Käärmeenliekit
suomalaisia lohikäärmetarinoita
Toimittaneet Erkka Leppänen ja Hanna Matilainen
Tampere 2015
osuuskumma.fi
1. versio
Copyright © tekijät ja Osuuskumma
Kustantaja
Osuuskumma-kustannus
www.osuuskumma.fi
info@osuuskumma.fi
Toimitttajat
Erkka Leppänen ja Hanna Matilainen
EPub-taitto
Hanna Matilainen
Kansikuva
J. S. Meresmaa
ISBN 978-952-6642-33-8 (nid.)
ISBN 978-952-6642-34-5 (ePub)
Esipuhe
Suurimman osan olemassaolonsa ajasta ihmiskunta on uskonut lohikäärmeisiin. Ne ovat olleet joko viekkaita ja ahneita petoja, jotka himoitsevat kultaa ja neitsyitä, tai sitten ylväitä voiman ja hyvän onnen symboleita – riippuen siitä kysytkö länsimaiselta vai itämaiselta ihmiseltä. Yleensä ne lentävät ja sylkevät tulta, ja toisinaan ne osaavat jopa puhua ja muuttaa muotoaan. Vasta parin sadan vuoden ajan on arveltu, että nämä ylväät olennot ovatkin ehkä vain liioiteltuja kuvauksia krokotiileista ja käärmeistä sekä fossiililöytöjen inspiroimia kuvitelmia.
Tarinoissa lohikäärmeet elävät kuitenkin yhä. Perseuksen, Pyhän Yrjön, Siegfriedin ja Beowulfin kaltaisilla sankareilla on vankka sija mytologiassa, ja he kaikki ovat saavuttaneet asemansa lohikäärmeiden kustannuksella. Lohikäärmeet ovat itsestään selvä elementti myös modernissa fantasiakirjallisuudessa. Olitpa Keski-Maassa, Narniassa, Maamerellä, Westerosissa, Faerûnissa tai Muumilaaksossa, aina on mahdollista törmätä lohikäärmeeseen. Yleensä juuri lohikäärme on fantasiamaailman ultimaattinen olento, isoin haaste, jonka hahmot voivat kohdata. Jos maailmassa ei ole lohikäärmeitä tai edes tarinoita niistä, jää tunne kuin jotain uupuisi.
Käärmeenliekit-antologia syntyi, kun Osuuskummassa huomattiin, ettei valikoimassamme ole juurikaan tarjolla perinteistä, eeppistä fantasiaa. Alun perin pohdittiin mahdollisuutta luoda oma fantasiamaailma, johon jokainen voisi kirjoittaa tarinoita, mutta tämä todettiin tässä vaiheessa liian vaikeaksi projektiksi. Sen sijaan keksittiin, että jokin novelleja yhdistävä fantasiaelementti antaisi kirjoittajille vapaat kädet ja kuitenkin mahdollistaisi yhtenäisen antologian. Lohikäärmeet oli varsin selvä valinta teemaksi – varsinkin sen jälkeen kun muistettiin, että äskettäin oli ilmestynyt jo Juri Nummelinin toimittamat tasokkaat suomalaiset antologiat vampyyreista (Verenhimo, Teos 2011) ja ihmissusista (Kuun pimeä puoli, Jalava 2013).
Oli odotettavissa, että osuuskummajaiset puhaltaisivat vanhaan hirviöön uutta tulta, ja näin kävikin. Lohikäärmeiden kirjo yllätti toimittajatkin. Novelleissa on perinteisiä lohikäärmeitä ja lohikäärmeitä, joita ei edes kutsuta lohikäärmeiksi. Jotkut syöksevät tulta, jotkut lentävät, jotkut keräilevät kultaa ja jotkut joutuvat taistelemaan sankareita vastaan, mutta kahta samanlaista lohikäärmettä ei ole. Myös lajityyppien kirjo ylittää kirkkaasti perinteisen fantasian rajat. Lohikäärmeet taipuvat niin reaalifantasiaan, uuskummaan, miekkaan ja magiaan, vaihtoehtohistoriaan, kauhuun kuin science fictioniinkin. Tämä osoittaa, että toisinaan kliseisenäkin pidetystä olennosta on vielä moneksi.
Antologia sisältää myös kaksi Nova-kirjoituskilpailun voittajaa: Katja Salmisen Lohikäärmefragmentteja (2001) ja Tomi Jänkälän Uralin sininen (2010). Molemmat on julkaistu aiemmin Spin-lehdessä, mutta ansaitsevat tulla julkaistuksi uudelleen tässä kokoelmassa. Suomessa on toki kirjoitettu muitakin erinomaisia lohikäärmetarinoita – varsinkin Tove Janssonin Maailman viimeinen lohikäärme – mutta niiden kaikkien kokoamiseen ei nyt valitettavasti ollut resursseja.
Loppujen lopuksi Käärmeenliekeistä tuli kaikkea muuta kuin se perinteisen fantasian antologia, mikä oli alkuperäinen ajatus. Uskomme kuitenkin, että lopputulos on sitäkin rikkaampi ja monipuolisempi.
Erkka Leppänen & Hanna Matilainen
Mixu Lauronen
Empiiristä
Miehet saapuivat luolalle. Kahdella oli sotisopa ja yhdellä kaapu.
Kaapumies sanoi: ”Sisään vaan.”
”Helppohan sinun on sanoa”, sotilaat valittivat, mutta hiipivät sisään.
”Se on punainen”, kuului ääni.
”Mitatkaa se.”
Karjuntaa.
”Kaksitoista ja puoli kyynärää.”
”Kolmekymmentävuotias. Se elää vielä pitkään.”
”Joko voimme tulla pois?” sanoi vapiseva ääni.
”Ette. Antakaa lohikäärmeelle unilääkettä.”
”Miten me...”
”Yrittäkää nyt vaan. Koko pullo.”
Karjuntaa. Kiljuntaa.
”Taisi tehota. Joko saan tulla pois?”
”Raahaa se ulos köydellä.”
”Yksinkö?”
”Eikö siellä ole ketään muuta?”
Vähän ajan kuluttua luolasta ilmestyi mies vetäen perässään lohikäärmettä. Kaapumies tutki sitä tiiviisti.
”Voi ei”, hän valitti. ”Tämä on naaras. Halusin uroksen. Vie se takaisin.”
J. S. Meresmaa
Hyvä emo
Nyt kun kaikki heistä ovat poissa – kaikki – ja se mitä kellariholvi kätki, on sinne ikuisiksi ajoiksi haudattu, voin viimein kertoa tarinani.
Tulin Tampereelle rippi-ikäisenä helmikuussa 1869. Nälkä minut kaupunkiin kotoa ajoi, mutta Selman suosiosta pääsin silittäjäksi von Nottbeckien kartanolle. Se oli ollut se iso tulipalo tehtailla silloin, kuin kaiken kurjuuden kruunuksi. Puuvillatehtaan rakennuksia oli pahasti palanut ja tuotanto jouduttiin pysäyttämään moneksi ajaksi. Ei siitä ollut montaakaan vuotta, kun koko kaupunkia oli koetellut laaja tulipalo, ja kun saavuin Tampereelle, kaikkialla sitä muisteltiin ja päiviteltiin.
Minua lykästi, mutta kaikki oli Selman ansiota.
Von Nottbeckien perheessä oli kuusi poikaa ja vain yksi tyttö, kuopus nimeltä Margareta. Silloin kun tulin perheen palvelukseen, Margareta-neiti oli vasta oppinut kävelemään. Tyttö oli varsinainen tärpästikkeli – sana, jota me suomalaiset hänestä käytimme, mikä huvitti kovasti Frauta. Frau oli perheen johtava lastenhoitaja, pyylevä rouvasnainen Saksanmaalta. Hän oli iäkäs jo minun saapuessanikin, ja Selma tiesi kertoa, että Frau oli kaitsenut kreivitärtä tämän ollessa lapsi. Oli sitten seurannut kreivitärtä Suomeen, kun tämä oli nainut Wilhelm Nottbeckin. Häät oli kuulemma pidetty Pietarissa ja komeat, mutta mitä minä sellaisista tiesin. Minulta meni viikkoja jo siihen, että uskalsin astua hienoille matoille, jotka peittivät kartanon salien lattioita.
Frau ei tullut laisinkaan toimen perheen kotiopettajattaren kanssa, mutta kreivittäreltä he koettivat erimielisyytensä salata. Eivät kehdanneet tuoda pikkumaisuuttaan julki niin hyväsydämiselle naisihmiselle. Niin ainakin Selma arveli asian olevan, eikä minulla ollut syytä muuta epäillä. Selma kuitenkin osasi saksaa, minä en osannut kuin ruotsia pikkuisen. Silleen siinä kävi, että kotiopettajattaresta tuli kurinpitäjä ja Frausta se, jonka helmoihin juostiin itkemään.
Margareta von Nottbeck se vasta itkupilli olikin. Niin oli naama kuin metsän sievin marja, mutta kovin rumaksi se pakkasi rutistumaan, jos ei tyttö saanut tahtoaan läpi. Sitten huudettiin Mamaa ja Frauta, ja katselin kuinka piiat kiikuttivat tyttöä milloin päiväsaliin, milloin kyökin puolelle, kun eivät lohduksi kelvanneet – leikittäjiä ja vahteja kun vain olivat. Mutta olihan tyttöä ymmärrettävä. Ison veljeskatraan nuorimmaisen ja vanhempiensa silmäterän osa ei liene helppo.
Kun minä tulin Nottbeckeille, vanhin poika Carl opiskeli jo Tarton yliopistossa ja kävi vain lomillaan Tampereella. Patruunan mukaan nimensä saanut Wilhelm valmistautui yliopisto-opintoihinsa täyttä päätä, kun taas nuorin veljeskatraasta, Ernst-herra, oli vain muutaman vuoden Margaretaa vanhempi ja opetteli kirjaimia kotiopettajattaren ohjauksessa. Perheen pojista minua iältään lähinnä oli Selman mukaan Edvard-herra, hiljainen ja totinen nuorukainen. Peter ja Alexander – tai Sasha-herra, kuten kaikki häntä kutsuivat – keskittyivät vanhempia veljiään enemmän lystinpitoon ja kepposteluun. Hyvin kasvatettuja poikia he toki maar olivat, mutta poikia yhtä kaikki. Kyllä siinä minulla silittämistä riitti, niissä paidoissa, kauluksissa, hihansuissa ja housujen prässeissä. Yhä toisinaan näen unta, joissa käännän ja rypytän ja silitän ja taitan.
Hikistä puuhaahan se oli, silittäminen. Tuntui, etten minä mitään muuta tehnyt kuin lämmitin hiiliä, uuneja ja rautoja, ja taittelin kankaisiin laskoksia, oioin ryppyjä ja hankasin silitysrautoja puhtaiksi kynttilännysillä. Ei ollut yksi tai kaksi kertaa kun poltin näppini, mutta kyllä minä lopulta opin. Tulta ja kuumuutta ei sopinut arastella, mutta kunnioittaa kyllä. Ja kun nopeakin piti olla. Selma sitä aina sanoi, että paas likka vauhtia! Talvella se oli kyllä ihan mukavaa, se silittäminen. Eipä ainakaan tarvinnut palella.
Ensimmäinen vuosi kartanolla sujui oikein hyvillä mielin. Minä olin niin onnellinen, kun minulla oli töitä ja ruokaa ja katto pään päällä. Kotiväelle kehtasi kirjoittaa. Huvilakartanokin oli niin komea, että joskus sitä uskaltautui kuvittelemaan, millaista olisi olla sellaisessa emäntänä. Mutta en minä tosissani sellaisia aatoksia elätellyt. En kertonut hupsutuksistani edes Selmalle, johan hän olisi minua hulluna pitänyt. Kaipa elo olisi jatkunut yhtä harmittomana, ellen minä olisi hetkeksi selkääni kääntänyt.
Siitä se kaikki oikeastaan lähti. Hetken huolimattomuudesta ja traakinmunasta.
Niin, traakinmunasta.
***
Minä en ollut koskaan kuullutkaan sellaisesta kuin traakinmuna, mutta eipä tainnut olla kukaan muukaan. Olin minä sen kai nähnyt ennen sitä kohtalokasta päivääkin, mutta Nottbeckeillä oli loisteliaita esineitä viljalti, enkä minä tohtinut niitä kovin tarkasti tutkiskella. Alkaisivat pikentit pian kuvitella minun suunnittelevan varkautta. Ne eivät suomalaisesta palvelusväestä oikein perustaneet, pitivät meitä jokseenkin yksinkertaisina metsäläisinä, ja ilmeisesti joskus oli niinkin käynyt, että joku oli varkaaksi paljastunut. Se oli kuitenkin ollut ennen Selman aikaa, se.
Sanoivat, että traakinmuna oli lahja tehtaan perustajan ja entisen patruunan rouvalta, Margaret Finlaysonilta. Kuulemma perintökalu, kulkenut suvussa, joka oli Skotlannin ylämaata asuttanut iät kaiket. Selma oli kuullut Fraulta, että Finlaysonin rouva oli lahjoittanut traakinmunan kreivittärelle sillä lupauksella, että jos tämä joskus saisi tyttären, lapsi nimettäisiin hänen mukaansa. Rouva Finlayson itse kun oli jäänyt lapsettomaksi. Kolmattakymmentä vuotta ja kuusi poikaa siinä kesti, ennen kuin kreivitär pystyi lupauksensa täyttämään.
Se päivä alkoi ihan samaan tyyliin kuin lukuisat päivät sitä ennen. Selman kanssa hoisimme ensin isäntäväen kostyymit kuntoon aamuvarhaisella, ja lounaan jälkeen sitten keskityimme liinavaatepuoleen. Minulle kävi hiilien kanssa vahinko rautaa täydentäessäni ja onnistuin likaamaan yhden lastensänkyjen lakanoista. Onneksi en osunut kirjailukohtaan tai muutoin olisi ollut piru irti. Selma sitä lähti pyykkitupaan viemään, kun ei muijat katsoisi hyvällä, jos minä siellä joka viikko ramppaisin. Kyllä oli parempi kaikkien kannalta, että pikkukömmähdykset jakautuivat tasaisesti.
Avasin siinä sitten ikkunanräppänän, kun halusin hieman tunteitani tuuletella. Ulkona paistoi kirkas kevätaurinko ja jääpuikot kimmelsivät vettä lirottaen. Näsijärven suunnalta puhalsi virkeä tuuli. Ei minulla ollut selkä huoneeseen päin kuin muutaman huokauksen verran, mutta kun käännyin, näin Margareta-neidin yksinään silitysuunin edessä. Tulisijan luukku oli auki ja tyttö kurotti työntämään jotakin uunin sisään. Minä harppasin kauhuissani tyttöä kohti ja ehdin nähdä pienten kätösten välissä kiiltävän harmaanvalkean munanmuotoisen esineen. Esinettä kiertävä hopeinen hännänpää välkähti ja munan päällä lepäävän hurjannäköisen pään punasilmät pilkahtivat. Margareta-neiti päästi iloisen kiljaisun, kun liekit nielaisivat koriste-esineen.
Se oli se traakinmuna, eikä mitään ollut tehtävissä.
Hengästynyt lapsenpiika ilmestyi ovelle samalla kellonlyömällä kun minä nykäisin pikkuneidin kauemmas tulesta. Me katsoimme silmät suurina toisiamme, sitten Margareta-neitiä ja ammoisenaan retkottavaa silitysuunin luukkua. Lapsenpiika torui tyttöä saksaksi ja kaitsi hänet kädestä pitäen ulos huoneesta. En usko, että piika oli nähnyt tytön työntäneen uuniin mitään.
Mutta minäpä olin.
Kun Selma palasi pyykkituvalta, tuijotin lattialle suojapellin päälle laskemaani esinettä, josta yhä jotenkuten erotti munan muodon. Munaa koristanut suojeleva lohikäärme oli sulanut hopeantummaksi kerrokseksi kuoren päälle. Olin hiilihangon ja hiililapion avulla onkinut traakinmunan uunin uumenista. Nyt se savusi hieman, ja siitä kohosi pistävä haju. Nokitahrat raidoittivat kylkiä.
”Tuo ei hyvältä näytä”, Selma totesi.
Hänen asiallinen tyyneytensä veti minut mykäksi, vaikka luulisi minun jo tottuneen. Vaan ei ole helppo karistaa sitä, mitä kotipirtissänsä on oppinut. Yhtenään oli äitini ollut minua torumassa, ja niinpä olin nytkin varautunut moitteeseen pohdinnan sijaan.
Kerroin hänelle, mitä oli tapahtunut.
”Ei tuota kreivittärelle voi viedä”, Selma sanoi. Hän oli kyykistynyt tarkastelemaan piloille sulanutta arvoesinettä. ”Hänen mielestään pikkuneiti ei kykene minkäänlaiseen pahuuteen. Syyttäisivät todennäköisemmin meikäläisiä.”
”Entä Frau?”
”Ei kai tässä muukaan auta.” Selma huokaisi ja suoristautui. ”Se on Hilma sellainen juttu, että tästä saa joku kyllä selkäänsä.”
Ajattelin lapsenpiikaa, joka ei ollut pysynyt kaitsettavansa perässä, ja minun tuli paha mieli. ”Entä jos me vain heittäisimme sen koskeen?”
Selma näytti miettivän. ”On se yksi mahdollisuus. Mutta vaikka onkin sulanut tuollaiseksi möntiksi, ei meidän parane siitä tykkänään eroon yrittää. Voitaisiin kokeilla, josko siitä jokusen roposen saisi.”
Olin äimänä. ”Kaupitellako sitä aiot?” kysyin, ja heti nolostuin, kun tuolla tavoin uskaltauduin suuni avaamaan. Selma ei kuitenkaan pahastunut.
”Tokkopa noin kallisarvoisen esineen katoaminen jää pikentiltä huomaamatta”, hän sanoi. ”Joten meidän on oltava varovaisia. Pyydän serkkupoikaa, niin eivät osaa minuun yhdistää. Kurjalta tuntuisi rangaistus saada yhden hemmotellun pikkuneidin päähänpistojen tähden, joten meidän kannattaa varrota.”
Ratkaistavaksi jäi, mihin tuhoutuneen perintökalleuden piilottaisimme. Kartano tuntui liian uskaliaalta, sillä palvelusväki nuuski joka kolkan. Maa oli yhä jäässä, joten sekään ei tullut kysymykseen. Mieleeni juolahti puutarhurin, vanhan Nikolain, vaja. Sinne ei olisi kenelläkään asiaa vielä kuukausiin, ja sittenkin vajaa käytti vain Nikolai ja sillä papalla oli näkö tunnetusti niin kehno, että omenat ja päärynät se erotti vain känsäisten sormiensa avulla. Voisimme haudata traakinmunan puutarhaan, jahka maa sulaisi.
Myöhemmin kävi ilmi, että suunnitelmassamme oli Margareta-neidin mentävä aukko.
***
Huhtikuussa maa oli puutarhassa kyllin sula ja illat sopivan hämyisiä hautaushommiin. Iltapuhteiden jälkeen livahdin palveluskunnalta salaa kartanosta ja suunnistin muistini varassa puutarhan perälle multakasojen tienoille rakennettuun vajaan. Sinne me nääs olimme Selman kanssa traakinmunan kätkeneet reilua kuukautta aiemmin.
Nostin kylmän hakasen paikoiltaan ja haparoin sisään. En ollut uskaltanut tuoda valoa mukanani, mutta vielä ei ollut aivan pilkkopimeää. Kun koski virtasi petollisine pyörteineen niin lähellä kuin virtasi, vain houkka lähtisi yöllä enkelsmannin puutarhaan hortoilemaan. Koski vei ihmisiä mukanaan joka vuosi. Joskus he olivat päätyneet sinne itsetarkoituksellisesti, mutta etenkin lapsille sattui tapaturmia – aidoista huolimatta.
Kolusin aikani vajassa ja sitten istahdin pöllille, jonka vanha Nikolai oli raahannut talven ajaksi katon alle suojaan. Uskottava se oli, traakinmuna ei ollut siellä minne sen Selman kanssa olimme piilottaneet. Mielessäni vilisi vaihtoehtoja ja ennen kaikkea seuraamuksia, jota meille tässä onnettomuudesta vielä sikiäisi.
Tiedä sitten, mikä etiäinen minuun iski, mutta suuntasin vajalta suoraan lastenkamariin. Se oli tätä nykyä tykkänänsä Margareta-neidin valtakuntaa, sillä nuoriherra Ernst täyttäisi muutaman kuukauden päästä kuusi vuotta ja oli siten siinä iässä, että lastenkamariajat olivat takanapäin. Äkkäsin kuitenkin matkalla käväistä nappaamassa liinavaatepinkan mukaani. Kun vuorossa oleva lapsenpiika sitten tuli kamarin ovella vastaan ja ihmetteli, mitä tein tässä kerroksessa tähän aikaan illasta, saatoin sanoa liinavaatteiden hoitajan, Lisen, pyytäneen minua tuomaan puhtaat petivaatteet jo iltaa vasten.
”Ai sinnekös sinä iltasen jälkeen katosit”, piika tokaisi, ja minä sain varmistuksen Selman väitteelle, että saapaskin oli salamyhkäisempi kuin minä. Hassua kyllä, nyt jälkikäteen kun sitä ajattelen, minä se meistä salaisuuden osasin säilyttää paremmin kuin kukaan toinen. Kukaan eloonjäänyt.
Mutisin jotain ja lapsenpiika sanoi käyttävänsä tilaisuuden hyväkseen ja piipahtavansa pikkulassa, kun minä kerran olin paikalla. Suljin oven hänen jälkeensä. Toisin kuin oletin Margareta-neiti ei ollutkaan nukkumassa, vaan liekkui vaaleassa yöpaidassaan ja kyyristeli nurkassa sänkynsä takana. Kaasuvalo oli säädetty himmeäksi, joten en aivan erottanut, mitä tyttö puuhasteli. Laskin liinavaatepinkan sängylle. Margareta kääntyi katsomaan minua.
”Se on aivan pieni. Se on minun.”
Sen verran oli Selma minulle saksaa opettanut, että ymmärsin mitä tyttö sanoi. Kaamea aavistus täytti minut ja kumarruin lähemmäs.
”Mitä sinulla siellä on?” kysyin suomeksi.
”Vauvva”, Margareta vastasi myöskin suomeksi. Hän kyykistyi myttynsä ääreen ja raotti täkin kulmaa. ”Minun”, hän toisti.
Ja armias Jooseppi, niin totisesti oli, että peitteiden alta minuun tuijotti rumin otus mitä konsanaan olin nähnyt! Sitä verhosi läpikuultava nahka, josta sieltä täältä törrötti piikkimäistä höyhenpuvun alkua. Vaikka sen kyljistä pistivät esiin luisevat siiventyngät, nokkaa sillä ei ollut vaan kuono niin kuin niillä etelämaalaisilla jokiolennoilla, krokotiileilla, joiden kuvia olin perheen lapsille luetuissa kirjoissa nähnyt. Mikä pahinta: kun Margareta-neiti nosti aarteensa hellävaroen syliin, otuksen alta paljastuivat traakinmunan jäänteet. Hyvä etten kupsahtanut takamukselleni sillä siunaamalla – tai ehkä kupsahdinkin, sillä seuraavaksi Margareta-neiti työnsi rumiluksen syliini.
”Se on nälkä. Tahtoo ruokaa.”
Tuijotin poikasta, sillä poikanen se selvästi oli, mutta minkä! Se tuntui lämpimältä kämmeniäni vasten ja hetken minussa ailahti tunne, joka ei ollut kovin kaukana hellyydestä. Oli ilmiselvää, että se oli täysin avuton ja toisten armeliaisuuden varassa.
Margareta-neiti laski pikkuisen kätensä ranteelleni. Hänen nappisilmänsä tuijottivat pohjattomina. ”Sinä olet minun ystävä. Minun ja minun pikkupedon.”
Selkäpiissäni värähti kuin jääpuikko olisi hipaissut.
Lastenkamarin ulkopuolelta kuului askelia. Hoputin Margaretan kapuamaan sänkyyn peittonsa alle, sujautin poikasenkammotuksen täkkiin ja kietaisin täkin kainaloni alle. Samassa ovi avautui ja lapsenpiika kurkisti sisään.
”Ma-Margareta-neiti likasi täkin”, änkytin ja hivuttauduin ovelle luoden varovaisia vilkaisuja mainittuun neitiin. En ollut varma, oliko hän tarpeeksi vanha ymmärtääkseen mitä yritin. Mutta Margareta-neiti yllätti minut sulkemalla säyseästi silmänsä ja esittämällä nukkuvaa.
”No johan, kuinka se –”
”Minä hoidan”, sanoin ja kiiruhdin matkoihini.
Muutamaa hetkeä myöhemmin laskin käärön omalle vuoteelleni ja pyysin Selmaa lisäämään valaistusta. Vedin liepeen syrjään. Otus näytti rumemmalta kuin muistin. Se aukaisi kitansa, päästi vihlaisevan äänen ja nappasi minua sormesta. Onnekseni sillä ei ollut vielä hampaita. Margareta-neiti oli ollut oikeassa, poikanen oli nälkäinen.
Selma tuijotti olentoa suu raollaan. ”Ja minä kun luulin sinun haudanneen munan, en suinkaan hautoneen sitä.”
Ei voinut väittää, etteikö Selmalla ollut huumorintajua.
Tottahan meidän oli kerrottava asiasta Fraulle. Margareta-neiti oli liian nuori salaisuuksia pitämään, emmekä me edes tienneet mitä meillä oli käsissämme. Tai niin minä luulin, mutta ei siinä kauan kestänyt, kun Selma tokaisi: ”Lohikäärmeen poikanenhan tuo on.”
”Ei lohikäärmeitä ole olemassa”, minä vastasin.
”Sano mitä sanot, mutta lohikäärme se on.”
Frau kertoi asiasta tietenkin kreivittärelle. Minut ja Selma kutsuttiin patrunessan makuukamariin. Minä olin niin hermostuksissani, että taisin pissata ihan pikkiriikkisesti housuihini. Ei siksi, että olisin pelännyt, varsinaisesti. Kreivitär oli aina ollut minulle ystävällinen, joskin ymmärrettävästi etäinen, enkä ollut koskaan kuullut häntä moitittavan. No, ainakaan mistään muusta kuin Margareta-neidin ylenmääräisestä paapomisesta, enkä minä osannut pitää kovin suurena syntinä sitä, että rakasti omaa lastaan. Mutta minä en tahtonut menettää työpaikkaani, sillä pidin Nottbeckeistä, miljööstä ja siitä, että huonetoverinani oli sellainen ihminen kuin Selma. Miltei huomaamatta kartanosta oli tullut minulle koti.
Selma oli ollut sitä mieltä, että minun pitäisi kertoa totuudenmukaisesti kaikki. Se oli helpotus, sillä en tiedä olisinko kyennyt valehtelemaan kreivittärelle ilman, että hän olisi huomannut minun puhuvan palturia. Kreivitär istui ikkunan eteen asetetun pöytäryhmän ääressä Frau vierellään ja kuunteli selostustani tarkkaavaisesti. Aina välillä jouduin keskeyttämään puheeni siksi aikaa, että Frau ja Selma ehtivät tulkata sanomiseni suomesta saksaksi. Vaihdoin painoa jalalta toiselle ja yritin olla vääntelemättä käsiäni. Hiljaisuus valtasi huoneen, kun pääsin loppuun.
”Missä tämä... otus on nyt?” kreivitär tiedusteli.
Frau kertoi laittaneensa sen lintuhäkkiin, joka oli jäänyt tyhjäksi Peter-herran kanarialinnun kuoltua, ja että häkki oli hänen komerossaan lukkojen takana.
”Haluan nähdä sen.”
”Naturlich”, Frau sanoi ja usutti meidät edellään huoneesta ulos.
Seuraavana iltana nukkumaan käydessämme Selma tiesi kertoa, että kreivitär oli kirjoittanut koko aamupäivän kirjettä Margaret Finlaysonille. Hän oli itse nähnyt kuoren tarjottimella ennen kuin se vietiin postitoimistoon.
”Ajatteles! Sen kirjeen kun pääsisi lukemaan.”
Korjasin tyynyn asentoa pääni alla. ”Vastauskirje se vasta kiinnostava olisikin.”
”Aivan totta”, Selma sanoi ja pimensi huoneen.
Minä ihan oikeasti kuvittelin, että koettelemuksemme olisi ollut siinä: me olimme antaneet poikasen kohtalon toisten ratkaistavaksi, ja minä olin pessyt käteni koko jutusta. Hetkellinen hellyyspuuska otusta kohtaan oli haihtunut aikaa sitten. Olin valmis palaamaan silitysuunin ja vaatepinkkojen ääreen.
Mutta Margareta-neidillä oli muuta mielessä.
***
Olenko jo maininnut, että sen mitä Margareta-neiti halusi, hän myös sai?
Ehti kulua muutama päivä kreivittären luona vierailusta, kun Frau tuli luokseni, keskeytti työni ja sanoi kädet puuskassa edessään: ”Margareta-neiti haluaa sinut lapsenpiiakseen.”
”Mutta minä en puhu saksaa”, oli ainoa, mitä mieleeni johtui sanoa.
”Hän haluaa oppia suomea”, Frau sanoi ja päästi tuhahduksen, joka kertoi, mitä hän itse asiasta ajatteli.
Katsoin telineessään kuumana hohkaavaa silitysrautaa, sitten viimeisintä palorakkulaa sormeni syrjässä – ehkä minä sittenkin olin hidas oppimaan – ja sanoin: ”Selvä.”
”Aloitat huomenna. Etsi minut käsiisi aamusella.”
Selma oli innoissaan, kun kuuli asiasta. ”Saat parempaa palkkaa! Pääset kuulemaan, mistä he oikein keskenään puhuvat! Olet ihan sisäpiirissä.”
”Mutta minä en ymmärrä saksaa. Enkä ranskaa. Enkä venäjää. Net panimaju.”
Selma ei antanut järkeilyni latistaa intoa. ”Sinä opit!” Sitten hänen ilmeensä muuttui. ”No jaa, ehkei kuitenkaan... Mutta ei sillä ole merkitystä. Kuuntelet ja painat mieleesi keskustelut ja sitten kerrot ne minulle.”
”Selma, en minä sellaiseen pysty. Enkä halua. Se mitä olen lapsenpiikojen touhuja tähän saakka seurannut, minun aikani menee kaikkinensa siihen, että yritän pysyä pikkuneidin perässä ja ehkäistä pahimmat onnettomuudet.”
Selma oli hetkisen hiljaa. ”Tiedätkö, se lohikäärmeenpoikanen on yhä täällä.”
”Mitä, kartanollako?”
Selma nyökkäsi. ”Margareta-neiti oli heti seuraavana aamuna kuulemma kysellyt sen perään. Ja jösses minkälaisen metelin hän oli nostanut, kun ei heti päässyt lemmikkiään näkemään. Sinuakin hän kyseli jo heti silloin, mutta vasta nyt Frau antoi periksi. Onkohan ollut niin, että neiti oli mennyt asiasta puhumaan äidilleen, jollei peräti patruunalle itselleen...”
”Ei kai lohikäärmettä voi lemmikkinä pitää?”
Juuri niinhän siinä sitten kävi.
***
Ehkä suurin syy sille, ettei kaupunkilaisten korviin kantautunut tieto tehtaanpatruunan tyttären eriskummallisesta lemmikistä, oli kirjoittamaton sääntö, joka perheen palveluskunnan keskuudessa vallitsi. Perheen asioista ei puhuttu ulkopuolisille, ei ikinä. Lisäksi von Nottbeckit seurustelivat lähinnä muun ylhäisön kanssa, ja koska he olivat kutakuinkin ainoita lajinsa edustajia työläisiä kuhisevassa kaupungissa, yllätysvieraiden vaara oli lähes olematon.
Lisänä tuli se ristiriita, että kreivitär, joka muuten kaikessa oli antanut tyttärelleen periksi ja oli taatusti valmis noutamaan tälle vaikka maailman ääristä aarteen, jos tyttö vain vihjaisisikin moisesta halusta, piti lohikäärmettä paholaisen ilmentymänä ja hänen tyttärensä omistautumista pedolle häpeällisenä. Vaakakupissa painoi vielä sekin, mitä hän oli Margaret Finlaysonille luvannut. Hän syytti itseään ja pelkäsi, että oli sinetöinyt ainoan tyttölapsensa kohtalon mitä karmeimmalla tavalla - niin Selma minulle asian ainakin selitti. Jos kreivitär olisi tiennyt, mitä tuleman piti, hän ei olisi antanut lohikäärmeen jäädä perheensä keskuuteen sen siunaaman ajaksi.
Mutta kreivitär ei tiennyt. Kukaan meistä ei tiennyt. Uskallan väittää, että olimme silloin alkuvaiheessa otuksen lumoissa, sillä harvoinpa sitä pääsi myyttien lihaksi tuloa todistamaan. Ja kuten sattui, tehtaan parhaimmat vuodet alkoivat sen jälkeen, kun lohikäärme syntyi. En minä tätä olisi omin nokin hoksannut, vaan Margareta-neiti itse tuli kerran todenneeksi, miten oivallista hyvää lohikäärme teki. Kuulemma kaukana idässä lohikäärmeet toivat onnea ja vaurautta. Ja kun hän kertoi siitä isälleen tehtaanpatruunalle, oli lohikäärmeen tulevaisuus von Nottbeckien hoivissa taattu.
Alkuunsa Margareta-neidin Pedoksi nimeämä olento asusti sirossa lintuhäkissä, sitten puutarhurin nikkaroimassa suuremmassa häkissä ja hetken aikaa sillä oli jopa oma huone kartanossa. Se asuminen päättyi siihen, kun verhot syttyivät palamaan ja oli vähällä, ettei tuli levinnyt koko kartanoon. Kaikessa hiljaisuudessa alettiin rakentaa syvälle kartanon alle suurta kellariholvia, jossa Peto saisi yskähdellä kipinöitä ilman vaaraa siitä, että se polttaisi meidät elävältä. Kun perheen vanhin poika Carl tuli kotona käymään ja kuuli lohikäärmeen lämmöntuottokyvystä, hän alkoi heti suunnitella keinoa, jolla voitaisiin lämmittää asuintilat turvallisesti. Margareta-neiti, tuolloin kymmenvuotias, pöyristyi ajatusta siitä, että hänen uljas lemmikkinsä laitettaisiin moiseen palvelukseen. ”Sitä ei voi käskeä tai orjuuttaa!” hän huusi. Carl-herra joutui luopumaan ajatuksesta.
Peto kasvoi, ja niin kasvoi Margareta-neitikin. Samalla Margaretan ja hänen veljensä Ernstin välille kehittyi erityisen lämmin suhde. Ehkä kyse oli ikäerosta, joka noiden kahden välillä oli sisarussarjan pienin, tai ehkä enemmän vaikutti se, että he kumpikin olivat luonteeltansa kovin samanlaatuisesti kiivastuvia. Jonkinlainen ajatustenlukutaito heidän välillään kuitenkin vallitsi. Kaltainen tunnisti kaltaisensa. He olivat erottamattomat siitä pitäen, kun Margareta-neiti nimesi Ernon lohikäärmeensä kummiksi. Niin, Erno ja Marja. Minun suomalaisuudellani saattoi olla jotain vaikutusta nimiin, joita he toisistaan mitä suurimmalla hellyydellä käyttivät. Ei heidän yhdessäolonsa pelkkää harmoniaa ollut, kyllä välillä lensivät niin sanasäilät kuin kävyt ja kynätkin, mutta koskaan he eivät kutsuneet toisiaan suomalaisilla lempinimillään silloin, kun riitelivät. Ne nimet oli varattu muuhun käyttöön – salaisuuksiin ja supatteluun.
Kellariholvi valmistui 1878, sopivasti Margareta-neidin kaksitoistavuotissyntymäpäivien tienoilla. Juhlistimme asiaa leipomalla lohikäärmeen muotoisen kakun. Pedolle teurastettiin kokonainen sika, ja Sasha-herra ehdotti, että he muuttaisivat suvun vaakunassa esiintyvän joutsenen lohikäärmeeksi. Hän piirsi siitä oikein mallinkin, mutta kreivitär oli kiellossaan ehdoton. Patruuna heltyi sen verran, että lupaili lohikäärmefiguuria suihkukaivoon, jota kaavaili kaupungin torille.
Minä en tiedä, oliko kreivitär koskaan saanut Margaret Finlaysonilta vastauskirjettä, ja jos oli, oliko kirje kenties osannut kertoa hänelle jotain sellaista lohikäärmeistä, mitä me muut emme tienneet. Vaikutti kyllä siltä, että perhe osasi varsin hyvin sopeutua lohikäärmeen kasvattamisen vaativuuteen. Löyhäpäisimpinä hetkinäni jopa mietin, että Peto itse olisi kertonut Margareta-neidille tarpeistaan – sillä olihan niin, että Margareta puhui tälle jatkuvasti kuin toiselle ihmiselle. En minä sitä vastavuoroiseksi keskusteluksi olisi sanonut, sillä lohikäärme äänteli varsin vähänlaisesti, mutta puhetta ja sanoja riitti kyllä Margaretan puolelta.
Niin sitoutunut olin toimeeni...