Kansi

Nimiö

Helka-Maria Kinnunen

Minä olen pamfletti

Tekijänoikeudet

Kustantaja © Noxboox 2015

Kannen kuva Hansku Kurkela

Kansi ja taitto Janne Lehtinen | Woop

Sähkökirjan taitto Tero Salmén

Paino Keuruskopio Oy

ISBN 978-952-68009-6-7 (nid.)

ISBN 978-952-68009-7-4 (PDF)

ISBN 978-952-68009-8-1 (EPUB)

facebook.com/pamfletti

noxboox.fi

facebook.com/noxboox

twitter.com/noxboox

Sisällys

I Oi, veri

II Hän ajattelee

III Kolme kuollutta naista

IV Äiti kuoli

V Minä olen pamfletti

VI Runkoääniä

I Oi, veri

Hänen lapsuutensa hiihti pellon poikki, lännestä itään. Hän katsoi sitä junan ikkunasta. Lapsuuden koira juoksi ojanviertä. Lumi oli valkoista, puut huurteessa, varikset oksilla hievahtamatta. Kadonnut silmänräpäys oli ollut joskus päivä. Toinen hiihtää lapsuutesi kuvassa. Toinen koira heiluttaa junalle häntää. Toiset varikset sävähtävät, kaartavat usvaan, joka kerran täytti maailmankaikkeutesi ääret. Se ei ole muisto. Se tapahtuu taas.

En ole täällä kun heräät, en mittaa katua, en taivaanrantaa tuijota, en vajoa odottamisen monimutkaisiin laskutoimituksiin. Kun heräät, olen jo läpäissyt autiuden, olen nähnyt pimeän taakse, askeltanut yli äyrään, laulanut sitä laulua, jonka kerran kaikki kuulivat, mutta jonka kaiun tuhka sammutti, jonka tuuli pois lennätti. Olen hengittänyt tuhkan ja korpin sulan. Ja veitsen.

Aika kaareutuu. Olen vain sanoja, jotka sanottiin, kun maailmoja luotiin kieleen. Kaiverrun todeksi, kirjoituksena. Tulen olemaan ja uskon että aina, jokin minussa uskoo. Sellaista on tietämättömyys. Mikään tieto ei lannista sitä, se on lihassa, veressä, aivojen poimuissa, jotka tutkivat tätä maailmaa kuin vainukoira. Merkitykset opitaan ja unohdetaan, tieto että oli niin ja niin. Kieli säilyy, täyttyy veren uutisilla.

Hän nielee miehen, nielee naisen, nielee oravan karvoineen häntineen ja hyönteisen, läpikuultavan lankaraajoineen. Mutta miten hän sen tekee, ja miten antaa ylen, limarihmoja, hekumoiden! Silmät pimeät pyörteet, upottavat, yönsamettiset, ahman kynnet tai tiikerin, suu tuhatkertainen pionin kukka, suunnattoman auki, löyhkäten. Lihasmassojen, jänteiden, silkinohuiden karvojen upottavana veistoksena hän on juuri nähnyt sinut eikä päästä. Se ei ole hänen haaveensa. Hän on juuri edessäsi ja hän on teko.

Makaan valveilla kuolema rakastajanani. Se palvoo elävää lihaa, hulmuttaa hiuksia, puree hiustupsua sormiensa välissä, katsoo kirkkaasti silmiin. Talo on yksin, peittyy sumuun, junat viheltävät ohi. Hyvää yötä rakkaani. Jätän sinulle autiuden, jossa ei kuulu kaipaavan haamun askelia eikä hullun huokauksia.

Mene vaan, käy nöyränä, vaella tietämättömänä.

Kuolema asuu lihassa, solukalvojen seinämissä.

Tulkoon vedenpaisumus tulkoot limaiset pohjalietteet,

pyyhkiköön vesimassa moskan mennessään.

Menen kaiken-mereen kaiken-nieluun,

ikuisesti takaisin hirveän-pimeän kitaan.

Jos olisin tullut kotiin ja olisi pojan syntymäpäivä.

Jos olisit minua vastassa ja kaataisit kuohuvaa lasiin,

jos kohottaisimme lasit huulillemme ja olisi juhlapäivä keskikesällä helteisenä yönä ja päivänä, niin kuin kuvittelin sen joskus olevan.

Jos olisi, tulisi juhla ilman sanoja ja ilman vieraita ja myöhemmin tulleita toisia ja olisi yksinkertaista ja selvää ja se merkitsisi meille samaa.

Olisin silloin tullut kotiin.

Oi yksinäisyys, kavaljeeri, korppi

pistäväkatseinen kuin se unen eukko

joka kurkun leikkasi

oi veri

joka kurkun haavasta mustana vuosi.

Ja jälkeenpäin saatiin tietää, miten hän eli,

pää pilvissä hengitti unia.

Se kaikki saatiin tietää jälkeenpäin,

kuin tuhkastaennustus.

Tarinat, pölyhöytyvät, katoavat.

Salassa säilyvät unet.

Niin elämä tulee kauniimmaksi –

Hän eli kuningattarena näkyjen valtakunnassa,

astui askeleen ja varjo kumarsi häntä.

II Hän ajattelee

Hän ajatteli tässä se nyt on. Lukittu kaappi, rikottu peili. Hän ajatteli nainen, mitä se on, mikä on, elämä ilman runoa, ilman leijailevaa kesäilmaa. Tässä se on. Yö saaressa pimeä ja radio. Hän näki muistamisen pohjaan. Ensimmäisen kerran, ei tiennyt seuraavaa kertaa tule. Jälleenjäähyväiset. Hän ajatteli elämän kallioleikkaukset, kirkkaat ja selvät, kun niiden ohi ajaa. Hän ajatteli ensimmäistä kauan ja miten kauan, hän ajatteli toista sen jatkumista. Hän ajatteli kolmatta, loppumista. Miten kaikki äkkiä näyttää menneisyydeltä kuin viime joulu. Hän ajatteli toisen ajatuksia ja oli mykkä kuin toinen. Hän ajatteli muuttumista toisikseen pahassa ja hyvässä ja useimmiten pahassa. Hän ajatteli paikka, muistin herääminen, tunto. Meriharakan punaiset koivet, paitsi tänä vuonna, poikkeus hän ajatteli. En tiedä mitään ja palaan alkuun. En tiedä mitä tapahtui en tiedä mitä nyt. En tiedä mitä en tiedä miten tiedän että. En tiedä mitään palaan alkuun.

En palaa ensimmäiseen, toiseen, vain alkuun joka voin nyt olla. En tiedä mitään katson mykkään päivänvaloon se ei kerro, se ei näytä tietä. En tiedä mitään unen läpi tulleena. En saanut viestiä pimeän peitosta en tiedä miksi. Hän ajattelee kohtaaminen hän ajattelee sydän. Hän ajattelee silmästä silmään hän ajattelee toivoa ei voi tappaa. Hän hakkaava sydän hän kohiseva ohimo hän. Mitä tarkoittaa odottaa. Hän katsoo paikat hän ajattelee retket hän harjoittaa ruumistaan auringossa. Hän hengästyy, lakkaa ajattelemasta. Hän yhden jalan tasapaino. Hän huojuu heinä huojuu tuuli puhaltaa kaislat. Hän lantio. Hän nikamat lonkkaluut olkavarret solisluut. Hän rintalasta rintakehä. Hän aurinko tuulen tasapaino hän. Valvottu yö ja hän. Kirjoittaa nimensä pienin kirjaimin. Alkaa askeettiset vuodet. Ajattelee tappio yksinäisyys elämä, iloitsee ajatellessaan selvemmin. Kuulee arkaaisen äänensä. Ajattelee älä kuuntele kaikua vain kuuntele. Nousee vuorelle, pienelle, sitten isommalle. On hiljaa näkymätön. Uneksii unen lihaksi ei ajattele ollenkaan.

Näkee mykäksi tulleita virtoja antaa niiden tulla lävitse kävelee on kevyt ja kuiva hengittää kuin sammal auringossa. Tulee ravituksi katseesta ui kuivuu taas kävelee. Hyvästelee tuulen punaisen graniitin kävelee sisään kaiverrukseen kirjoitukseen muinaiseen ruumiiseen, saa rauhan. Hän ajattelee varjo joka seuraa hän ajattelee vuodet. Hän ajattelee välimatkat kilometrien aika. Hän ajattelee unettomuuden askeleet miten mitataan. Hän ajattelee polku rantaan takana meri tässä kuohuva. Hän ajattelee poissaolo polku rantaan meri millainen. Valo millainen hän ajattelee. Hän ajattelee pääskyt miten vesi kohonnut rantaviiva lämpötila tässä tuntunut miten monet. Hän katsoo kaarna ja muut yksityiskohdat miten kiertynyt paahtunut hän ei lakkaa katsomasta. Vihreä mustikanlehtien auringon kolmannen. Hän ajattelee viimeiset tunnit saaressa hän ajattelee terästäytyminen. Hän ajattelee suoliston mutkat, yksityiskohtainen katsominen kuin piirtämistä, katajat taivas vesi kallio harmaa punainen pilven valkea, ohi kiitävän kaltainen. Hän ajattelee katsomattakin takana istutettu tammi kissan hauta kallion alla pitkä varjo. Hän ajattelee rakastaa mitä se on. Hän ajattelee pitkän ikävän läpi viimeiset tunnit maiseman tähtiyöt hiillokset kiiltomadot yksin.

Hän ajattelee yksin. Hän ajattelee koti. Hän ajattelee mikä on mitä miten yksin on oltava, hän ajattelee koti pieni historia. Ajattelee talvi kun on kesä. Ajattelee lukittu ajattelee jähmetys ajattelee ajattelee, ajattelee kehissä. Hän ajattelee puhelin ajattelee portaat ojentuva käsi eikö vastaa. Hän ajattelee kaunis koti. Hän muistaa kaikki unet. Hän ajattelee kävelen talossa kävelen kävelen, kävelen ikkunat kamanat lattian narinat kaapin kulmat tuolit hyllyt keskeneräisen ja valmiin, mistä hankitun miten aiotun mihin joutuneen ja milloin. Hän ajattelee elämä ajattelee värejä, ajattelee kaikkea ei ehdi mutta pitäisi ajattelee valita tarpeelliset asiat miten hän ajattelee miten helppo on eksyä pieniin miten iso kasa on suuria asioita. Hän ajattelee ruumis, tuotu pois paiskattu rannalta tuulesta sammalikosta savusta linnuilta häneltä siimeksestä lokit meriharakat pääskyt västäräkit haikara ja kettu, käärme. Kuljetettu melun väreilyyn ruumis, ajattelee erottamatta mikä on mitä ei kuule kuulee erottelematta luulee pään kohinaksi. Luulee aaltoja hälyjä murinoita ujelluksia kirpaisuja raapaisuja suhinoita kaikki jyrisee ruumiiseen hän ajattelee ruumiilla tuntee kaikki vetiset kudokset luut ja rasva, kuulee iho nykii erottelemattomassa tulvassa ajattelee ruumis keskellä kaiken kesken ollen. Ajattelee ruumis sieppari ruumis mylly ruumis kulkuväylä lähteen silmä matkija imeyttäjä sykkijäeläjä syljenerittäjä röyhtäilijä kurnija kurottaja ontelo ajattelee paino on kevyt ja outo. Hän ajatteli surut. Ero kuolema syntymä, syntymä ero kuolema, kuolema syntymä ero.

Hän käveli yöhön. Hän käveli kunnes kohtasi puun. Hän nojasi sitä vasten katsoi pimeään. Katsoi siihen suuntaan jossa yölintujen äänet. Kuunteli. Yön kosteus valui puun runkoa pitkin hihasta sisään. Hän kuuli sen viileyden.

Hän ajatteli kuolema vierailee ajatteli ero kuolema ero. Hän melko todennäköisesti ajattelee, ajattelee kieltä. Miten se tunkeutuu hänen lävitseen ja menee kaikkialle. Kieli edellä. Kieli joka on lihaa, hänen lihaansa, menee tanssien edellä, ei sille mitään voi. On vain sanoja, makuisia äänteitä, jänteitä joiden pusertamina sanat kurottuvat esiin, ja on niiden kaikuja. On autius jossa sanoja on oltava. On tila joka täytetään tihein, sanomattomin, hiljaisin. Puhdasta rytmijenkkaa, ajatustanssi. Hän makaa selällään punaisen peiton alla. Sulkee silmät. On niin hiljaista että saattaa kuulla, hän kuulee miten aika hidastuu. Hän suljetut silmät katsoo sisäänpäin. Hänen päässään on pelkkää pimeää. Hän ajattelee ei ollut koskaan huomannut että on niin mustaa pimeää. Hän alkoi val...