Englanninkielinen alkuteos The Burning Room
Copyright © 2014 by Hieronymus, Inc.
This edition published by arrangement with Little, Brown
and Company, New York, New York, USA through
Ulf Töregård Agency AB. All rights reserved.
Kustantaja:
Gummerus Kustannus Oy
Helsinki
ISBN (painettu kirja) 978-951-20-9924-5
ISBN (sähkökirja) 978-951-24-0134-5
Omistettu rikostutkija Rick Jacksonille
kiitokseksi hänen palveluksistaan Los Angelesin kaupungille.
Toivottavasti eläkkeelle siirtyminen onnistuu toisella yrityksellä.
Hyviä tasoituksia!
1
Piinaa piinan päälle, Bosch tuumi. Corazon oli teräksisen ruumiinavauspöytänsä ääressä selkä kumarassa ja tutki hansikoidut kädet verisinä pihdeillä ja pitkällä veitsellä ruumiin onteloita, joista oli poistettu sisälmykset. Hän ei ollut pitkä, ja niinpä hän seisoi varpaillaan ylettääkseen kunnolla ja oli nojannut lantionsa pöytää vasten saadakseen vipuvoimaa.
Kaameassa näkymässä Boschin mieltä painoi se, että käsiteltävää ruumista oli leikelty vuosien varrella todella paljon. Kumpikin jalka puuttui, toinen käsi oli irrotettu olkapäästä, ja vaikka leikkausarvet olivat vanhoja, ne vaikuttivat jotenkin punertavilta ja tuoreilta. Ammottava suu huusi äänettömästi. Silmät olivat suuntautuneet ylöspäin kuin anoakseen Jumalalta armoa. Syvällä sisimmässään Bosch tiesi, että vainajat ovat vainajia ja etteivät ne kärsi elämän julmuuksista, mutta silti hänen olisi tehnyt mieli sanoa ”Jo riittää” ja kysyä: ”Milloin se päättyy? Eikö kuoleman pitäisi vapauttaa meidät elämän kaikista piinoista?”
Hän ei kuitenkaan sanonut mitään. Hän vain katseli ja seisoi ääneti samoin kuin oli tehnyt jo satoja kertoja. Hänen järkytyksensä ja halunsa lausua julki paheksuntansa Orlando Mercedille aiheutetuista julmuuksista oli kuitenkin toisarvoista sen rinnalla, että hän tarvitsi luodin, jota Corazon yritti irrottaa vainajan rintarangasta.
Corazon laskeutui takaisin kantapäidensä varaan levähtääkseen. Hän päästi ilman keuhkoistaan, mikä sai hänen kasvosuojuksensa hetkeksi huurtumaan. Hän vilkaisi Boschia sumean muovin takaa.
”Kohta tulee valmista”, Corazon sanoi. ”Ja kuule, on hyvä ettei silloin aikoinaan yritetty irrottaa luotia. Olisi ollut pakko sahata rintarangan kahdestoista nikama poikki.”
Bosch nyökkäsi.
Corazon kääntyi katsomaan pöytää, jolle oli levittänyt työkalunsa, ja sanoi: ”Nyt tarvitaan jotain muuta.”
Hän laski veitsen teräsaltaaseen, johon solisi hanasta vettä niin paljon, että vedenpinta pysyi valuma-aukon tasalla. Sitten hän siirsi kätensä altaan vasemmalle puolelle ja antoi sen liikkua steriloitujen työkalujen yllä kunnes valitsi pitkän ja kapean teräspuikon. Hän työnsi kätensä uudestaan vainajan ylävartalon sisälle. Kohollaan olevat kylkiluut muodostivat enää pelkän kuoren, sillä ruumiista oli poistettu kaikki sisäelimet ja suolet, jotka oli punnittu ja pantu pussiin. Hän nousi uudestaan varpailleen ja onnistui napsauttamaan puikolla luodin irti rintarangasta. Bosch kuuli luodin putoavan rintakehän sisälle.
”Sainpas sen irti!”
Corazon veti kätensä ulos, pani puikon sivuun, tarttui luotiin pihdeillä ja suihkutti siihen vettä pöytään liitetystä letkusta. Sitten hän nosti pihtejä tarkastellakseen löytöään ja napsautti jalallaan lattiassa olevaa kytkintä, joka käynnisti äänityksen.
”Luoti poistettu rintarangan kahdennentoista nikaman etupuolelta. Se on pahasti litistynyt. Otan siitä valokuvan ja merkitsen sen nimikirjaimillani ennen kuin luovutan sen Los Angelesin poliisilaitoksen rikostutkijalle Hieronymus Boschille ja vanhoja ratkaisemattomia rikoksia tutkivalle OU:lle.”
Corazon polkaisi kytkintä uudestaan, minkä jälkeen he saattoivat keskustella epävirallisesti. Hän hymyili Boschille muovisen kasvosuojuksensa takaa.
”Minun oli pakko käyttää Harryn sijasta oikeaa etunimeäsi”, Corazon sanoi.
”Kas kun muistat sen.”
Boschilla ja Corazonilla oli kauan sitten ollut lyhyt romanttinen suhde, ja vain harva tiesi Boschin oikean etunimen.
”Miksen muistaisi?” Corazon kysyi teeskennellen tuohtunutta.
Corazonista sai miltei nöyrän vaikutelman, toisin kuin aiemmin. Hän oli ollut pyrkyri ja saavuttanut haluamansa. Hänestä oli tullut laitoksen kuolinsyyntutkijoiden johtaja, kaikkine siihen liittyvine puitteineen, joihin oli kuulunut myös esiintyminen eräässä tosi-tv-ohjelmassa. Mutta kun joku nousee julkisen laitoksen huipulle, hänestä tulee poliitikkojen kaltainen, ja poliitikot menettävät joskus suosionsa. Lopulta Corazon oli pudonnut korkealta ja palannut lähtöpisteeseensä, tavalliseksi kuolinsyyntutkijaksi, jolla oli aivan samanlainen työtaakka kuin muillakin. Hän oli sentään saanut pitää oman ruumiinavaushuoneensa. Toistaiseksi.
Hän vei luodin työtasolle, valokuvasi sen ja teki siihen merkinnän kopiokynällä. Hän pudotti sen pieneen muoviseen todistepussiin, joka Boschilla oli valmiina kädessään. Bosch merkitsi pussiin kummankin nimikirjaimet, kuten todisteiden alkuperän varmistamiseksi täytyi tehdä. Hän tarkasteli luotia muovin läpi, ja vaikka se oli menettänyt muotonsa, hän oli varma, että se oli .308-kaliiperinen, joten se oli ammuttu kiväärillä. Niin ollen se tarjosi tutkinnassa tärkeän uuden tiedon.
”Jäätkö seurakseni loppuun asti, vai halusitko vain luodin?”
Corazon esitti kysymyksen ikään kuin heillä olisi meneillään muutakin.
Bosch kohotti pussia ja sanoi: ”Eiköhän minun pidä viedä tämä eteenpäin. Meillä on monta silmäparia mukana tässä jutussa.”
”Selvä. No, minä hoidan tämän sitten loppuun omin päin. Mitä sinun työparillesi on muuten tapahtunut? Eikö hän ollut tuolla aulassa kanssasi?”
”Hänen täytyi soittaa yksi puhelu.”
”Ai jaa. Luulin, että hän halusi antaa meidän olla vähän aikaa kahdestaan. Oletko kertonut hänelle meistä?”
Corazon hymyili ja iski silmää, ja Bosch käänsi katseensa pois vaivautuneena.
”En ole”, Bosch sanoi. ”Kyllä sinä tiedät, etten puhu sellaisista asioista.”
Corazon nyökkäsi.
”Et ole ikinä puhunut”, hän sanoi. ”Et paljasta salaisuuksiasi.”
Bosch käänsi katseensa takaisin.
”Koetan olla paljastamatta. Ja onhan siitä jo aikaa.”
”Ja tunteen palo on hiipunut, vai?”
Bosch halusi palata alkuperäiseen asiaan.
”Tästä ruumiinavauksesta... Tuskin olet huomannut mitään sellaista, mitä sairaalan lausunnossa ei ole mainittu.”
Corazon pudisti päätään vakavoituen.
”Ei tässä mitään muuta näy. Vain sepsis eli kansankielellä verenmyrkytys. Voit mainita sen lehdistötiedotteessa.”
”Voit siis antaa sellaisen todistajanlausunnon? Että verenmyrkytys liittyy varmasti luotiin?”
Corazon nyökkäsi jo ennen kuin Bosch oli ehtinyt esittää kysymyksensä loppuun asti.
”Merced kuoli verenmyrkytykseen, mutta merkitsen pöytäkirjaan, että kyseessä oli henkirikos. Murhasta on kulunut jo kymmenen vuotta, ja annan mielelläni sellaisen lausunnon. Toivottavasti luoti auttaa sinua löytämään murhaajan.”
Bosch nyökkäsi ja sulki todistepussissa olevan luodin kämmeneensä.
”Toivottavasti”, hän sanoi.
2
Bosch laskeutui hissillä katutasolle. Viime vuosina piirikunta oli käyttänyt kuolinsyyntutkijoiden toimiston remontointiin kolmekymmentä miljoonaa dollaria, mutta hissi kulki yhtä hitaasti kuin aina ennenkin. Bosch löysi Lucia Soton rakennuksen takana olevalta lastaussillalta nojailemasta tyhjiin pyöräpaareihin ja katselemasta kännykkäänsä. Soto oli lyhyt ja sopusuhtainen, ja hän painoi enintään viisikymmentä kiloa. Hänellä oli tyylikäs housupuku niin kuin useilla naispuolisilla rikostutkijoilla. Asunsa ansiosta hän saattoi pitää pistooliaan lantiolla sen sijasta, että se olisi käsilaukussa. Näin hänestä huokui määrätietoisuutta tavalla, jota mikään puku sinänsä ei voisi antaa. Hänen pukunsa oli tummanruskea, ja sen lisäksi hänellä oli kermankeltainen pusero. Asu sointui hyvin hänen siloiseen ruskeaan hipiäänsä.
Soto käänsi katseensa lähestyvään Boschiin ja suoristi äkisti selkänsä kuin tuhmuuksista yllätetty lapsi.
”Minulla on se”, Bosch sanoi.
Hän ojensi todistepussin Sotolle, joka alkoi heti silmäillä luotia muovin läpi. Lastaussillalle saapui kaksi kuolinsyyntutkijoiden avustajaa, ja he ryhtyivät vetämään tyhjiä pyöräpaareja ovelle, joka johti ”isoksi kryptaksi” sanottuun paikkaan. Se oli rakennuksen tuore laajennusosa, kauppahallin kokoinen kylmiö, johon ruumiit vietiin odottamaan avausta.
”Onpa iso”, Soto sanoi.
”Ja pitkä”, Bosch sanoi. ”Täytyy kai ruveta etsimään kivääriä.”
”Se on mennyt melko pahasti lyttyyn.”
Soto palautti pussin Boschille, joka pani sen takkinsa taskuun.
”Luullakseni sille pystyy silti tekemään ballistisen vertailun”, Bosch sanoi. ”Joten meitä voi vielä onnistaa.”
Soton takana parivaljakko avasi kylmiön oven työntääkseen pyöräpaarit sisään. Lastaussillalle tulvahti kylmän ilmavirran kannattelemana epämiellyttävää kemiallista hajua. Soto kääntyi ja ehti vilaukselta nähdä valtavaan kylmiöön. Teräksisille telineille oli pinottu riviin ruumiita neljään kerrokseen. Vainajat olivat läpikuultavissa muovikääreissä jalkapohjat näkyvillä, ja ilmastointiventtiileistä puhaltava ilmavirta sai varpaissa riippuvat tunnistelaput lepattamaan.
Soto kääntyi äkkiä poispäin ja kalpeni.
”Mitä nyt?” Bosch kysyi.
”Ei tässä mitään”, Soto sanoi pikaisesti. ”Tuo on vain niin etovaa.”
”Oikeastaan se on melkoinen edistysaskel. Ennen ruumiita seisotettiin käytävillä. Välillä toistensa päälle pinottuna, kun takana oli kiireinen viikonloppu. Täällä haisi silloin melko vinkeältä.”
Soto kohotti kätensä pystyyn, koska ei halunnut kuulla enempää.
”Onko homma täällä nyt hoidettu?” Soto kysyi anelevaan sävyyn.
”On.”
Bosch lähti liikkeelle, ja Soto seurasi häntä askeleen päässä. Soto oli ottanut tavakseen kävellä Boschin perässä, eikä Bosch tiennyt, johtuiko se kunnioituksesta hänen ikäänsä tai arvoaan kohtaan vai jostain muusta, kuten itseluottamuksen puutteesta. Bosch suuntasi sillan päässä oleville portaille, jotka tarjosivat oikotien vierailijoiden pysäköintialueelle.
”Mihin nyt mennään?” Soto kysyi.
”Viedään luoti labraan. Ja onnistamisesta puheen ollen, tänään on avoimien ovien päivä. Sitten käydään Hollenbeckin poliisiasemalla hakemassa tapauskansio ja todisteet. Aloitetaan siitä.”
”Okei.”
He laskeutuivat portaat ja lähtivät ylittämään työntekijöiden pysäköintialuetta. Vierailijoiden pysäköintialue oli rakennuksen sivuseinän puolella.
”Soititko sen puhelun?” Bosch kysyi.
Soto hämmentyi. ”Täh?”
”Sanoit, että sinun piti soittaa.”
”Ai niin, joo, soitin minä.”
”Saitko mitä halusit?”
”Sain. Kiitos kysymästä.”
Bosch epäili, ettei mitään puhelua ollut soitettu ja että Soto oli halunnut välttyä osallistumasta ruumiinavaukseen, koska ei ollut ikinä ennen nähnyt ruumista, josta oli poistettu kaikki sisäelimet. Soto oli tulokas niin OU:ssa kuin ylipäänsä henkirikostutkinnan parissa. Meneillään oleva tutkinta oli kolmas, jossa hän työskenteli yhdessä Boschin kanssa, mutta vasta ensimmäinen niin tuoretta kuolintapausta koskeva, että vainajalle oli voitu tehdä ruumiinavaus. Pyrkiessään yksikköön, jossa työskenneltiin vanhojen ratkaisemattomien tapausten parissa, Soto ei kaiketi ollut olettanut joutuvansa mukaan ruumiinavauksiin. Niiden yhteydessä ei yleensä kohdattu henkirikostutkinnan ikävimpiä asioita, tiettyjä hajuja ja näkymiä.
Viime vuosina rikosten määrä Los Angelesissa oli vähentynyt joka osa-alueella, ja kaikkein eniten henkirikosten osalta. Se oli saanut poliisilaitoksen muuttamaan tutkintojen tärkeysjärjestystä ja toimintatapoja. Tuoreiden henkirikosten vähennyttyä laitos oli alkanut painottaa vanhojen tapausten selvittämistä. Koska viideltä viime vuosikymmeneltä oli selvittämättä yli kymmenentuhatta henkirikosta, töitä oli runsaasti jaettavaksi. Niinpä OU oli edellisenä vuonna laajentunut lähes kolme kertaa aiempaa isommaksi, ja nyt sillä oli oma johtoryhmänsä, johon kuului ylikomisario ja kaksi komisariota. Siihen oli siirretty monta kouliintunutta tutkijaa ryöstö- ja henkirikososastolta RHD:ltä. Lisäksi joukkoon oli liitetty nuoria tutkijoita, joilla oli kokemusta vain vähän, jos lainkaan. Poliisikomentajan toimisto oli julistanut ajatusmallin, jonka mukaan maailma oli muuttunut uusien teknologioiden ja tarkastelutapojen myötä. Tutkinnalliselle kokeneisuudelle ei vetänyt vertoja mikään, muttei ollut mitään vikaa siinä, että sitä täydennettiin uusilla näkökannoilla ja erilaisilla kokemuspiireillä.
Tulokkaat oli valittu kuka mistäkin syystä, jotkut hyvien suhteidensa avulla, toiset älykkyytensä ja kolmannet työtehtävissä osoittamansa urhoollisuuden perusteella. Yksi heistä oli aiemmin työskennellyt sairaalassa tietotekniikkaosastolla ja ollut ratkaisevassa roolissa, kun reseptien automatisoidun jakelujärjestelmän avulla oli selvitetty erästä potilasmurhaa. Eräs toinen oli opiskellut Oxfordissa kemiaa Rhodes-stipendin turvin. Lisäksi joukkoon kuului entinen Haitin valtionpoliisin rikostutkija.
Soto oli vasta kaksikymmentäkahdeksanvuotias ja ollut palveluksessa vain vajaat viisi vuotta, mutta kaksikielisyys oli edistänyt hänen ylenemistään tavallisesta konstaapelista suoraan rikostutkijaksi. Hän puhui niin englantia kuin espanjaakin sujuvasti. Lisäksi asiaan liittyi perinteisempi syy, sillä hänestä oli tullut yhdessä yössä mediatähti jouduttuaan Pico-Unionin kaupunginosassa tulitaisteluun viinakaupan ryöstäjien kanssa. Häntä ja hänen työpariaan vastassa oli ollut neljä aseistautunutta miestä. Työpari oli ammuttu hengiltä, mutta Soto oli kellistänyt ryöstäjistä kaksi ja kyennyt pidättelemään kahta muuta läheisellä kujalla, kunnes SWAT-yksiköt olivat saapuneet paikalle ja ottaneet heidät kiinni. Ammuskelijat olivat kaupungin väkivaltaisimpiin kuuluvan rikosjengin 13th Streetin jäseniä, ja Soton sankarillisuutta toitotettiin lehdissä, nettisivustoilla ja tv-ruuduissa. Poliisikomentaja Gregory Malins myönsi hänelle laitoksen urhoollisuusmitalin. Myös menehtynyt työpari sai saman mitalin.
OU:n päällikön ylikomisario George Crowderin mielestä osaston tuoreita voimavaroja hyödynnettiin parhaiten niin, että yksikön vanhat konkarit erotettiin toisistaan ja heille annettiin työpareiksi tulokkaat. Bosch oli konkareista vanhin niin iältään kuin toimenkuvaltaankin. Niinpä hänelle oli määrätty pariksi nuorin tulokas, Soto.
”Sinä olet veteraani näissä hommissa”, Crowder oli sanonut Boschille. ”Haluan, että otat sen tulokkaan siipiesi suojaan.”
Vaikkei Bosch erityisesti halunnut saada muistutusta iästään ja asemastaan, hän oli silti mielissään ratkaisusta. Hänen viimeinen palvelusvuotensa oli alkamaisillaan, sillä kello kävi armottomasti hänen laitoksen kanssa tekemänsä jatkosopimuksen kannalta. Jokainen jäljellä olevista päivistä oli hänelle kullankallis. Tunnit olivat kuin timantteja – arvokkainta mitä elämässä oli. Hänen mielestään ura olisi hyvä päättää koulimalla kokematonta tutkijaa ja tarjoamalla tälle kaikki, mitä hänellä oli tarjottavana. Niinpä hän oli tyytyväinen Crowderin kerrottua, että uusi työpari olisi Lucia Soto. Hän oli kaikkien laitoksella palvelevien tavoin kuullut Soton uroteosta. Hän tiesi, miltä tuntuu tappaa työtehtävissä ja miltä tuntuu menettää työpari. Hän ymmärsi, millaista tuskaa ja syyllisyydentunnetta sellainen aiheuttaa. Hän otaksui, että yhteistyö onnistuisi ja että hän voisi harjaannuttaa Sotosta taitavan rikostutkijan.
Lisäksi Soton saaminen työpariksi tarjosi Boschille mukavan bonuksen. Koska Soto oli nainen, Boschin ei tarvitsisi majoittua hänen kanssaan työmatkoilla samaan huoneeseen. Kumpikin saisi oman huoneen. Ja se oli iso asia. Vanhojen henkirikosten tutkintaan liittyi paljon matkustamista, sillä useissa tapauksissa sellainen murhaaja, joka luulee olevansa epäilysten ulkopuolella, muuttaa toiselle paikkakunnalle siinä toivossa, että siirtymällä kauas rikospaikasta pääsee lain kouran ulottumattomiin. Ja nyt Bosch otaksui, että hän saisi työskennellä uransa loppuun asti joutumatta käyttämään yhteistä kylpyhuonetta ja kuuntelemaan kuorsausta tai muita työparin ääniä motellien ahtaissa kahden hengen huoneissa.
Soto oli hyvinkin saattanut empimättä vetää kujalla aseen esiin ylivoiman edessä, mutta ruumiinavauksen seuraaminen oli aivan eri juttu. Hän oli aamulla näyttänyt vastahakoiselta Boschin kerrottua, että heidän olisi mentävä ruumishuoneelle todistamaan avausta. Soto oli heti alkajaisiksi kysynyt, oliko heidän kummankin pakko olla läsnä. Useimmat yksikön tutkimat rikokset koskivat sellaisia ruumiita, jotka olivat maatuneet jo kauan ja joita analysoitiin vain vanhojen arkistotietojen ja todiste-esineiden avulla. Niinpä Soto oli toistaiseksi saanut tutkia henkirikoksia joutumatta osallistumaan ruumiinavaukseen ja edes käymään rikospaikalla.
Siihen asiaan oli kuitenkin tullut muutos aamulla, kun Crowder oli soittanut Boschille kotiin.
Crowder oli kysynyt, oliko Bosch lukenut aamuisen Los Angeles Timesin. Bosch oli vastannut, ettei hänelle tule lehteä, mikä oli linjassa sen kauan sitten vakiintuneen molemminpuolisen halveksunnan kanssa, joka vallitsi lainvalvojien ja median välillä.
Crowder oli jatkanut kertomalla lehden etusivulla olevasta jutusta, ja se oli ollut lähtökohtana Boschin ja Soton uuteen tehtävään. Kuunnellessaan Bosch oli avannut kannettavan tietokoneensa ja hakenut esiin lehden verkkosivuston, jossa kyseistä asiaa uutisoitiin kattavasti.
Lehdessä kerrottiin, että Orlando Merced oli kuollut. Kymmenen vuotta sitten hän oli tullut Los Angelesissa tunnetuksi uhrina – häneen oli osunut harhaluoti Boyle Heightsin kaupunginosan Mariachi Plazalla. Jostain North Boyle Avenuen suunnasta oli lentänyt aukion yli luoti, joka oli osunut häntä palleaan, ja sen oletettiin olleen peräisin jonkun jengikahakkaan osallistuneen aseesta. Ehkä joku oli ampunut ohiajavasta autosta.
Ampuminen oli tapahtunut lauantaina kello kuusitoista. Merced oli silloin kolmekymmentäyksivuotias mariachiorkesterin jäsen, jonka soitin oli meksikolaiselle kansanmusiikkiperinteelle tärkeä viisikielinen, kitaramainen vihuela. Hän oli kolmen orkesteritoverinsa ja useiden muiden mariachimuusikoiden tavoin ollut aukiolla saadakseen keikan – ravintolassa, syntymäpäiväjuhlissa tai häissä. Hän oli isokokoinen ja tukeva, ja ikään kuin tyhjästä ilmestynyt luoti oli puhkaissut hänen vihuelansa mahonkikopan, tunkeutunut vatsan läpi ja pysähtynyt rintarangan etupuolelle.
Mercedistä olisi voinut tulla vain yksi rikoksen uhri lisää monien muiden joukkoon kaupungissa, jossa media ensin iskee kyntensä johonkin asiaan ja sitten hylkää sen pian – puolen minuutin juttu englanninkielisillä uutiskanavilla, neljän kappaleen pituinen kuvaus Timesissa ja hieman pitempi raportti espanjankielisessä mediassa.
Yksinkertainen kohtalon käänne oli kuitenkin muuttanut asian. Merced oli kolme kuukautta aiemmin esiintynyt orkesterinsa Los Reyes Jaliscon kanssa kaupunginvaltuutettu Amando Zeyasin häissä, ja Zeyas oli hiljattain aloittanut kampanjan päästäkseen Los Angelesin pormestariksi.
Merced oli jäänyt henkiin. Luoti oli vaurioittanut hänen selkärankaansa, aiheuttanut alaraajahalvauksen ja tehnyt hänestä eräässä mielessä merkittävän. Zeyas keksi työntää hänet pyörätuolilla jokaiseen puhetilaisuuteensa ja antoi hänen symboloida East Los Angelesin asuinalueiden laiminlyöntiä. Rikollisuutta oli paljon ja lainvalvontaa vähän – poliisi ei ollut vieläkään saanut kiinni Mercedin ampujaa. Jengiväkivalta rehotti, ja perustavanlaatuisia kunnallispalveluja ja kauan suunniteltuja projekteja, kuten Gold Line -metrolinjan jatketta, oli lykätty loputtomiin. Zeyas lupasi olla pormestari, joka toisi tällaiseen muutoksen, ja hän perusti kampanjansa Mercedin ja East Los Angelesin varaan erottuakseen kilpailijoistaan. Hän onnistui pääsemään vaaleissa toiselle kierrokselle ja voitti sen vaivattomasti. Merced oli kaiken matkaa hänen rinnallaan pyörätuolissa charro-puvussaan, ja toisinaan hänellä oli yllään jopa se veritahrainen pusero, joka hänellä oli ollut päällään, kun häntä oli ammuttu.
Zeyas toimi pormestarina kaksi vaalikautta. East Los Angeles sai osakseen uutta huomiota niin kaupungilta kuin poliisilaitokseltakin. Rikokset vähenivät. Gold Line -projekti toteutui – siihen sisältyi jopa metroasema Mariachi Plazalla – ja Zeyas kylpi saavutustensa loisteessa. Mutta Mercedin ampujaa ei ikinä saatu kiinni, ja ajan mittaan luoti verotti Mercedin elimistöä tasaiseen tahtiin. Hän joutui tulehdusten takia useisiin leikkauksiin ja pitkiin sairaalahoitoihin. Aluksi hän menetti toisen jalkansa ja sitten toisenkin. Kärsimyksestä teki vielä karvaamman se, että häneltä amputoitiin käsi, jolla hän oli soittanut meksikolaisen kansanmusiikin rytmejä.
Ja lopulta hän oli kuollut.
”Pallo on nyt meillä”, Crowder oli sanonut Boschille. ”Minusta on samantekevää mitä tässä hemmetin lehdessä lukee, mutta meidän on otettava selvää, kuoliko Merced henkirikoksen uhrina. Jos on lääketieteellisesti todistettavissa, että kuolema johtui kymmenen vuotta sitten tapahtuneesta ampumisesta, meidän on aloitettava tutkinta, ja sinä saat sen hoidettavaksesi Lucky Lucyn kanssa.”
”Selvä.”
”Joko ruumiinavauksessa selviää, että kyse on henkirikoksesta, tai koko juttu kuopataan yhdessä Mercedin kanssa.”
”Selvä.”
Bosch ei ikinä kieltäytynyt tarjotuista tutkintatehtävistä, sillä hän tiesi tehtäviensä ennen pitkää loppuvan. Hän ei kuitenkaan voinut olla ihmettelemättä, miksi Crowder antoi Mercedin ampumistapauksen hänelle ja Sotolle. Hän tiesi alusta asti, että Mercediin osuneen luodin oletettiin olleen peräisin jonkun jengiläisen aseesta. Niinpä tutkinta keskittyisi lähes kokonaan White Fenceen ja muihin huomattaviin East Los Angelesin jengeihin, jotka hääräilivät Boyle Heightsissa. Espanjan kieli olisi tutkinnassa merkittävässä osassa, ja Sotohan osasi sitä sujuvasti, mutta Boschin kielitaito oli siltä osin rajallinen. Bosch osasi espanjaksi tilata tacoannoksia ja käskeä epäiltyä laskeutumaan polvilleen ja nostamaan kädet niskaan. Mutta hänellä ei ollut kykyä jututtaa, saati kuulustella, jotakuta kunnolla espanjaksi. Se puoli tutkinnasta jäisi Soton harteille, jolla Boschin arvion mukaan ei vielä ollut moiseen rahkeita. Osastolla oli vähintään kaksi sellaista työparia, joilla oli enemmän kokemusta tarvittavan kielitaidon lisäksi. Crowderin olisi pitänyt kääntyä niistä jommankumman puoleen.
Boschista oli epäilyttävää, ettei Crowder ollut valinnut sitä ilmiselvästi parasta vaihtoehtoa. Ehkä Crowder oli määrännyt Boschin ja Soton tehtävään sen takia, että poliisikomentaja oli käskenyt hänen tehdä niin. Tutkinta herättäisi median huomion, ja Soton, sankaripoliisin, käyttäminen voisi muokata median suhtautumisen suopeaksi. Synkempi vaihtoehto oli se, että Crowder halusi heidän epäonnistuvan, sillä se merkitsisi pahaa julkista iskua poliisikomentajalle, joka oli OU:ta uudistaessaan tehnyt pesäeron perinteisiin. Kenttäväki ei ollut mielissään siitä, että komentaja oli suosinut nuoria ja kokemattomia poliiseja niiden konkarien kustannuksella, jotka olisivat halunneet rikostutkijoiksi RHD:hen. Ehkä Crowder halusi siksi nolata komentajan.
Bosch sysäsi motiivien pohdinnan mielestään ja kääntyi kulman ympäri Soto kannoillaan. Saavuttuaan vierailijoiden pysäköintialueelle hän mietti työpäivälle laatimaansa suunnitelmaa ja tuumi, että he olivat ehkä vajaan puolentoista kilometrin päässä Hollenbeckin poliisiasemasta ja vielä lähempänä Mariachi Plazaa. He voisivat ajaa Mission Roadia 1st Streetille ja jatkaa sitten valtatie 101:n alitse. Enintään kymmenen minuuttia. Hän päätti, että – toisin kuin oli Sotolle sanonut – he kävisivätkin ensin poliisiasemalla ja veisivät vasta sitten luodin laboratorioon.
Kun he olivat pysäköintialueella puolimatkassa autolle, Bosch kuuli takaansa, miten joku huikkasi Soton nimen. Hän kääntyi ja näki työntekijöiden pysäköintialuetta ylittävän naisen, jolla oli kädessään langaton mikrofoni. Naisen takana näkyi kameramies, jolla oli vaikeuksia kannatella kameraansa luoviessaan autojen välitse.
”Voihan paska”, Bosch sanoi.
Hän silmäisi ympärilleen siltä varalta, että paikalla olisi muitakin. Joku – ehkä Corazon – oli antanut medialle vihjeen.
Bosch tunnisti naisen muttei muistanut, mistä uutisohjelmasta tai lehdistötilaisuudesta. He eivät kuitenkaan tunteneet toisiaan. Nainen tuli mikrofoneineen oikopäätä Soton luokse. Soto oli medialle tutumpi kuin Bosch, ainakin viime aikoina.
”Rikostutkija Soto”, nainen sanoi, ”minä olen Katie Ashton Channel Fivesta. Muistatteko minut?”
”Kyllä kai.”
”Tutkitaanko Orlando Mercedin kuolemaa henkirikoksena?”
”Ei vielä”, Bosch sanoi äkisti, vaikkei kamera ollut suunnattuna häneen.
Kamera ja Ashton kääntyivät Boschiin päin, mikä ei ollut Boschin mieleen. Hän ei halunnut uutisiin, mutta halusi olla tutkinnassa jokusen askeleen edellä mediaa.
”Kuolinsyyntutkijan toimisto tutkii Mercedin hoitotietoja ja ilmoittaa aikanaan kantansa. Toivottavasti kuulemme asiasta hyvin pian”, hän sanoi.
”Aletaanko Mercedin ampumistapausta tutkia uudestaan?”
”Tapaus on jäänyt selvittämättä. Siinä kaikki, mitä meillä on toistaiseksi kerrottavana.”
Ashton kääntyi neljänneskierroksen ja nosti mikrofonin Soton leuan alle.
”Rikostutkija Soto, teille myönnettiin Pico-Unionin ampumisvälikohtauksesta poliisilaitoksen urhoollisuusmitali. Onko teillä jo sormi liipaisimella Mercedin murhaajan varalta?”
Soto näytti hetken hämmentyneeltä mutta sanoi sitten: ”Ei minulla ole mitään liipaisimella.”
Bosch työntyi ohi kameramiehen, joka oli kiertänyt kuvaamaan Sotoa Ashtonin vasemman olan yli. Hän meni Soton viereen ja käänsi tämän heidän autoaan kohti.
”Se siitä”, Bosch sanoi. ”Meillä ei ole enempää kommentoitavaa. Ottakaa yhteyttä laitoksen tiedotusosastoon, jos kaipaatte vielä muuta.”
Bosch ja Soto astelivat rivakasti autolle. Bosch meni rattiin.
”Hyvä vastaus”, Bosch sanoi käynnistäessään auton.
”Mitä sinä tarkoitat?” Soto kysyi.
”Vastaustasi, ettei mitään ole liipaisimella.”
”Ai.”
He ajoivat Mission Roadille ja lähtivät kohti etelää. Heidän päästyään muutaman korttelin päähän kuolinsyyntutkijan toimistosta Bosch ohjasi auton kadunvarteen ja pysähtyi. Hän ojensi kätensä Sotolle.
”Anna minun vilkaista puhelintasi”, hän sanoi.
”Mitä varten?”
”Näytä nyt. Kun menin ruumiinavaukseen, sanoit että sinun täytyy soittaa. Haluan nähdä, soititko Ashtonille. Minulle ei käy päinsä, että työparini vuotaa tietoja medialle.”
”En minä hänelle soittanut.”
”Hyvä. Näytä sitten puhelintasi.”
Soto ojensi kännykkänsä tuohtuneena. Se oli samanlainen iPhone kuin Boschilla itsellään. Bosch otti näkyviin soittotiedot. Soto ei ollut soittanut kenellekään sitten edellisillan. Ja viimeinen saapunut puhelu oli se, jonka Bosch oli aamulla soittanut kertoakseen Sotolle heidän tuoreesta tehtävästään.
”Lähetitkö sinä hänelle tekstarin?” Bosch kysyi.
Hän otti esiin lähetetyt tekstiviestit ja näki, että tuorein viesti oli mennyt jollekulle Adrianalle. Viesti oli espanjankielinen. Hän käänsi näytön Sotoon päin.
”Kuka tämä on? Mitä siinä sanotaan?”
”Yksi kaverini. Okei, minä en vain halunnut mennä sinne.”
Bosch katsoi Sotoa silmiin.
”Minne? Mitä –”
”Ruumiinavaukseen. En halunnut joutua katsomaan sitä.”
”Sinä siis valehtelit minulle?”
”Anteeksi. Tämä on noloa. Mutta minusta ei oikein ole sellaiseen.”
Bosch antoi kännykän takaisin.
”Kunhan et vastedes valehtele minulle”, hän sanoi.
Hän vilkaisi sivupeiliin ja lähti taas liikkeelle. He pysyivät vaiti 1st Streetille asti, ja Bosch siirtyi kaistalle, jolta pääsi kääntymään vasemmalle. Silloin Soto käsitti, etteivät he olleetkaan menossa viemään luotia Regional Crime Laboratoryn tutkittavaksi.
”Mihin ollaan menossa?” Soto kysyi.
”Kun jo ollaan näillä kulmilla, minusta kannattaisi käydä vähän silmäilemässä Mariachi Plazaa ja vasta sitten hakea murhakirja Hollenbeckistä.”
”Aha. Entä labra?”
”Hoidetaan se myöhemmin. Mutta tämä juttu... Ettet halua käydä ruumiinavauksessa... Liittyykö se jotenkin siihen tulitaisteluun?”
”Ei. Kai. En vain halua katsella sellaista. Ei siihen muuta liity.”
Bosch antoi asian olla. Kaksi minuuttia myöhemmin he saapuivat Mariachi Plazalle, ja Bosch näki siellä kaksi tv-yhtiöiden lähetysautoa, joiden laitteistot olivat valmiina suoraan raportointiin.
”Ovat näköjään joka paikassa tämän jutun takia”, Bosch sanoi. ”Käydään ensin muualla.”
He jatkoivat matkaa. Vajaan kilometrin jälkeen he saapuivat upouudelle Hollenbeckin poliisiasemalle. Modernin rakennuksen julkisivulla oli toisiinsa nähden viistossa olevia lasipaneeleja, joista auringonsäteet heijastuivat ympäriinsä, ja Boschin mielestä rakennus näytti kuuluvan pikemminkin jollekin suuryritykselle kuin poliisilaitokselle. Hän ajoi vierailijoiden pysäköintialueelle ja sammutti moottorin.
”Tästä tulee tosi mukavaa”, hän sanoi.
”Miten niin?” Soto kysyi.
”Kohta näet.”
3
Bosch ei pitänyt siitä, että joutui ottamaan tutkinnan ohjat joltakulta tai luovuttamaan ne jollekulle. Hänen työskennellessään Hollywoodin poliisipiirin henkirikososastolla RHD oli usein siepannut häneltä merkittäviä tapauksia. Kun hän sitten itse työskenteli RHD:ssä, hän vuorostaan otti usein tutkinnan hoidettavakseen pieniltä alueyksiköiltä. OU:ssa sellaista tapahtui vain harvoin, koska sen tutkimat tapaukset olivat vanhoja ja pölyyntyneitä. Mutta Mercedin tapaus, vaikka olikin kymmenen vuotta vanha, ei ollut koskaan päätynyt poliisilaitoksen arkistoihin. Se kuului yhä niille kahdelle rikostutkijalle, jotka olivat saaneet sen ampumispäivänä. Tai oli kuulunut tähän asti.
Bosch ja Soto menivät rakennukseen henkilökunnan sisäänkäynnistä, ja heidän jatkettuaan pitkin rakennuksen takaosan käytävää rikostutkijoiden toimistoon Bosch koputti yksikön päällikön avoimeen oveen.
”Komisario Garcia?” Bosch kysyi.
”Minä olen.”
Bosch astui pieneen huoneeseen Soto kannoillaan.
”Minä olen Bosch ja tämä tässä on Soto. Olemme OU:sta, ja tulimme hakemaan Mercediä koskevan aineiston. Meidän pitäisi löytää Rodriguez ja Rojas.”
Garcia nyökkäsi. Hän näytti LAPD:n hallintotyyppien ...