HARRI VIRTANEN
Jäljillä
’twas in another lifetime, one of toil and blood
When blackness was a virtue and the road was full of mud
I came in from the wilderness, a creature void of form.
Come in, she said,
I’ll give you shelter from the storm.
Bob Dylan, Blood on the tracks, 1975
Vaimolleni, Intolle, Vilille, Silvalle, Konstalle ja Ejvindille
Yön sivellin
näädänkarvoista
maalasi unta harvoista,
joita rakastin.
© Harri Virtanen 2014
Kustantaja © Noxboox 2014
Kansi ja taitto Janne Lehtinen | Woop
Sähkökirjan taitto Tero Salmén
Paino Tammerprint
ISBN 978-952-68009-2-9 (nid.)
ISBN 978-952-68009-3-6 (PDF)
ISBN 978-952-7154-02-1 (EPUB)
facebook.com/jaljilla
noxboox.fi
facebook.com/noxboox
twitter.com/noxboox
I Polku luoksesi ja pois
II On sinussa jättämistä
III Lumet sulavat niin kummallisesti
IV Kirjoitan sinun käsialaasi
V Elämänilosii iskelmii Suur-Kouvolast
VI Harmaa Ford Cortina
Seison nenäliina silmieni edessä.
Kohta nousee huuru rinnasta.
Seison nenäliina suuni edessä
ja lapioin kalkkia kuoppaan.
Enkä kerro nyt kansakunnan historiasta.
Painan kivivartalosi sammaleeseen.
Aika käy sitä ohuemmaksi, mitä alemmas mennään.
Ohueksi, niin ohueksi.
Ja mitä kiihkeämmäksi käy pimeys muistojen
verisuonistossa, käy aika läpikuultavammaksi, ja
minä tulen kysymyksen juurelle:
miten kirjoittaa runosta puu?
Tähän on tullut polku näistä sanoista
sinun luoksesi ja pois
Mitä minä teen kaikille näille
antamillesi esineille?
Tunteet ryntäävät aitojen läpi.
Ajattelin mennä aboriginaalien luo.
Mikään psyykkinen vimma ei katoa, vaan
korvautuu toisella samansuuruisella
Seison oviaukossa
nojaan karmeihin
Oi miten sinä laskeuduit Sagrada Familian portaita!
Jalanjälkesi kynnyksellä ovat vielä lämpimät.
Katsoin sinua monta kertaa metsässä
ja se lohdutti:
sun huivis, sun paitas, sun reites ja hiukses!
Jos olisit täällä
pesisit lumella kasvosi
Mitä minä teen kaikelle tälle pimeydelle?
Mitä minä teen ajalle, joka huurtaa tämän polun,
meidän metsähuoneet!
Nojaan tässä
puihin,
kuin
näihin karmeihin,
ja puhun koirista.
Puita ette kaada, ette täältä,
puihin ette koske, kukaan, ette puihin.
Minkälaisista naisista minun elämäni koostuu?
Kuinka monesta erosta kirjoitan yhtä aikaa?
Asiat makaavat päällekkäin kuin rakasteleva pari.
Eräänä yönä oli talo täynnä sotilaita
ja minä piirsin syljellä nämä rivit.
Varoitinhan pimeydestä, äärettömyydestä, ajattomuudesta, sanoin avaruudesta, ettei minua kiinnosta tämä maailma, ettet sinä ole sähköön koskenutkaan ennen minua, ennen minua ei sinua ole raiskattu, en ole pikkusikarimies, nousen mudasta, historiasta, joukkohaudasta, olen jättiläisten aikakaudelta enkä sovi tähän väkivallattomaan suhteeseen,
vielä
maan povella
syljen tähtiä
suuhusi.
En osaa avata solmuja,
katkon vain köydet ja etsin kotia taas.
Pukeutuisit mustaan,
niin nuolisin sinut kuin öljyisen haahkan,
kysyisin sinulta rantaviivan
epäsäännöllisyydestä, voisiko siitä sanoa mitään
järkevää? Vanha diesel jyskyttää runoa, eikä
hämmästykselläni ole rajoja,
kun saaren takaa alkaa selkä,
kun kartta täsmää maaston kanssa,
kun tuuli avaa rintaliivisi.
Miten hyvin sinä peität riippuvuutesi,
miksi sammutat valot, kun riisut?
”Jos sinä näkisit minut alasti,
muuttuisit hirveksi.”
Yritin komentaa koiriani, mutta
ne haistoivat jo riistan.
Syöksyin jyrkkään puuterilumella.
Kun kevät tuli, talutin sinua runonhajuisissa pusikoissa.
Näin antiikkikaupan, sinut veneen keulassa pikkuhousuissa, ja snoukkariakan, joka pöllytti lunta rinteessä, kesäkuussa.
Isä suuttui, kun en vastannut heti hänen viestiinsä, ”menen sitten taksilla varjoainekuvaukseen”.
Mutta se tapahtui aikaisemmin kuin tämän runon nykyisyys, ennen hänen kuolemaansa. Sitäkin ennen asensin pommin kirjahyllyn taakse.
Hetkinen. Vene ja perse.
Olinkohan silloin kuumeinen? Ajattelin olla uskoton 900000 parturin kanssa, jokivarren pensaikossa, monistua nautintoon kuin intialainen jumala.
Ja lopulta se uni kesäkuulta:
snoukkariakka snoukkas vaan, leikkas rinnettä lanteillaan. Lappilaiset huorasivat minkä kerkisivät ja pelmahtivat hotellihuoneeseeni keskellä yötä. Kahden minuutin päästä hukkuisimme, pidin lasta tiukasti rinnallani. Minua syytetään nyt toista kertaa. Pukeuduin valtavaan narrinhattuun ja räpyttelin siipiäni keskellä rautatientoria. Toivoin, että nopeus aiheuttaisi muodonmuutoksen, että maailma kääntyisi kuin kolikko, että siipieni vauhti…
Sinä syöt ulkomaista omenaa pihalla bikineissä. Makaamme viltillä vierekkäin, nurmikolla, kuilun reunalla, ja sinä toivot minulle valkoista paitaa ja alushousuja, minä ostin ne heti sitä yhteistä ateriaa varten, ja muistan, ettei sinulla ollut pikkuhousuja ollenkaan, ja minä valkoisissa alushousuissa, ja sinä pitkässä mustassa leningissä, ja minä valkoisessa paidassa, ja se punainen perintömatto poltti meidän jalkojemme alla. Se oli se kesäpäivä pihamaalla.
Minä otin valokuvia muistoksi, varmuuden vuoksi.
imeä sua
ooh mikä
kääntää vaan
remmi aah
siksi aikaa
vau rako
imeä nyt
sua hani
niin kaulaa
imeä mä
oma huora
mä mä
ah oh
Tulen taloosi tapettien alta,
laudoista ja lakanoista,
ja tämä vihan luonnos on kuin pullea kesäkurpitsa,
vaadit verenpunaista huomiota eikä mikään
ole korvattavissa millään toisella, eikä mikään
ole sovitettavissa, ”otetaan sitten housut pois”,
yhtäkkiä minä näen sinut kokonaan,
odotan bussia lähiössä,
sinun reitesi ja tarinasi,
houkuttelen sinua rusinoilla kuin oravaa,
haravoin joesta ruumiisi osia,
olen naisellisesti auki, oikuttelematon,
jos et sitä tajua, paskiainen, niin sinun
tuolisi hajoavat, talosi mätänee, hiuksesi putoavat,
perseesi leviää, etkä sinä kestä mitään,
varsinkaan hellyyttä, intohimoa, tuulta,
et mitään,
ja tulen taloosi, olet minun tuhansien
reisien metsästä.
Sinulla on ahma
hameen alla,
ja rautarinnat,
seisot pellonlaidassa
kuin teollisuushalli,
tassuttelet sängyssä
susilauman kanssa
ja rikot joka aamu teeveen,
olet alastomana
karhuemo
ja katepillari,
jonka hiukset hulmuaa
ja suusta tupruaa mustaa,
peset silmäsi bensiinillä
ja sytytät:
se on sun meikinpoisto,
olet korstojen korsto,
ja palleasi on likainen painimatto.
On sinussa jättämistä.
Lumet sulavat, lumet lumivalkoiset, olet kuollut, kuollut, lumisilmä. Kun suljen silmät, tulee tosi. Olen ihan loppu, sisko, kävelen köyden alta, jäiden yli, kirjoitan hankeen, en kynällä, sisko, en, ei kynällä, enkä vielä jää, ei keväthangille, ei hankikannolle eikä kinoksiin jää ruumiini, lumet sulavat, lumet, siskoseni, niin kummallisesti.
Aika
rakentaa
ihmisten
välit.
Sanat
ovat
huonoa
ainetta.
Olen saunareissulla.
Hangessa, paljain jaloin.
Antaa polun puhua.
Huurun, kylmän, tähtien.
Miksi minä sinulle, rakkaani, vihoittelisin?
Odota, että puen.
”Kymijokeen upotettiin kissanpentuja.”
Puen sanoiksi.
Olet jo kylpenyt.
Jehovan todistajien hiljainen
steppi rappukäytävässä.
Seinänaapuri soittaa harmonia,
tai sitten vain kuvittelen.
Perun analyysin, koska kuume
kaartaa jo korkealle.
Pohjanmaan mustat pellot,
tai sitten vain kuvittelen.
Adjö, jugend!
Muutan taas,
tai sitten vain kuvittelen.
Ja kartanomiljöö, adjö!
Pysyvät poissa porvarillisuus,
ulosottomies ja ahdistus.
Muuttolaatikot leijuvat
akvaariossa.
Työttömyys ratkesi
unessani.
Yhtenä iltana näin
saaristokatajan
uudessa valossa:
risurintojen
marjanännit
hehkuivat,
kun kuu
laskosti
laineille
punaisen
hameensa.
Ajokoira
juoksi
aamulla
rusakon
kiinni,
sekunnin
tuhannesosassa,
suhde
muuttuu,
kuin avaisi jäniksen.
Kerro nyt saatana, mistä olet loukkaantunut!
Puhu, perkele, kerrankin suoraan,
tai panen sammakon kielen sydämellesi.
Tämän selvittäminen vie viisi sukupolvea ja
purkillisen vattuhilloa.
Minkälainen fakiiri tässä pitää olla,
että ymmärtäisi noita koukeroita?
Selvännäkijä, saatana, vai meedio?
Onko hauki kaivossa kuollut,
kotikäärme tapettu puunsa juurelle?
Miksi me taas lypsämme verta?
Ulvo pois, idiootti tuuli!
Sinä olet arkku, jossa on 1800-luvun lukko.
Tauko.
Vaikenet kuin trumpetti.
Pieni tauko.
Olet negatiivi, kultaseni, jääräpää, taivaan talikynttilä.
Pienen pieni tauko.
Pelaisit edes joukkuepelejä!
Kopisivat…
Etkä koskaan voi minua ymmärtää, monimutkaista!
…hänen korkokenkänsä
kopisivat.
Minun pilttuuni arki! Nyt riittää!
Tuo tallityttö saa kenkää!
Tiedättekö, herra tasavallan presidentti,
miten tylyä elämä voi olla,
miten hellät kaviot,
miten taitamattomat ratsastajat!
Päivät kuluvat.
Makaan oljilla kuin koira,
ajatteli hevonen, ja nuoli
postimerkin kirjeeseen.
Suru takoo kengät.
Kaikki ne respat, joissa olen sinua odottanut,
pylväiköis...