KIRJAILIJA ON SAANUT TUKEA KIRJOITTAMISEEN TAITEEN EDISTÄMISKESKUKSEN KIRJASTOAPURAHALAUTAKUNNALTA

© VERA VALA JA GUMMERUS KUSTANNUS OY

KUSTANTAJA:
GUMMERUS KUSTANNUS OY
HELSINKI

ISBN (PAINETTU KIRJA) 978-951-24-0069-0
ISBN (SÄHKÖKIRJA) 978-951-24-0120-8

Isälleni, joka jakaa kanssani palavan kiinnostuksen muinaishistoriaan, ja äidilleni, jonka apuun saatoin luottaa tätäkin kirjaa kirjoittaessani.

SUNNUNTAI

Kuolemaantuomittu

– Te olette varmaan jo ymmärtänyt, miksi teidät on tuomittu kuolemaan.

Monsignor Paolo Matelli ei vastannut. Nestehukka oli kuivattanut hänen suunsa, mutta vaikka hän olisi kyennyt puhumaan, hän ei olisi tiennyt, mitä vastata.

Padre Paolo seisoi polvillaan kuin rukousasennossa, pää hiukan kumarassa. Hänen vankilansa ovi oli raollaan, aurinko oli jo laskemassa. Padre Paolo siristeli silmiään, sillä ulkoa tuleva heikkokin valo tuntui sokaisevalta tuntikausien pimeyden jälkeen.

– Juokaa!

Padre Paolo nosti katseensa. Vangitsija piteli pientä astiaa. Padre Paolo kurotti kulhoa kohti. Yhteen sidottujen käsien vuoksi hänen oli ensin vaikea tarttua siihen. Lopulta hän kuitenkin sai otteen ja kykeni kallistamaan kulhoa. Yli vuorokauden paaston jälkeen laiha lihaliemi maistui hyvältä.

– Tiedättehän te, miksi olette täällä?

Ääni kuulosti lempeältä. Petollisen lempeältä. Sillä jos puhuja olisi tuntenut aitoa myötätuntoa padre Paoloa kohtaan, tämä ei olisi joutunut makaamaan tuntikausia pimeässä kopissa kylmällä lattialla. Kädet ja jalat sidottuina. Puolustuskyvyttömänä.

Kyllä, hän oli lennähtänyt ansaan kuin valosta huumaantunut yöperhonen. Mutta se oli merkki vangitsijan oveluudesta, ei hänen omasta harkitsemattomuudestaan. Kukaan ei olisi voinut arvata hänen sijassaan, mitä hänen varalleen oli suunniteltu, niin pirullisen petollisesti kaikki oli käynyt. Aivan kuin vangitsija olisi tehnyt yhteistyötä itse saatanan kanssa.

Padre Paolo oli juonut lihaliemen loppuun. Hän seisoi yhä polvillaan pientä kulhoa pidellen. Käsien ja jalkojen siteet olivat tiukalla ja hiersivät. Hän katsoi kysyvästi vangitsijaansa. Tämä katsoi takaisin, silmissä pelottava kylmyys.

– Minä esitin teille kysymyksen. Tiedättehän te, miksi olette täällä?

Padre Paolo pyöritti pienesti päätään mutta ei vieläkään sanonut mitään. Vangitsija otti kulhon hänen käsistään ja laski sen lattialle. Padre Paolo lysähti maahan. Hän ei ollut varma siitä, kauanko oli ollut vankina. Pimeässä aika menetti merkityksensä. Hänen ruumiinsa oli turtunut, mutta hänen mielensä ei ollut vielä antanut periksi, ei ainakaan kokonaan.

Erityisesti nyt hänen aivonsa ponnistelivat pysyäkseen valppaina. Niin sumuisilta kuin hänen ajatuksensa olivat tuntuneet pimeydessä, oven avauduttua ne rekisteröivät kaiken mahdollisen hänen vankilassaan. Koppi oli pieni, kylmä ja täysin pimeä oven ollessa suljettu. Ja hänen vangitsijansa oli vihainen, vaikka yrittikin peittää tunteensa.

– Ette ole ensimmäinen, joka ei ole varma siitä, mistä häntä syytetään. Jo inkvisition aikaan tuhannet ja taas tuhannet viruivat vankityrmissä syytä tietämättä. Jollakulla saattoi olla liian punainen tukka, toisilla liikaa omaisuutta, jonka kirkko halusi itselleen. Monilla oli liikaa valtaa, ja viholliset ilmiantoivat hänet vääräoppisuudesta. Inkvisitiolle ei ollut erityisen tärkeää, olivatko syytteet tosia vai eivät. Tiedättekö miksi?

Äänestä oli haihtunut kaikki hyväntahtoisuus. Vangitsija kumartui padre Paolon puoleen. Tämä tunsi toisen lämpimän hengityksen ihollaan.

– Inkvisiittorit eivät välittäneet totuudesta, sillä he nauttivat kiduttamisesta. Syytteet olivat heille yhdentekeviä. Heille oli merkitystä vain tuskalla, jota he kykenivät tuottamaan. Ihminen on ihmiselle susi. Katolinen kirkko on alusta alkaen ottanut huomaansa myös ihmisistä pahimpia. Niitä, jotka kirkon suoman vallan avulla ovat voineet toteuttaa julmimpia perversioitaan. He ovat tehneet asioita, joiden vuoksi heitä ei pitäisi edes kutsua ihmisiksi. Usein he ovat rikkoneet lakeja, mutta ennen kaikkea he ovat rikkoneet moraalia, jonka pitäisi erottaa ihmiset eläimistä. Kukaan ei tuomitse näitä petoja. Vatikaani vaikenee. Mutta minä en enää vaikene.

Padre Paolo yritti ajatella. Nyt, kun lihaliemi lämmitti hänen ruumistaan, pääkin tuntui selkenevän. Ehkä kaikki oli yksinkertaisempaa kuin hän oli kuvitellut.

– Minäkin haluan ajaa pedofiilit pois kirkosta, padre Paolo sanoi.

Sanat tulivat ulos vaivalloisesti. Hän pinnisteli puhuakseen lujempaa, vakuuttavasti.

– Uusi paavi on ottanut tiukan linjan. Minä ja moni muu tuemme häntä sataprosenttisesti, padre Paolo sanoi.

– Uusi paaviko muuttaisi jotain? Jesuiittako teidän mielestänne uudistaa katolisen kirkon?

Padre Paolon oli mahdotonta tulkita väritöntä äänensävyä. Hän päätti riskeerata.

– Aivan niin, uusi paavi haluaa karkottaa pedot kirkosta. Minä lupaan taistella hänen rinnallaan hyväksikäyttäjiä vastaan. Tietenkin myös Jumala tuomitsee sellaiset teot, mutta odottaessamme Herran tuomiota me voimme riisua heiltä papinkaavun ja estää heitä hyödyntämästä enää asemaansa. Minä lupaan tehdä kaikkeni, että mahdollisimman moni synnintekijä tuomitaan jo maallisessa oikeudessa.

Vangitsija suoristi selkänsä ja katsoi häntä silmät kapeina viiruina.

– Teidän sanoissanne on voimaa, monsignor Matelli. Ymmärrän suosionne opettajana. Melkein tahtoisin uskoa, että myös uusi paavi haluaa päästä eroon kirkon mädänneisyydestä.

Jokin vangitsijan äänessä sai padre Paolon ymmärtämään, että sanoilla ei ollut merkitystä. Hänen puheensa ei ollut muuttanut mitään. Häntä ei vapautettaisi vaikka hän oli ilmaissut vastenmielisyytensä lasten hyväksikäyttäjiä kohtaan.

Vangitsija kumartui jälleen padre Paolon puoleen.

– Katolinen kirkko on hankkinut itselleen vihollisia alusta asti. Viime aikojen pedofiliaskandaalit, talousrikokset ja vallan väärinkäytökset ovat pelkkiä yksityiskohtia sen verellä ja kärsimyksellä maalatussa historiassa. Kautta aikojen kirkkoon on pesiytynyt petoja, joita ei voi kutsua edes eläimiksi loukkaamatta luomakuntaa. Ei ole ihme, että jokaista katolista kirkkoa kunnioittavaa uskovaista kohden on kolme sitä yhtä antaumuksellisesti halveksuvaa. Te ette edes käsitä, kuinka moni iloitsee kuullessaan jälleen yhden papin kuolleen.

Hänen vangitsijansa otti esiin miekan. Sen terä välkähteli ulkoa tulevassa valossa. Padre Paolo tuijotti hohtavaa metallia lumoutuneena. Kuinka jokin saattoi olla samaan aikaan niin kaunis ja niin kauhistuttava?

– Ja nekin, jotka suhtautuvat kirkkoon näennäisen välinpitämättömästi, ovat valmiita heittämään ensimmäisen kiven, jos se vain hyödyttää heitä. Vain tyhmä tai sokea voi kieltää, että kirkko on vihollisensa ansainnut. Katolinen kirkko on vainonnut muiden uskontojen tunnustajia, mutta se ei ole tehnyt mitään puhdistaakseen omia rivejään.

Vangitsija vei miekan lähelle padre Paolon kaulaa. Tämä tunsi metallista hohkaavan kylmyyden.

Vangitsija katsoi ensin miekan terää, sitten padre Paolon kaulaa, ennen kuin jatkoi:

– Ja siksi te olette täällä, monsignore. Koska on aika lähettää viesti kirkon huomassa lymyäville pedoille.

– Minä... minäkö olen viesti? padre Paolo kysyi.

Ääni oli jälleen heikentynyt kuiskaukseksi.

– Niin, monsignor Matelli, teidän avullanne minä lähetän viestin. Mutta älkää kuvitelko, että minä nauttisin tästä. En ole millään muotoa samanlainen sadisti kuin inkvisiittorit. Todellisuudessa en haluaisi tehdä tätä. Mutta minun on hoidettava velvollisuuteni, kyllähän te ymmärrätte. Ei ole voittoa ilman uhrauksia.

– Minä... mutta minä...

Nouseva paniikki sai padre Paolon sekaisin, eikä hän kyennyt muodostamaan hajanaisista ajatuksista kokonaisia lauseita.

– Haluatteko te kenties rukoilla? Tunnustaa syntinne viimeisen kerran?

Nyt vangitsijan ääni tihkui ivaa.

Padre Paolo tunsi kyynelten virtaavan poskilleen. Hän ei sanonut mitään. Hän oli jo ymmärtänyt, että mikään, mitä hän sanoisi, ei muuttaisi tilannetta.

– Nyt teidän on noustava, monsignore. Teidän kuolemanne hetki on koittanut. Muistakaa, tämä ei ole henkilökohtaista. Minä olen vain pyöveli, joka panee tuomion täytäntöön.

Kipu poltti padre Paolon käsivartta kuin tuli, kun hänen vangitsijansa riuhtaisi hänet seisaalle. Hän kulki kompuroiden eteenpäin ja olisi kaatunut, ellei vahva käsi olisi pidellyt häntä pystyssä. Nyt hän ymmärsi, että lihaliemessä oli täytynyt olla jotain ainetta, joka teki hänen heikentyneestä ruumiistaan entistä heikomman. He astuivat ulos, ja auringon valo häikäisi hänet.

Mieleen tulvi kuvia lapsuudesta, nuoruudesta, viime vuosista. Hetkiä, joita hän ei ollut edes tiennyt rekisteröineensä. Miksi juuri nämä kuvat? Missä olivat ne muistot, joiden hän oli luullut olevan itselleen kalleimpia?

Mutta muisti tuntui toimivan itsenäisesti. Se poimi satunnaisia kohtauksia hänen elämästään. Rakkaasta, kalliista elämästä, joka oli nyt päättymässä. Isoäidin hymy tämän kuolinvuoteella. Isän väsyneet kasvot ruokapöydässä perjantai-iltana. Äidin käsi hänen omassaan, kun he sunnuntaisin olivat kävelleet messusta kotiin. Ensimmäinen päivä pappisseminaarissa. Ja viimeinen messu Roomassa ennen kuin hän oli lähtenyt Torinoon. Viimeinen ehtoollinen ennen kuin hänet oli vangittu kylmään ja pimeään koppiin.

Vangitsija oli alkanut mumista, ja kesti hetken ennen kuin padre Paolo sai sanoista selvää.

– Kuinka moni maailmassa onkaan halunnut tietää kuolemansa hetken. Vaan edes ruhtinaat valtansa, rikkaat omaisuuksiensa, oppineet tietojensa eivätkä edes pyhimykset uskonsa avulla ole sellaista armoa saavuttaneet.

Vangitsija nosti kätensä. Miekka välähteli lähes punertavana laskevan auringon kajossa.

– Sillä synnin palkka on kuolema, mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme. Aamen.

Padre Paolon silmät olivat jo tottuneet valoon. Hänen aistinsa ahnehtivat ympärillä kasvavien puiden syksyistä väriloistoa, auringonlaskun liekkeihin maalaamaa taivasta, puu...