Kansi

Nimiö

KAUHEIMMAT RUNOT

TOIMITTANUT ANTTI HOLMA

Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava

Tekijänoikeudet

Copyright © Antti Holma ja Kustannusosakeyhtiö Otava

Graafinen suunnittelu: Elina Warsta – solmu.nu

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2015 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-29244-9

Kustannusosakeyhtiö Otava 2015

Alkusanat

Kauheimmat runot on omistettu Jussi Länsimaan muistolle

Esipuhe

ESIPUHE

”Reino Leino on luonnonvoima.” Näillä sanoilla luonnehti runoilijaa eräs toimittaja joka oli tavannut hänet takavuosina Sotkamossa. Sinne Leino oli eksynyt matkalla Kajaanin runoviikoille unohdettuaan kännipäissään, miten auton kytkintä käytetään. Olen toimittajan kanssa eri mieltä. Reino Leino voi kenties olla luonnonvoima, mikäli kyseessä on jokin käymiseen tai tislaukseen liittyvä reaktio, mutta ytimeltään hän on vain vaikeasti alkoholisoitunut ja masentunut, surullinen kasa jätettä. Hänen taiteensa on toisen käden taidetta, hänen ajatuksensa ovat kierrätettyjä ja kielensä matkittua. Hän on sietämätön, hän on ärsyttävä, hän on vieläpä huono.

Tapasin Reino Leinon ensimmäistä kertaa vuosituhannen alku­puolella Oluthuone Milenkassa, kun hän ilmeisesti erehtyi luulemaan erästä seurueessamme istuvaa rouvaa pisoaariksi. Monien vaiheiden jälkeen heräsimme Aino Acktén huvilan pihalta toistemme vaatteet päällä. Ystävyytemme jatko on yhtä paljon hämärän peitossa kuin sen alkukin: en itsekään tiedä, mikä hänessä vetoaa minuun. Kenties se on hänen täydellinen teeskentelemättömyytensä, kenties rajaton libidonsa. Yhtä kaikki olemme tuomitut yhteen.

Reino Leino on kaikesta huolimatta aikamme viimeisiä ­virvain­ ajamia. Hän edustaa todellisuutta, jota ei enää ole, taidemaailmaa, joka on oopiumin ja houreisten näkyjen huurruttama, jossa ahdistusta ei tarvitse parantaa tai pyytää anteeksi, vaan siitä voi tehdä uran ja estetiikan. Reino Leinon runoudessa eivät syki uusien alkujen ummut, vaan menneisyyden mädättäjäsienet. Hänelle kuolema ei ole synnin palkka, vaan vapautus synnistä, palkasta ja niihin liittyvistä kysymyksistä. Reino Leino pitää yllä viimeistä yksilöllisen, itsekkään taiteen rikkilyhtyä vaimealla liekillä siinä norsunluu­tornissa, josta kaikki muut runoilijat ovat ikiaikoja sitten laskeutuneet tavallisten kuolevaisten pariin. Reino Leino ei katso ulospäin. Hän katsoo sisään, syvälle ja vieläpä alateitse. Mutta yksin hän ei saa olla.

Tämä kokoelma esittelee nimittäin Reino Leinon lisäksi kolme vähemmän tunnettua runoilijaa, joita Leino viime kerran tavatessamme nimitti kolmeksi Saatanan sisareksi. Sirsi Sunnas, Karin Toisiks-Paraske ja Edith Södermalm edustavat runouden eri laitoja, mutta toisiinsa ja Leinoon heitä yhdistävät paitsi kiinnostus omaan itseen myös sukupuolitaudit. Yhteisöllisyyttä ja sosiaalisia arvoja taiteessa korostava nykyaika ei kiinnosta näitä runoilijoita: yhtäkään heistä ei koskaan nähdä vanhainkodeissa järjestettävissä lausuntailloissa tai päiväkotien taidekasvatuksessa – osittain periaat­teiden, osittain oikeuden langettamien tuomioiden takia. Ars gratia artis, sanovat runoilijamme ja avaavat morfiinilaatikon. Taide on heille raskas, mutta rakas sotisopa, jumalten langettama kirous ja mahdollisuus rahoittaa päihderiippuvuutta taiteilija-apurahoin.

Sirsi Sunnaksen seurassa tulee kohdanneeksi omat ennakkoluulonsa. Kun Reino Leino halusi esitellä minut tälle tamperelaiselle lastenrunoilijalle, odotin tapaavani herttaisen satutädin, mutta kapakassa vartoikin valtava, lihaksikas nainen, joka kysymättä syleili minua. Hänen eripariset, karvaiset rintansa tuoksuivat myskille ja keskioluelle.

Sirsi Sunnas ja Reino Leino ovat eläneet vuosikausia suhteessa, jota määrittää suhteen asemesta suhteettomuuden käsite. Koston kierre, jatkuva väkivalta ja kymmenet rakastajat ja rakastajattaret värittävät heidän arkensa kiirastulta.

Kuka tahansa voisi ja saisi nyt älähtää siitä, miksi tällaisia ulko­runollisia seikkoja on mainittava, mutta kysymys ei ole yksin siviili­elämästä – Reino Leinon ja Sirsi Sunnaksen kieli on kietoutunut yhteen niin erityislaatuisella tavalla, että Leinon Velkahirsiä-­kokoelman ja Sunnaksen Tittiäisen satiaisen olisi aivan hyvin voinut kirjoittaa yksi ja sama ihminen.

Tässäpä syy, joka johti Kauheimmat runot -kokoelman ensi­askeleisiin: yhteinen kieli. Sunnas ja Leino suhtautuivat ehdotukseeni jaetusta kokoelmasta ensin hyvin väkivaltaisesti ja minulta lähti tapaamisessa tukko hiuksia ja väliaikaisesti kuulo, mutta kun lupasin neuvotella Otavan kanssa ikuisen porttikiellon purkamisesta, molemmat kiinnostuivat hankkeesta.

WSOY:lle en edes soittanut. Reino Leinon ja Sirsi Sunnaksen ensitapaamisesta Suvikunnassa, WSOY:n legendaarisessa kesä­paikassa, jäi silminnäkijähavaintojen mukaan jäljelle hiiltynyt laituri, valtava mustelma Pentti Saarikosken selässä ja yksi irronnut kives.

Leinon ja Sunnaksen liitosta on runojen lisäksi syntynyt kaksi lasta, mutta kukaan ei tiedä, missä he ovat.

Sirsi Sunnas ei omien sanojensa mukaan usko ystävyyteen, mutta Hämeenlinnan vankilassa istutun tuomion myötä yksi ihminen voi kutsua itseään Sunnaksen ystäväksi. Hän on suomussalmelainen Karin Toisiks-Paraske. Minulle tuli tavaksi käydä Hämeenlinnassa toimittamassa Sunnakselle echina-­sinkkitabletteja, joita hän ilmeisesti viimeiseen asti kuvitteli heroiiniksi ja koetti kaupitella eteenpäin vankilan yössä. Näillä matkoillani myös viharikoksesta tuomittu Toisiks-Paraske tuli tutuksi. Rajuksi yltyneen seksisuhteen lisäksi Sunnas ja Toisiks-­Paraske löysivät yhteyden mestari-kisälli-asetelmasta: Sirsi Sunnas esitteli runojensa kanssa umpikujaan joutuneelle Toisiks-Paraskelle murre­runot, jotka käänsivät Toisiks-Parasken suunnan. Murre antoi runoille niistä puuttuneen sisällyksettömyyttä naamioivan verhon, olkoonkin niin, että Toisiks-Paraske päätti valita murteensa ­Lounais-Suomesta, joka alueena oli hänelle täysin vieras.

Keinotekoisella ja keksityllä lounaismurteella kirjoitettu ­Toisiks-Parasken ensimmäinen kokoelma göbbelssi laste hampipesu oli omanlaisensa tapaus: ensimmäinen painos määrättiin makuloitavaksi yhtä kirjaa lukuun ottamatta. Sen Toisiks-Paraske itse poltti Otavan takkatuli-illan takkatulessa lääketokkuraisessa lausunta­performanssissa, jonka kuvitteli olleen häneltä tilatun.

Tähän kokoelmaan Toisiks-Paraske istuu vielä paremmin kuin vankilan kirjastoon. Toisiks-Parasken epämääräinen, olematon kieli ja laverteleva proosarunous leikkaavat pienen kiilan valoa Sunnaksen ja Leinon tympeisiin kellareihin, mutta vain siksi, että lukija voisi nähdä perunalaarin nurkassa makaavan ruumiin.

Sain toimia Kiisulahden kansanopistossa Teatteri- ja telkkari -linjan vastaavana opettajana hetken 2010-luvun alussa ja tein sen virheen, että järjestin myös Reino Leinon opistoon opettamaan aloittelevia runoilijoita. Tästä seurasi kolme häirintäsyytettä, yksi lääkkeiden yliannostus ja toinen irronnut kives. Näitä kaikkia kompensoi kuitenkin korvaamaton tapaaminen kauklahtelaisen Edith Södermalmin kanssa. Reino Leinon kurssilla Södermalm löysi uinuvan vihansa, joka suomenruotsalaisen modernismin jalanjäljissä hioutui todella kauheaksi runoudeksi.

Södermalmin elämä alkoi todella kukoistaa runoilijanäänen löytymisen jälkeen: Vuonna 2012 Espoon City-lehti valitsi Södermalmin kaupungin parhaaksi ryhmäliikuntaohjaajaksi. Sittemmin Södermalm on lisäksi parantunut vaikeasta amfetamiiniriippuvuudestaan ja julkaissut kolme runoelmaa .pdf-tiedostoina, jotka ovat levinneet kulovalkean tavoin ainakin Espoon ryhmäliikuntaohjaajien sisäisessä Facebook-ryhmässä.

Södermalmin käsitys rakkaudesta on paljon vaativampi kuin Leinon. Tämä nuoren kaupunkilaisen ikävä, jota on vaikea taivuttaa sanoiksi, ansaitsi Södermalmille paikan myös tässä kokoelmassa juuri siitä syystä, etteivät Södermalmin aiheet koskaan oikeastaan taipuneet todelliseksi runoudeksi asti. Södermalmin rehellisyys on tekstiviestipalstan rehellisyyttä. Se ei ole kohottunutta, tai yksityisestä yleiseksi avautuvaa sanataidetta, se on paskaa.

Niin kuin on koko tämä kokoelmakin. Ja elämä. Elämän paskuudesta on lyhyt matka paskaan runouteen eikä sille matkalle vaadita lahjoja eikä ahkeruutta. Kauheimmat runot on ylistys ja valitus kassajonossa liekehtivälle vihalle, epäonnistuneelle smoothielle, erektiohäiriöille ja kuukautisille. Se ottaa pienestä ja päätyy vielä pienempään. Kauheimmat runot ei syyllistä lukijaansa eikä vaadi paljoa. Miten se voisi? Kokoelma on kuin ilmainen alkoholitarjoilu: aina sitä toivoo, mutta sitten sen jäljiltä rukoilee, että se kiellettäisiin. Reino Leino, Sirsi­ Sunnas, Edith Södermalm ja Karin Toisiks-Paraske eivät vaadi mitään muuta kuin vielä yhden viinin. Ja fernetin. Ja morfiinia. Ja kustannusosakeyhtiön maksaman sviitin.

Helsingissä 10.6.2015

Antti Holma

I. Runokukkasia

I

RUNOKUKKASIA

ABC

Aa-aa-alkometri –

Minne ajoi meidän Petri?

Auto löytyi alta jään,

Petriä ei ensinkään.

Bee, b-hepatiitti

hierojalle vihdoin riitti.

Lapun laittoi ikkunaan:

Lähdin takas Pattayaan.

Cee-cee-CD-soitin,

jonka arvonnasta voitin,

tippui kylpyammeeseen.

Lapsi kuoli. Mitä teen?

Dee-d-vitamiini

sotkeutuikin ekstaasiini:

Mummo reivaa riemuiten.

Missä vaari? Tiedä en.

Ee-ee-erotiikan

laatu petti Hanna-Riikan:

stringit hiersi nivusta,

tyttö itki kivusta.

Äf-äf-FC Lahden

voitto oli ”kauppa kahden”,

itki vedonlyöjäpolo:

Koti meni. Tyhjä olo.

Gee-gee-gps:ä

sanoi: ”Olet Äetsässä.”

Syytä siihen tiedä en,

verta virtaan huuhtelen.

Hoo-hoo-h...