta outoudet olivat vasta edessä.
KUUMOTTAVA HUONEJAKO
Leirikeskuksen pihassa oli upeita kukkaistutuksia ja hieno puutarhakeinu, mutta rehtori käski meidät heti sisälle. Olihan jo ilta.
– Jiihaa, ottakaas parijonoa pienet pallerot ja siirtykää sisätiloihin.
Vanha kasarmirakennus oli iso, punaisista tiilistä rakennettu talo. Sisällä rakennuksessa oli pieniä neljän hengen huoneita. Huoneet olivat tosi harmaita ja niissä oli vain sängyt ja kaappi jokaiselle. Sänkyjen alla oli potat!
– Minä en mihinkään pottaan p...