Koottu

ISBN 978-951-0-41053-0

Johnny Kniga Kustannus,
imprint of Werner Söderström Corporation
PL 314 (Korkeavuorenkatu 37), 00101 Helsinki
www.kirja.fi
www.johnnykniga.fi

Kansi: Maria Mitrunen

Teoksen jakelu ja osittainen kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeuden haltijan lupaa on korvausvastuun ja rangaistuksen uhalla kielletty.

Werner Söderström Osakeyhtiö 2015

HAVAHTUMINEN

On loppukesän aamuyö. Linnut laulavat, aurinko on jo nousemassa. Tulee kaunis päivä. Katselen vieressäni nukkuvaa miestä. Pidän hänestä aika lailla. Olen tuntenut hänet jo kauan, mutta vasta pari viikkoa sitten päädyimme sänkyyn. Mies näyttää hyvältä nukkuessaankin. Hän on älykäs ja hauska. Seksi oli loistavaa, sovimme yhteen täydellisesti.

KRRRRHHHHHRAAAAAAH, kuuluu vierestäni, perään tyytyvästä maiskuttelua, ja pääni nousee taas pystyyn. Ei herran jumala, ajattelen. Onko tämä todella sen arvoista? Jo neljäs peräkkäinen valvottu yö kuunnellen tuota helvetinkonetta. En kestä, en kestä, en kestä.

Muutaman tunnin päästä syömme aamiaista, hymyilen nätisti. Hesari minulla, Husis hänellä. Haukottelen lehden takana. Silmiä kirveltää.

Mies tekee lähtöä, suutelee pitkään ja perusteellisesti. Hetkeksi unohdan valvotut yöt ja ajattelen vain, että illalla tapaamme taas. Kun ulko-ovi kolahtaa kiinni, makaan jo sängyssä. On hiljaista, ihanan hiljaista. Viisi minuuttia, ja olen unessa.

Tämä ei voi jatkua näin, ajattelen iltapäivällä herättyäni. En minä voi valvoa joka yötä. Unilääkkeet eivät auta. Mies on ihana, ihan napakymppi. Mutta kuorsaus on sietämätöntä. On käyty lääkärissä, hän kertoo, on leikattu polyypit. Yäk.

Korjailen sohvatyynyjä oikeaan asentoon. Joisin piimää, mutta tiskipöydällä on tyhjä tölkki. Pesen koneellisen valkopyykkiä, mutta tunnin päästä ripustelen ullakolla kuivumaan vaaleansinisiä lakanoita. Mies on näköjään pudottanut huomaavaisesti eiliset kalsarinsa pesukoneeseen.

Olen hirveä raukkis ja pakenen illalla leffaan. En vastaa puhelimeen. Tekstaan: On vähän kiire, sori, palataan, muisk.

Sunnuntai-iltana olen valmis tekemään kypsän aikuisesti tekstaribänät. Selitän jotakin sekavaa vanhaan tuttuun tyyliin se-ei-johdu-sinusta-vaan-minusta ja jatkan vielä yhtä tutulla ajoitus-ei-ole-oikea-vaikka-sinä-olet-aivan-ihana-vedolla. Mutta oikeasti haluan vain olla rauhassa. En minä halua seurustella kenenkään kanssa. En minä halua valvoa kenenkään takia!

Pari viikkoa myöhemmin alan ihmetellä, että mitäs tässä nyt oikein tulikaan tehtyä. Tätäkö minä halusin? Tätäkö minä haluan? Hänhän oli unelmieni mies. Mikä minua vaivaa? Miten minusta on tullut näin kärsimätön? Enhän minä ole koskaan ollut sellainen nainen, joka etsii täydellistä miestä, sellaista jota ei ole olemassakaan. Onko nyt sittenkin kyse ”ajoituksesta”; eikö se olekaan pelkkää latteaa bänäsanastoa?

Olenko minä muuttunut? Täytän parin vuoden päästä viisikymmentä. Tietysti olen muuttunut, mutta enkö minä enää halua ollenkaan samoja asioita kun ennen? Ovatko valkeat puhtaat lakanat minulle tärkeämpiä kuin parisuhde hyvän, älykkään ja komean (ja varakkaan) miehen kanssa? Mietin, olenko tullut hulluksi. Asiat ympärilläni ovat muutenkin jotenkin toisin kuin ennen.

Aamuisin tympii lähteä töihin. Työ kustannuspäällikkönä on siinä mielessä hienoa, että päivät eivät todellakaan ole samanlaisia keskenään. Mutta viime aikoina ne ovat alkaneet tuntua siltä. Jokainen uusi käsikirjoitus tuntuu siltä kuin olisin lukenut sen jo sataan kertaan. Pomoni tuntuu päivä päivältä pöljemmältä. Tiedän että hän ei ole. Asiakkaat tuntuvat kuukausi kuukaudelta hankalammilta. Tiedän että he eivät ole. Odotan vain että kello tulee viisi. Viitenä päivänä viikossa odotan vain että kello tulee viisi.

Vanhempani ovat vanhentuneet. Isällä on kaikki mahdolliset ikään, geeneihin ja elintasoon liittyvät sairaudet. Olen jo monta kuukautta yrittänyt sopeutua siihen ajatukseen, että hänelle voi sattua mitä tahansa milloin vain. Tai tuo on kiertoilmaus: hän voi kuolla milloin vain. Olen alkanut käyttää typeriä kiertoilmauksia! Sekin vielä.

Yritän olla vanhemmilleni niin paljon avuksi kuin suinkin. Minulla kun on perheen ainoa ajokortti, ja kun ei ole omaa perhettä, on tietysti rajattomasti aikaa auttaa. Olen perinyt heidän näkyvimmät ominaisuutensa, jotka ovat keskenään hyvin erilaiset. Osaan olla hapan ja ylimielinen, kuten isä. Osaan olla ahne ja ailahteleva, kuten äiti. Pidän itseäni hauskana ja älykkäänä, kuten he molemmat. Itseään, siis!

Minua viisi vuotta nuorempi veljeni, Veli, on kuin peilikuvani mutta kuin peilitalossa tai kauhuelokuvassa. Muistutamme paljon toisiamme, mutta olemme sekasotkuversioita toisistamme. Minä haluan olla hyödyllinen, Veli ei siitä niin välitä. Veli on vanhapoika ja minä olen vanhapiika, mistä syytämme tietenkin vanhempiamme. Fiksuudestamme huolimatta olemme jämähtäneet vanhempiemme lapsiksi. Laskemme siitä leikkiä, ihan tosissamme. Viihdymme hyvin keskenämme, mutta viime aikoina siihenkin on tullut uusia säröjä. Kuin aikuiset uhmaiässä, koko perhe.

Minä eroan meistä muista siinä suhteessa, että minulla on paljon ystäviä. Haluaisin viettää enemmän aikaa ystävieni kanssa! Haluaisin nauraa ja kälättää, matkustaa ja törsätä! Ja sitten olla rauhassa yksin, kun haluan. En viitsisi mennä töihin, en halua valvoa öitä kuorsausta kuunnellen, haluan nukkua valkoisissa lakanoissa, haluaisin sanoa isälle, että haista sinä paska ja keitä itse kaakaosi.

Taidan tarvita miettimisaikaa. Eläkeläisistä ja Velistä en pääse eroon (enkä haluaisikaan), mutta elämässäni on yksi asia, josta voin aivan mainiosti pitää tauon ja ottaa siihenkin kaivattua etäisyyttä: työ. Vuorotteluvapaasysteemiä ei ole vielä purettu sillä tavalla kuin sille kuitenkin pian käy, ja olen ollut töissä yhtäjaksoisesti ilman taukoa kaksikymmentäkuusi vuotta. Kun tajuan tämän, ainakin yksi asia alkaa näyttää kristallinkirkkaalta. Minun on päästävä pois töistä joksikin aikaa.

En ole koskaan ehtinyt pysähtyä miettimään, kuka minä olen ja mistä tulen ja miksi olen tällainen. Teen nopean päätöksen, jota päätän olla katumatta. Jään virkavapaalle seuraavan vuoden alusta. Koko vuodeksi.

Kustannusalalla kaikki tietävät, mitä tarkoitetaan terapiakirjoittamisella. Sellaisia käsikirjoituksia tulee kustantamoihin koko ajan. Niitä lähettävät ihmiset, jotka eivät osaa erottaa omaa nysväilyään ja yleisesti kiinnostavaa tekstiä. Aion kirjoittaa suruttomasti nysväilytekstiä, sillä kukaan muu ei tule lukemaan sitä. Aion paasata pidäkkeettä kuvitteelliselle lukijalle, joka ei lue tekstiäni. Kuka minun tekstiäni edes haluaisi lukea.

Keksin idean: virkavapaavuoteni lopussa panen kirjoittamani jutut aakkosjärjestykseen. Jospa se toimisi niin kuin jokin höhlä koodi ja tekstit muodostaisivat elämästäni tajuttavan kokonaisuuden! Tämä naurattaa.

Enhän kuitenkaan aio valaistua, alkaa joogata ja muuttaa Intiaan elämäni rakkauden perässä. Tai Äiti Amman. Tai alkaa opiskella lähihoitajaksi. Tai kääntyä körttiläiseksi. Haluan vain tietää enemmän itsestäni, Tytti Karakoskesta.

AIKUISUUS

Onneksi aikuisuuden käsite on muuttunut. Ei tarvitse kasvaa aikuiseksi siten kuin meidän vanhempamme kai useimmiten kasvoivat. Vastuu ja sen sellaiset asiat ovat ihan toinen juttu, sitä en nyt tarkoita ollenkaan. Hössötys ja tyhjännauraminen sallitaan yleisesti. Kukaan ei enää muista, miten se yksi sananlasku tyhjännaurajien kurjasta kohtalosta meni. En minäkään. Rokkia saa renkuttaa vapaasti koko ikänsä. Huono huumori on usein hyvää huumoria. Maailma on vapaampi ja sallivampi, eikä meistä moniakaan kiinnosta, mitä toiset ajattelevat.

En tietenkään silti suosittele ikätoverittarille napapaitoja. Leggingsien (sallitut) päälle on pantava takapuolen päälle ulottuva vaate. Nännit jemmaan yleisöltä, kiitos. Korut saavat olla yliampuvat mutta eivät mielellään saa ampua yli. Korkokenkiä saavat kaikki käyttää, mutta niillä pitää osata kävellä. Pääsääntö on, että vapautta on enemmän kuin ennen. Ei sentään liiaksi: EI LEOPARDIKUVIOITA AIKUISELLE NAISELLE.

Koska aikuisuuden käsite on muuttunut, minäkin voin halutessani kaivaa Guns’n’Rosesin keikkapaidan 80-luvulta – toki aidon, olin keikalla – ja panna sen vaikka töihin päälle. Voin halutessani pukeutua tietysti viisikymppisestikin. Mutta ei ole pakko! Ikä on tuonut – jos hyvin on käynyt – tilannetajua, ja sen mukaan mennään.

Aikuisuus näkyy uudesta vapaudesta huolimatta usein juuri vaatteista. Se on tietenkin vain pintaa. Kuvio ei ole missään tapauksessa yksinkertainen. Aikuisella on yhtä aikaa paljon palloja ilmassa, kuten sanotaan. Myös lapsettomalla vanhallapiialla, itsellisellä. Haasteisiin on vastattava. Luottamus on ansaittava. Välttämätön vastuu on otettava, vaikka sitten vain itsestään. Asialliset hommat on hoidettava, muuten saa olla kuin Ellun kana. Siinä sananlasku, joka sopii tähän aikaan!

Mutta kyllä viisikymmentä on silti uusi kolmekymmentä, hyvinä päivinä kaksikymmentä ja parhaina kukaan ei mieti mikä. Ja seitsemänkymmentä on uusi viisikymmentä, muistuttaa äiti. Kiusallisen usein olen hänen kanssaan samanikäinen, mutta mikäs siinä. Kyllä meillä juttua riittää.

ALKU

Oli varmaan jokin vaihe tai tapahtuma, jonka jälkeen asiat muuttuivat mutkikkaiksi ja hankaliksi, tai ainakin erilaisiksi. Tämä on työhypoteesini. Mistä muutos alkoi?

Muutama vuosi sitten kompastelin kevään aikana kahdesti ja kyynärpääni piti rakentaa kokonaan uusiksi. Oliko se jo tiedostamaton hätähuuto? Olin miltei koko kevään sairauslomalla, mitä nyt luin käsikirjoituksia kotona käsi erilaisissa paketeissa. Voi olla, että tuo kevät olikin elimistön tai kohtalon tai minkä lie ensimmäinen varoitus. Jos uskoisin sellaiseen.

Ensin kaaduin maaliskuussa talven viimeisillä liukkailla, kotiovella. Vasen kyynärpää edellä ulko-oven metalliralliin. Se sattui hyvin, hyvin, hyvin paljon, ja kun yritin hapuilla kyynärpään terävää osaa, luuta ei löytynyt. Sairaal...