Glen Cook

Musta komppania

Musta komppania 1

komppanialogo

Alkuteos: The Black Company

Copyright © 1984 by Glen Cook

Published in agreement with the author, c/o BAROR INTERNATIONAL, INC., Armonk, New York, U.S.A.


ISBN 978-952-5722-26-0 nid.

ISBN 978-952-5722-27-7 epub


Käännös: Markus Harju

Kansi ja kuvitus: Petri Hiltunen

EPUB ja taitto: Erkka Leppänen

Kustantaja: Vaskikirjat


Omistettu St. Louisin Science Fiction -seuran väelle. Rakastan teitä kaikkia.




HENKILÖT


Musta komppania

Upseerit:

Kapteeni

Luutnantti

Puoskari - Komppanian lääkäri ja Aikakirjojen pitäjä


Aliupseerit:

Soosi - Vääpeli, Komppanian huoltopäällikkö

Armo - Kersantti

Elmo - Kersantti, Puoskarin lähin ystävä

Nekku - Kersantti

Tulus - Kersantti

Turska - Kersantti


Velhot:

Yksisilmä - Komppanian vanhin

Tom-Tom - Yksisilmän veli

Peikko

Hiljainen


Sotilaat:

Hagop

Hilpeä

Jauhopeukalo

Jo-Jo

Kalkki

Kierosilmä

Kolmisormi

Koronkiskuri

Krispin

Kutri

Nysä

Otto

Peukaloinen

Pukki

Putka

Rysty

Suippokallo

Tyyni

Villi-Bruce


Muut:

Korppi - Syrjäytetty aatelismies Opaalista

Kullanmuru - Kuuromykkä tyttö

Luunappi - Kullanmurun isoisä



Pohjoisen imperiumi


Lady - Pohjoisen velhokeisarinna

Alistaja - Ladyn aviomies, haudattu


Kymmenen Jotka Kaapattiin:

Hirtetty mies

Kasvoton/Nimetön mies

Kuunsyöjä

Luunjärsijä

Muodonmuuttaja

Myrskyntuoja

Ontuja

Sielunsieppaaja

Ulvoja

Yöryömijä


Muut:

Eversti Zouad - Ontujan vasen käsi, poliittinen yhteysupseeri

Väylä - Kapteeni Zouadin alaisuudessa

Lordi Jalena - Aateliskenraali Opaalista

Foster - Alikersantti Ladyn Kaartissa


Kapinalliset


Kahdeksantoista Piiri:

Askel

Häive

Höyhen - Taipaleen morsian

Karkaisu - Seulojan lanko

Koi

Kuiskaus - Idän ylin kapinalliskenraali, Karkaisun serkku

Kääre

Köyttäjä

Rihkama

Seuloja - Pohjoisen ylin kapinalliskenraali

Sänki

Taival - Höyhenen sulhanen

Tamariski


Muut:

Särkkä - Kenttämajuri, Karkaisun esikuntapäällikkö

Motrin Hanin - Karkaisun veljenpoika, salamurhaaja

Tähkä - tallinpitäjä Airossa


1. LEGAATTI


Merkkejä ja enteitä oli riittämiin, Yksisilmä sanoo. Voimme syyttää vain itseämme siitä, että tulkitsimme ne väärin. Yksisilmän vamma ei missään määrin rajoita hänen hämmästyttävän jälkiviisaita näkemyksiään.

Salamat kirkkaalta taivaalta rankaisivat Necropolitanin kukkulaa. Yksi niistä iski forvalakojen hautaa sinetöivään pronssiseen laattaan ja hävitti puolet vangitsemisloitsusta osuessaan. Satoi kiviä. Patsaat vuotivat verta. Useammankin temppelin papit kertoivat uhreista, joilta puuttui sydän tai maksa. Eräs niistä pakeni vatsa aukaistuna eikä koskaan jäänyt kiinni. Haaran kasarmeilla, jonne kaupunkikohortit olivat majoittuneet, Teuxin kuva kääntyi ympäri. Kymmenen mustaa korppikotkaa kiersi Linnoitusta yhdeksänä peräkkäisenä iltana. Sitten yksi niistä hääti Paperitornin huipulla asuneen kotkan asuinsijoiltaan.

Astrologit pelkäsivät henkensä edestä ja kieltäytyivät lukemasta tähtiä. Hullu ennustaja kulki katuja pitkin välitöntä maailmanloppua julistaen. Sen lisäksi että kotka hylkäsi Linnoituksen, ulommilla vallituksilla kasvanut muratti kuihtui ja antoi tilaa köynnökselle, joka näytti mustalta paitsi kaikkein kirkkaimmassa auringonvalossa.

Mutta sellaistahan sattuu joka vuosi. Houkat saavat luetuksi minkä tahansa ennusmerkiksi jälkikäteen.

Meidän olisi pitänyt olla paremmin valmistautuneita. Joukossamme oli neljä kohtalaisen kunnostautunutta velhoa vahteina huomisen hampaita vastaan – vaikka eivät he toki olleet millään muotoa tarpeeksi edistyneitä ennustaakseen lampaan sisälmyksistä.

Parhaat oraakkelit kuitenkin ennustavat menneistä enteistä. Heille kertyy ilmiömäinen ansioluettelo.

Berylli horjuu alati kuilun reunalla, valmiina vajoamaan kaaokseen. Jalokivikaupunkien kuningatar oli vanha, turmeltunut ja mielipuolinen, täynnä rappion ja lahoavan moraalin löyhkää. Vain typerys olisi yllättynyt mistään sen öisillä kaduilla vaanivasta.


Olin avannut ikkunaluukut levälleen ja rukoilin tuulahdusta satamasta, mädän kalan löyhkineen kaikkineen. Tuulta ei ollut tarpeeksi liikauttamaan hämähäkinseittiäkään. Pyyhin kasvoni hiestä ja irvistin ensimmäiselle potilaalleni. “Satiaisiako taas, Kutri?”

Hän virnisti vaisusti. Hänen kasvonsa olivat kalpeat. “Vatsaan koskee, Puoskari.” Hänen päänsä näyttää kiillotetulta strutsinmunalta. Siitä nimi. Tarkistin vartioaikataulun ja päivystysvuorolistan. Niissä ei ollut mitään, mitä hän olisi tahtonut vältellä. “Sattuu pahasti, Puoskari. Oikeasti.”

“Uhm.” Omaksuin ammattiroolini varmana siitä, mistä oli kysymys. Hänen ihonsa oli nihkeä kuumuudesta huolimatta. “Oletko syönyt hiljattain muualla kuin kanttiinissa, Kutri?” Kärpänen laskeutui hänen päälaelleen astellen siellä ylväästi kuin valloittaja. Hän ei huomannut.

“Olen. Kolme, neljä kertaa.”

“Uhm.” Sekoitin inhottavan, maitomaisen seoksen. “Juo tämä. Kokonaan.”

Hänen kasvonsa nyrpistyivät ensisiemauksella. “Kuule, Puoskari, minä...”

Pelkkä tökötin haju sai minut voimaan pahoin. “Juo, ystävä. Kaksi miestä kuoli ennen kuin keksin tuon. Sitten Putka otti sitä ja jäi henkiin.” Siitä kiersi jo sana.

Hän joi.

“Meinaatko, että kyse on myrkystä? Perhanan Siniset sujauttivat minulle jotain?”

“Rauhoitu. Sinulla ei ole hätää. Jep. Siltä näyttää.” Olin joutunut avaamaan Kierosilmän ja Villi-Brucen saadakseni totuuden selville. Kyseessä oli salakavala myrkky. “Painu makuulle tuonne punkkaan, missä tuuli vilvoittaa sinua – jos se äpärä nyt koskaan jaksaa yltyä. Ja pysy aloillasi. Anna lääkkeen vaikuttaa.” Autoin häntä asettumaan.

“Kerro, mitä söit.” Otin kynän ja puulevyyn kiinnitetyn taulukon käsiini. Olin tehnyt tämän Putkankin kanssa, sekä Villi-Brucen ennen tämän kuolemaa, ja olin pannut Kierosilmän joukkueenkersantin jäljittämään hänen liikkeensä. Olin varma siitä, että myrkky oli lähtöisin jostakin Linnoituksen varuskunnan suosimista lähiseudun räkälöistä.

Kutri tuotti taulukkoon vaakasuoran rivin. “Bingo! Nyt nappasimme ne paskiaiset!”

“Kenet?” Hän oli valmis lähtemään perimään velkoja omin päin.

“Sinä jäät lepäämään. Minä menen kertomaan Kapteenille.” Taputin hänen olkapäätänsä ja kävin vilkaisemassa viereiseen huoneeseen. Aamun sairasjonossa ei ollut muita.

Valitsin pidemmän reitin pitkin Trejanin muuria, joka kohoaa Beryllin sataman yllä. Puolimatkassa pysähdyin ja katsoin pohjoiseen ohi aallonmurtajan, majakan ja Linnakesaaren, aina Kärsimysten merelle asti. Kirjavat purjeet täplittivät likaista harmaanruskeaa vettä, ja rannikko-dhow’t kiisivät pitkin Jalokivikaupunkeja yhdistävää reittien verkostoa. Yläilma seisoi paikoillaan raskaana ja autereisena. Horisonttia ei kyennyt erottamaan. Mutta alempana veden tasolla ilma oli liikkeessä. Tuuli vältteli rannikkoa kuin olisi pelännyt saavansa spitaalin, mutta Saaren ympärillä sitä riitti aina. Lähempänä maata kaartelevat lokit olivat yhtä yrmeitä ja piittaamattomia kuin mitä päivä ennusti useimmista miehistä tulevan.

Taas yksi hikinen, likainen kesä Beryllin Vallanhaltijan palveluksessa suojellen häntä ilman kiitosta hänen poliittisilta vihamiehiltään ja omilta kurittomilta joukoiltaan. Taas yksi kesä raatamista perse hiessä vain saadaksemme saman palkkion kuin Kutri. Maksu oli hyvä, mutta ei sielun valuutassa. Edeltäjämme olisivat olleet häpeissään nähdessään meidät niin mitättöminä.

Berylli on itseensä käpertynyt kurjuus, mutta myös muinainen ja kiehtova. Sen historia on pohjaton kaivo täynnä mutaista vettä. Tapan aikaani luotaamalla sen varjoisia syvyyksiä yrittäen erottaa totuuden tarusta, legendasta ja myytistä. Se ei ole helppo tehtävä, sillä kaupungin varhaiset historioitsijat kirjoittivat miellyttääkseen aikansa valtaryhmittymiä.

Muinaisen kuningaskunnan aika, joka on kaikkein huonoiten muistiin kirjattu aikakausi, kiinnostaa minua eniten. Juuri silloin, Niamin hallitessa, forvalakat tulivat, ja vuosikymmenen hirmuvallan jälkeen ne kukistettiin ja suljettiin synkkään hautakammioonsa Necropolitanin kukkulan huipulle. Kaikuja tuon ajan kauhuista on säilynyt kansanperinteessä ja äitien sanonnoissa tottelemattomille lapsilleen. Kukaan ei enää muista, mitä forvalakat olivat.

Jatkoin matkaani, vaikka tunsin nääntyväni helteessä. Vartiomiehillä katetuissa kopeissaan oli pyyhkeitä hartioillaan.

Tuulenvire sai minut hätkähtämään. Käännyin satamaan päin. Saaren takaa oli tulossa esiin laiva kuin suuri raskas peto, joka jätti dhow’t ja felukat varjoonsa. Keskellä sen täysiinsä virittynyttä mustaa purjetta pullisteli hopeinen pääkallo. Kallon punaiset silmät hohtivat. Sen risaisten hampaiden takana kyti tuli. Kalloa ympäröi kimaltava hopeinen kehä.

“Mikä helvetti tuo on?” vartiomies kysyi.

“En tiedä, Kalkki.” Laivan koko teki minuun suuremman vaikutuksen kuin sen näyttävä purje. Neljä alemman kastin velhoa, jotka meillä Komppaniassa oli, olisivat kyenneet vastaavaan esitykseen. En kuitenkaan koskaan ollut nähnyt kaleeria, jossa olisi ollut viisi riviä airoja.

Muistin tehtäväni.

Koputin Kapteenin ovelle. Ei vastausta. Kutsuin itseni sisään ja löysin hänet kuorsaamasta suuressa puisessa tuolissaan. “Hoi!” mylväisin. “Tuli irti! Mellakka Voihkeessa! Tanssit Aamunkoiton porteilla!” Tanssit oli kenraali, joka kauan aikaa sitten lähes tuhosi Beryllin. Väki vapisee yhä kuullessaan hänen nimensä.

Kapteenia ei niin vain hätkäytetty. Hän ei avannut silmiään saati hymyillyt. “Luulet liikoja itsestäsi, Puoskari. Milloin opit toimimaan oikeiden kanavien kautta?” Kanavat tarkoittivat sitä, että Luutnanttia piti vaivata ensin. Kapteenin torkkuja ei saanut häiritä, elleivät Siniset olleet hyökkäämässä Linnoitukseen.

Kerroin Kutrista ja taulukostani.

Hän laski jalkansa työpöydältään. “Kuulostaa Armolle sopivalta tehtävältä.” Hänen äänensä oli säälimätön. Musta komppania ei suvaitse miehiään vastaan kohdistuvia pahansuopia iskuja.


Armo oli häijyin joukkueenjohtajistamme. Hän arvioi tusinan miehen riittävän, mutta salli minun ja Hiljaisen lähteä joukon jatkoksi. Minä voisin parsia haavoittuneita. Hiljainen olisi hyödyksi, jos Siniset kävisivät röyhkeiksi. Hiljainen viivytti meitä puoli päivää tekemällä pikaisen retken metsään.

“Mitä helvettiä sinä suunnittelet?” kysyin, kun hän palasi nuhjuista säkkiä raahaten.

Hän vain virnisti. Hiljainen hän on ja hiljaisena pysyy.

Paikkaa kutsuttiin Myyräkapakaksi. Se oli mukava kolo. Olin viettänyt siellä useita iltoja. Armo määräsi kolme miestä takaovelle ja kaksi kummallekin kahdesta ikkunasta. Vielä kaksi hän lähetti katolle. Jokaisessa Beryllin rakennuksessa on kattoluukku. Kesäisin ihmiset nukkuvat siellä.

Loput meistä hän johti sisään Myyrän etuovesta.

Armo oli pienehkö, pöyhkeä veikkonen, joka oli mieltynyt dramaattisiin eleisiin. Fanfaarien olisi kuulunut edeltää hänen sisään astumistaan.

Väki jähmettyi tuijottamaan kilpiämme, paljaita teriämme ja niitä vilauksia, mitä saivat yrmeistä ilmeistämme kasvosuojien rakojen välistä. “Verus!” Armo karjaisi. “Hilaa perseesi tänne!”

Paikkaa pyörittävän perheen isoisä ilmestyi. Hän hivuttautui meitä kohti kuin potkua odottava rakki. Asiakkaat alkoivat mutista. “Hiljaa!” Armo jyrisi. Hän sai pienestä kehostaan esiin ison äänen.

“Kuinka voimme auttaa teitä, kunnioitetut herrat?” vanhus kysyi.

“Voit tuoda poikasi ja pojanpoikasi tänne, Sininen.”

Tuolit narahtivat. Sotilas iski miekkansa pöytään pystyyn.

“Istukaa aloillanne”, Armo sanoi. “Te olette täällä vain ruokailemassa, sopii meille. Pääsette lähtemään tunnin sisällä.”

Vanhus alkoi täristä. “En ymmärrä, herra. Mitä olemme tehneet?”

Armo virnisti ilkeästi. “Hyvin hän näyttelee viatonta. Kyse on murhasta, Verus. Kaksi syytettä myrkytyksestä. Kaksi myrkytyksen yrityksestä. Tuomioistuin päätyi orjien rangaistukseen.” Hän nautti tilanteesta.

Armo ei kuulunut suosikki-ihmisiini. Hän ei koskaan lakannut olemasta poika, joka nyppii siipiä kärpäsiltä.

Orjien rangaistus merkitsi sitä, että tuomittu jätettiin julkisen ristiinnaulitsemisen jälkeen haaskalinnuille. Beryllissä ainoastaan rikolliset haudataan polttamatta tai jätetään kokonaan hautaamatta.

Keittiöstä kuului meteliä. Joku yritti päästä takaovesta. Miehemme vastustivat.

Salin ilmapiiri leimahti. Tikareita heiluttava ihmisaalto hyökyi päällemme.

Meidät pakotettiin perääntymään ovelle. Ne, jotka eivät olleet syyllisiä, pelkäsivät selvästikin tulevansa tuomituiksi niiden kanssa, jotka olivat. Beryllin oikeus on nopea, karkea ja julma. Se antaa harvoin syytetylle tilaisuutta puhdistaa nimeään.

Tikari livahti kilven ohi. Yksi miehistämme kaatui. En ole kummoinen taistelija, mutta astuin hänen paikalleen. Armo sanoi ivalliseen sävyyn jotakin, josta en saanut selvää. “Haaskasit juuri taivaspaikkasi”, vastasin. “Pyyhin sinut iäksi aikakirjoista.”

“Paskat. Et koskaan jätä mitään kirjaamatta.”

Tusinan verran kaupunkilaisia kaatui. Veri kerääntyi lammikoiksi lattian notkoihin. Töllistelijöitä kokoontui ulkopuolelle. Pian joku uskalikko olisi hyökännyt selustaamme.

Tikari nirhaisi Armoa. Hän menetti kärsivällisyytensä. “Hiljainen!”

Hiljainen oli jo toimessa, mutta hän oli Hiljainen. Mikä merkitsi äänettömyyttä ja raivoavien salamoiden puuttumista.

Myyrän asiakkaat unohtivat meidät alkaessaan läimiä kasvojaan ja kynsiä ilmaa. He hyppivät ja tanssivat, raapivat selkiään ja takalistojaan vingahdellen ja ulvahdellen säälittävästi. Muutama lysähti maahan.

“Mitä helvettiä sinä teit?” kysyin.

Hiljainen virnisti paljastaen terävät hampaansa. Hän pyyhkäisi silmieni yli tummalla kämmenellään. Näin Myyrän hieman erilaisesta näkökulmasta.

Säkki, jonka hän oli raahannut kaupungin ulkopuolelta, paljastui yhdeksi niistä herhiläispesistä, joihin saattoi törmätä metsissä Beryllin eteläpuolella, jos kävi todella huono tuuri. Pesän asukkaat olivat mehiläisiä muistuttavia petoja, joita maajussit kutsuivat kaljunaamapistiäisiksi. Niiden kaltaista äkäisyyttä ei muualta luonnosta löydy. Ne taltuttivat Myyrän väen pikaisesti vaivaamatta poikiamme.

“Hienoa työtä, Hiljainen”, Armo sanoi purettuaan raivonsa jokuseen onnettomaan kanta-asiakkaaseen. Henkiinjääneet hän paimensi kadulle.

Hoidin haavoittunutta veljeämme sillä välin, kun ehjinä säilyneet sotilaamme lopettivat loukkaantuneet vastustajamme. Armon mukaan se säästi Vallanhaltijalta oikeudenkäynnin ja pyövelin hinnan. Hiljainen katseli virne yhä kasvoillaan. Hänkään ei ole mukava, vaikka osallistuukin itse harvoin suoraan toimintaan.


Saimme enemmän vankeja kuin olimme odottaneet. “Olipas niitä läjä.” Armon silmät loistivat. “Kiitokset, Hiljainen.” Vankijono oli korttelinmittainen.

Kohtalo on häilyvä narttu. Se oli johtanut meidät Myyrään juuri oikealla hetkellä. Tutkiessaan paikkoja noitamiehemme oli kaivanut esiin aarteen, viinikellarin alle piiloutuneen väkijoukon. Sen seassa oli joitakin tunnetuimmista Sinisistä.

Armo rupatteli ja pohdiskeli suureen ääneen, millaisen palkkion ilmiantajamme ansaitsisi. Mitään ilmiantajaa ei ollut. Jorina oli tarkoitettu estämään kesyjä velhojamme joutumasta maalitauluiksi. Vihollisemme saisivat kipittää ympäriinsä etsimässä olemattomia vakoojia.

“Liikettä niveliin”, Armo määräsi. Hän katseli myrtynyttä joukkoa virne kasvoillaan. “Mahtavatkohan yrittää jotain?” Eivät yrittäneet. Hänen täydellinen itsevarmuutensa lannisti kaikki, jotka olisivat saattaneet hautoa sen suuntaisia ajatuksia.

Kuljimme halki sokkeloisten katujen, jotka olivat puoliksi niin vanhoja kuin maailma itse, vangit perässämme haluttomasti raahustaen. Toverini vähät välittävät menneisyydestä, mutta minä en voi välttää olemasta ällistynyt – ajoittain suorastaan kauhistunut – sen edessä, kuinka kauas Beryllin historia juontaa juurensa.

Armo antoi yllättäen käskyn pysähtyä. Olimme tulleet Vallanhaltijoiden kadulle, joka johtaa yläkaupungin tullihuoneelta Linnoituksen pääportille. Katua pitkin kulki saattue. Vaikka saavuimme risteykseen ensin, Armo luopui etukulkuoikeudesta.

Saattue koostui sadasta aseistetusta miehestä. He näyttivät kovemmilta kuin kukaan Beryllissä meitä lukuun ottamatta. Heidän edellään ratsasti synkkä hahmo suurimmalla mustalla orilla, jonka olin koskaan nähnyt. Ratsastaja oli pienikokoinen, naismaisen hoikka ja pukeutunut mustiin, kuluneisiin nahkavarusteisiin. Musta kypärä peitti hänen päänsä kauttaaltaan. Mustat hansikkaat verhosivat hänen käsiään. Hän ei näyttänyt kantavan aseita.

“Piru vie”, Armo kuiskasi.

Minua kylmäsi. Ratsastaja sai väreet kulkemaan pitkin selkäpiitäni. Jokin alkukantainen osa syvällä sisälläni tahtoi juosta pakoon. Uteliaisuus kuitenkin riivasi minua enemmän. Kuka tuo mies oli? Oliko hän tullut sillä satamassa olevalla oudolla laivalla? Miksi hän oli täällä?

Ratsastajan silmätön katse kulki ylitsemme välinpitämättömästi kuin olisimme olleet lauma lampaita. Sitten se ponnahti takaisin keskittyen Hiljaiseen.

Hiljainen kohtasi katseen pelkoaan näyttämättä. Ja silti hän näytti jollain tavalla kutistuvan.

Saattue ohitti meidät karaistuneena ja kurinalaisena. Järkkyneenä Armo lähetti laumamme taas liikkeelle. Astuimme sisään Linnoitukseen vain muutaman jaardin muukalaisten perässä.


Olimme pidättäneet suurimman osan Sinisten vanhoillisemmista johtajista. Kun sana iskusta levisi, kuumapäisemmät tyypit päättivät ryhtyä pullistelemaan. He saivat sytytetyksi jotakin hirviömäistä.

Päivästä toiseen jatkuva hiostava sää vaikuttaa ihmisten järkiperäisyyteen. Beryllin kansanjoukot ovat raivopäisiä. Mellakoita syntyy lähes tyhjästä. Kun tilanne karkaa käsistä, kuolleet lasketaan tuhansissa. Tämä oli yksi pahimmista kerroista.

Armeija on puolet ongelmasta. Heikkojen, lyhytaikaisten vallanhaltijoiden jatkumo on päästänyt kurin löyhenemään. Joukot ovat karanneet hallinnasta. Yleensä ne kyllä käyvät mellakoitsijoita vastaan, sillä ne näkevät mellakanhallinnan lupana ryöstelyyn.

Pahin tapahtui. Muutama kohortti Haaran kasarmeilta vaati erityismaksua ennen kuin ne suostuisivat vastaamaan käskyyn palauttaa järjestys. Vallanhaltija kieltäytyi.

Kohortit nousivat kapinaan.

Armon joukkue asettui kiireesti puolustusasemiin Roskaportin lähelle ja pidätteli kaikkia kolmea kohorttia. Suurin osa miehistämme tapettiin, mutta yksikään ei paennut. Armo itse menetti silmän ja sormen, haavoittui olkapäähänsä ja lonkkaansa, ja hänen kilvessään oli yli sata reikää ennen kuin apu viimein saapui. Hän tuli potilaakseni toinen jalka haudassa.

Lopulta kapinoitsijat ennemmin hajaantuivat kuin kohtasivat loput Mustasta komppaniasta.

Mellakat olivat pahimmat miesmuistiin. Menetimme lähes sata veljeä yrittäessämme tukahduttaa niitä. Eikä meillä olisi ollut varaa menettää yhtäkään. Voihkeen kadut olivat ruumiiden peitossa. Rotat lihoivat. Korppeja ja korppikotkia muutti suurina pilvinä maalta kaupunkiin.

Kapteeni määräsi Komppanian Linnoitukseen. “Antaa sen riehua aikansa”, hän sanoi. “Olemme tehneet tarpeeksi.” Hänen mielialansa oli kääntynyt happamen tuolle puolen, häntä kuvotti. “Toimeksiantomme ei vaadi meitä tekemään itsemurhaa.”

Joku murjaisi vitsin miekkoihimme syöksymisestä.

“Juuri sitä Vallanhaltija näyttää meiltä odottavan.”

Berylli oli jauhanut mielialamme pohjamutiin, mutta kukaan ei ollut niin lannistunut kuin Kapteeni. Hän syytti itseään menetyksistämme. Hän yritti itse asiassa jopa erota tehtävästään.


Väkijoukon ponnistelut kaaoksen ylläpitämiseksi olivat taantuneet hajanaisiksi, myrtyneiksi ja vastentahtoisiksi. Se puuttui yrityksiin taistella tulipaloja tai ryöstelyä vastaan, mutta vaelsi muuten vain päämäärättömästi ympäriinsä. Kapinalliset kohortit, joiden rivejä muiden yksiköiden karkurit lihottivat, taas pyrkivät järjestelmällisiin murhiin ja ryöstöihin.

Kolmantena yönä seisoin vahdissa Trejanin muurilla syyttävien tähtien alla, vapaaehtoiseksi tarjoutuneena typeryksenä. Kaupunki oli oudon hiljainen. Olisin saattanut olla levottomampi, jollen olisi ollut niin uupunut. Jouduin tekemään kaikkeni pysyäkseni hereillä.

Tom-Tom tuli paikalle. “Mitä sinä täällä teet, Puoskari?”

“Teen osani.”

“Näytät pystyyn kuolleelta. Menisit lepäämään.”

“Et näytä itse sen paremmalta, käppänä.”

Hän kohautti harteitaan. “Kuinka Armo jaksaa?”

“Taju kankaalla edelleen.” En oikeastaan elätellyt suuria toiveita hänen suhteensa. Osoitin sormellani. “Tiedätkö mitään siitä, mitä tuolla tapahtuu?” Kaukaisuudessa kajahti yksinäinen kiljahdus. Siinä oli jotain, mikä erotti sen muista viime aikoina kuulluista huudoista. Ne olivat olleet täynnä tuskaa, raivoa ja pelkoa. Tämä toi mieleen jotakin synkempää.

Hän kierteli ja kaarteli tavalla, joka on tyypillistä hänelle ja hänen veljelleen, Yksisilmälle. Jos et jo valmiiksi tiedä jotakin, he ajattelevat kyseessä olevan säilyttämisen arvoinen salaisuus. Velhot! “Huhutaan, että kapinoitsijat mursivat forvalakojen haudan sinetin ryöstellessään Necropolitanin kukkulaa.”

“Uh? Ovatko ne otukset vapaana?”

“Vallanhaltija uskoo niin. Kapteeni ei ota sitä vakavasti.”

Minäkään en ottanut, vaikka Tom-Tom näyttikin huolestuneelta. “Näyttivät kovilta. Tyypit, jotka olivat täällä pari päivää sitten.”

“Olisi pitänyt värvätä heidät”, hän sanoi haikeutta äänessään. Hän ja Yksisilmä ovat olleet pitkään Komppanian matkassa. He ovat nähneet suuren osan sen alamäestä.

“Miksi he olivat täällä?”

Hän kohautti harteitaan. “Mene lepäämään, Puoskari. Älä tapa itseäsi. Se ei muuta mitään lopun tullessa.” Hän maleksi matkoihinsa eksyneenä ajatustensa erämaahan.

Kohotin kulmaani. Hän oli todella alakuloisella tuulella. Käännyin takaisin katselemaan tulipaloja, valoja ja häiritsevää metelin puutetta. Silmäni tahtoivat painua väkisin kiinni, näköni hämärtyi. Tom-Tom oli oikeassa. Tarvitsin unta.

Pimeydestä kiiri taas omituinen toivoton kiljaisu. Tällä kertaa se kuului lähempää.


“Ylös siitä, Puoskari.” Luutnantti ei ollut helläkätinen. “Kapteeni haluaa sinut upseerimessiin.”

Parahdin. Kirosin. Uhkailin ensimmäisen luokan verilöylyllä. Hän virnisti, puristi hermoa kyynärpäässäni ja kieräytti minut lattialle. “Olen hereillä”, nurisin etsien saappaitani. “Mistä on kyse?”

Hän oli jo mennyt.

“Selviääkö Armo, Puoskari?” Kapteeni kysyi.

“En usko, mutta olen nähnyt suurempiakin ihmeitä.”

Kaikki upseerit ja kersantit olivat paikalla. “Teidän on parasta tietää, mitä tapahtuu”, Kapteeni sanoi. “Taannoinen vieraamme oli lähettiläs meren takaa. Hän tarjosi liittoa. Pohjoisen sotilaalliset resurssit Beryllin laivastojen tukea vastaan. Minusta se kuulosti järkevältä. Vallanhaltija kuitenkin heittäytyy jääräpäiseksi. Hän on yhä hermoissaan Opaalin valtauksesta. Kehotin häntä olemaan joustavampi. Jos pohjoisen porukka osoittautuu roistoiksi, saattaa liittolaisuusvaihtoehto olla pienin useasta pahasta. On parempi olla liittolainen kuin maksaa pakkoveroa. Pulmamme on tämä: mikä on kantamme, jos tämä legaatti alkaa painostamaan?”

Nekku kysyi: “Pitäisikö meidän kieltäytyä, jos meitä käsketään taistelemaan pohjoisen miehiä vastaan?”

“Kenties. Velhoa vastaan taisteleminen voisi koitua tuhoksemme.”

Rysäys! Messin ovi rämähti auki. Sisään pyyhälsi tumma ja jäntevä pienikokoinen mies, jolla oli mahtava koukkunenä. Kapteeni ponnahti ylös ja löi kantapäänsä yhteen. “Vallanhaltija.”

Tulija läväytti kummatkin nyrkkinsä pöytään. “Määräsit miehesi vetäytymään Linnoitukseen. Minä en maksa teille siitä, että piileskelette kuin piestyt koirat.”

“Ette myöskään maksa meille marttyyriksi ryhtymisestä”, Kapteeni vastasi typerysten-kanssa-järkeilevällä äänellään. “Olemme henkivartiosto, emme poliisivoimat. Järjestyksenvalvonta on kaupunkikohorttien tehtävä.”

Vallanhaltija oli kauhuissaan, suunniltaan ja väsynyt, lähellä murtumispistettä. Kuten kaikki muutkin.

“Olkaa järkevä”, Kapteeni ehdotti. “Berylli on tullut tilanteeseen, josta ei ole paluuta entiseen. Kaduilla vallitsee kaaos. Mikä tahansa yritys järjestyksen palauttamiseksi on tuhoon tuomittu. Ainoa lääke on sairaus itse.”

Hänen sanansa miellyttivät minua. Olin alkanut vihata Berylliä.

Vallanhaltijan ryhti lyhistyi. “Mutta forvalakat ovat vielä uhkana. Ja se pohjoisen haaskalintu, joka odottaa Saaren kupeessa.”

Tom-Tom säpsähti puoliunestaan. “Sanoitteko Saaren kupeessa?”

“Odottaa siellä minun anelevan apua.”

“Mielenkiintoista.” Pieni velho vajosi taas unenkaltaiseen tilaansa.

Kapteeni ja Vallanhaltija kinastelivat komennuksemme ehdoista. Esitin kopion sopimuksestamme. Vallanhaltija yritti venyttää pykäliä “niin, mutta” -perustein. Hän selvästikin halusi panna taistelun pystyyn, jos legaatti alkaisi puuttua tapahtumiin.

Elmo alkoi kuorsata. Kapteeni lähetti meidät matkoihimme ja jatkoi väittelyä työnantajamme kanssa.


Kaipa seitsemän tuntia käy yöunesta. En yrittänyt kuristaa Tom-Tomia, kun hän herätti minut. Mutta purnasin ja äksyilin, kunnes hän uhkasi muuttaa minut Aamunkoiton porteilla hirnuvaksi aasiksi. Tajusin vasta, kun olin pukeutunut ja olimme liittyneet tusinan muun seuraan, ettei minulla ollut hajuakaan siitä, mistä oli kysymys.

“Menemme katsomaan hautaa”, Tom-Tom sanoi.

“Huh?” Joinain aamuina en ole kovinkaan välkky.

“Menemme Necropolitanin kukkulalle mulkaisemaan sitä forvalakoiden hautaa.”

“Hetkonen nyt...”

“Jänishousu? Kuvittelinkin aina niin, Puoskari.”

“Mistä sinä puhut?”

“Älä huoli. Sinulla on matkassasi kolme huippuvelhoa, eikä heillä ole mitään muuta tekemistä kuin katsella perääsi. Yksisilmä olisi tullut myös, mutta Kapteeni halusi hänen roikkuvan lähellään.”

“Tahtoisin vain tietää miksi.”

“Jotta saisimme selville, ovatko vampyyrit todellisia. Nehän voisivat olla sen kauhulaivan porukan tekosia.”

“Näppärä temppu. Ehkä meidän olisi pitänyt keksiä se itse.” Forvalakojen uhka oli saanut aikaan sen, mihin mikään aseellinen mahti ei ollut pystynyt: se oli tyynnyttänyt mellakat.

Tom-Tom nyökkäsi. Hän hieraisi sormillaan pientä rumpua, josta oli saanut nimensä. Säilöin ajatuksen myöhempää varten. Hän on jopa pahempi kuin veljensä, mitä tulee vajavaisuuksiensa myöntämiseen.

Kaupunki oli hiljainen kuin vanha taistelukenttä. Ja kuten taistelukenttä, se oli täynnä löyhkää, kärpäsiä, raadonsyöjiä ja kuolleita. Ainoat kuuluvat äänet olivat askeltemme kaiku ja kaatuneen isäntänsä yllä surkeana vahdissa seisovan koiran murheellinen ulvaisu. “Järjestyksen hinta”, mutisin. Yritin ajaa koiran matkoihinsa. Se ei suostunut liikahtamaankaan.

“Kaaoksen lunnaat”, Tom-Tom vastasi. Hän kumautti rumpuaan. “Ne eivät ole aivan sama asia, Puoskari.”

Necropolitanin kukkula on korkeampi kuin kielekkeet, joille Linnoitus on rakennettu. Ylemmältä kehältä, missä rikkaiden mausoleumit sijaitsevat, saatoin nähdä pohjoisen laivan.

“Siellä se vaan odottaa”, Tom-Tom sanoi. “Kuten Vallanhaltija sanoi.”

“Mikseivät he vain siirry kaupunkiin? Kuka heidät voisi pysäyttää?”

Tom-Tom kohautti harteitaan. Kukaan muu ei tarjonnut mielipidettä.

Saavuimme kuuluisan haudan luo. Se näytti juuri siltä, kuten huhut ja legendat sen kuvasivatkin. Se oli hyvin, hyvin vanha, ehdottomasti salamanlyömä ja työkalujen jälkien kirjoma. Toinen tukevan mäntyoven puoliskoista oli haljennut keskeltä. Säleitä ja palasia siitä oli levinnyt usean jaardin alueelle.

Peikko, Tom-Tom ja Hiljainen laittoivat viisaat päänsä yhteen. Joku murjaisi vitsin, että sillä tavoin heillä saattaisi yhdessä olla aivot. Sitten Peikko ja Hiljainen asettuivat asemiin muutaman askeleen päähän oven molemmin puolin. Tom-Tom meni suoraan sitä vastatusten. Hän tömisteli ympäriinsä kuin syöksyyn valmistautuva härkä, löysi paikkansa ja tiputtautui kyyryyn kädet kummallisesti levitettyinä kuin irvikuvana aseettoman taistelun mestarista.

“Mitä jos te pellet avaisitte tuon oven?” hän murahti. “Idiootit. Pitikin tuoda idiootteja.” Pum-pum, hänen rumpunsa kumisi. “Seisoskelevat paikoillaan nenäänsä kaivellen.”

Muutama meistä tarttui murjottuun oveen ja ponnisti. Se oli liiaksi vääntynyt antaakseen paljoa periksi. Tom-Tom näpäytti rumpuaan, päästi hurjan huudon ja loikkasi sisään. Peikko ponnahti ovelle hänen perässään. Hiljainen liukui nopeasti Peikon vierelle.

Sisälle päästyään Tom-Tom vinkaisi kuin rotta ja alkoi aivastella. Hän hoippuroi ulos silmät valuen, hieroen nenäänsä kämmenillään. Hän kuulosti pahasti vilustuneelta, kun hän sanoi: “Väärä tapa.” Hänen yönmusta ihonsa oli kalvennut harmahtavaksi.

“Mitä tarkoitat?” kärtin.

Hän heilautti peukaloaan hautaa kohti. Peikko ja Hiljainen olivat vuorostaan siellä. Hekin alkoivat aivastella.

Hivuttauduin ovensuuhun ja kurkistin sisään. En nähnyt hittoakaan. Vain auringon valaisemaa paksua tomua edessäni. Sitten astuin sisään. Silmäni sopeutuivat.

Luita oli kaikkialla. Luita pinoissa, luita kasoissa, luita siististi järjesteltyinä jonkin hulluuteen vajonneen toimesta. Ja outoja luita ne olivatkin, samankaltaisia kuin ihmisten, mutta harjaantuneen lääkärin silmäni mukaan oudoissa mittasuhteissa. Ruumiita oli alun perin täytynyt olla ainakin viisikymmentä. Ne oli totisesti sullottu loukkuun silloin kauan sitten. Taatusti forvalakoja siis, sillä Berylli hautaa pahantekijänsä polttamattomina.

Siellä oli myös tuoreita ruumiita. Laskin seitsemän kuollutta sotilasta ennen kuin aloin aivastella. Niillä oli yllään erään kapinoineen kohortin värit.

Raahasin yhden ruumiista ulkopuolelle, päästin irti, horjuin muutaman askeleen ja annoin äänekkäästi ylen. Kun sain taas ruumiintoimintoni hallintaani, palasin tutkimaan saalistani.

Muut seisoivat ympärilläni näyttäen vihertäviltä. “Mikään kummitus ei tehnyt tuota”, Peikko sanoi. Tom-Tom nyökytteli päätään. Hän oli järkyttyneempi kuin kukaan muu. Järkyttyneempi kuin olisi näkemämme perusteella kuulunut olla, ajattelin.

Hiljainen jatkoi työtä manaten jotenkin ripeän, pienen tuulenvireen, joka pyyhälsi piikana sisään mausoleum...