TARU KUMARA-MOISIO

MAAN VETOVOIMA

Romaani

Nordbooks

Omistettu inhimillisille idealisteille

Johannalle kiitos murrekeskustelusta ja kaikista lapsuutemme yhteisistä tarinoista!

© Taru Kumara-Moisio ja Nordbooks

ISBN 978-952-315-004-1 (painettu)

ISBN 978-952-315-040-9 (e-kirja)

www.nordbooks.fi

Teoksessa siteeratut virret:

Herraa hyvää kiittäkää. Siionin virsi 279, virsikirjan virsi 332. Säv. Heinrich Albert. San. Jesper Swedberg. Uud. Julius Krohn.

Oi herra, jos mä matkamies maan. Siionin virsi 252, virsikirjan virsi 631. Säv. Erik August Hagfors/Mikael Nyberg. San. Wilhelmi Malmivaara.

Oi herra, koti rakenna. Siionin virsi 209. Säv. ja san. Väinö Malmivaara.

Taivas jo tummenee. Siionin virsi 293. Säv. Martti Hemminki. San. Jouko Ikola.

Viimeisen laulun vielä laulan. Siionin virsi 314. Säv. ja san. Jaakko Löytty.

1

Mumma kuoli eilen. On suunniteltava hautajaiset. Kutsuttava suku koolle, puhuttava papin kanssa, valittava arkku, virret, hautakivikin. Entä ruoka – jokin pitopalvelu? En tiedä, paljonko äidin ja enojen varaan voi laskea. Tekevätkö he kaiken vain pienesti ja kylmästi, vaikka tietävät, että Mumma tahtoisi isot hautajaiset, kunnon sukujuhlat? Välittävätkö he tarpeeksi?

Minä välitän.

Minä järjestän Maailman Parhaat Hautajaiset, perkele.

Ei, ei saa kiihtyä, maltti on valttia. Järjestelyihin on heittäydyttävä syvin tuntein, mutta ennen kaikkea arvostavasti. Hautajaisista on tultava mieltä ylentävät, juuri Mumman tapaiset.

Kun ajattelen Mummaa, saan itseni täyteen voimaa. Hengitys vahvistuu, ryhti paranee ja ajatukset alkavat pyöriä ketterää kieppiä. Hemmetti, minä pystyn mihin vain – en ainoastaan suurenmoiseen hautajaisjuhlaan, vaan muuhunkin.

Hion tämän perheen taas toimivaksi.

Ja sitten? Elämme onnellisina, teemme työtä, varjelemme maata, koko perhe yhdessä.

Pois turha surkuttelu, tarvitaan vain tahdonvoimaa. Sitä mieltä Mumma oli aina.

2

Soitan äidille, tosin hieman vastentahtoisesti. Äidin ja Mumman välit eivät olleet kehuttavat. On kuitenkin mahdotonta päättää hautajaisjärjestelyjen ajankohdasta yksin.

– Ojanperä, äiti vastaa lankapuhelimeensa ja jää kuuntelemaan, kun vedän henkeä. – Haloo? Noora?

Menen suoraan asiaan kysymällä kuolintodistuksesta ja hautaustoimistosta. Äiti ei häkelly vaan pysyy yhtä asiallisena. Selvät sävelet, ei tunteilua, asiat hoidossa. Hän on jo ehtinyt soittaa kirkkoherranvirastoon: hautajaiset ovat noin kahden viikon päästä sunnuntaina, pappikin sovittu.

Narskautan hampaani yhteen, mutta yritän pitää ääneni vakaana. Vai niin. Jaaha. Saanko tiedustella, miksi minulle ei ole kerrottu näistä yksityiskohdista? Miksi minun ideoitani ei ole kysytty? Pyydän papin ja kanttorin puhelinnumerot ja kiellän äitiä järjestämästä enää mitään neuvottelematta ensin minun kanssani.

Äiti on hetken hiljaa, mutta kertoo sitten, että enoni Erkki on jo luvannut ilmoittaa Mumman kuolemasta vakuutusyhtiöön. Äiti ja Matti-eno aikovat puolestaan käydä yhdessä läpi sähkölaitoksen, kirjaston, lehtitilaukset ja muut pienemmät tahot. Äidin mielestä minä voin mainiosti keskittyä lapsiini.

– Mitä muuten Ainolle ja Einolle kuuluu? Miten päiväkodin aloitus on sujunut?

– Kaikki hyvin, älä vaihda puheenaihetta.

– Lakkaa huolehtimasta, Noora. Kyllä me kolmeen pekkaan Mumman lähimpinä rintaperillisinä saadaan yksi hautajaishässäkkä hoideltua.

En suostu. En luota äitiin, Mattiin ja Erkkiin. Ilmoitan täten kantavani seremoniallisen päävastuun Mumman viimeisestä juhlatilaisuudesta maan päällä. Tiedän, mitä Mumma tahtoo.

Minut.

Suljen puhelimen ja juon lasillisen vettä, tasaan ajatuksiani. Vai aikoo äiti tosiaan ryhtyä kilpailijakseni, hoidella Mumman pikavauhtia maan alle. On oltava tarkkana, jotta pysyn askelen edellä. Äiti ei minun ja Mumman välejä pääse sotkemaan.

Saan rauhoitettua itseni vasta, kun ajattelen Mumman kasvojenpiirteitä, hänen tutkivaa katsettaan. Avaan ikkunan ja nuuhkin viileää, kostealta metsältä tuoksuvaa ilmaa.

Mummalla oli siniharmaat silmät, jotka näkivät sydämeen asti. Katse oli aina terävä: silmäkulmat ryppyiset kuin paperiviuhkat, mutta silmät viisautta täynnä, eivät ikinä epävarmat. Liikutun omista ajatuksistani. En halua unohtaa Mumman silmiä koskaan.

Etsin käsiini Mummaan liittyviä asioita: vanhan sukuraamatun, Mummalta saamani valokuvarasian ja virkatun hartiahuivin.

Täytyy löytää oikea tunnelma, muisto. Haluan itse valita hautajaisten virret, ilman kenenkään apua. Oi Herra, jos mä matkamies maan lopulla matkaa nähdä sun saan – tietenkin. Mutta muita? Sanoja oli paljon, illasta toiseen; opin niitä rimpsuina, pitkinä loitsulitanioina.

Oi Herra, koti rakenna sanasi vihkimille ja anna aamu aamulta armosi uusi sille, niin että rauhan majana riemun ja murheen aikana se heille suojan soisi, Mumma tapasi veisata iltaisin kiiltäväkantisesta kirjasestaan, vaikka ei oikeastaan edes katsonut siihen vaan jonnekin kaukaisuuteen. Kun sinä kodin rakennat, on risti tunnussana. Sen omillesi luovutat nöyryyden neuvojana. Suo näille myös sen siunaus ja usko, toivo, rakkaus ja halu toistaan auttaa.

Katselin Mumman iltarituaalia hartaana laatikkosängystäni: yömekko, virren veisaus, käsien ristiminen, hiljainen iltarukoussupatus, hampaat vesilasiin. Mumma kuulosti erikoiselta laulaessaan – sanat painottuivat toisin kuin puheessa, murre väistyi. Kuvittelin Mumman puhuvan jotain vierasta, venyvänvoihkivaa kieltä. Oli pakko pidättää henkeä aina silloin, kun ääni hyppäsi kimakaksi.

Vietin ensimmäisen ja toisen luokan välisen kesälomani lähes kokonaan mummolassa äidin ja isän työkiireiden takia. Kesän aikana ehdin oppia monia virrenpätkiä ulkoa. Mumman päivätorkkujen aikaan selailin virsikirjaa ja yritin saada sanoista selvää. Osasin lukea jo aika hyvin, mutta monet sanat olivat outoja. Sopotin oppimiani kummallisia sanoja mielessäni iltaisin ennen nukahtamista. Vihki-mille, armo-si uusi sille.

Rakentamaasi kotiin tuo ystävät, seurakansa. Sen parhaat neuvot näille suo ja virret veisaamansa. Kun päättyy kilvoituksen tie –

Kilvoituksen tie, maistelin itsekseni sanaparia. Sormeni nipistelivät vitivalkoista peitonreunaa.

Parempaan kotiin heidät vie ja voiton kruunu anna, Mumma huojutti ääntään minuun päin kääntyen, salaperäisestä maasta luokseni palaten. Katse oli merkki: ristin saman tien kuuliaisesti omat sormeni levollelaskemista varten ja olin tyytyväinen, kun Mumma nyökkäsi tutusti.

Keittiön kello tikittää kohti puoli neljää.

Toinen lasillinen vettä, hiukset poninhännälle, ovi lukkoon. Haen lapset päiväkodista aina neljältä ja sitä ennen juoksen iltapäivälenkin puiston ympäri.

Säntään vauhtiin. Kuuntelen päiväkodin suunnalta kantautuvaa mylvintää ja verryttelen – oikea käsi ympäri, vasen käsi, hartiat ylös alas, tasainen rytmi. Kierrän ympyrää, kunnes päiväkodin äänet voimistuvat niin koviksi, että imaisevat minut portille.

Samanlaisia päiväkotien pihat ovat kuin ennenkin: keinuja, hiekkalaatikko, toheltavat tenavarykelmät, täti, joskus harvoin hoitajasetä, lipputangon juurella laumankaitsijana. Muistan itseni toivomassa huomiota, tasapainottelemassa hiekkalaatikon lautareunalla. Siksi en ole vielä oppinut olemaan liikuttumatta, kun haen omiani.

– Äitii, äitii, huutaa punalakkinen hiekkasotkun keskeltä ja ryntää kohti. Minun rakkaat lapseni, kymmenien joukossa, mutta silti aina jossain erillisinä, yksinään. Nostan Einon syliini, hengitän lämmintä viileälle poskelle. Kohta Ainokin puskee viereeni.

– Äiti, mulla valuu nenä.

Sitten vaikein osuus. En osaa olla luonteva hoitajille jutellessani, tajuan sen itsekin. Jututan pihalla päivystävää tätiä tekopirteänä ja heiluttelen käsiäni. Aino ja Eino joutuvat huojumaan mukana, sillä pidän heitä tiukasti käsistä kiinni. Vaanin naisen jokaista ilmettä saadakseni selville, mitä hän ajattelee minun lapsistani. Muistaako nimeltä? Pitääkö estyneinä? Näytämmekö normaaleilta?

Miksi emme näyttäisi, naurahdan ajatuksilleni. Välillä en tunne itseäni.

– Onko teillä ollut puhetta siitä ehdottamastani kierrätyksen teemaviikosta? Voisin tulla asiantuntija-avustajaksi ja tuoda teille materiaaleja paikallisilta luonnonsuojelujärjestöiltä.

– Tuota, palataanko siihen asiaan ensi kuussa, meillä on silloin kaikkien osastojen yhteinen kokous, hoitaja kiertelee mutta hymyilee edelleen myös silmillään. Miten hän osaa olla noin rento?

– Kunhan idea ei unohdu, sanon ja mietin, kannattaisiko minun kirjoittaa asiasta suoraan päiväkodinjohtajalle. Luultavasti. Näppäilen kännykkääni muistutuksen sähköpostin laatimisesta.

Aino ja Eino kyyristelevät ja yrittävät varovasti vetää minua liikkeelle. Hoitaja vitsailee heille jumppatunnin railakkaasta menosta ja askartelujen värikirjosta, mutta Aino vain kaivertaa peukalollaan kuoppaa lapasensa keskelle. Eino pitää katseensa kurakengissään. Yritän hymyillä ja nyökkiä malliksi, mutta ele ei tartu kumpaankaan. Lopulta tarraan käteni kiinni Ainon olkapäihin ja työnnän hänet hoitajan eteen.

– Nyt sanot reippaasti käsiheipan!

Häpeän hermostumistani. Alan punoittaa ja sukia hiuksiani korvan taakse. Hoitaja katsoo ihmetellen. Haluan puolustautua, selitellä, korjata tilanteen leppoisaksi. Hyvinhän meillä menee, vähän vain ujoja ovat. Varmaan rohkaistuvat vähitellen osallistumaan kaikkeen. Mutta en ymmärrä lapsiani. Miten vaikeaa on katsoa silmiin, jutella mukavia ja tervehtiä? Miten vaikeaa leikkiä toisten lasten kanssa?

En minä tahtonut pienenä olla yksin tai suu supussa. Halusin peuhata ja hoilottaa, mutta minut ohjattiin vain piirustusnurkkaan. Halusin kertoa asioistani kaikille, kahvikuppien takana omia asioitaan jaaritteleville aikuisillekin, mutta minut hyssyteltiin hiljaiseksi. Kysymyksiini vastattiin kyllästynein ilmein.

Ehkä Aino ja Eino ovat hitaita sopeutujia. Vastahan he aloittivat päiväkodin. Mutta entä viimevuotinen musiikkileikkikoulu? Ja tempputuokio? Lopetimme ne kesken, kun en kestänyt enää muiden katseita. Lah...