rillumapunk-kansi.jpg

Hei, rillumapunk!

Aavetaajuus-kirjat 3

www.aavetaajuus.fi

www.kuoriaiskirjat.fi

www.urs.fi

Hanki paperikirja tästä.

© Tekijät

Kustantaja: Kuoriaiskirjat 2015

Kannen kuva: Jyrki Pitkä

Kansi: Arren Suntila

E-kirja: Jyrki Pitkä/Tajunta Media

ISBN 978-952-7021-38-5 (Nidottu)

ISBN 978-952-7021-39-2 (Epub)

ISBN 978-952-7021-40-8 (Mobi)

Sisällys

Esipuhe

O. E. Lönnberg:Peikonkulta

Boris Hurtta:Ainahan on maksettava, eikös juu?

Eero Korpinen:Jätkän kulta

Nina Korento:Nurjapuoli

J. S. Meresmaa:Pirunkeuhko

Jussi Katajala:Kultaa kalliimpaa

Toni Saarinen:Merkillisiä muistiinpanoja Markkinoilta (ontologinen matkakertomus Akatemialle)

Juha Jyrkäs:Tuopa tuoppi pirunkusta

Anu ja Eero Korpinen:Järvikylän Kaisa

Jukka Särkijärvi:Viljaviinaa

Jussi K. Niemelä:Tähtikalakukko

Kari Välimäki:Karhu ja savottalaiset

Juri Nummelin:Plätsis, sanoi Eemeli, plätsis!

Shimo Suntila:Norvajärven meteoriitti

Kirjailijaesittelyt

Esipuhe

Tervetuloa, arvon lukija, rillumapunkin pariin. On aika työntää mielestä nykyajan kotkotukset ja suunnata katse menneeseen idylliin, josta suomifilmit ja radion reippaat rallit kertovat. Teitä kutsuvat paitsi markkinahumu, tukkisavotat ja Lapin erämaa myös peikot, noidat ja vetehiset ulkoavaruuden hyökkääjiä unohtamatta.

Rillumapunkin isäksi voidaan nimetä Tuomas Saloranta totuutta sen suuremmin vääntelemättä. URS-liikkeen perustajana ja primus motorina, ellei jopa Optimus Primena, mainetta niittänyt kustannusmoguli halusi lähteä tarpomaan Toivo Särkän raivaamaa polkua, ja ehdotti URS-kirjoittajille rillumapunk-antologian tekoa. Hän itse toimittaisi ja kiinnostuneet tuottaisivat tekstejä. Mutta kuten niin tavallista viihdemaailmassa, suunnitelmat muuttuivat. Ensin minä lupauduin Tuomakselle aputoimittajaksi. Sitten Juha Jyrkäs lupautui toiseksi aputoimittajaksi. Tuomas näki tilaisuutensa tulleen, hyväksyi molemmat tarjoukset ja vetäytyi taustalle kustantajan rooliin. Jäi toimittajien harteille määrittää kirjoittajakutsuun, mitä tarkalleen ottaen olimme hakemassa.

Koko projektin kulmakivi on tietenkin rillumarei. Saadakseni paremman otteen aihepiiristä katselin läpi pienen laatikollisen alan elokuvia. Kokemus oli paitsi sivistävä myös viihdyttävä, niin ristiriitaista kuin se onkin. Aikanaan rillumarei nimittäin upposi kansaan kuin markkinaveijarin mainospuhe saksalaisista partateristä, mutta kriitikot ja taide-eliitti vihasivat sitä moukkamaisena ja halpana. Rillumarei oli itse asiassa oman aikansa urssia – konstailematonta ja rempseää viihdettä, joka ei turhia kumartele. Rillumapunk on näin ollen URS-liikkeen paluuta kotimaisille juurilleen.

Ensimmäisenä rillumarei-elokuvana pidetään Suomen Filmiteollisuuden tuottamaa, Jorma Nortimon ohjaamaa Rovaniemen markkinoilla (1951), jonka perustana toimi Reino Helismaan sanoittama ja Toivo Kärjen säveltämä samanniminen kupletti. He olivat jo tuolloin rillumarein veteraaneja, samaten kuin Esa Pakarinen ja Jorma Ikävalko, jotka myös elokuvassa esiintyvät. Särkkä oli lähtenyt Kärjen kannustuksesta porukan iltamia seuraamaan ja tykästyi näkemäänsä siinä määrin, että pestasi esiintyjäkolmikon Helismaa-Pakarinen-Ikävalko siltä istumalta elokuvaan, joka tehtäisiin esityksen pohjalta. Helismaa kirjoitti ja näytteli yhden pääroolin, Pakarinen ja Ikävalko olivat trion kaksi muuta kullankaivuuseen lähtenyttä kumppanusta, ja Kärki sävelsi musiikit.

Ei Rovaniemen markkinoilla saanut aivan joka suunnalta täydellistä lyttäystuomiota, mutta sen verran sitä riepoteltiin, että tylystä vastaanotosta on tullut oma legendansa. Muutamakin kriitikko sanoi elokuvan olevan niin huono, ettei sitä kannattanut edes arvostella. Komeimman rähinän, Eugen Terttulan revityksen otsikolla ”Törky on törkyä”, Särkkä kehysti studion seinälle, ja Reino Helismaa teki vastaiskun vuonna 1954 jatko-osallaan Hei, Rillumarei! josta tämäkin antologia on ammentanut niin nimensä kuin kansikuvansa.

Tuon elokuvan juonena on Esa Pakarisen esittämän Severi Suhosen matka Helsinkiin ihmettelemään herrojen huvituksia, ja siellä hän kohtaa omahyväisyyttä ja turhantärkeyttä tihkuvan kriitikon, joka on joka taiteenlajin asiantuntija sekä ylimmäinen makutuomari. Viimeistään tässä vaiheessa jälkipolvillekin on selvää, että rillumareissa vastakkain joutui kansan kursailematon maku ja taide-eliitin pönöttävä ynseys. Rillumarei oli kapinaa.

Myös punk on kapinaa. Punk syntyi 70-luvulla nuorison vastakulttuurina, jossa kantavia teemoja olivat anarkia ja aggressio. Musiikki oli säröistä ja särmäistä, ja jälleen establismentti sai korvilleen. Näin ollen terminä rillumapunk näyttäisi merkitsevän kaksinkertaista kapinaa.

Kuitenkin tieteiskirjallisuudessa punkilla on jo oma merkityksensä. 80-luvulla syntyi cyberpunk-liike, joka tuli tunnetuksi teknologiavisioistaan, peililaseista, lohduttomasta tulevaisuudesta ja megakorporaatioiden ylivallasta. Sen rinnalle lanseerattiin steampunk eli höyrypunk, joka ilmentää viktoriaanisen ajan kuvaa edistyksellisellä höyryteknologialla höystettynä. Tämän jälkeen eri punk-lajikkeita on viljelty varsin häpeämättömästi pääasiallisena aikeena määritellä jokin spekulatiivisen fiktion uusi alalaji. Ja mikäs siinä, temppuhan nimittäin toimii! Todisteena tarjoan juurikin rillumapunkkia. Kun sen nimeää, sitä on helpompi tehdä ja siitä on helpompi keskustella.

Osa antologian kirjoittajista on lukevalle spefiyleisölle jo varsin tuttuja kehäkettuja, osa taas uudempia nimiä, joita tavataan nimittää nouseviksi kyvyiksi. Ottamatta kantaa sanonnan oikeutukseen muissa yhteyksissä sanon, että tässä tapauksessa tämä letkautus on mitä paikkansapitävin. Jokainen novelli nimittäin puhkuu pitelemätöntä talenttia ja kaiken kruunaa kerrassaan ässä kansi. Tähän mennessä olen pitänyt toimittajia toki tärkeinä työmyyrinä ja arvostanut heidän panostaan, mutta nyt vasta ymmärrän ajatuksen siitä, että ”minä tein tämän kirjan”, vaikken ole kirjoittanut siitä kuin murto-osan. Tätä ei pidä ymmärtää aikeena kaapata kaikkea kunniaa, päinvastoin. Olen mahdottoman ylpeä siitä, millaisiin saavutuksiin jokainen kirjoittaja itsensä kiritti ja onnellinen siitä, että saan olla heidän seurassaan.

Vaikka tämä esipuhe on omasta näkökulmastani, ei pidä unohtaa Juhan panosta toisena toimittajana. Sekä kansikuvapoikana. Onpa siinä ruma peikko. Kuten kuuluukin!

Rillutelkaa toisianne.

Shimo Suntila, Yökylän mystinen metsätyömies

Peikonkulta

O. E. Lönnberg

”No johan nyt on perkele, jos ei tyttö laulamalla anna!” Ahti karjaisi koettaen samalla kahmaista kainaloonsa Liinaa, joka karkasi hänen otteestaan kikatellen. Joku ryhtyi seuraavaan balladinrenkutukseen ja joka jätkä lähti tuopit kourissa heiluen mukaan veisuun. Meikätyttö se vain huokasi syvään. Hörppäsin tuopistani jotain tehdäkseni.

”Ka, et siekään hullumalt näytä, ku et vaan noin nyrpiä ois!” Käänsin katseeni äänen suuntaan. Juippi oli uusi täällä päin, kaiketi hakkuita varten tullut. Tuskin kahtakymmentäkään vielä, parta kasvoi hentona haituvana.

”Annapa olla, Hyvärinen”, kuului toiselta puolen pöytää. ”Maisa se on kaatanu sänkyyn enempi akkoja ku sää oot nähnykää!”

Mulkaisin hekottelevaa Rahkosta. ”Ei se, ettei teitä äijänrähjiä kelpuuta sitä meinaa, että tarttis naisia kaatamaan ryhtyä!” minä manasin. Hyväriseksi puhuteltu nulikka oli lehahtanut tulipunaiseksi korviaan myöten. ”Kattellaan sun kaa sitten, ku pallikarvat ei enää irtoo pyyhkeellä.” Kumosin tuopinpohjat kurkustani alas kerralla. Rahkosen porukassa syntyi jotain älämölöä noustessani, mutta en jäänyt sitä sen tarkemmin kuuntelemaan, tiesihän niitten jutut.

Olin melkein päässyt ovelle asti, kun sisään paukkasi Mirjami. Häntä ei täällä kovin usein näkynyt ja hätääntynyt ilme vetäisi koko salin hiljaiseksi. Mirjami huohotti, näki että hän oli juossut tänne. Suunsa avatessaan hän kuitenkin huokaisi asiansa aivan riittävän selvästi: ”Peikko!”

Tuo yksi sana sai aikaiseksi aikamoisen hälyn kapakassa. Äijät ryntäilivät pystyyn, joku kirosi kovaan ääneen, toinen tavoitteli takkiaan naulasta. ”Nyt lähetään, jätkät, peikkometsälle!” joku mylvi. ”Saamarin otukset, eihän niillä ole minkäänlaista herranpelkoa enää”, mutisi toinen ohi painellessaan. Pian oli koko juottola tyhjillään. Viimeisenä lähti Hyvärinen, joka ovella vielä rohkaistui heittämään lentosuukon. Tuhahdin pojun yrityksille. Lopulta jäljelle jäi vain häkeltyneenä mekkoaan suoristeleva Liina. Minä katselin silmät sirrillään, kuinka remuava sakki suuntasi Mirjamin johdattamana Yli-Pälpälää päin.

* * *

”Maisa, mitä helkuttia sää täällä puuhaat?” Aarnen ääni oli rehellisen hämmästynyt. Hän tuli ihan lähelle myrskylyhtynsä kanssa. Ahti kompasteli perästä haulikko kourassaan.

”No mitä, tupakille mää vaan jäin”, murahdin kiskaisten samalla sauhut. Aarne puisteli päätään, hänen veljensä kirosi hiljaa henkensä alta.

”Jumankauta, Maisa. Kyllähän sää kuulit, tääl on peikko liikuskellu. Ooksää muita nähny?” Aarne ärähti tönäisten samalla veljeään.

”Jos mää nään sitä peikkoa, niin sanon sille, notta teillä on sille asiaa.” Puhalsin savut heitä päin. ”Jätkät paineli piskien kanssa Ala-Pälpälän suuntaan, saatte ne vielä kiinni jos pingotte.” Katselin kuinka parivaljakko rymysi myrskylyhdyn heilahtelevassa valossa puitten sekaan ja katosi sitten näkyvistä. Istuin siinä ja polttelin tupakkiani rauhassa, annoin savun kaarrella pimenevässä illassa ja lopulta tumppasin jämät kannonsyrjään. Oli hiljaista, kuten metsässä on. Jokin siritti.

Vilkaisin olkani yli. ”Sää voit hyvin tulla esiin sieltä. Äijät meni jo.” Kivien väliin jääneessä raossa näkyi liikettä. ”Tuu nyt vaan, en mää sua syö”, naurahdin. Lopulta ressukka uskaltautui puoliksi kuunvaloon. Se oli laihanhintelä; nälkiintyneen näköinen, kuten peikot nykyään tuppasivat olemaan. Minua lyhyempi, jos seisoisin suorassa. Pelkkä pentu vasta, tuskin kahtakymmentä. ”Puhuksää suomea?” huikkasin, ja peikonpoika nyökkäsi.

”Vähän”, kuului arka vastaus.

”Nappaa sitten kimpsus ja kampsus, niin vierään sut turvaan”, tokaisin ja käännyin lähteäkseni. Peikko ei kuitenkaan hievahtanutkaan, hytisi vain vilpoisessa viimassa. ”Kyllä sää voit sinne kivenkoloonkin jäädä, ne kaivaa sut sieltä kyllä jahka hurtat sun hajus äkkää.” Koirien mainitseminen sai kinttuihin liikettä, ilmeisesti niistä oli jo kokemusta.

* * *

Nakkasin vaatepinon sohvan päätyyn. ”Vähän juhlavathan noi on, mutta pysyt ainakin lämpimänä. Ei mulla muutakaan sun kokoselle oo.” Vaatteet olivat tietysti Thoren vanhoja; hän oli ollut juuri samanlainen rimpula, hento ja linnunluinen. Ravistin moiset mietteet äkkiä päästäni. ”Onks sulla jotain nimeä?” Nojatuolin uumenista kuului jotain mutinaa. ”Niin mikä oli?” minä tivasin.

”Roffe”, kuului nyt selkeämmällä äänellä.

”Mää oon Maisa”, tokaisin ja lähdin sitten painelemaan keittiöön päin. ”Sää et tietty mittään oo syönykään. Laitetaan jotain kokoon sulle.” Ei kaapissa tietysti paljoa ollut, harvemmin siellä nykyään oli. Rikoin kananmunat pannulle paistumaan ja ripottelin päälle suolaa ihan huolella. Näöstä päätellen vieraani söisi varmaan tapetit seinistä, jos ei muuta tarjolla olisi. Huomasin hyräileväni hiljaa ruokaa laittaessani. Ärtyneenä kaadoin munat lautasille. Hittoako tässä hyräilemään.

Oli ihan tipalla, etteivät menneet lautaset pirstaleiksi ja munat siinä mukana, kun astuin olohuoneeseen. Olisin voinut vannoa, että siinä nurkassa, harmaanruskeaan liituraitapukuun sonnustautuneena, seisoi Thore. Koitin saada jonkin sanasen suustani, mutta jokainen äännähdys kuoli huulilleni. Sitten Roffe hymyili vaivaantuneesti ja mursi lumouksen. Minä pamautin lautaset pöydälle ja pyyhälsin karkuun tuota kummitusta.

Palasin hetken päästä rohkeuteni koonneena parhaat päivänsä nähnyt täkki sylissäni. Roffe oli jo tyhjentänyt oman lautasensa. ”Koita sääkin saara vähän nukuttua, huomenna mää ajan sut turvaan näiltä kyliltä. Kuin pitkälle sun tarttis päästä?” Roffe kurtisti hieman kulmiaan. Hän näytti äkkiä niiltä vihaisilta peikoilta, joita löytyi lastenkirjojen kuvituksissa, ja minulla oli vaikeuksia pidättää nauruntirskahdusta.

”Laulumaille.” Hymyni hyytyi oitis.

”No, sinne asti mää en voi sua viedä. Mutta ainakin nyt täältä lahtareitten kynsistä vähän turvallisemmille seuduille.” Roffe ei ehtinyt vastata, kun autonvalot ulkosalta maalasivat seinän. Tönäisin pojun selälleen sohvalle ja nakkasin täkin hänen päälleen. Hiivin ikkunan viereen vilkaistakseni ulos. Kaksi autoa parkkeerasi pihaan, miehiä nousi. Koira haukkui, toinen liittyi sen seuraksi. Kuului puhetta, en saanut sanoista selvää. Olivatko koirat vainunneet Roffen? Peikon tuoksu ei ollut kovin vaivihkainen, ei edes ihmiselle. Toinen autoista käynnisti moottorinsa ja kaartoi pihasta. Nielaisin. Toinen seurasi hetken päästä. Ketään ei näkynyt enää. Uskalsin taas hengittää. Olin jo lähdössä, kun täkin alta kuului pieni ääni.

”Maisa. Miksi autat minua?”

Pysähdyin hetkeksi. Mitä tuohon voi vastata? Eihän tässä mitään järkeä ollut, ei tällä kertaa, eikä koskaan aiemminkaan. Päätin vastata kaikista tavoista kummallisimmalla, puhumalla totta: ”Koska sää et oo ensimmäinen, jonka mää poimin kivenkolosta. Koska kerran mää olin aivan hervottoman rakastunut sun kaltaseen. Ja koska sen vaatteet sopii sulle, kun ois päälle ommeltu.” En jäänyt odottamaan vastausta, vaan vedin makuuhuoneen oven perässäni kiinni.

Vällyjen väliin asetuttuani tuijotin katon lautoja. Oksanreiät muodostivat kasvoja, jotka tuijottivat hämärässä ja tiesin, ettei uni ottaisi tullakseen. Nousin sängylle istumaan ja avasin yöpöydän laatikon. Nostin esiin purkit ja purnukat, joista jokaisen pohjalla mustat, elottomat käppyrät makasivat lohduttomina. Olin yrittänyt saada sammalen kasvamaan mitä erilaisimmin tavoin. Peikonkullaksi hän oli sitä nimittänyt, se oli hohtanut pimeässä aavemaista, fosforinhohtoista hehkuaan. Vaikka kuinka koetin, sen hohto oli himmennyt pian hänen lähdettyään. Päässäni kaikui hiljainen kuiskaus, muisto joka viilsi. Laulumaille. Niin, laulumaille.

* * *

Heräsin täysissä pukeissa purkkieni ja purnukoideni ympäröimänä. Makuuhuoneen ovi oli auki. Enkö ollut sulkenut sen illalla? Aamuaurinko kimpoili sisään sälekaihdinten välistä. Löysin Roffen sohvalta istumasta, hänkin oli pukeissa. Päätin, että lähtisimme saman tien, syödä ehtisi tien päällä.

Ulkona mudassa käpälänjäljet risteilivät pitkin pihaa. Renkaat olivat sukeltaneet syvälle kuraan autojen lähtiessä. Polkaisin Skodan käyntiin ja annoin ravan lentää, kun pihasta lähdettiin. Roffe istui pelkääjän paikalla selkä suorana ja ympäriinsä katsellen. ”Rauhotu, ei täällä tähän aikaan sunnuntaiaamusta ketään liiku”, ärähdin kaartaessani päätielle. Juuri, kun olin saanut sanat suustani, mutkan takaa paljastui jätkien kokoon kyhäämä tiesulku. Painoin jarrua ja kirosin ääneen. ”Nyt äkkiä, hyppäät takapenkille, ku oisit jo!” minä sähähdin, ja Roffe teki työtä käskettyä. ”Etkä inahrakaan, helvetti vie.”

Ajoin hitaasti sululle rattia rystyset valkoisina puristaen. Veivasin ikkunan auki ja huikkasin muka huolettomasti: ”Mitäs helkuttia, pojat? Teillä taitaa olla pitkä yö takana.” Siltä Ahti ja Aarne todella näyttivät: veljesten silmänaluset olivat tummat ja hiukset kampaamatta. Rahkonen sitä vastoin näytti jopa pelottavan pirteältä, kun hän kumartui ikkunalleni.

”Terve, Maisa. On, joo, yötä takana. Ei saatu sitä metsänperkelettä kiikkiin, vaikka kuinka haettiin. Vainu kyllä löyty, useempaankin otteeseen, mutta aina se pääsi pannahinen karkuun.” Rahkonen oli mies, jolle itsekehu oli toinen luonto, eikä hän koskaan lakannut puhumasta. Minua kylmäsi. He olivat seuranneet koiria pihaani. He epäilivät minua aivan varmasti.

”Eiköhän se oo painellu hiiteen täältä, kun ootte sitä noin hätyyttäny. Menisitte pojat nukkumaan, mitä te täällä notkutte?” Rahkonen sylkäisi nuuskamällin suustaan. Katsoin vaiti sivusilmällä, kun Ahti kiersi autoa. Hänellä oli edelleen haulikko hyppysissään.

”No jaa, aateltiin tässä vähän vielä katella, varotella ihmisiä, notta tietävät pitää silmät auki”, Rahkonen selitti sanojaan ärsyttävästi venytellen. Tiesihän sen, mitä heidän varoittelunsa tarkoitti. Nämä pojat rakastivat leikkiä isäntää näillä main, ja tämä oli täydellinen tilaisuus hyppyyttää ihmisiä. Väkipuukot vain puuttuivat vyöltä. Rahkonen vilkuili autooni sisään ja pian Ahti kävi hänen korvallaan kuiskuttamassa. Rahkosen nyökätessä koetin kuumeisesti keksiä selityksiä.

”Ei oo nyt tarkotus utelias olla tai mittään, mutta kukas sulla tosa takapenkillä kuorsaa?” Rahkonen kysyi toinen kulmakarva kohollaan. Aarnekin siirtyi askeleen lähemmäs paremmin kuullakseen. Punnitsin vastaustani yhden tuhottoman pitkän sekunnin ajan.

”Se on mun Ameriikan serkku, pamahti tänne ihan ilmottamatta. Nysse on kipeeks käyny, aattelin sen lekurille…” Tarina yritti lentoon ja tömähti maahan kuin myllynkivi. Veljekset vilkaisivat toisiaan, Rahkonen rypisti kulmiaan.

”Maisa, viittisiks sää nousta autosta?” Siinä se tuli. Olin kusessa, korviani myöten. Laskin käteni ovenkahvalle, piinallisen hitaasti, ja avasin auton oven. Rahkonen väisti vähän astuessani ulos. Suoristin ruotoni. Olin melkein Rahkosen pituinen. Jos tempaisisin häntä nyt, saisin hänet varmaan pois pelistä ennen kuin veljekset ehtisivät apuun. Mutta mitä sitten? He olivat isoja miehiä kumpikin, eikä Roffesta olisi apua. Nyt ei auttanut muu kuin pelata kovilla panoksilla.

Viittilöin Rahkosta nojaamaan lähemmäs. ”Ette oo tainnu Hyväristä nähdä sitten eilisillan?” kuiskasin niin kuuluvasti, että veljeksetkin varmasti kuulivat ja vinkkasin silmää salaliittolaisen elkein. Muutos oli välitön: Aarne rämähti nauramaan ja pukkasi veljeään kylkeen. Rahkonen tuhahti kuuluvasti. ”Poju vähän väsähti, mää heitän sen kotiin nukkumaan päänsä selväks.” Seuraavaan mutkaan ajoin hitaasti kuin olisi vainajaa viety. Kun äijät jäivät puiden taakse, renkaat ulvahtivat ja moottori ärjäisi takaaajetun pedon äänellä. En tiennyt mitä kertoisin palatessani. Sillä hetkellä en välittänyt.

* * *

Olin ajanut koko päivän. Nyt meno alkoi olla tasoittunut, vaikka alkumatkasta nopeusmittarin viisari oli kivunnut reilusti yli rajoitusten joka kerta, kun katseeni oli käynyt taustapeilissä. Roffe nukkui, oli nukkunut jo pitkään. Se oli helpotus, sillä kumpikaan meistä ei ollut varsinaisesti puheliasta sorttia. Katsahdin hänen puoleensa, nukkuessaan hän näytti rauhalliselta ja vieläkin nuoremmalta. Ajatukseni karkasivat Thoreen. Olimmeko me olleet tuon vanhempia? Oliko siitä todella jo niin kauan? Reino Helismaa lauloi hiljaa radiossa. Tajusin, että alkoi jo hämärtää. Tarkoitus oli ollut pudottaa Roffe kyydistä jossain Tampereen jälkeen, sata kilometriä olisi ollut enemmän etumatkaa kuin hän koskaan tarvitsisi. Valtatielle päästyäni olin kuitenkin vain antanut mennä. Tampere oli jäänyt taakse, samoin Orivesi, Jämsä ja Jyväskylä. Pieksämäellä oli pysähdytty tankkaamaan. Joensuun jälkeen tieltä olivat kadonneet katuvalot, ohituskaistat ja vastaantulijat. Metsä tien laidalla nojautui lähemmäs. Kohta olisi pakko kääntyä takaisinpäin. Katsoin uudestaan Roffea. Vielä muutama kilometri. Hengitin sisääni autossa leijuvaa tuoksua. Vielä muutaman kilometrin ajan voisin uppoutua muistoihini.

”Pysäytä tähän.” Säpsähdin Roffen matalaa ääntä. En ollut lainkaan huomannut hänen heränneen. Hämmästyksestä toivuttuani tein työtä käskettyä ja kurvasin tienpenkalle. Roffe nousi autosta sanaakaan sanomatta. Siinä vaiheessa, kun minä olin päässyt ulos omasta ovestani, hän oli jo katoamassa metsänlaitaan.

”Oota! Mihkä sää oot menossa?” huusin harppoessani hänen peräänsä. Vastausta ei kuulunut ja jouduin kiristämään tahtia. ”Roffe?” huusin. Äkkiä tiesin, että jos kadottaisin hänet näkyvistä, en löytäisi häntä enää koskaan. Tuntui aivan siltä, kuin sydämeni ympärille olisi kiertynyt jäinen koura. ”Roffe!”, huusin uudestaan. Kuulin itsekin epätoivon äänessäni. ”Roffe!”

Sitten jahtini oli ohi yhtä yllättäen kuin se oli alkanut. Hän oli siinä, edessäni, kyykistyneenä selkä minuun päin. Pysähdyin niille sijoilleni osaamatta sanoa enää sanaakaan. Hitaasti hän nousi seisomaan ja kääntyi. Käsissään hän piteli jotakin, joka metsän pimeydessä hohti kalvakkaa, vihertävää valoa. Tuijotin ilmestystä sanattomana, huulet raolleen jähmettyneinä. Hän astui lähemmäs ja ojensi valonlähdettään. Kohotin käsiäni ja hän laski sen huomaani. Se oli raskas ja pehmeä, hieman
kostea. Sammalta, oivalsin äkkiä. ”Peikonkultaa”, henkäisin ääneen.

Roffe hymyili ja nyökkäsi. ”Kiitos. Kiitos kaikesta.” Sitten, aivan yllättäen, hän nojautui eteenpäin ja suuteli minua. Hänen huulensa painautuivat lujasti huuliani vasten, ja minä otin suudelman vastaan niin kuin hukkuva tarttuu köyteen, vailla ajatustakaan, pelkän vaiston varassa henkeäni haukkoen. Hän puristi kätensä käsieni ympärille ja sillä hetkellä pelkäsin jalkojeni pettävän altani. Kun huulemme lopulta jättivät toisensa kohtaamaan kylmän ilman yksinään, huokasin hiljaa yrittäen vielä hetken pidempään upota muistooni. Hänen makunsa viipyili kielelläni.

”Minä kerron sinusta, jos tapaan hänet”, Roffe kuiskasi hiljaa. Sitten hän oli poissa, kadonnut metsän syleilyyn ennen kuin kerkesin päättää, minkä tuhansista asioista halusin hänelle sanoa. Hän oli mennyt, ja minä seisoin yksinäni keskellä metsäaukeaa puristaen käsissäni kelmeästi hohtavaa peikonkultaa.

Ainahan on maksettava, eikös juu?

Boris Hurtta

TOIJALAN SYYSMARKKINOILLA

Tunnelma oli alakuloinen Toijalan syysmarkkinoilla. Satoi kaatamalla jo neljättä päivää. Moni oli lähtenyt kesken kotiin, vielä useampi jättänyt kokonaan tulematta. Myrskynpuuska lennätti pientä tivolitelttaa ja käärmetanssijatar Sulamit säntäili sen perässä lähes ilkosillaan. Se oli parasta huvia markkinaväelle, etenkin kun poliisi Holkeri yritti pidättää Sulamitin pontimenaan estää säädytön esiintyminen julkisella paikalla. Nainen mätki konstaapelia ympäri korvia ja kun kruununmiehen jalka vielä sotkeutui irtonaisina viuhuviin teltan naruihin ja hän laahautui kuralätäkköön, ilo oli ylimmillään.

Mutta ei tätä riemua kauan kestänyt, ei siitä tiennyt nimismieskään, joka osui paikalle Holkerin yrittäessä siistiä liejun ja hevosenlannan ryvettämää uniformuaan. Kerrassaan sopimatonta käytöstä poliisimiehelle näyttää suttuiselta kuin rapakkoon sammunut juopporatti. Ankarat nuhteet niskassaan, korvat ja posket kuumottaen Holkeri kiiruhti poliisikamarille vaihtamaan vaatetusta. Vastoinkäyminen ei kuitenkaan hillinnyt hänen virkaintoaan, pikemminkin päinvastoin.

Käärmetanssijattaren teltta oli taas pystyssä nimismies Orhilan johdettua työtä, ja kaikille apuna olleille järjestyi erityisnäytös. Muutoin oli hiljaista, etenkin ne jotka tunsivat Holkerin ennestään purkivat kovalla kiireellä kojujaan ja valjastivat hevosiaan.

Helppoheikki Suomen Napa ei vielä luovuttanut. Jäljellä oli paljon rihkamaa, josta oli päästävä eroon hinnalla millä hyvänsä. Hän lurautti
huuliharpulla värssyn kipakasta polkasta, jonka useimmat tunsivat kansan suussa kiertävistä riettaista sanoista, ja alkoi kailottaa.

”Ostakee, ostakee! Minäpä laitan tästä isännälle paketin parraita ulkolaisia partakonneen teriä – mate in Kermany. Niitä myytään Pelkian Konkoa ja Kiinaa ja Amerikoita myöten semmoisia määriä, ettei sakemanneille jää yhtään itelleen ja kohta niillä on kaikilla parta kuin Taata Sillanpäällä. Patenttilaatua, super hyper ekstra priima, sopivat kaikkiin markkinoilla oleviin partahöyliin. Niin teräviä ovat, että etuskunnan herrat pian pakottavat hankkimaan näille kantoluvan niin kuin haulikolle ja muille henkenvaarallisille tussareille konsanaan, mutta vielä tämän kerran saapi ilman.

”Mitäkö maksoo yksi paketti? En kehtaa sanuakkaan niin pientä hintaa. Kieli kulluu enempi kuin kaupalla tienoo. Mutta minäpä annan satasella seihtemän askia. Ei, mitä minä sanoinkaan, seihtemän on valehtelijan luku ja Suomen Napa puhhuu aina totta. Pannaan kaheksan, ei vaan menköön kymmenen pakettia. Yhtellä terällä voi ajjaa monta kertoo. Vuoten, parikin ovat krahnuttaneet eivätkä henno luopua, vaikka katteelliset naapurit tarjoavat vaihossa eukkonsa käyttöoikeutta ja sen päälle paperirahhoo tuuman paksusia tukkoja. Näillä isäntä ajjaa leukansa piikalikan poven pehmeäksi lopun ikkäänsä, vaikka eläisi satavuotiaaksi. Ja miksei eläisi, kun on näin hyviä partateriä. Riittää niitä vielä jälkeläisille kolmanteen ja neljänteen polveen, vaikka jokasella oisi poikia kuin raamatun Jaakopilla.”

Pöllämystynyt renkimies osti satasella partateriä lähinnä sen takia, kun isännäksi sanottiin, mutta ei hänen peräänsä jonoa muodostunut. Millä täällä möit ja rikastuit, kun olisi pitänyt puhua ympäri vastahakoinen yhteisrintama hämäläistä hitautta ja pirkanmaalaista jääräpäisyyttä. Sama soitto kaikilla risteysasemilla, olivat nähneet junien tulevan ja menevän useampaan suuntaan ja pitivät itseään muita etevämpinä. Paraskaan ei ollut kyllin hyvää näille muka maailmankansalaisille.

Helppoheikki otti käyttöön järeämmän aseen, tempaisi syliinsä yksirivisen haitarin ja alkoi soittaa ja laulaa. Itseään ja tavaroitaan hän kehui, mutta kas kummaa, värssykaupalla omiaan hän oli jo ehtinyt sepittää Sulamitin ja poliisi Holkerin yhteenotosta, mikä kohautti vähiä jäljellä olevia kuulijoita.

Vaan olisiko pitänyt ajatella mitä sopi soitella, eikä laulaa mitä sylki suuhun toi. Tuolta harppoi poliisi Holkeri, teki vinkkelimutkan Sulamitin teltan ovella, mistä nimismies oli juuri astumassa ulos, ja otti maalikseen Suomen Navan.

Tuntia myöhemmin helppoheikki astui ulos poliisikamarin ovesta. Taskussa oli sakkolappu musisoinnista yleisellä paikalla ilman katusoittolupaa. Tuhannen ja neljäsataa markkaa pitäisi maksaa viikon sisällä, ja ellei maksanut ja ellei ollut rahaa päällä poliisin osuessa kohdalle, joutui istumaan päiväsakkoja viikkokausiksi. Pahemminkin olisi voinut käydä, useamman kerran hän oli joutunut selvin päin juoppoputkaan onnettoman nimensä takia, joka oli Aulis Otto Hörppy. Tuurintynkää sentään, että hyväntuulinen nimismies oli ilmestynyt paikalle pahimpaan aikaan ja sanonut höpö höpö Holkerin intoilulle suusanallisessa muodossa tapahtuneesta yleisen järjestyksen ja turvallisuuden rikkomisesta ja kunnianloukkauksesta. Ja mitähän se olisi keksinyt ymmärtäessään hänen kulkevan omalla autolla? Ei sellaista autoa ollutkaan, ettei siinä jokin kohta vinksallaan. Kilvet ainakin olisi vienyt ja sakottanut, ties vaikka haastanut saapumaan talvikäräjille, missä monet turhanpäiväisetkin rikkomukset käsiteltiin.

Pihalla seisoskeli ikään kuin odottamassa kaksi miestä, jotka Aulis oli pannut merkille yleisönsä joukosta. Oliko niillä aikomus ostaa jotain? Olivatko olleet liian ujoja esittämään toiveensa markkinarahvaan kuullen?

Toinen mies oli muuten tavallinen, mutta suun seutu ja alaleuka olivat pahasti vahingoittuneet. Varmaan sodassa, tottahan tuollainen nykyisin keski-ikää lähestyvä mies oli rintamalle lähetetty. Yritti peittää vammojaan viiksillä ja poskiparralla, mutta karva versosi huonosti arpeutuneessa ihossa.

Toinen oli vieläkin tavallisemman näköinen, mutta erityisen hoikka. Eivät nämä olleet maalaismiehiä eivätkä lentojätkiä. Lippalätsän sijasta kummallakin oli huopahattu. Puvuissa ja pikkukengissä, kauluspaidat ja kravatit, mutta vaatteet olivat parhaat päivänsä nähneet ja sateen kastamina ne roikkuivat kuin variksenpelättimellä. Päällystakkia olisivat kaivanneet, muttei heillä sellaisia eikä mitään kannettavaakaan.

”Herra Suomi, kärsisikö vähän häiritä? Minä olen Veikko Kenonen ja tämä kaimamies tässä Petsamo. Se ei puhu”, hoikka tervehti, muttei tarjonnut kättä.

Aulis huomasi, ettei sillä käsivarsia ollutkaan, vaan tyhjät hihat oli työnnetty takin sivutaskuihin ja kiinnitetty hakaneuloilla. Hän kitki puheestaan hauskan miehen roolin kuuluvat murteellisuudet ja sanoi, että Suomen Napa oli vain taiteilijanimi ja kertoi kuka oikeasti oli ja kätteli Petsamoa, joka hemputti pitkään ja voimallisesti, mutta vaikutti silti ihan täysijärkiseltä.

”Me ollaan soittajia, ammattimuusikoita ja huomattiin, että teitiltä käy yhtä hyvin soitto kuin leuanlouskutus. On nuottikorvaa, on.”

”Mahtaako sittenkään olla”, Aulis vähätteli. ”Kerran erehdyin mukaan kuplettilaulukilpailuihin ja jättivät toiseksi.”

”Eihän se sitten huonosti mennyt. Vai menikö? Kaipa siellä oli kolmaskin yrittäjä?”

”Minä heitä laskemaan ruvennut, mutta enempi sentään kuin äsken väkeä Toijalan torilla. Voittaja lähti kiertueelle Tapsa Rautavaaran kanssa. Minä sain laulaa yhden levypuolen Sointu-merkille. Ei siitä mitään maksettu ja yhden levyn vain lupasivat palkkioksi. Sekin oli särkynyt postissa, enkä päässyt kertaakaan kuuntelemaan. Olivat kovin kehnoa tekoa ne Soinnun savikiekot, mitäs kun korvikeaineista prässäsivät. Tuumin, että viisas pysyy lestissään, ja palasin helppoheikin hommiin.”

Mykkä Petsamo pukki kyynärpäällä Kenosta kylkeen. Tämä puhemies loihe lausumaan:

”Että oikein levylaulaja. Sittenhän ei tarvitse valhetella. Meillä olisi teille Snellmannin arvoinen ehtotus. Meitin laulusolisti ja auton omistaja jätti meiät ja pitäisi hoitaa yksi ennalta sovittu iltamakeikka.”

”Ja minäkö saisin siitä hyvästä viisi tonnia?”

”Se me taataan. Ja pensarahat päälle, nähtiin Petsamon kanssa että teitillä on oma auto, mistä kävitte aina välistä hakemassa myytävää.”

”Jos nyt vanhan Pobedan autoksi laskette”, Aulis sanoi. Hän oli niitä poikia, jotka eivät kauan siekaile. Ja Snellmanni oli iso raha, etenkin jos se tuli tyhjästä. Omia kuluja ei olisi ollenkaan, päinvastoin kuin kauppaa käydessä, jos vielä menovedetkin maksoivat.

”Milloinka nämä iltamat pidetään ja missä kaukana?”

”Jos pikapuolin lähetään, niin aikaa jää ylikin. Evon Metsäpoikien talolla runnataan ohjelmallinen ilta ja lopuksi on pu...