Kansi

Nimiö

MEREDITH WILD

HÄNEN VERKOSSAAN

HACKER 1

Suomentanut Outi Järvinen

Kustannusosakeyhtiö Otava

Tekijänoikeudet

Englanninkielinen alkuteos

Hacker 1: Hardwired

Copyright © 2013 Waterhouse Press LLC

This edition published by arrangement with Grand Central Publishing, New York, New York, USA throught Ulf Töregård Agency. All rights reserved.

Suomenkielinen laitos © Kustannusosakeyhtiö Otava

Kannen suunnittelu: Meredith Wild

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2015 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-29407-8

Kustannusosakeyhtiö Otava 2015

Alkusanat

Äidille, joka pyysi että kirjoittaisin.

1

”Ihana päivä”, sanoin.

Talvi oli ohi ja kevät oli saapunut Bostoniin. Koko kampus tuntui heränneen eloon, ja joka paikassa parveili opiskelijoita, turisteja ja kaupungin omia asukkaita.

Monella oli vielä valmistujaisasu yllään, sillä seremonia oli ollut vasta iltapäivällä – itse yritin vielä sulatella koko asiaa. Kaikki tuntui niin epätodelliselta. Se että jouduimme jättämään katkeransuloiset hyvästit ystävillemme, mutta myös ne innostavat todellisen elämän haasteet, jotka odottivat meitä edessäpäin. Sisälläni riehui varsinainen tunteiden sekamelska. Ylpeyttä, helpotusta, levottomuutta. Mutta eniten tunsin kuitenkin onnea. Onnea siitä että sain olla juuri tässä ja nyt. Ja että minulla oli Marie rinnallani.

”Niin on, ja sinä ansaitset juuri tällaisen päivän, Erica.” Marie Martelly, äitini paras ystävä ja oma henkilökohtainen hengenpelastajani, puristi minua hellästi kädestä ja työnsi sitten käsivartensa kainalooni.

Hän seisoi siinä vierelläni hoikkana ja paljon minua pitempänä. Hänen ihonsa oli kaakaon sävyinen, ja ruskeat hiukset oli solmittu lukuisille pienille leteille merkiksi ikuisesta nuoruudesta ja värikkäästä elämänasenteesta. Kukaan ulkopuolinen ei olisi voinut aavistaa, että Marie oli ainoa äiti joka minulla oli ollut kymmenen viime vuoden aikana.

Olin sanonut itselleni lukuisia kertoja vuosien mittaan, että oli parempi kasvaa kokonaan ilman vanhempia kuin sellaisten vanhempien kanssa, joista joskus aina kuuli ja joita oli tavannutkin. Luokkakavereideni vanhemmat saattoivat olla esimerkiksi järjettömän hallitsevia. Tai fyysisesti läsnä mutta henkisesti poissa, tai sitten niin vanhoja että sukupolvien välinen kuilu oli väistämätön. Minusta tuntui niin paljon helpommalta pärjätä, kun olin itse ainoa henkilö joka asetti minulle paineita.

Marie oli erilainen. Vuosien mittaan hän oli osannut olla tukenani juuri sopivasti. Hän oli kuunnellut kaverihuoliani ja loputonta valitustani opiskeluista ja lopputyöstä mutta ei ollut koskaan painostanut minua mihinkään. Hän tiesi hyvin, miten lujasti ruoskin itse itseäni eteenpäin.

Kuljimme pitkin niitä pieniä polkuja joita risteilee ympäri Harvardin kampusta. Pehmeä tuulenvire kahisutti puita, joissa oli jo lehdet.

”Kiitos että tulit tänne tänään”, sanoin.

”Älä nyt hassuttele, Erica! En olisi suostunut mistään hinnasta jäämään pois. Tiedät sen kyllä.” Hän hymyili minulle ja vinkkasi silmää. ”Sitä paitsi minusta on ihana tulla tänne välillä muistelemaan menneitä. Siitä on kauan kun itse opiskelin täällä. Tunnen itseni niin nuoreksi aina kampuksella!”

Nauroin hänen innostukselleen. Vain Marien kaltainen henkilö voisi palata takaisin nuoruutensa opinahjoon ja tuntea itsensä nuoremmaksi, aivan kuin aikaa ei olisi kulunut lainkaan.

”Sinä olet nuori, Marie.”

”Joo, niin kai. Mutta elämä menee kyllä liian nopeasti. Sinä huomaat itse saman ennen pitkää.” Hän huokaisi hiljaa. ”Oletko valmis juhlimaan?”

”Täysin valmis. Mennään.”

Astuimme ulos kampuksen porteista, viittoilimme taksin ja ajoimme sillä Charles Riverin yli Bostonin keskustaan. Muutaman minuutin päästä työnsimme jo auki kaupungin parhaan pihvipaikan painavat puuovet. Auringonpaisteen jälkeen sisällä oli hämärää ja viileää, ja ravintolan hienostunut tunnelma huokui vastaamme illan asiakkaiden hiljaisen puheensorinan siivittämänä.

Asetuimme pöytään tutkimaan ruokalistaa, ja sitten tilasimme illallisen ja juotavaa. Tarjoilija toi meille välittömästi lasilliset kuusitoista vuotta vanhaa skottiviskiä jäillä, juuri sitä juomaa jota olin oppinut niin kovasti arvostamaan kaikkien Marien tarjoamien illallisten ansiosta. Kun on viikkokausia elänyt kofeiinilla ja noutoruoalla, mikään ei juhlista tunnelmaa enemmän kuin kylmä viski ja kunnon pihvi.

Seurailin sormellani raitoja joita vesipisarat tekivät huurteiseen lasiin ja mietiskelin, millainen tämä päivä olisi ollut jos äiti olisi yhä elossa. Ehkä asuisin edelleen hänen kanssaan Chicagossa ja eläisin täysin erilaista elämää.

”Mitäs minun tyttöseni miettii?” Marien ääni herätti minut ajatuksistani.

”En paljon mitään. Toivoin vain hetken että äiti voisi olla täällä myös”, sanoin hiljaa.

Marie kurotti pöydän yli ottamaan minua kädestä. ”Tiedämme molemmat miten ylpeä Patricia olisi sinusta tänään. Sanomattoman ylpeä.”

Kukaan ei ollut tuntenut äitiäni paremmin kuin Marie. Vaikka välimatka oli erottanut heidät vuosiksi opiskeluaikojen jälkeen, he olivat silti pysyneet kaiken aikaa läheisinä toisilleen – aivan katkeraan loppuun asti.

Välttelin hänen katsettaan, sillä en halunnut antautua tunteilleni. Ne olivat hukuttaa minut joka ikisissä kissanris­tiäisissä niin kuin joku hemmetin tulva. Tänään minä en itkisi. Tänään oli onnenpäivä, vaikka mikä olisi. Päivä joka ei koskaan unohtuisi.

Marie irrotti otteensa kädestäni ja kohotti minulle lasiaan silmät kirkastuen. ”Nostetaanko malja? Uuden sivun kääntämiselle?”

Kohotin oman lasini ja hymyilin suruni läpi. Annoin helpotuksen ja kiitollisuuden täyttää sen tyhjän aukon jonka olin hetken aikaa tuntenut sydämessäni.

”Kippis.” Kilautin lasini vasten Marien lasia, otin kunnon kulauksen ja nautiskelin poltteesta kurkussani.

”Siitä puheen ollen, mitä elämässäsi seuraavaksi tapahtuu, Erica?”

Annoin ajatusteni ajelehtia takaisin elämääni ja niihin paineisiin, joita minuun juuri nyt kohdistui. ”No, tällä viikolla menen pitchaamaan liikeideaani Angelcomiin, ja jossain vaiheessa minun pitäisi miettiä asuntoa.”

”Sinä voit tietenkin asua minun luonani jonkin aikaa.”

”Tiedän, mutta minun täytyy viimeinkin hankkia itselleni oma kämppä. Se tuntuu itse asiassa minusta oikein hyvältä ajatukselta.”

”Onko sinulla suunnitelmia sen suhteen?”

”Ei oikeastaan, mutta minun täytyy päästä pois Cambridgesta.” Harvardissa oli ollut mahtavaa, mutta minun ja yliopiston oli nyt aika erota. Olin ollut viimeisen vuoden lievästi sanottuna ylityöllistetty, kun olin kirjoittanut lopputyötä, perustanut yrityksen ja kohdannut ylipäätään viimeisen opiskeluvuoden burnoutin. Aioin toden totta kääntää uuden sivun elämässäni jossain aivan muualla kuin yliopiston kampuksella.

”Ei sillä että toivoisin sinun lähtevän, mutta oletko varma että haluat jäädä Bostoniin?”

Nyökkäsin. ”Aivan varma. Yrityksen takia minun täytyy ehkä jonain päivänä muuttaa New Yorkiin tai Kaliforniaan, mutta tällä hetkellä olen täysin tyytyväinen täällä.”

Boston oli hetkittäin melko vaikea kaupunki, sillä talvet olivat yhtä helvettiä. Mutta ihmiset olivat vahvoja, intohimoisia ja usein tuskallisen rehellisiä. Ajan mittaan minusta oli tullut yksi heistä. En voisi mitenkään muuttaa hetken mielijohteesta mihinkään muualle. Ja koska minulla ei ollut vanhempia joiden luona minulla olisi koti odottamassa, tästä oli tullut minun kotini.

”Ajatteletko koskaan että palaisit Chicagoon?”

”En.” Pureskelin hetken vaiti salaattiani ja yritin olla ajattelematta kaikkia niitä ihmisiä, jotka olisivat voineet tänään odottaa minua siellä, jos historia olisi mennyt toisin. ”Ei siellä asu enää ketään minulle tärkeää ihmistä. Elliot on uusissa naimisissa ja hänellä on lapsia. Ja äidin suku on aina ollut… no, sinä tiedät, etäinen.”

Siitä saakka, kun äitini oli palannut yliopistosta kaksikymmentäyksi vuotta sitten raskaana mutta ilman aikomustakaan mennä naimisiin lapsen isän kanssa, välit hänen omiin vanhempiinsa olivat olleet lievästi sanottuna kireät. Minulla ei ollut lapsuudestakaan yhtään muistoa, jossa olisin isovanhempieni kanssa rennosti yhdessä eikä mikään muistuttaisi siitä, miten olin tullut heidän elämäänsä. Äiti ei koskaan ollut kertonut minulle isästäni, mutta jos hänessä oli jotain sellaista, että hänestä kannatti mieluummin olla puhumatta, sitten oli ehkä parempi niin. Sillä tavalla ainakin sanoin itselleni aina kun uteliaisuus nosti päätään.

Marien myötätuntoisista silmistä heijastui sama suru, jonka hän näki omissani. ”Onko Elliot ollut yhteydessä?”

”Kyllä hän aina lomilla ottaa yhteyttä. Hänellä on kädet täynnä työtä niiden kahden lapsensa kanssa.”

Elliot oli ainoa isä, joka minulla koskaan oli ollut. Hän oli mennyt äidin kanssa naimisiin kun olin aivan pieni, ja vietimme yhdessä monta onnellista vuotta kuin oikea perhe. Mutta vain vuosi äidin kuoleman jälkeen Elliotista alkoi tuntua, ettei hän selviäisi teini-ikäisen tytön kasvattamisesta yksin, joten hän lähetti minut perintöni turvin sisäoppilaitokseen.

”Sinä kaipaat häntä”, Marie sanoi hiljaa kuin olisi lukenut ajatukseni.

”Joskus”, myönsin. ”Mutta me emme oikein enää olleet kokonainen perhe ilman äitiä.” Muistan miten sekaisin ja tolaltamme olimme olleet hänen kuolemansa jälkeen. Nykyään meitä sitoi toisiimme vain muisto äidin rakkaudesta, ja se muisto haalistui pikkuisen jokaisen kuluvan vuoden myötä.

”Hän halusi sinun parastasi.”

”Tiedän. En ollenkaan syytä häntä. Olemme molemmat onnellisia nyt, ja vain sillä on merkitystä.” Minulla oli nyt tutkinto ja vastaperustettu yritys, joten en tosiaankaan ollut pahoillani Elliotin valinnasta. Hän se minut oli sysännyt polulle, joka johti tähän pisteeseen. Mutta mikään ei silti muuttanut sitä tosiasiaa, että olimme vuosien varrella vieraantuneet toisistamme.

”No mutta ei nyt puhuta siitä. Puhutaan mieluummin sinun rakkauselämästäsi.” Marie väläytti minulle lämpimän hymyn. Hänen kauniit, mantelinmuotoiset silmänsä kimmelsivät ravintolan hämärissä valoissa.

Nauroin, sillä tiesin että hän haluaisi kuulla joka ikisen yksityiskohdan jos minulla vain olisi jotain kerrottavaa. ”Ei mitään uutta, valitettavasti. Mutta puhutaanko sinun rakkauselämästäsi?” Tiesin että hän nappaisi syötin.

Silmät loistaen hän alkoi vuodattaa uusimmasta kiinnostuksen kohteestaan. Richard oli kansainvälinen toimittaja, melkein kymmenen vuotta Marieta nuorempi, mikä ei kyllä yllättänyt minua lainkaan. Marie oli paitsi hyvännäköinen ikäisekseen, myös uskomattoman nuorekas sielultaan. Jouduin usein muistuttamaan itseäni siitä että hän oli äidin ikäinen.

Hänen tarinoidessaan minä koin kiihkeän rakkaustarinan ruokani kanssa. Täydellisesti paistettu, punaviinikastikkeessa uiskenteleva sisäfileepihvi suli suussa. Se oli niin täydellisen tyydyttävää, että se melkein korvasi monta kuukautta kestäneen seksuaalisen näivettymiseni. Ja jos tyydytys jollain tavalla jäi puolitiehen, jälkiruoaksi tilaamamme mansikat suklaakastikkeella totisesti viimeistelivät teh­tävän.

Olin tietenkin yliopistossa kokenut monta lyhyttä ihastumista, mutta en ollut kuten Marie, en etsinyt elämääni rakkautta. Ja nyt kun minulla oli vielä oma yritys pyöritettävänäni, minulla oli hädin tuskin aikaa minkäänlaiseen sosiaaliseen elämään, saati sitten seksisuhteeseen. Sen sijaan nautin täysin siemauksin Marien onnesta ja iloitsin siitä että hänellä oli elämässään mies joka teki hänen askeleistaan hieman kevyemmät.

Saimme ateriamme päätökseen ja sovimme tapaavamme ovella kun Marie olisi käynyt naistenhuoneessa. Lähdin kulkemaan ravintolan halki onnellisena ja pikku hiprakassa. Ohitin tarjoilijan, mutta käännyin vielä katsomaan häntä, kun hän kiitti minua käynnistä. Ja seuraavassa hetkessä kävelin suoraan päin miestä, joka tuli juuri ovesta sisään.

Hän tarttui minua vyötäisiltä ja piteli minua pystyssä kunnes löysin taas tasapainoni.

”Anteeksi, minä–” Puheryöppyni katkesi alkuunsa, kun kohtasin hänen silmänsä. Lumoava pähkinänruskean ja vihreän pyörremyrsky iskeytyi minuun niin, että menetin täysin puhekykyni. Upea tapaus. Tämä mies oli täydellisen, henkeäsalpaavan upea.

”Onko kaikki hyvin?”

Hänen äänensä sai vartaloni värisemään. Se sai polveni notkahtamaan. Hän tiukensi otettaan ja tuli samalla lähemmäs. Hänen vartalonsa läheisyys ei tosiaankaan auttanut minua toipumaan tilanteesta. Sykkeeni kiihtyi kun tunsin hänen omistavan ja itsevarman otteensa, aivan kuin hänellä olisi ollut täysi oikeus pidellä minua siinä niin pitkään kuin halusi.

Se osa aivoistani, joka ei vielä hyrissyt intohimosta tämän vieraan miehen otteessa, halusi protestoida tuollaisesta röyhkeydestä, mutta kaikki vähäisetkin järkevät ajatukseni hämärtyivät kun tuijotin hänen kasvojaan. Hän ei voinut olla kovin paljon minua vanhempi. Tummat kurittomat hiukset olivat ainoa poikkeus muuten moitteettomassa olemuksessa; hiilenharmaan pikkutakin alla oli valkea kauluspaita jonka pari ylintä nappia olivat auki. Hän näytti ylelliseltä. Hän jopa tuoksui ylelliseltä.

Tuollainen mies ei ole sinun kaltaistasi tyttöä varten, Erica, pieni ääni sanoi sisälläni ja muistutti samalla, että nyt olisi minun vuoroni sanoa jotain.

”Kaikki hyvin. Anteeksi.”

”Ei hätää”, hän vastasi viettelevän matalalla äänellään ja hymyili aavistuksen verran. Hänen huulensa olivat järjettömän houkuttelevat siinä muutaman sentin päässä omistani. Hän nuolaisi alahuultaan, ja suustani pääsi tahdoton pieni huokaus. Luoja, tuosta miehestä vyöryi seksuaalista energiaa ylleni hyökyaallon lailla.

”Herra Landon, seurueenne on täälläpäin.”

Kun tarjoilija seisoi siinä odottamassa miehen vastausta, sain pääni sen verran selväksi että suoristauduin ja aloin taas seistä omilla jaloillani. Otin tukea hänen rinnastaan joka tuntui vahvalta ja periksiantamattomalta jopa pikkutakin läpi. Hän irrotti otteensa hitaasti, niin että hänen kätensä jättivät lantiolleni tuliset jäljet. Luoja. Jälkiruoka ei ollut mitään tähän verrattuna.

Hän nyökkäsi tarjoilijalle, mutta hänen katseensa ei hellittänyt silmistäni, ja sekin riitti pitämään minut siinä paikoillani kuin lumouksen vallassa. Järjetöntä kyllä, halusin hänen kätensä takaisin ympärilleni yhtä omistavina kuin äsken, halusin sitä enemmän kuin mitään muuta. Jos hän sai pääni näin sekaisin vain koskettamalla minua kerran, kuka tietää mitä hän saisi aikaan makuuhuoneessa. Mietin olisiko missään mitään paikkaa jonka oven saisi kiinni. Voisimme viedä tämän asian loppuun saakka heti paikalla.

”Tähän suuntaan”, tarjoilija sanoi ja viittoili pelastajaani tulemaan.

Mies käveli pois huolettoman tyylikkäästi ja jätti minut siihen seisomaan iho kaipauksesta kihelmöiden. Marie tuli paikalle kun katselin vielä hänen peräänsä niin pitkään kuin pystyin.

Minun olisi pitänyt olla nolona, mutta tosiasiassa olin aivan häpeämättömän tyytyväinen siihen, etten pysynyt pystyssä näillä kymmenen sentin koroilla. Rakkauselämän puutteessa tuosta salaperäisestä miehestä tulisi totisesti fantasioideni kohde pitkäksi aikaa.

Nousin hallintorakennuksen graniittisia portaita ja kuljin käytävien läpi professori Quinlanin toimistoon. Hän istui siellä tuijottamassa tiiviisti tietokoneensa näyttöä, kun koputin ovelle.

Hän käännähti tuolissaan. ”Erica! Tuore nettiyrittäjämme.”

Hänen irlantilainen korostuksensa oli laimentunut vuosina jotka hän oli elänyt Yhdysvalloissa, mutta se oli minusta edelleen niin suloinen että nautin hänen jokaisesta sanastaan.

”No, miltä vapaus nyt maistuu?”

Kikatin vähän ilahtuneena siitä että hän näytti niin vilpittömän iloiselta minun näkemisestäni. Quinlan oli viehättävä nelikymppinen mies, jonka tummissa hiuksissa näkyi jo harmaata ja jonka siniset silmät olivat kirkkaat ja ystävälliset.

”Totta puhuakseni olen vasta totuttelemassa siihen. Entä te? Milloin vuorotteluvapaanne alkaa?”

”Lennän Dubliniin muutaman viikon kuluttua. Sinun täytyy tulla käymään jossain vaiheessa vuoden mittaan.”

”Se olisi mukavaa.”

Millainen tästä vuodesta tulisi? Saisin toivottavasti luotsattua yritykseni hyvään kasvuun, mutta tosiasiassa minulla ei ollut aavistustakaan mitä se toisi tullessaan.

”Tulee varmasti tuntumaan kummalliselta tavata teitä kampuksen ulkopuolella.”

”En ole sinun professorisi enää, Erica. Sano minua Brendaniksi. Tästä eteenpäin olen ystäväsi ja mentorisi, ja toivon että tapaamme usein näiden seinien ulkopuolella.”

Hänen sanansa todella kolahtivat minuun, ja kurkkua­ni kuristi vähän. Nämä tunteelliset hetket näköjään uhkasivat minua tällä viikolla joka paikassa, hemmetti soikoon. Quinlan oli ollut mielettömän rohkaiseva kaikki nämä vuodet, ohjannut minua eteenpäin opinnoissani ja käyttänyt omia suhteitaan jotta sain yritykseni käynnistymään kunnolla. Hän oli kannustanut minua väsymättömästi aina kun sitä tarvitsin.

”En pysty sanoin kuvaamaan miten kiitollinen olen sinulle. Haluan että tiedät sen.”

”Juuri se saa minut nousemaan sängystä aamuisin, että saan auttaa sinun kaltaisiasi ihmisiä. Ja se pitää minut myös poissa pubista.” Hän hymyili minulle vinosti niin että toiseen poskeen ilmestyi hymykuoppa.

”Oliko Max samanlainen opiskelija kuin minä?”

”No, valitettavasti Max suuntautui opiskeluaikanaan mieluumminkin naisiin ja juhlimiseen kuin menestykseen liike-elämässä, mutta näköjään hän sitten kuitenkin onnistui. En ole varma oliko minusta siinä paljon apua. Mutta eiväthän kaikki voi olla sinun kaltaisiasi.”

”Minua huolestuttaa hirveästi, että ajan mittaan liikeideani ei kanna”, myönsin ja toivoin että hän näkisi tulevaisuuteen selkeämmin kuin minä.

”Minulla taas ei ole epäilystäkään sinun menestyksestäsi. Tulet lyömään läpi tavalla tai toisella. Jos se ei ole tämä yritys, tilalle tulee jotain muuta. Eihän kukaan tiedä mihin elämä meitä vie, mutta sinä olet valmis tekemään uhrauksia ja työskentelet kovasti unelmiesi eteen. Niin kauan kuin pidät kiinni unelmistasi ja kuljet päättäväisesti niitä kohti, menet oikeaan suuntaan. Ainakin niin minä aina itselleni sanon.”

”Kuulostaa hyvältä.” Hermoni olivat aika kireällä huomisen esittelytilaisuuden vuoksi, sillä minulla oli siinä paljon pelissä. Tarvitsin nyt kaiken tuen mitä vain saatoin saada.

”Kerron sinulle heti kun saan varmuuden asiasta”, hän lupasi.

En tiennyt olisiko minun pitänyt rohkaistua vai kauhistua siitä, että Brendan oli välillä asioista yhtä ymmällään kuin minäkin.

”Mutta sitä ennen voisimme vähän miettiä, mitä sinä kerrot Maxille huomenna.” Hän osoitti kansiota joka minulla oli sylissäni ja raivasi sille tilaa työpöydältään.

”Ilman muuta.” Otin esiin liikeideani ja muistiinpanot, ja kävimme työhön.

2

Angelcom Venture Groupin vastaanottovirkailija katsahti minuun kysyvästi, mutta lähti sitten johdattamaan minua käytävää pitkin kohti neuvotteluhuonetta. Tarkistin vielä asuni ja varmistin että kaikki on kunnossa. Hyvin meni toistaiseksi.

”Voitte asettua tänne, neiti Hathaway. Muut kokouksen osanottajat saapuvat tuota pikaa.”

”Kiitos”, sanoin kohteliaasti ja iloisena siitä että huone oli vielä tyhjillään. Vedin syvään henkeä ja liu’utin sormiani pitkää neuvottelupöytää pitkin kunnes tulin sille seinälle josta avautui ikkuna Bostonin sataman ylle. Kasvavaan levottomuuteeni sekoittui kunnioitusta. Tapaisin hetken kuluttua kasvotusten muutaman koko kaupungin varakkaimmista ja vaikutusvaltaisimmista sijoittajista. Olin niin kaukana omalta mukavuusalueeltani, ettei paljon naurattanut. Vedin taas henkeä ja ravistelin käsiäni levottomana jotta rentoutuisin vähän.

”Erica?”

Kiepahdin ympäri. Suunnilleen ikäiseni nuori mies, jonka hiukset oli kammattu siististi jakaukselle, käveli minua kohti tyylikkäässä kolmiosaisessa puvussa ja katsoi minua tummansinisillä silmillään. Kättelimme.

”Sinun täytyy olla Maxwell.”

”Sano Max vain.”

”Professori Quinlan on kertonut sinusta paljon, Max.”

”Älä usko sanaakaan hänen puheistaan.” Hän nauroi paljastaen täydellisen valkoiset hampaat kontrastiksi iholle, jonka ruskettunut sävy sai minut miettimään, viettikö hän lainkaan aikaa täällä pohjoisessa.

”Hän on kertonut pelkkää hyvää”, valehtelin.

”Se on ystävällistä. Olen hänelle palveluksen velkaa. Taidat pitchata yritystäsi ensimmäistä kertaa?”

”Näkyykö se niin selvästi?”

”Hyvin se menee. Muista että suurin osa meistä on aloittanut täsmälleen tuosta samasta pisteestä.”

Hymyilin ja nyökkäsin, vaikka tiesin hyvin että hänen isänsä oli merenkulkualan pohatta Michael Pope, joten Maxin ei ollut takuulla ikinä tarvinnut kinuta vaivaista kahta miljoonaa dollaria keneltäkään muulta kuin isältään. Siitä huolimatta olin täällä tänä aamuna juuri hänen vuokseen, ja olin siitä kiitollinen. Quinlan oli osannut vetää oikeista naruista.

”Ota vähän syötävää. Nuo leivonnaiset ovat herkullisia.” Hän viittoili kohti runsasta aamiaisbuffetia joka oli rakennettu vastakkaiselle seinustalle.

Vatsani kieltäytyi jyrkästi aamiaisesta. Minun oli nyt pakko saada hermoni hallintaan. En ollut pystynyt aamulla edes juomaan kahvia. ”Kiitos mutta en taida välittää.”

Max esitteli minua muille sitä mukaa kuin heitä ilmestyi paikalle, ja minä yritin rupatella heidän kanssaan niitä näitä, mutta kirosin kyllä mielessäni Allin, parhaan ystäväni ja liike­kumppanini, joka ei ollut paikalla, vaikka markkinointi oli oikeastaan hänen vastuullaan. Hän osaisi jutella mukavia vaikka säilykepurkin kanssa, kun minulla itselläni oli mielessä aika vähän muuta kuin faktoja ja tilastoja jotka olin valmistautunut esittelemään hetken kuluttua. Eikä siltä pohjalta oikein käydä smalltalkia täysin tuntemattomien ihmisten kanssa.

Kun osallistujat alkoivat asettua neuvottelupöydän ääreen, kävelin itse pöydän vastakkaiselle puolelle ja järjestelin paperini kymmenettä kertaa. Huomasin että vastakkaisella seinällä oli kello. Minulla oli alle kaksikymmentä minuuttia aikaa vakuuttaa tämä muukalaisten joukko, siitä että minuun kannattaisi investoida.

Äänten sorina vaimeni, mutta kun katsoin Maxia saadakseni merkin aloittaa, hän viittasi kädellään tyhjää tuolia joka oli minua vastapäätä. ”Odottelemme vielä Landonia.”

Landonia?

Ovi heilahti auki. Voi helvetti. Unohdin saman tien miten hengitetään.

Sisään käveli se minun salaperäinen mieheni – varmasti melkein kaksi metriä miehistä ylväyttä – eikä hän näyttänyt lainkaan samalta kuin pukuun pukeutuneet kollegansa ympärillään. Hänen musta v-aukkoinen paitansa korosti veistoksellisia olkapäitä ja rintaa, ja kuluneet farkut myötäilivät lantiota kuin unelma. Ihoani alkoi jälleen kihelmöidä, kun ajattelin että saisin nuo kädet taas ympärilleni, vahingossa tai tarkoituksella.

Mies oli varustautunut tilaisuuteen valtavalla mukillisella jääkahvia, ja hän pudottautui istumaan tuolille minua vastapäätä. Hän ei näyttänyt lainkaan häpeävän myöhästymistään tai epävirallista olemustaan, väläytti vain minulle merkitsevän hymyn. Hän oli täysin eri henkilö kuin se huoliteltu liikemies johon olin niin onnekkaasti törmännyt muutama ilta sitten. Hänen tumma tukkansa oli valloittavasti pörrössä kuin hän olisi juuri noussut sängystä, se suorastaan kerjäsi sormiani silittämään ja tukistamaan. Purin huultani ja yritin parhaani mukaan peittää sen, millaisen vaikutuksen tuon miehen vartalo minuun teki.

”Tässä on Blake Landon”, Max sanoi. ”Blake, tämä on Erica Hathaway. Hän on täällä esittelemässä meille muotialan start up -hankettaan nimeltä Clozpin.”

Blake oli hetken vaiti. ”Fiksu nimi. Sinäkö hänet löysit?”

”Kyllä, meillä on yhteinen ystävä Harvardissa.”

Blake nyökkäsi ja porasi katseensa minuun niin että punastuin. Hän nuolaisi huuliaan, eikä vaikutus minuun ollut yhtään vähäisempi kuin sinä iltana kun tapasimme ensimmäistä kertaa.

Vedin syvään henkeä ja ristin jalkani, sillä tiedostin aivan liian selkeästi, mitä kaikkea hän aiheutti reisieni välissä. Nyt ryhdistäydyt, Erica. Vielä hetki sitten vatsassani oli jomottanut jännityksen möykky, mutta nyt se oli räjähtänyt ympäri kehoani ja sykki kiihottuneena energiana jokaisessa solussani.

Puhalsin rauhallisesti ulos, silitin mustan jakkuni etumusta ja moitin itseäni siitä että saatoin mennä näin sekaisin näin täydellisen väärällä hetkellä. Aloitin pitchaukseni änkyttäen. Selitin perusasiat nettisivustostani ja siirryin sitten kertomaan lyhyesti siitä, miten ensimmäisenä vuonna olimme markkinoineet sivustoa käytännössä nollabudjetilla ja miten siitä huolimatta olimme saaneet aikaan eksponentiaalisen kasvun. Ja koko ajan yritin kaikin voimin keskittyä asiaani. Joka kerran kun kohtasin Blaken katseen, aivoni menivät oikosulkuun.

Viimein Blake keskeytti minut. ”Kuka rakensi sivut?”

”Yhtiökumppanini Sid Kumar.”

”Ja missä hän on nyt?”

”Valitettavasti kumpikaan kumppaneistani ei päässyt tänään paikalle, niin paljon kuin he olisivatkin halunneet tulla.”

”Sinä olet siis tällä hetkellä ainoa joka panostaa yritykseen täysipäiväisesti?”

Hän kohotti kulmiaan ja nojautui rennosti taaksepäin tuolin selkänojaa vasten niin että sain paremman näkymän hänen vartaloonsa. Pakotin silmäni irti siitä.

”Ei, minä–” ponnistelin muodostaakseni rehellisen vastauksen. ”Olemme kaikki vastavalmistuneita, joten sitoutumisemme tähän projektiin riippuu täysin taloudellisesta tilanteestamme.”

”Toisin sanoen he panostavat jos saatte rahoituksen.”

”Jotakuinkin niin.”

”Onko sinun asemasi samanlainen?”

”Ei ole”, tiuskaisin, sillä hänen asenteensa sai minut puolustuskannalle. Olin jo kuukausien ajan omistanut koko elämäni tälle projektille enkä ollut muuta ajatellutkaan.

”Jatka.” Hän elehti minulle kädellään.

Hengitin syvään ja vilkaisin muistiinpanojani jotta olisin päässyt taas raiteilleni. ”Tässä vaiheessa etsimme rahoitusta nimenomaan markkinointiin, jotta saisimme liikevaihdon kasvuun.”

”Mikä on konversioasteenne?”

”Jos mukaan laskee sekä vierailijat että rekisteröityneet käyttäjät, se on noin kaksikymmentä prosenttia –”

”Selvä, mutta kuinka moni heistä maksaa sivuston käytöstä?” hän keskeytti.

”Noin viisi prosenttia kävijöistä on ammattilaisia.”

”Miten ajattelitte kasvattaa tuota prosenttia?”

Naputin kärsimättömästi sormillani pöytää ja yritin koota ajatuksiani. Kaikki hänen kysymyksensä kuulostivat haasteilta tai loukkauksilta, ja ne latistivat tehokkaasti kaikki innostuspuheet joita olin pitänyt itselleni ennen tätä kokousta itsetuntoni kohottamiseksi. Hoipuin jo pakokauhun partaalla ja etsin toivoa Maxin kasvoilta. Hän näytti hieman huvittuneelta, ikään kuin herra Landonin käyttäytyminen olisi ollut hänestä täysin tavallista. Kaikki muut tuijottivat ilmeettöminä muistiinpanojaan tai minua, enkä osannut lukea mitään heidän kasvoiltaan.

Sekunnin murto-osan ajan olin kuvitellut, että Landon olisi minulle helläkätisempi koska olimme törmänneet toisiimme ravintolassa, mutta olin ollut väärässä. Salaperäinen mieheni osoittautuikin varsinaiseksi ääliöksi.

”Olemme keskittyneet rakentamaan ja ylläpitämään tavallisia käyttäjäsuhteita, ja niiden määrä onkin kasvanut nopeasti, kuten jo mainitsin. Kun meillä on tarjota vakaa määrä mahdollisia asiakkaita, meidän on helpompi houkutella mukaan lisää jälleenmyyjiä ja vaatemerkkejä ja kasvattaa sitä kautta maksavien kävijöiden määrää.”

Vaikenin hetkeksi, sillä odotin uutta keskeytystä, mutta Blaken puhelin hälytti äänettömästi ja vei hänen huomionsa armollisesti pois minusta. Olin helpottunut kun pääsin hetkeksi eroon hänen tuijotuksestaan, joten jatkoin eteenpäin kilpailija-analyysiin ja kustannuslaskelmaan, jotta ehtisin sanoa kaiken ennen kuin aikani olisi ohi.

Kiusallinen hiljaisuus levisi huoneeseen. Blake siemaisi kahviaan, sulki puhelimensa ja laittoi sen pöydälle. ”Tapailetko ketään?”

Sydämeni jyskytti ja poskeni hehkuivat, niin kuin minut olisi saatu kiinni pahanteosta kesken oppitunnin. Tapailenko ketään? Tuijotin häntä järkyttyneenä, enkä ollut ollenkaan varma olinko ymmärtänyt kysymyksen oikein. ”Anteeksi?”

”Ihmissuhteet voivat viedä aikaa yrityksen pyörittämiseltä. Jos haluat saada rahoittajia, se saattaa olla tärkeä seikka kun he arvioivat yrityksesi mahdollisuuksia kasvuun.”

En ollut ymmärtänyt väärin. Ihan niin kuin siinä ei olisi kylliksi että olin huoneen ainoa nainen, hän oli nostanut valokeilaan minun henkilökohtaisen elämäni ja ihmissuhteeni. Senkin naisvihaaja. Kiristelin hampaitani, mutta yritin estää itseäni kiroamasta päin hänen naamaansa. En saisi menettää itsehillintääni, mutta en tosiaankaan aikonut vain hymyillä vienosti hänen sopimattomille kysymyksilleen.

”Voin vakuuttaa teille, herra Landon, että olen sataprosenttisesti sitoutunut tähän projektiin”, sanoin hitaasti ja vakaalla äänellä. Kohtasin hänen katseensa ja yritin kaikin keinoin osoittaa, ettei hän mitenkään pystyisi hetkauttamaan minua tuollaisilla kysymyksillä. ”Onko teillä muita henkilökohtaiseen elämääni liittyviä kysymyksiä, jotka saattavat vaikuttaa ratkaisuihinne tänään?”

”Ei minulla ainakaan ole. Onko sinulla, Max?”

”Ööm, ei, minusta olemme saaneet aika hyvän kuvan yrityksestänne. Hyvät herrat, oletteko valmiit tekemään päätöksen?” Max viittoili virnistellen kohti muita pöydän ympärillä istujia. Pukumiehet nyökkäsivät, ja yksi toisensa jälkeen he lausuivat kommenttinsa esityksestä ja ilmoittivat, etteivät lähtisi mukaan projektiini.

Blake katsoi minua silmiin ja oli hetken vaiti ennen kuin ilmoitti tuomionsa yhtä huolettomasti kuin oli jo pilannut minulta koko aamun. ”En ole mukana.”

Hätäkellot kumisivat sisälläni ja k...