Kansi

Nimiö

HARRI VIRTANEN

Jäljillä

Alkusanat

’twas in another lifetime, one of toil and blood

When blackness was a virtue and the road was full of mud

I came in from the wilderness, a creature void of form.

Come in, she said,

I’ll give you shelter from the storm.

Bob Dylan, Blood on the tracks, 1975

Vaimolleni, Intolle, Vilille, Silvalle, Konstalle ja Ejvindille

Yön sivellin

näädänkarvoista

maalasi unta harvoista,

joita rakastin.

Tekijänoikeudet

© Harri Virtanen 2014

Kustantaja © Noxboox 2014

Kansi ja taitto Janne Lehtinen | Woop

Sähkökirjan taitto Tero Salmén

Paino Tammerprint

ISBN 978-952-68009-2-9 (nid.)

ISBN 978-952-68009-3-6 (PDF)

ISBN 978-952-7154-02-1 (EPUB)

facebook.com/jaljilla

noxboox.fi

facebook.com/noxboox

twitter.com/noxboox

Sisällys

I Polku luoksesi ja pois

II On sinussa jättämistä

III Lumet sulavat niin kummallisesti

IV Kirjoitan sinun käsialaasi

V Elämänilosii iskelmii Suur-Kouvolast

VI Harmaa Ford Cortina

I Polku luoksesi ja pois

Seison nenäliina silmieni edessä.

Kohta nousee huuru rinnasta.

Seison nenäliina suuni edessä

ja lapioin kalkkia kuoppaan.

Enkä kerro nyt kansakunnan historiasta.

Painan kivivartalosi sammaleeseen.

Aika käy sitä ohuemmaksi, mitä alemmas mennään.

Ohueksi, niin ohueksi.

Ja mitä kiihkeämmäksi käy pimeys muistojen

verisuonistossa, käy aika läpikuultavammaksi, ja

minä tulen kysymyksen juurelle:

miten kirjoittaa runosta puu?

Tähän on tullut polku näistä sanoista

sinun luoksesi ja pois

Mitä minä teen kaikille näille

antamillesi esineille?

Tunteet ryntäävät aitojen läpi.

Ajattelin mennä aboriginaalien luo.

Mikään psyykkinen vimma ei katoa, vaan

korvautuu toisella samansuuruisella

Seison oviaukossa

nojaan karmeihin

Oi miten sinä laskeuduit Sagrada Familian portaita!

Jalanjälkesi kynnyksellä ovat vielä lämpimät.

Katsoin sinua monta kertaa metsässä

ja se lohdutti:

sun huivis, sun paitas, sun reites ja hiukses!

Jos olisit täällä

pesisit lumella kasvosi

Mitä minä teen kaikelle tälle pimeydelle?

Mitä minä teen ajalle, joka huurtaa tämän polun,

meidän metsähuoneet!

Nojaan tässä

puihin,

kuin

näihin karmeihin,

ja puhun koirista.

Puita ette kaada, ette täältä,

puihin ette koske, kukaan, ette puihin.

Minkälaisista naisista minun elämäni koostuu?

Kuinka monesta erosta kirjoitan yhtä aikaa?

Asiat makaavat päällekkäin kuin rakasteleva pari.

Eräänä yönä oli talo täynnä sotilaita

ja minä piirsin syljellä nämä rivit.

II On sinussa jättämistä

Varoitinhan pimeydestä, äärettömyydestä, ajattomuudesta, sanoin avaruudesta, ettei minua kiinnosta tämä maailma, ettet sinä ole sähköön koskenutkaan ennen minua, ennen minua ei sinua ole raiskattu, en ole pikkusikarimies, nousen mudasta, historiasta, joukkohaudasta, olen jättiläisten aikakaudelta enkä sovi tähän väkivallattomaan suhteeseen,

vielä

maan povella

syljen tähtiä

suuhusi.

En osaa avata solmuja,

katkon vain köydet ja etsin kotia taas.

Pukeutuisit mustaan,

niin nuolisin sinut kuin öljyisen haahkan,

kysyisin sinulta rantaviivan

epäsäännöllisyydestä, voisiko siitä sanoa mitään

järkevää? Vanha diesel jyskyttää runoa, eikä

hämmästykselläni ole rajoja,

kun saaren takaa alkaa selkä,

kun kartta täsmää maaston kanssa,

kun tuuli avaa rintaliivisi.

Miten hyvin sinä peität riippuvuutesi,

miksi sammutat valot, kun riisut?

”Jos sinä näkisit minut alasti,

muuttuisit hirveksi.”

Yritin komentaa koiriani, mutta

ne haistoivat jo riistan.

Syöksyin jyrkkään puuterilumella.

Kun kevät tuli, talutin sinua runonhajuisissa pusikoissa.

Näin antiikkikaupan, sinut veneen keulassa pikkuhousuissa, ja snoukkariakan, joka pöllytti lunta rinteessä, kesäkuussa.

Isä suuttui, kun en vastannut heti hänen viestiinsä, ”menen sitten taksilla varjoainekuvaukseen”.

Mutta se tapahtui aikaisemmin kuin tämän runon nykyisyys, ennen hänen kuolemaansa. Sitäkin ennen asensin pommin kirjahyllyn taakse.

Hetkinen. Vene ja perse.

Olinkohan silloin kuumeinen? Ajattelin olla uskoton 900000 parturin kanssa, jokivarren pensaikossa, monistua nautintoon kuin intialainen jumala.

Ja lopulta se uni kesäkuulta:

snoukkariakka snoukkas vaan, leikkas rinnettä lanteillaan. Lappilaiset huorasivat minkä kerkisivät ja pelmahtivat hotellihuoneeseeni keskellä yötä. Kahden minuutin päästä hukkuisimme, pidin lasta tiukasti rinnallani. Minua syytetään nyt toista kertaa. Pukeuduin valtavaan narrinhattuun ja räpyttelin siipiäni keskellä rautatientoria. Toivoin, että nopeus aiheuttaisi muodonmuutoksen, että maailma kääntyisi kuin kolikko, että siipieni vauhti…

Sinä syöt ulkomaista omenaa pihalla bikineissä. Makaamme viltillä vierekkäin, nurmikolla, kuilun reunalla, ja sinä toivot minulle valkoista paitaa ja alushousuja, minä ostin ne heti sitä yhteistä ateriaa varten, ja muistan, ettei sinulla ollut pikkuhousuja ollenkaan, ja minä valkoisissa alushousuissa, ja sinä pitkässä mustassa leningissä, ja minä valkoisessa paidassa, ja se punainen perintömatto poltti meidän jalkojemme alla. Se oli se kesäpäivä pihamaalla.

Minä otin valokuvia muistoksi, varmuuden vuoksi.

imeä sua

ooh mikä

kääntää vaan

remmi aah

siksi aikaa

vau rako

imeä nyt

sua hani

niin kaulaa

imeä mä

oma huora

mä mä

ah oh

Tulen taloosi tapettien alta,

laudoista ja lakanoista,

ja tämä vihan luonnos on kuin pullea kesäkurpitsa,

vaadit verenpunaista huomiota eikä mikään

ole korvattavissa millään toisella, eikä mikään

ole sovitettavissa, ”otetaan sitten housut pois”,

yhtäkkiä minä näen sinut kokonaan,

odotan bussia lähiössä,

sinun reitesi ja tarinasi,

houkuttelen sinua rusinoilla kuin oravaa,

haravoin joesta ruumiisi osia,

olen naisellisesti auki, oikuttelematon,

jos et sitä tajua, paskiainen, niin sinun

tuolisi hajoavat, talosi mätänee, hiuksesi putoavat,

perseesi leviää, etkä sinä kestä mitään,

varsinkaan hellyyttä, intohimoa, tuulta,

et mitään,

ja tulen taloosi, olet minun tuhansien

reisien metsästä.

Sinulla on ahma

hameen alla,

ja rautarinnat,

seisot pellonlaidassa

kuin teollisuushalli,

tassuttelet sängyssä

susilauman kanssa

ja rikot joka aamu teeveen,

olet alastomana

karhuemo

ja katepillari,

jonka hiukset hulmuaa

ja suusta tupruaa mustaa,

peset silmäsi bensiinillä

ja sytytät:

se on sun meikinpoisto,

olet korstojen korsto,

ja palleasi on likainen painimatto.

On sinussa jättämistä.

III Lumet sulavat niin kummallisesti

Lumet sulavat, lumet lumivalkoiset, olet kuollut, kuollut, lumisilmä. Kun suljen silmät, tulee tosi. Olen ihan loppu, sisko, kävelen köyden alta, jäiden yli, kirjoitan hankeen, en kynällä, sisko, en, ei kynällä, enkä vielä jää, ei keväthangille, ei hankikannolle eikä kinoksiin jää ruumiini, lumet sulavat, lumet, siskoseni, niin kummallisesti.

Aika

rakentaa

ihmisten

välit.

Sanat

ovat

huonoa

ainetta.

Olen saunareissulla.

Hangessa, paljain jaloin.

Antaa polun puhua.

Huurun, kylmän, tähtien.

Miksi minä sinulle, rakkaani, vihoittelisin?

Odota, että puen.

”Kymijokeen upotettiin kissanpentuja.”

Puen sanoiksi.

Olet jo kylpenyt.

Jehovan todistajien hiljainen

steppi rappukäytävässä.

Seinänaapuri soittaa harmonia,

tai sitten vain kuvittelen.

Perun analyysin, koska kuume

kaartaa jo korkealle.

Pohjanmaan mustat pellot,

tai sitten vain kuvittelen.

Adjö, jugend!

Muutan taas,

tai sitten vain kuvittelen.

Ja kartanomiljöö, adjö!

Pysyvät poissa porvarillisuus,

ulosottomies ja ahdistus.

Muuttolaatikot leijuvat

akvaariossa.

Työttömyys ratkesi

unessani.

Yhtenä iltana näin

saaristokatajan

uudessa valossa:

risurintojen

marjanännit

hehkuivat,

kun kuu

laskosti

laineille

punaisen

hameensa.

Ajokoira

juoksi

aamulla

rusakon

kiinni,

sekunnin

tuhannesosassa,

suhde

muuttuu,

kuin avaisi jäniksen.

Kerro nyt saatana, mistä olet loukkaantunut!

Puhu, perkele, kerrankin suoraan,

tai panen sammakon kielen sydämellesi.

Tämän selvittäminen vie viisi sukupolvea ja

purkillisen vattuhilloa.

Minkälainen fakiiri tässä pitää olla,

että ymmärtäisi noita koukeroita?

Selvännäkijä, saatana, vai meedio?

Onko hauki kaivossa kuollut,

kotikäärme tapettu puunsa juurelle?

Miksi me taas lypsämme verta?

Ulvo pois, idiootti tuuli!

Sinä olet arkku, jossa on 1800-luvun lukko.

Tauko.

Vaikenet kuin trumpetti.

Pieni tauko.

Olet negatiivi, kultaseni, jääräpää, taivaan talikynttilä.

Pienen pieni tauko.

Pelaisit edes joukkuepelejä!

Kopisivat…

Etkä koskaan voi minua ymmärtää, monimutkaista!

…hänen korkokenkänsä

kopisivat.

Minun pilttuuni arki! Nyt riittää!

Tuo tallityttö saa kenkää!

Tiedättekö, herra tasavallan presidentti,

miten tylyä elämä voi olla,

miten hellät kaviot,

miten taitamattomat ratsastajat!

Päivät kuluvat.

Makaan oljilla kuin koira,

ajatteli hevonen, ja nuoli

postimerkin kirjeeseen.

Suru takoo kengät.

Kaikki ne respat, joissa olen sinua odottanut,

pylväiköis...