Simo Räisänen

Kalastusmatkoja Lavangen vuonolle

Nordbooks

© Simo Räisänen ja Nordbooks 2014

ISBN 978-952-315-064-5 (painettu)

ISBN 978-952-315-065-2 (e-kirja)

www.nordbooks.fi

www.nordbooks.net

Johdanto

Aloitin tämän kirjan työstämisen arkaillen ja peläten, miten perheeni ja ystäväni tulisivat suhtautumaan siihen, että heidätkin mainitaan tekstissä. Naisten kommentti oli sellainen, että kyllä mieli siitä vähitellen selkiytyy, kun saa toimitella omia touhujaan. Vaimo tosin vaati lupausta, että en lukisi hänelle ainuttakan puolivalmista riviä, vaan jättäisin hänet rauhaan. Hän sanoi lukevansa mieluummin Hesaria kuin oikolukevansa tekstiäni. Olin kuitenkin kuulevinani hänen äänessään myötätuntoisen vivahteen.

Poikieni yhteinen kannanotto kuului, että kyllä tuota ukon huumoria on jo kuultukin, mutta ehkä sitä kestää kuulla vielä kerran. Mutta näytä niille, jotka eivät ole sinusta ennen kuulleetkaan. Kun tein yhteenvetoa perheeni mielipiteistä huomasin, että niiden yhteen laskettu sävy oli myönteinen. Samalla minulle selvisi suvun kannanotoista, kuka on kirjailija: poikkeavan mielikuvitusmaailman omaava henkilö, joka esittelee tuotoksiaan toisille ja jopa olettaa, että muut arvostavat tätä hänen omituisuuttaan.

Mutta kalakaverini Kaukon kanssa me olemme mielestäni käytännön miehiä, ja pysyttelemme tiukasti konkreettisten asioiden parissa. Siitäkin huolimatta, että suvun naiset solvaavat meitä. Olemme hänen kanssaan tehneet kättä-päälle sopimuksen siitä, että emme koskaan ala vanhoiksi miehiksi, vaan pyrimme aina aiheuttamaan ympäristössämme jonkinmoista häiriötä. Ja jos ei muuta, niin renkaita veteen. Uskomme molemmat, että meillä on vielä runsaasti aikaa rehvastella. Olen sopinut poikieni kanssa siitäkin, että he kuskaavat minut Oulun kävelykatu Rotuaarille, kun en enää kykene itse liikkumaan. Siellä laulan ja soitan sekä kerään rahaa hattuuni. Sitä ennen aion häiriköidä Norjassa ja käydä ystäväni Kaukon kanssa vielä monta kertaa kalassa Keiprodissa Lavangen vuonolla.

Vihreät laitumet

Mielikuvissani kutsun Lavangen vuonoa ja sen rantoja ”Taivaan laitumiksi”. Lavangen kunta kuuluu Tromssan alueeseen, ja vuono on koko läänin lämpimin ja vähätuulisin, sillä sen edessä on suojana Atlanttia vastaan Andörjan saari. Molemmilla sivuilla sekä vuonon pohjassa on myös vuoria, kaikki noin 1100 metriä korkeita. Vuoret antavatkin Lavangen alueella suojaa pitkin tätä vuonoa oleville vihreille laitumille. Toisen sysäyksen nimelle antoi John Steinbeckin kirja Taivaan laitumet, missä hän kuvaa kalifornialaista Salinasin laaksoa. Mielikuvissani Lavangen vuono ja Salinasin laakso ovat melkein sama asia – vaikka niin eri leveysasteilla sijaitsevatkin.

Lavangen vuono sijaitsee napapiirin pohjoispuolella Ivalon korkeudella. Ilmasto on kuitenkin näillä kahdella paikkakunnalla aivan erilainen. Suomessa kuusen kasvu loppuu Ounastunturin eteläpuolella, mutta Lavangessa vuosikasvaimet ovat puolimetrisiä. Kuusimetsiköt ovat siellä istutettuja ja tiheitä, sillä Atlantin rannikolla rungoista tulee nopeakasvuisia, paksuja ja ennen kaikkea paksuoksaisia. Tämä kuitenkin huonontaa sahapuun laatua. Tiheällä istutuksella onkin pyritty estämään liian paksujen oksien muodostumista.

Lavangen vanha nimi oli Laufangr missä ”lauf” merkitsee lehteä ja ”angr” on ikivanha vuonoa merkitsevä sana. Lavangen kunnan vaakunassa onkin kolme koivun lehteä. Kunnassa on noin tuhat asukasta. Meri on koko ajan sula, sillä veden pinnassa on Golf-virran tuottamaa lämpöä. Siksi lavangelaiset merikalastajat kalastavatkin ympäri vuoden.

Kirjallisuutta

Steinbeck, John: Taivaan laitumet (Pastures of Heaven, 1932). Suom Liisa-Maria Piila. Tammi 1965.

Lavangen. http://en.wikipedia.org/wiki/Lavangen

Matka Lavangen vuonoon

Kesän 2011 poikkeuksellisen kovat helteet olivat jatkuneet lähes kaksi kuukautta ja pilanneet virvelikalastuksen mahdollisuudet Pohjanmaan pienillä joilla ja Oulujoen suistossa. Kovalla kuumuudella kala syö huonosti ja jos saalista tuleekin, se pilaantuu rannalla nopeasti. Tarkoitukseni oli ollut ostaa vene jo alkukesällä, jotta pääsisin uistelemaan Oulun Hartaanselällä. Onneksi minulla oli huonon suomalaisen kalakesän vaihtoehtona säännölliset kalastusmatkani Norjaan. Lähdimme matkaan heinäkuun viimeisen sunnuntain aamulla. Kalakaverini Kauko tuli hakemaan vaimoni ja minut Oulusta.

Olimme sopineen, että vaimoni kanssa emme tekisi matkaeväitä, vaan se jäisi Kaukon puolison Marjatan tehtäväksi. Meille on vuosien varrella muodostunut sellainen tapa, että pysähdyimme ensin Torniossa Nesteen huoltoasemalla, missä Kauko tankkaa auton ja kaikki käyvät vessassa. Kahvittelu tapahtui sadanviidenkymmenen kilometrin välein kääntymällä takapenkille kysymyksen kera:

– Mitenkäs olisi lilla kuppenit kahvia? Tämä tarkoittaa menomatkalla tasan kahta sormen leveyttä mustaa kahvia mukissa ja yhtä ruisleipää, sämpylänpuolikasta tai munkkia. Paluumatkalla on tarjolla usein lättyjäkin. Tällä kertaa kahvittelun hetki olisi ollut heti Haaparannan jälkeen, mutta tie oli kolarin vuoksi poikki Haaparannan jälkeen rajalla.

Onneksi onnettomuuspaikka oli risteysalueella, ja pääsimme lyhyttä kiertotietä vasemman kautta pikitietä takaisin päätielle. Kahvittelu alkoi siinä, ja saimme kahvin kanssa kinkkusämpylät. Syönnin aikana odotimme Lantjärv-kylttiä ja ”Peppi Pitkätossu” -taloa. Meille on muodostunut tavaksi kiinnittää huomio tienvarren nähtävyyksiin ja erityisesti tähän tien vasemmalla puolella olevaan taloon, jonka päädyssä oli viisi ikkunaa ”vinksin vonksin”. Se oli hassunkurinen näky ja mielestämme niin ruotsalaista, niin ruotsalaista tyyliä.

Kauko haluaa aina ajaa, ja me miehet istuimme etupenkillä parantamassa Kreikan taloustilannetta ja ihmettelimme, kuinka Kreikan valtionvelka kaksinkertaistui samalla sekunnilla, kun entinen hallitus vaihtui.

Mielestämme hallitusta ei olisi lainkaan pitänyt vaihtaa, jolloin velka olisi puolta pienempi ja niin olisimme säästyneet Euroopassa monilta rahaharmeilta. Toinen vaihtoehto on, että kreikkalaiset valitsisivat uudelleen entisen hallituksensa. Vaimoillakin oli takapenkillä omat pulinansa, mutta ne eivät kuuluneet selvästi etupenkille.

Seuraava merkittävä havainto oli Sangis älven -kyltti, minkä jälkeen tuli armeijan ylijäämävarasto. Sekin herätti syvällisen keskustelun. Olisi todella komeaa ottaa Mazdan perään armeijan ylijäämävaraston soppakanuuna, sytyttää tuli pesään ja panna runsasläskinen rokka kypsymään. Se olisi seitsemän tunnin ajon jälkeen taatusti valmista, ja Lavangen vuonossa meitä odottaisivat ruokaisat aromit. Samaa soppakanuunaa voitaisiin käyttää myös hirvenpyyntiaikana.

Kuulun hirviporukkaan ja olen aina ihmetellyt jahtilavalla, miksi kukaan ei halua hirvenpäitä, vaikka jokaisesta päästä saisi ämpärin tai pari loistavaa alatoopia. Siitä riittäisi pakasteeseen koko suvulle. Päät pitäisi nylkeä heti kaadon jälkeen, sillä nahan nylkeminen myöhemmin on hankalaa. Nylkemisen ja aivojen poistamisen jälkeen päät keitettäisiin kokonaisina kenttäkeittiössä, kypsät lihat irrotettaisiin ja lihat pienittäisiin. Parhaimpana vuotena kaadoimme 85 hirveä, joten tytinää riittäisi. Emme voineet muuta kuin huokaista tyytyväisinä täysin vatsoin, kuinka hyvin osaisimme järjestää tämänkin asian.

Seuraava huomionarvoinen asia oli ensimmäinen Kalixjoen ylitys ja heti sen jälkeen oikealla puolella tietä oleva saha ja sen lautavarasto. Kauko on rakennusmiehiä ja huomasin, kuinka hän nuolaisi salaa huuliaan. Sillä puutavaramäärällä rakennettaisiin Kokkolan kaupunki täyteen uusia taloja. Ilmeisesti puutavaraa ei ollut saatavilla Ruotsissakaan joka paikassa, sillä muutaman kymmenen kilometrin päässä oli Mjölaforssin risteys ja sen jälkeen tuli oikealla puolen tietä suuri, rappeutumassa oleva keltainen rakennus. Olemme seuranneet sen romahtamista yli kymmenen vuotta ja saaneet siitä aihetta moniin syvällisiin keskusteluihin.

Aluksi olimme sitä mieltä, että rakennus voitaisiin korjata ja se olisi jopa kannattavaa. Ei tarvitsisi muuta kuin uusia pari kattoparrua ja tukea muita. Olisi sääli, jos noin komea tiilirakennus pääsisi purkukuntoon. Vuosien kuluessa tarkistimme aina ohi ajettaessa rakennuksen kattoa ja arvuuttelimme, voitaisiinko se vielä korjata.

Tällä matkalla totesimme, että se oli nyt täysin korjauskelvoton, sillä lumi oli painanut osan kattoa alas, mutta rakennus ei ollut vieläkään aivan hyödytön. Näppärä ja työteliäs mies saisi seinätiilistä sellaisen määrän rakennustarvikkeita, että niistä rakentaisi talon. Kaksikin. Koska kattotiiletkin olivat käyttökelpoisia, niistä saisi uudelle rakennukselle katon.

Sortunut katto Ruotsin Mjölaforssissa 2011.

Murheellinen maamerkki vaati ehdottomasti kahvittelua. Sen aikana ehti Överkalixin tiehaara vilahtaa ohitse. Böna älven kohdalla oli uuden sillan rakentaminen kesken, joten jouduimme hetken ajamaan päällystämätöntä tietä. Sitä pitkin körötellessämme ihmettelimme ääneen ruotsalaisten järkiintymistä. Aikaisemmin käytössä olleet omituiset nopeusrajoitukset 110 ja 70 km/h, oli nyt muutettu meille tutumpaan muotoon 100, 80 ja 50km/h. Ihan kaikkia liikennekäytäntöjä ei kuitenkaan ollut muutettu meidän silmiämme miellyttävään muotoon: liikennemerkit ovat yhä pienempiä kuin Suomessa ja niiden kahdeksikot kumman litistyneitä. Myös tiehen piirretyt varoitusviivat ovat valkoisia. Siis kerta kaikkiaan väärän värisiä toisin kuin Suomessa. Onneksi sentään norjalaisten tiemerkit ovat keltaisia. Mutta ruotsalaiset ovat yhdessä asiassa selvästi naapureitaan rikkaampia: jokaisessa kameratolpassa on tosiaan sisällä kamera.

Liikennejärjestelyitä vertaillen saavuimme napapiirin majalle. Sitten tuli Lansjärv-kyltti ja Ruotsin ensimmäinen lämmin vessa. Lämmin talvellakin, ja vielä siisti. Se oli ensimmäinen jaloittelupaikkamme tälle matkalle. Kannattaa painaa tarkoin ...