…kun yö armotta laskeutuu.
C. Vreeswijk
Sisällysluettelo
LOPPUKESÄ 1987 1
KESÄ 2011 2
Kappale 3
Kappale 4
Kappale 5
Kappale 6
Kappale 7
Kappale 8
Kappale 9
Kappale 10
Kappale 11
Kappale 12
Kappale 13
Kappale 14
Kappale 15
Kappale 16
Kappale 17
Kappale 18
Kappale 19
Kappale 20
Kappale 21
Kappale 22
Kappale 23
Kappale 24
Epilogi
Kiitokset
Tekijänoikeudet
LOPPUKESÄ 1987
Nordkosterin Hasslevikarnassa lasku- ja nousuveden ero on tavallisesti viidestä kymmeneen senttiä paitsi kun on tulvavuoksi. Ilmiö, joka syntyy kun aurinko ja kuu ovat samassa linjassa maahan nähden. Silloin ero on liki puoli metriä. Ihmisen pää on suunnilleen kaksikymmentäviisi senttiä korkea.
Tänä yönä olisi tulvavuoksi.
Mutta juuri nyt oli luode.
Täysikuu oli imenyt vastahakoisen meren pois rannalta monta tuntia aikaisemmin, niin että esillä oli pitkä kaistale kosteaa pohjaa. Pikkuiset kiiltävät rantataskuravut kipittivät teräksensinisessä valossa hiekalla ristiin rastiin kuin hohtavat heijastimet. Kotilot tarrautuivat erityisen tiukasti kiviin, pitäen pintansa. Kaikki pohjaeläimet tiesivät, että meri hyökyisi pian takaisin.
Myös kolme rannalla seisovaa hahmoa tiesi sen. He tiesivät jopa, milloin se tapahtuisi, nimittäin neljännestunnin kuluttua. Silloin ensimmäiset mainingit vyöryisivät rantaan kastellen sen, mikä oli kuivunut, ja pauhaavien vesimassojen paine nostattaisi aallon toisensa jälkeen, kunnes nousuvesi olisi saavuttanut huippunsa.
Tulvavuoksi.
Mutta vielä oli aikaa. Kuoppa oli melkein valmis. Se oli kohtisuora, reilut puolitoista metriä syvä ja kuusikymmentä senttiä halkaisijaltaan. Ruumis mahtuisi sinne juuri sopivasti. Vain pää jäisi näkyviin.
Neljännen hahmon pää.
Naisen joka seisoi tuonnempana liikkumatta, kädet sidottuina.
Pitkä tumma tukka leyhyi leppeässä tuulessa, alaston iho kiilsi, kasvot olivat paljaat ja ilmeettömät. Vain silmistä huokui kummallinen poissaolo. Nainen katsoi hahmoja, jotka kaivoivat loitompana. Mies nosti lapion koveran terän kuopasta, heitti hiekat kasaan ja kääntyi.
Hän oli valmis.
Katsottuna kaukaa, kallioilta joiden takana poika piileksi, kuutamoisen rannan yllä lepäsi aavemainen hiljaisuus. Nuo tummat hahmot kaukana hiekalla, mitä he tekivät? Poika ei tiennyt, mutta hän kuuli meren pahaenteisen jylyn ja näki, kuinka alaston nainen talutettiin tahdottomasti märän hiekan poikki ja laskettiin kuoppaan.
Poika puri alahuultaan.
Yksi miehistä lapioi kuoppaa umpeen. Vetinen santa ympäröi naisen tiiviisti kuin märkä betoni. Kuoppa täyttyi nopeasti. Kun ensimmäiset mainingit vierivät harvakseltaan rantaan, vain naisen pää oli näkyvissä. Pitkät hiukset kastuivat vähän kerrassaan, pieni rapu tarttui tummaan suortuvaan. Nainen tuijotti kuuta vaiti.
Hahmot vetäytyivät ylemmäs, hiekkadyyneille. Kaksi hahmoista oli hermostuneita, epävarmoja, kolmas rauhallinen. Kaikki tarkastelivat yksinäistä, kuun valaisemaa päätä kaukana meren pohjalla.
He odottivat.
Kun vesi nousi, se nousi melko nopeasti. Jokainen laine oli edellistä korkeampi ja huuhtoi naisen päätä tunkeutuen suuhun ja nenään. Kurkkuun meni vettä. Kun nainen käänsi päätään, uusi aalto läiskähti kasvoihin.
Yksi hahmoista meni naisen luo ja kyykistyi. Heidän katseensa kohtasivat.
Piilostaan poika näki, miten vedenpinta kohosi. Hiekalla oleva pää katosi ja ilmestyi ja katosi taas. Kaksi hahmoista oli nyt hävinnyt, kolmas kiiruhti kohti dyynejä. Äkkiä kuului hirvittävä huuto. Kuoppaan haudattu nainen kirkui mielipuolisesti. Kirkaisut kaikuivat lahdella ja kimpoilivat kalliosta, jonka takana poika lymysi, ja sitten seuraava aalto vyöryi naisen pään yli ja vaiensi huudon.
Silloin poika juoksi.
Ja meri nousi ja jäi paikoilleen tummana ja kiiltävänä, pinnan alla nainen piti silmiä kiinni. Viimeiseksi hän tunsi pienen, hennon potkun vatsansa sisäpuolta vasten.
KESÄ 2011
Yksisilmä-Veralla oli kaksi tervettä silmää ja katse, joka pystyi halvaannuttamaan lentävän haukan. Hänen näössään ei ollut mitään vikaa. Mutta keskustelijana hän oli varsinainen jyrä. Sanoi mielipiteensä ja puski eteenpäin niin että vastaväitteet sinkoilivat.
Yksisilmäinen.
Mutta rakastettu.
Juuri nyt hän seisoi selin laskevaan aurinkoon, miltei vaakasuora valo liukui Värtafjärdenin yli, kimposi Lidingön sillasta ja nousi Hjorthagenin puistoon piirtäen Veran siluetin kauniisti esiin vastavalossa.
”Nyt puhutaan minun todellisuudestani!”
Kiivas julistus olisi tehnyt vaikutuksen mihin parlamenttiryhmään tahansa, joskin elämän karhentama ääni olisi tuntunut oudolta täysistuntosalissa. Ja asukin ehkä: pari eriväristä tahraista t-paitaa päällekkäin ja nukkavieru tyllihame, ja paljaat jalat. Mutta Vera ei seissytkään täysistuntosalissa vaan pienessä syrjäisessä puistikossa Värtahamnissa ja parlamenttiryhmä koostui neljästä vaihtelevankuntoisesta kodittomasta, jotka olivat levittäytyneet muutamille penkeille tammien, saarnien ja pensaiden keskelle. Yksi kodittomista oli Jelle, pitkä hiljainen mies, joka istui yksin kuin omissa ajatuksissaan. Toisella penkillä istuivat Benseman ja Muriel, narkkarityttö Bagarmossenista. Murielin vieressä oli ruokakaupan muovikassi.
Vastakkaisella penkillä nuokkui Arvo Pärt.
Puistikon laidalla, isojen pensaiden suojissa kyyhötti kaksi poikaa tummissa vaatteissa, katse nauliutuneena penkkeihin, vaiti.
”Minun todellisuudestani, ei heidän! Vai?”
Yksisilmä-Vera heilautti kättään kohti kaukaista pistettä.
”Ne vaan tulee ja jyskyttää oveeni, minulla on hädin tuskin hampaat suussa ja siellä ne seisovat vaunullani! Kolme äijää! Ja mulkoilevat! Mitä pirua, minä sanoin.
Rakennusvirastosta. Asuntovaunusi pitää siirtää.
Mitä varten?
Maa-alue otetaan käyttöön. Mihin käyttöön?
Valaistu kuntopolku, se vedetään suoraan tästä yli.
Mitä hittoa? En voi siirtää vaunuani! Minulla ei ole autoa!
Se ei valitettavasti ole meidän ongelmamme. Vaunu on vietävä pois ennen ensi maanantaita.”
Yksisilmä-Vera veti henkeä, ja silloin Jelle käytti tilaisuutta ja haukotteli, vaivihkaa, Vera ei pitänyt siitä että muut haukottelivat kesken hänen vuodatuksensa.
”Tajuatteko? Kolme heppua, jotka on varttuneet arkistokaapissa viisikymmentäluvulla, käskee minun painua helvettiin! Jotta jotkut ylensyöneet idiootit voivat karistaa piiloläskinsä juoksemalla kotini yli! Ymmärrättekö, että minulta meni kuppi nurin?”
”Joo.”
Muriel sähähti vastauksen. Hänellä oli soinniton ääni, ohut ja karhea, hän oli yleensä hiljaa, ellei ollut vetänyt fiksejä.
Vera heilautti harvan, punertavan tukkansa sivuun ja otti taas vauhtia.
”Tässä ei ole nyt kysymys mistään helvetin kuntopolusta vaan kaikista niistä, jotka kävelyttävät söpöjä piskejään ja joita häiritsee, että joku minunlaiseni asuu siellä, heidän fiinillä alueellaan, en sovi heidän hyvin hoidettuun todellisuuteensa! Niin se on! Ne paskat välittää meistä!”
Benseman nojautui eteenpäin.
”Kuule Vera, voihan ajatella että he –”
”Nyt mentiin, Jelle! Tule!”
Vera astui parilla harppauksella Jellen luo ja tönäisi tätä käsivarteen. Hän antoi palttua Bensemanin mielipiteille. Jelle nousi, kohautti harteitaan ja seurasi Veraa. Minne, sitä hän ei tiennyt.
Benseman veti suunsa lempeään hymyyn, hän tunsi Veran. Vapisevin käsin hän sytytti kuhmuraisen tupakannatsan ja avasi oluen. Sihahdus havahdutti Arvo Pärtin.
”Tästä tulee hauska.”
Pärt oli virolaista syntyperää ja puhui ruotsia murtaen. Muriel katsoi Veran jälkeen ja kääntyi sitten Bensemaniin päin.
”Minusta Veran puheissa on perää, heti jos ei sovi joukkoon, sysätään ulkopuolelle… vai kuinka?”
”Niinhän se on…”
Benseman oli norlantilainen, hänet tunnettiin parhaiten turhan lujasta kädenpuristuksesta ja viinalla marinoiduista silmänkeltuaisista. Hän oli isokokoinen ja puhui leveää murretta, härski hengitys etsiytyi puuskissa ulos harvojen hampaiden välistä. Aikaisemmassa elämässä Benseman oli ollut bodenilainen kirjastonhoitaja, yhtä lukenut kuin viinaanmenevä. Kaikki lakkalikööristä kotipolttoiseen oli kelvannut. Kymmenessä vuodessa väärinkäyttö oli tuhonnut Bensemanin elämän, niin että hän oli päätynyt asumaan varastettuun pakettiautoon Tukholmaan. Siellä hän nyt elää kituutti kerjäläisenä, näpistelijänä ja roskisdyykkarina.
Mutta lukenut hän oli.
”…että me elämme muiden armoilla”, Benseman sanoi.
Pärt nyökkäsi ja ojensi kätensä saadakseen olutta. Muriel otti esiin pienen pussin ja lusikan. Benseman reagoi heti.
”Sinunhan piti lopettaa tuo paska.”
”Tiedän. Minä lopetankin.”
”Milloin?”
”Minä lopetan!”
Muriel ei vetänyt fiksejä. Syynä ei ollut se, ettei hän olisi halunnut, vaan se, että hän huomasi yhtäkkiä kahden pojan löntystelevän puiden lomasta. Toisella oli musta huppari. Toisella tummanvihreä. Kummallakin oli harmaat verryttelyhousut, rautakärkiset kengät ja hanskat.
He olivat saalistamassa.
Koditon kolmikko reagoi varsin nopeasti. Muriel sieppasi muovikassinsa ja lähti juoksemaan. Benseman ja Pärt toikkaroivat perään. Äkkiä Benseman muisti toisen kaljansa, jonka hän oli piilottanut roskiksen taakse. Siitä saattoi riippua, saisiko hän unta yöllä. Hän kääntyi takaisin ja kompastui penkin edessä.
Tasapaino ei ollut paras mahdollinen.
Eikä reaktiokykykään. Yrittäessään kömpiä pystyyn Benseman sai kovan potkun suoraan naamaansa ja rojahti selälleen. Mustahupparinen seisoi aivan vieressä. Kaveri oli ottanut kännykän esiin ja napsauttanut kameran päälle.
Alkoi poikkeuksellisen raaka pahoinpitely, ja kaikki kuvattiin videolle puistossa, josta äänet eivät kantautuneet, eikä tapahtumilla ollut kuin kaksi kauhistunutta silminnäkijää, jotka lymysivät kaukana puskissa.
Muriel ja Pärt.
Mutta niinkin kaukaa he näkivät, kuinka Bensemanin suusta ja korvasta valui verta, ja he kuulivat matalat voihkaisut, kun potkut osuivat palleaan ja kasvoihin.
Yhä uudestaan.
Ja uudestaan.
Heidän ei tarvinnut nähdä, kuinka Bensemanin harvat hampaat tunkeutuivat potkujen voimasta poskien läpi. Mutta sen he näkivät, miten iso norlantilainen yritti suojata silmiään.
Niillä hän luki.
Muriel itki ääneti ja painoi rikki piikitetyn kyynärtaipeensa suulleen. Hänen riutunut ruumiinsa vapisi kauttaaltaan. Lopulta Pärt tarttui tyttöä kädestä ja veti hänet pois kauhistuttavien tapahtumien näyttämöltä. He eivät voineet tehdä mitään. Tai voisivat he soittaa poliisille, sen he voisivat tehdä, ajatteli Pärt ja kiskoi Murielia mahdollisimman nopeasti kohti Lidingövägeniä.
Kesti hetken ennen kuin ensimmäinen auto tuli. Pärt ja Muriel rupesivat huutamaan ja huitomaan käsillään jo kun se oli viidenkymmenen metrin päässä, mistä seurasi, että auto kurvasi keskemmälle tietä ja kaasutti ohi.
”Saatanan sika!” Muriel kiljui.
Seuraavan kuskin vieressä istui rouva tyylikkäänä kauniissa kirsikanpunaisessa leningissään. Nainen osoitti tuulilasista ulos.
”Varo ettet aja noiden narkkareiden päälle, muista että sinulla on alkoholia veressä.”
Myös harmaa Jaguar pyyhkäisi ohi.
Kun Bensemanin toinen käsi tallattiin murskaksi, aurinko oli jo painunut Värtafjärdenin taakse. Kännykkäpoika sulki kameran, ja kaveri nappasi Bensemanin oluen maasta.
Sitten he juoksivat.
Jäljelle jäivät vain hämärä ja iso norlantilainen, joka virui maassa. Ruhjottu käsi haroi soraa, silmät olivat kiinni. Viimeinen ajatus, joka ajelehti Bensemanin aivojen läpi, oli Kellopeliappelsiini. Kuka hitto kirjan oli kirjoittanut? Sitten käsi lakkasi liikkumasta.
Täkki oli liukunut pois ja paljastanut alastoman reiden. Lämmin, karhea kieli nuoli ihoa. Hän liikahti unissaan: kutitti. Kun nuolaisut vaihtuivat näykkäisyksi, hän kapsahti istumaan ja työnsi kissan pois.
”Ei!”
Parkaisu ei ollut tarkoitettu kissalle vaan herätyskellolle. Hän oli nukkunut pommiin. Kunnolla. Lisäksi purukumi oli pudonnut sängynpäädyltä ja tarttunut hänen pitkään mustaan tukkaansa. Kriisinpoikanen.
Hän ponkaisi pystyyn.
Kun nousi tuntia liian myöhään, koko aamusta tuli yhtä hässäkkää. Hänen kykynsä tehdä monta asiaa yhtä aikaa joutui koetukselle. Etenkin keittiössä: kahvimaito oli vähällä kiehua yli samalla kun paahtoleipä alkoi kärytä, ja paljaalla oikealla jalallaan hän tallasi läpikuultavaan kissan oksennukseen juuri kun kännykkään soitti sietämättömän tuttavallinen puhelinmyyjä, joka aloitti puhuttelemalla häntä etunimeltä ja lupaamalla, ettei myynyt mitään vaan vain kutsui hänet talousneuvonnan tehokurssille.
Liki täysimittainen katastrofi.
Olivia Rönning oli yhä stressaantunut, kun hän ryntäsi katuovesta Skånegatanille. Meikkaamattomana, pitkä tukka kiinnitettynä kiireesti jonkinlaiselle nutturantapaiselle. Kevyt mokkatakki oli auki, sen alla pilkotti helmasta hiukan rispaantunut keltainen t-paita, kauhtuneiden farkkujen seurana oli kuluneet sandaalit.
Tänäänkin paistoi aurinko.
Hän aikaili hetken valitessaan reittiä. Kumpi oli nopeampi? Oikeanpuoleinen. Hän alkoi hölkätä ja vilkaisi samalla lööppejä ruokakaupanikkunassa: jälleen raaka asunnottoman pahoinpitely.
Olivia jatkoi juoksuaan.
Hän oli menossa autolleen. Hänellä oli kiire Sörentorpiin Ulriksdaliin. Kaksikymmentäkolmevuotias Olivia opiskeli kolmatta lukukautta poliisikorkeakoulussa. Kuuden kuukauden kuluttua hän hakisi kokelaaksi jollekin Tukholman alueen poliisiasemalle.
Siitä puolen vuoden kuluttua hän valmistuisi poliisiksi.
Lievästi hengästyneenä hän saapui valkoiselle Mustangille ja otti avaimet esiin. Hän oli perinyt auton Arne-isältään, joka oli kuollut syöpään neljä vuotta sitten. Mustang oli avomallinen, vuosimallia -88, siinä oli punainen nahkaverhoilu, automaattivaihteet ja neljäsylinterinen rivimoottori, joka murisi kuin V8. Isän silmäterä vuosien ajan. Nyt se oli Olivian. Eihän auto kuin uusi ollut, takaikkunaa sai toisinaan korjailla ilmastointiteipillä ja lakkapinta oli hiukan lohkeillut, mutta melkein aina se meni ongelmitta läpi katsastuksesta.
Olivia rakasti Mustangiaan.
Parilla yksinkertaisella liikkeellä hän laski kuomun. Sitten hän istui ratin taakse. Ja kuten melkein aina juuri tuolla hetkellä, hänen nenäänsä leyhähti tuoksu. Ei verhoilun vaan isän: autossa tuoksui Arnelta. Pari sekuntia, sitten haju katosi.
Olivia liitti kuulokkeet kännykkäänsä, pani Bon Iverin soimaan, käänsi virta-avainta, pisti ajovaihteen päälle ja lähti liikkeelle.
Pian alkaisi kesäloma.
Oli ilmestynyt uusi Situation Sthlm, kodittomien oma lehti. Numero 166. Kannessa poseerasi prinsessa Victoria, sisäsivuilta löytyivät Sahara Hotnightsin ja Jens Lapiduksen haastattelut. Krukmakargatan 34:n toimitus oli täynnä kodittomia, jotka halusivat ostaa uutta lehteä myytäväksi. Heille se maksoi 20 kruunua, puolet myyntihinnasta, ja he saivat pitää tehdyistä kaupoista kertyvät rahat.
Yksinkertainen järjestely.
Ja ratkaiseva apu monelle heistä. Myyntitulot pitivät heidät hengissä. Jotkut käyttivät rahat päihteisiin, toiset velkojen maksuun. Useimmat yksinkertaisesti ostivat päiväksi ruokaa.
Ja samalla heidän itsetuntonsa kohosi.
Sillä kysymyksessä oli kaikesta huolimatta työ, josta maksettiin. Ei tarvinnut varastaa eikä ryöstää eläkeläisiä. Sitä tehtiin vain pakon edessä. Jotkut tekivät. Useimmat pitivät kunnia-asianaan hoitaa myyntityönsä kunnolla.
Joka muuten oli aika rankkaa.
Joinakin päivinä koditon saattoi päivystää sovitulla myyntipaikallaan kymmenen–kaksitoista tuntia saamatta yhtään lehteä kaupaksi. Jos oli paska keli ja oikein kylmä. Silloin ei ollut mukava etsiytyä roskahuoneeseen kupu tyhjänä ja yrittää nukahtaa ennen kuin ahdistavat muistot nousivat pintaan.
Mutta tänään oli siis ilmestynyt uusi lehti. Tavallisesti se merkitsi juhlahetkeä kaikille huoneeseen kokoontuneille. Hyvällä onnella saattoi jo ensimmäisenä päivänä saada myytyä kunnon nipun. Mutta nyt toimituksessa ei rupateltu iloisesti.
Päinvastoin.
Siellä pidettiin kriisikokousta.
Edellisiltana taas yksi heistä oli pahoinpidelty raa’asti. Benseman, norlantilainen, mies joka oli niin helvetin lukenut. Luunmurtumia joka puolella. Revennyt perna. Lääkärit olivat ponnistelleet koko yön tyrehdyttääkseen voimakkaan sisäisen verenvuodon. Toimituksen vastaanotossa työskentelevä mies oli käynyt aamulla sairaalassa.
”Hän selviää… mutta kestää kuulemma kauan ennen kuin hän palaa joukkoomme.”
Väki nyökytteli. Myötätuntoisesti. Kireästi. Pahoinpitely ei ollut viime aikojen ensimmäinen, se oli neljäs, ja kaikki uhrit olivat olleet kodittomia. Tai asunnottomia, kuten lehdet heitä nimittivät. Tekijät olivat toimineet joka kerta samoin. Pari poikaa oli etsinyt kodittoman joltain heidän vakiopaikaltaan ja hakannut tämän. Henkihieveriin. Kuvannut koko paskan ja laittanut videon nettiin.
Se oli melkein pahinta.
Se oli niin saakelin alentavaa. Aivan kuin he olisivat pelkkiä nyrkkeilysäkkejä viihdeväkivallasta kertovassa tosi-tv-ohjelmassa.
Melkein yhtä ahdistavaa oli, että kaikki neljä uhria olivat myyneet Situation Sthlmia. Oliko se sattumaa? Tukholmassa oli viitisentuhatta koditonta, joista vain murto-osa myi lehteä.
”Valitseekohan ne tarkoituksella juuri meitä?”
”Miksi helvetissä ne niin tekisi?”
Siihen ei tietenkään ollut vastausta. Vielä. Mutta ajatus oli tarpeeksi epämiellyttävä lietsoakseen huoneeseen kokoontuneiden pelkoa.
”Hankin hiljattain kyynelkaasusumuttimen.”
Puhuja oli Bo Isotalo. Muut katsoivat häntä. Hänen nimestään oli lakattu vitsailemasta jo vuosia sitten. Bo nosti tehokkaan sumuttimen kaikkien nähtäväksi.
”Tiedäthän että se on laitonta”, Jelle sanoi.
”Mikä?”
”Tuollaisen kantaminen.”
”Entä sitten? Onko laillista tulla hakatuksi?”
Siihen Jellellä ei ollut hyvää vastausta. Hän ja Arvo Pärt seisoivat seinustalla. Vähän kauempana norkoili Vera. Hän oli pysynyt kerrankin hiljaa. Vera oli järkyttynyt sydänjuuriaan myöten, kun Pärt oli soittanut ja kertonut, mitä Bensemanille oli tapahtunut vain hetki sen jälkeen kun Vera ja Jelle olivat lähteneet puistosta. Vera oli ollut varma, että hän olisi pystynyt estämään pahoinpitelyn, jos olisi jäänyt puistoon. Jelle ei ollut ollut niinkään vakuuttunut siitä.
”Mitä hittoa sinä muka olisit voinut tehdä?”
”Tapella! Muistathan, kuinka löylytin ne tyypit jotka yritti kääntää meidän kapulat Midsommarkransenilla!”
”He olivat kännissä kuin käet, eikä yksi ollut juuri kääpiötä isompi.”
”Siinä tapauksessa sinä olisit voinut vähän auttaa!”
He olivat eronneet yöksi, ja nyt he seisoivat täällä. Ja Vera oli vaiti.
Vera osti nivaskan lehtiä, Pärt osti nivaskan, Jellellä oli varaa vain viiteen.
He astuivat yhdessä kadulle, ja yhtäkkiä Pärt purskahti itkuun. Hän nojasi röpelöiseen talonseinään ja peitti kasvonsa likaisella kädellään. Jelle ja Vera katsoivat häntä. He ymmärsivät. Pärt oli ollut siellä ja oli nähnyt kaiken mutta ei ollut pystynyt tekemään paskaakaan.
Nyt se hyökyi mieleen.
Vera kietoi hellästi kätensä Pärtin hartioille ja painoi tämän pään olkaansa vasten. Pärt oli hauras mies.
Pärtin oikea nimi oli Silon Karp, hän oli kahden virolaispakolaisen poika Eskilstunasta. Öisessä heroiinipöllyssä eräässä vinttikomerossa Brunnsgatanilla hän oli nähnyt vanhan lehden, jossa oli komean säveltäjä-Pärtin kuva, ja hän oli hämmästynyt tavatonta yhdennäköisyyttä. Karpin ja Pärtin, siis. Hän oli yksinkertaisesti nähnyt kaksoisolentonsa. Yhtä fiksiä myöhemmin hän oli liukunut kaksoisolentoonsa ja nuo kaksi olivat sulautuneet yhdeksi. Hän oli Arvo Pärt. Siitä saakka hän oli käyttänyt tuota nimeä. Ja koska hänen tutuilleen oli herttaisen yhdentekevää, mitä ihmiset olivat oikealta nimeltään, kaikki kutsuivat häntä Pärtiksi.
Arvo Pärtiksi.
Hän oli monta vuotta työskennellyt postinkantajana eteläisillä esikaupunkialueilla, mutta huonot hermot ja voimakas opiaattien himo olivat vetäneet hänet nykyiseen juurettomaan elämään. Kodittomaksi Situation Sthlmin myyjäksi.
Nyt hän seisoi tässä ja itki hillittömästi Yksisilmä-Veran olkaa vasten, itki sitä mitä Bensemanille oli tapahtunut, itki kaiken pirullisuutta, kaikkea väkivaltaa. Mutta ennen kaikkea hän itki, koska elämä oli mitä oli.
Vera silitti Pärtin takkuista tukkaa ja katsoi Jelleä, ja Jelle katsoi lehtinippuaan.
Sitten hän lähti.
Sörentorpissa Olivia kääntyi koulun portista sisään ja pysäköi Mustanginsa heti oikealle. Se pisti vähän silmään erilaisten mustien ja harmaiden porrasperien joukossa. Oliviaa se ei haitannut. Hän vilkaisi taivaalle ja harkitsi kuomun nostamista mutta antoi sitten olla.
”Entä jos rupeaa satamaan?”
Olivia kääntyi. Ulf Molin. Samanikäinen kurssikaveri, jolla oli merkillinen kyky ilmaantua huomaamatta Olivian lähettyville. Nyt Ulf seisoi Olivian auton takana. Seuraakohan hän minua, Olivia aprikoi.
”Silloin saan kai tulla nostamaan kuomun.”
”Kesken tunnin?”
Tällaisiin täysin joutaviin keskusteluihin Olivia oli tässä vaiheessa jokseenkin kyllästynyt. Hän otti laukkunsa ja alkoi kävellä. Ulf lähti perään.
”Oletko nähnyt tämän?”
Ulf tavoitti hänet ja näytti hienoa tablettitietokonettaan.
”Tämä on se eilisiltainen kodittoman pahoinpitely.”
Olivia vilkaisi silmänurkastaan ja näki, kuinka verta vuotavaa Bensemania potkittiin eri puolille kehoa.
”Video on taas samalla saitilla”, jatkoi Ulf.
”Trashkickissa?”
”Niin.”
He olivat puhuneet sivustosta edellispäivänä, koulussa, kaikki olivat olleet järkyttyneitä. Opettaja oli kertonut, että ensimmäinen pahoinpitelyvideo ja nettiosoite oli ladattu 4chan.org-sivustolle, jolla miljoonat nuoret kävivät. Video ja osoite oli poistettu melko pian, mutta monet olivat ehtineet nähdä osoitteen ja se levisi. Osoite vei trashkick. com-sivustolle.
”Eikö saittia voi sulkea?”
”Luultavasti se sijaitsee jossain hämäräperäisessä nettihotellissa, poliisin ei ole aivan helppo päästä käsiksi sellaisiin.”
Oli opettaja selittänyt.
Ulf laski tablettinsa.
”Tämä on jo neljäs video, jonka he ovat ladanneet nettiin… helvetin sairasta.”
”Pahoinpiteleminen vai se, että julkaistaan video?”
”No… molemmat.”
”Kumpi on sinusta pahempaa?”
Olivia tiesi, ettei hänen pitäisi aloittaa keskustelua, mutta koululle oli parisataa metriä ja Ulf tulisi samaa matkaa. Sitä paitsi Oliviasta oli hauska pakottaa muut pukemaan ajatuksensa sanoiksi. Hän ei tiennyt miksi. Kai se oli keino pitää etäisyyttä.
Hyökätä.
”Luulen että ne ovat sama asia”, Ulf sanoi. ”He pahoinpitelevät voidakseen julkaista videon. Ellei heillä olisi julkaisukanavaa, he eivät ehkä pahoinpitelisi.”
Bravo, Olivia ajatteli. Pitkä virke, loogista päättelyä, älykäs oivallus. Jos Ulf stalkkaisi vähemmän ja ajattelisi enemmän, hänen osakkeensa nousisivat varsin nirson Olivian silmissä. Olihan Ulf myös lihaksikas ja puoli päätä Oliviaa pitempi. Ja hänellä oli tummanruskea kihara tukka.
”Mitä teet illalla? Mentäisiinkö kaljalle tai jotain?”
Nyt Ulf oli taas tavallisella tasollaan.
Luokkahuone oli melkein täynnä. Olivian kurssilla oli kaksikymmentäneljä oppilasta jaettuina neljään perusryhmään. Ulf ei kuulunut Olivian ryhmään. Taulun luona seisoi ohjaava opettaja Åke Gustafsson: vähän yli viisikymmentävuotias, pitkän poliisinuran tehnyt mies. Gustafsson oli koulussa varsin suosittu. Vähän pitkäpiimäinen, joidenkuiden mielestä. Charmantti, Olivian mielestä. Olivia piti Åken kulmakarvoista: ne olivat sitä pensasmaista lajia, joka tuntuu elävän omaa elämäänsä silmien yläpuolella. Nyt Åken kädessä oli moniste. Pinkka samanlaisia oli viereisellä pöydällä.
”Ajattelin, että koska eroamme parin päivän kuluttua, saisitte kurssin ulkopuolisen pienen kesälomatehtävän, se on siis täysin vapaaehtoinen. Tässä monisteessa on useita vanhoja, ratkaisemattomia Ruotsissa tapahtuneita murhia, olen koonnut monisteen itse, ajattelin että voisitte valita niistä jonkin ja laatia analyysin tutkinnasta, miettiä mitä olisi voitu tehdä toisin käyttäen nykyisiä tutkintamenetelmiä, dna-tekniikkaa, maantieteellistä profilointia, elektronista kuuntelua ja niin poispäin. Pieni harjoitus siitä, mitä kylmien tapausten tutkinta voi olla. Onko kysyttävää?”
”Tehtävä ei siis ole pakollinen?”
Olivia pyöritteli silmiään. Ulf kysyi aina, kysymisen vuoksi. Åkehan oli jo sanonut, että tehtävä oli vapaaehtoinen.
”Se on täysin vapaaehtoinen.”
”Mutta onko plussaa, jos tekee sen?”
Tunnin loputtua Olivia meni opettajanpöydän luo ja otti monisteen. Åke tuli hänen luokseen ja nyökkäsi kohti Olivian kädessä olevaa paperinippua.
”Isäsi tutki yhtä näistä tapauksista.”
”Niinkö?”
”Niin, minusta oli hauska ottaa se mukaan.”
Olivia istuutui penkille hyvän matkan päähän koulusta, kolmen miehen viereen. He kaikki olivat hiljaisia, sillä he olivat pronssista. Yksi patsaista esitti Kuvankaunista Bengtsonia, pahamaineista ruotsalaista auervaaraa.
Olivia ei ollut koskaan kuullutkaan miehestä.
Muut kaksi olivat Tumba-Tarzan ja konstaapeli Björk. Jälkimmäisellä oli poliisin koppalakki sylissään. Joku oli laittanut tyhjän oluttölkin sen päälle.
Olivia avasi monistenivaskan. Oikeastaan hän ei ollut aikonut tehdä koulutehtäviä kesälomalla, ei edes vapaaehtoisia. Hän oli ottanut monisteen lähinnä voidakseen lähteä luokasta ja päästäkseen kuulemasta Ulfin joutavia löpinöitä.
Nyt Olivian uteliaisuus oli herännyt.
Isä oli ollut mukana yhdessä näistä tutkinnoista.
Olivia selasi nivaskan nopeasti. Tiivistelmät olivat lyhyitä. Hieman faktaa tekotavoista, paikoista ja ajoista, hieman tietoa itse tutkinnoista. Olivia hallitsi poliisisanaston melko hyvin. Hän oli koko lapsuutensa ja nuoruutensa kuunnellut, kuinka hänen vanhempansa olivat puhuneet rikoksista keittiön pöydän ääressä. Olivian äiti, Maria, oli rikosasianajaja.
Olivian etsimä tapaus oli melkein monisteen lopussa. Yhdeksi päätutkijoista mainittiin Arne Rönning.
Keskusrikospoliisin komisario.
Isä.
Olivia nosti päänsä ja antoi katseensa lipua kaukaisuuteen. Poliisikorkeakoulu sijaitsi keskellä melkein koskematonta luontoa, isot hyvin hoidetut nurmikot ja kauniit metsiköt ulottuivat Edsvikenin rantaan asti. Ympäristö oli ihanan rauhallinen.
Olivia ajatteli Arnea.
Hän oli rakastanut isää koko sydämestään, ja nyt isä oli kuollut. Arne oli elänyt vain viisikymmentäyhdeksänvuotiaaksi. Epäoikeudenmukaista, Olivia ajatteli. Ja sitten ne ajatukset tunkivat taas mieleen. Ne, jotka vaivasivat häntä usein ja tekivät kipeää melkein fyysisesti. Ne, jotka liittyivät siihen miten hän oli pettänyt isän.
Hylännyt.
Heidän suhteensa oli ollut tiivis ja lämmin läpi Olivian teinivuosien, ja sitten Olivia oli hylännyt isän, kun tämä odottamatta sairastui. Olivia oli häipynyt Barcelonaan opiskelemaan espanjaa, tekemään töitä, hengailemaan… nauttimaan elämästä!
Minä pakenin, ymmärsi Olivia. Vaikken silloin tajunnutkaan sitä. Livistin, koska en kestänyt että isä oli sairas, että hänen kuntonsa voisi huonontua, että hän voisi aivan oikeasti kuolla.
Mutta isä oli kuollut. Kun Olivia ei ollut paikalla. Kun hän oli ollut Barcelonassa.
Olivia muisti yhä äidin soiton.
”Isäsi kuoli viime yönä.”
Olivia pyyhkäisi silmiään ja ajatteli äitiä. Aikaa isän kuoleman jälkeen, kun hän itse oli palannut Barcelonasta: kauheaa aikaa. Täysin murtuneena Maria oli käpertynyt omaan suruunsa. Suruun, jossa ei ollut ollut tilaa Olivian syyllisyydelle ja ahdistukselle. He olivat hiipineet toistensa ympärillä ja vaienneet kuin peläten maailman romahtavan, jos he paljastaisivat tunteensa.
Vähitellen tilanne oli tietysti normaalistunut, mutta vieläkään isän kuolemasta ei puhuttu.
Se oli edelleen tabu.
Olivia kaipasi isäänsä.
”Oletko löytänyt jonkin tapauksen?”
Tyypilliseen tapaansa Ulf oli aineellistunut varoittamatta hänen eteensä.
”Olen.”
”Minkä?”
Olivia katsoi monistetta.
”Se tapahtui Nordkosterissa.”
”Milloin?”
”Kahdeksankymmentäseitsemän.”
”Miksi valitsit juuri sen?”
”Oletko sinä löytänyt jotain? Tai ehkä jätät tehtävän väliin? Sehän ei ole pakollinen.”
Ulf veti suunsa hymyyn ja istuutui penkille.
”Häiritseekö jos istun tässä?”
”Häiritsee.”
Olivia oli suorapuheista sorttia. Sitä paitsi hän halusi keskittyä tapaukseen, jonka oli juuri löytänyt.
Jota hänen isänsä oli tutkinut.
Olivia tajusi pian, että murha oli uskomaton. Åke oli laatinut siitä niin kiinnostavan tiivistelmän, että Olivia halusi tietää lisää.
Hän hurautti Kuninkaalliseen kirjastoon ja laskeutui maanalaiseen kerrokseen, jossa oli mikrofilmattujen lehtien lukusali. Salia valvova nainen näytti, kuinka hyllyiltä löysi etsimänsä ja mitä lukulaitetta Olivia saattoi käyttää. Kaikki oli pikkutarkassa järjestyksessä. Jokainen lehti viisikymmenluvulta eteenpäin oli mikrofilmattu. Tarvitsi vain valita lehti ja vuosi, istuutua lukulaitteelle ja panna toimeksi.
Olivia aloitti Nordkosterin seudun paikallislehdestä Strömstad Tidningistä. Murhan tapahtuma-aika ja -paikka oli kerrottu monisteessa. Olivian käynnistettyä haun ei kulunut montakaan sekuntia ennen kuin ruudun jo täytti valtava otsikko: KAMMOTTAVA MURHA KOSTERIN RANNALLA. Reportaasin oli kirjoittanut kiihtynyt uutistoimittaja, ja siinä oli konkreettista tietoa paikasta ja ajankohdasta.
Olivia rupesi lukemaan.
Tunnissa hän oli kahlannut läpi myös Bohusläningenin ja Hallandspostenin artikkelit ja laajensi edelleen aluetta. Göteborgin päivälehdet. Tukholman iltapäivälehdet. Suuret valtakunnalliset sanomalehdet.
Hän teki muistiinpanoja.
Kynä sauhuten.
Merkiten muistiin kaikenlaisia tiedonmuruja.
Tapaus oli herättänyt kohua koko maassa. Monesta syystä. Tuntemattomiksi jääneet henkilöt olivat tappaneet nuoren, raskaana olevan naisen laskelmoidun raa’asti. Epäiltyjä ei ollut löytynyt. Motiivi ei ollut selvinnyt. Edes uhrin nimeä ei tiedetty.
Tapaus oli pysynyt ratkaisemattomana kaikki vuodet.
Olivia tajusi kiinnostuvansa koko ajan enemmän sekä tapauksesta ilmiönä että ennen kaikkea itse murhasta. Siitä, mitä oli tapahtunut tuona kuutamoyönä Nordkosterin Hasslevikarnassa. Pirullisesta tavasta murhata alaston, raskaana oleva nainen.
Vuoroveden avulla.
Vuoroveden?
Se oli kidutusta, tajusi Olivia. Äärimmäinen hukutusmuoto. Hidas jahelvetillinen.
Miksi juuri sellainen tapa?
Niin huomiota herättävä?
Olivian mielikuvitus lähti lentoon. Oliko okkultismikytkentöjä? Olivatko tekijät vuoroveden palvojia? Kuunpalvojia? Nainen oli murhattu myöhään illalla. Oliko kysymyksessä uhri? Riitti? Lahko? Aiottiinko sikiö leikata ulos ja uhrata kuun jumalalle?
Rauhoitu, Olivia toppuutteli itseään.
Olivia sulki lukulaitteen, nojautui taaksepäin tuolissaan ja silmäili täyteen riipustettua muistilehtiötään: sekoitus faktaa ja spekulaatiota, totuuksia ja arvailuja ja eri rikostoimittajien ja kriminologien enemmän tai vähemmän uskottavia hypoteeseja.
”Luotettavan lähteen” mukaan uhrin ruumiista oli löytynyt jälkiä huumaavasta aineesta. Rohypholista. Tyrmäystipoista. Mutta naisen raskau...