Kansi

Timo Sandberg

Aikuistenromaanit

Unta ei voi tunnustaa, 1990

Uuden syntymän koti, 1991

Sijaissankari, 1993

Kyyhkysen veri, 1996

Rautapääsky, 2000

Kihokki, 2002

Pahan morsian, 2006

Pöllön huuto, 2007

Elämänluukku, 2009

Pirunpesä, 2009

Dobermanni, 2010

Kalmankokko, 2011

Vainooja, 2012

Mustamäki, 2013

Kärpäsvaara, 2014

Häränsilmä, 2015

Yövieras, 2015

Nimiö

TIMO SANDBERG

MUSTAMÄKI

Jännitysromaani

Karisto Oy

Hämeenlinna

Tekijänoikeudet

© Timo Sandberg ja Karisto Oy

Kansi: Markko Taina

Tämä sähkökirja ilmestyi ensimmäisen kerran painettuna kirjana Karisto Oy:n kustantamana vuonna 2013

Teoksen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeuden haltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuulain uhalla kielletty.

ISBN 978-951-23-6006-2

Karisto Oy

Hämeenlinna 2015

1

Mies koetti viivytellä, mutta kiväärinpiippu tökkäsi terävästi selkään ja hän horjahti eteenpäin, oli vähällä kaatua.

Sumu oli raskas, alkoi muuttua tihkusateeksi, mustikan varvut kastelivat jalat. He nousivat äänettöminä rinnettä ylös. Mies kysyi syytä, mutta kukaan ei vastannut. Hän yritti kysyä uudelleen, mutta lapaluiden väliin osui entistä kovempi isku, mies putosi polvilleen. Vaivalloisesti hän könysi ylös ja jatkoi hoiperrellen matkaa.

– Tässä on sopiva paikka, yksi murahti.

Mies painettiin istumaan suuren kiven kupeelle. Kädet olivat selän takana, köysi puristi kipeästi ranteita.

Toiset istuivat kiville miehen eteen. Koko ajan kivääri osoitti häntä.

– Lue se sille.

Yksi miehistä kaivoi paperin taskustaan, suoristi sen ja alkoi lukea.

Mies kuuli yksitoikkoisen muminan, mutta ei tajunnut sanoja. Pelko turrutti aistit. Hän erotti kuitenkin nimensä ja ymmärsi että miehet antoivat hänelle jonkinlaista rangaistusta.

– Anteeksi, hän sanoi. – Antakaa anteeksi.

Sanoilla ei ollut mitään vaikutusta, lukeminen jatkui, sanat tulivat ulos kankeasti kuin asia olisi ollut vaikea myös lukijalle.

– …kuolemaan ampumalla.

Viimeiset sanat jäivät soimaan miehen tajuntaan.

– Haluatko vielä tupakan?

Mies ei halunnut, mutta hän halusi pitkittää tilannetta. Joku avasi metallisen savukekotelon, otti sieltä savukkeen, asetti sen hänen huuliensa väliin ja sytytti tulitikun. Mies näki edessään levottomana lepattavan liekin, imaisi kiivaasti, savu alkoi yskittää. Tupakka putosi maahan. Tulta tarjonnut kirosi ja nosti tupakan takaisin hänen huulilleen.

Myös toiset polttivat hiljaisina, ottivat välillä ryypyn litteäs­tä metallipullosta. He tarjosivat miehellekin, mutta tämä puisti päätään.

Metsä oli äänetön, täysin elottoman tuntuinen. Mies oli liikkunut paljon metsissä, mutta koskaan hänestä ei ollut tuntunut näin painostavan hiljaiselta.

Savuke lyheni väistämättä. Mies piti siitä kynsillä kiinni, imaisi vielä kerran, tunsi hehkun polttavan huuliaan. Kipu herätti hänet horroksesta, hän kierähti sivuun, kohosi polvilleen, nousi ylös ja alkoi juosta rinnettä alas.

Hän juoksi mutkitellen, ehti melko pitkälle, mutta silloin kajahti laukaus ja hän tunsi kuuman vihlaisun kyljessään. Jalat pettivät, hän tuuskahti kasvoilleen, iski poskensa sammaleen peittämään kiveen. Hän oli kuitenkin tajuissaan, kun miehet raahasivat hänet kiroillen suuren puun luokse ja asettivat istumaan puuta vasten.

Sanojen sisältöä hän ei enää ymmärtänyt, mutta ehti tajuta laukauksen ja suuliekin välähdyksen.

2

Laukaus solahti uneen, jossa August ensimmäistä kertaa tuli hakemaan tanssiin. Kaksirivinen haitari vingutti polkkaa, riihen lattialankut notkuivat, kun August pyöritti. Hilda näki edessään ruskettuneet kasvot, nauravat silmät, tuuhean tumman tukan, pienet viikset, niiden takana muu maailma hämärtyi sekavaksi hälinän ja värien sekoituk­seksi.

Vielä kaksi nopeaa laukausta. Hilda kavahti istumaan, laukausten kaiku kimmahteli hänen mielessään. Ei kai vaan Ismo, oli ensimmäinen ajatus.

August kuorsasi levitetyn puusohvan toisella puoliskolla. Vasen käsi lepäsi otsan päällä kuten tavallista, hengityksessä pelmahti pirtu. Hilda tönäisi Augustia, tämä käännähti, käsi valahti alas, kuorsaus katkesi hetkeksi, mutta jatkui pian entistä kovempana.

Hilda nousi, sytytti valon ja meni pikkukamariin. Eliisa nukkui omassa vuoteessaan, mutta Ismon vuode oli tyhjänä.

Huoli kouraisi sydänalasta ja Hilda otti ovenpielestä tukea. Ismo oli ollut omilla reissuillaan jo monena yönä, ja laukaukset olivat kuin vahvistus peloille.

Hilda istahti pöydän ääreen, veti verhon sivuun avoimen ikkunan edestä, hengitti syvään ja rauhallisesti viileää yö­ilmaa. Silmät puoliummessa hän kuunteli mustarastaan huilumaista, surumielistä laulua. Vähitellen hänen mielensä rauhoittui.

Äkkiä jokin häivähti läheltä kasvoja, hipaisi poskea, kosketus tuntui melkein kuoleman henkäykseltä. Hilda avasi silmänsä, näki että suuri yöperhonen oli lehahtanut sisään ja kiersi laajoin kaarroksin katosta roikkuvaa paljasta lamppua. Perhonen teki nopeita syöksyjä, napsahti lasiin, teki uuden kierroksen ja törmäsi jälleen lampun pintaan. Hilda tuijotti perhosta, joka ei näyttänyt millään ymmärtävän, että tämä unelma oli mahdoton toteuttaa. Sitkeästi se yritti valoa kohti.

Hilda muisti omia unelmiaan ja kylmät väreet kulkivat yöpaidan alla. Kun perhonen tuli lähelle, hän teki nopean liikkeen kädellään ja hyönteinen jäi kouran sisään. Kämmenpohjassa tuntui miten se väänsi paksua ruumistaan, yritti vapautua. Hilda meni ulos ja avasi kätensä. Perhonen putosi puisille portaille siivet lepattaen, räpisteli siinä hetken, nousi sitten vaappuvaan lentoon ja suuntasi kohti vastapäisen talon ikkunaa, josta näkyi houkuttelevaa valoa.

Hilda tuijotti kämmentään, johon oli jäänyt siipien hopeapölyä. Hän pyyhkäisi kätensä yöpaidan helmaan ja katseli ympärilleen. Piha oli kuin tainnoksissa. Mustarastaskin oli vaiennut, usva roikkui Reunanpalstan yllä. Voikukkien hahtuvahatut olivat kumarassa, syreenit nuokkuivat lehdille tiivistyneen kosteuden painosta ja niiden siemenkodat törröttivät vihreyden keskellä.

Tuntui kuin kaikki kaupungissa olisivat jääneet miettimään laukauksia, pelänneet pahinta.

Varmasti joku pirtuporukoiden riita, Hilda rauhoitteli itseään.

Pirtu teki ihmiset hulluiksi. Tämän tästä Lahdessakin sattui veritekoja, yleensä pahoinpitelyjä tai puukotuksia. Laukaukset toivat kuitenkin Hildan mieleen kapinan ajan. Silloinkin hän oli herännyt eräänä yönä Metelinmäeltä kuuluneeseen laukausten rätinään. Hän oli aavistanut pahinta, ja kun Savander oli aamulla tuonut viestin, hän ei ollut yllättynyt.

Heinolan suunnasta oli tullut ratsain liikkunut valkoisten iskuryhmä. He olivat ampuneet matkan varrella useita punaisia. Metelinmäellä, mustien kallioiden luona, he olivat tavanneet kaksi aseensa heittänyttä, punaisten riveissä ollutta nuorta tyttöä.

– Siinä olivat meidän Martta ja teidän Tyyne, ne teurastettiin, Savander oli saanut sanottua. – Ammuttiin ensin ja varmuudeksi puhkottiin pistimillä.

Sitten Savander oli puhjennut itkuun, juossut talliin ja alkanut harjata hevostaan.

Hilda oli lyyhistynyt keittiön lattialle. Hän oli vain vavissut siinä, ja sisälle kasvanut möhkäle ei päästänyt edes itkua ulos. Hän oli havahtunut vasta, kun Eliisa oli kyhjöttänyt vieressä ja huutanut hätääntyneenä äitiä. Sitten itku oli tullut, se oli purkautunut suorana huutona, joka kuitenkin oli hukkunut tykkien jylinään.

Taistelu Lahdesta saksalaisten ja punaisten välillä oli kiivaimmillaan.

Saksalaisten maihinnousuosasto hyökkäsi kaupunkiin samanaikaisesti idästä ja etelästä. Punaisten vahvin tukikohta sijaitsi Kullankukkulalla, mutta pian punaiset joutuivat vetäytymään sieltäkin, ja niin saksalaiset miehittivät Lahden.

Punaiset yrittivät vielä vastahyökkäyksellä vallata Lahden ja etenivät Hennalan varuskuntaan saakka. Saksalaiset kuitenkin mursivat vastarinnan, punaiset antautuivat joukoittain ja August haettiin omasta verstaastaan. Vangit koottiin ensin Fellmannin pellolle ja vietiin sieltä Hennalaan, josta sopivalla tuulella kuului ammuntaa. Seuraavana päivänä suruviestejä kiidätettiin ympäri kaupunkia.

Vasta jälkeenpäin Hildalle oli selvinnyt, miten paljon tuolloin tapettiin ihmisiä. Monen viikon ajan kiväärit rätisivät jatkuvasti. Teloituksissa ei säästelty naisiakaan. Tuon toukokuun aikana Lahdessa teloitettiin noin kaksisataa punaisiin lukeutunutta naista. Suuri osa heistä oli nuoria, jopa neljätoistavuotiaita tyttöjä.

Hilda ei siis ollut surussaan yksin. Se ei kuitenkaan hänen oloaan helpottanut, vaan muisto pistimillä lävistetystä Tyynestä poltti mielessä jatkuvasti.

Kaiken lisäksi Hildalla oli tuolloin vahva aavistus, että August ei tule takaisin. Hän valvoi öisin ja mietti, mitkä laukauk­sista oli tarkoitettu hänen miehelleen. Silti hän teki ruokanyyttejä ja meni Hennalaan aidan taakse. Miestään hän ei nähnyt, mutta heitti nyytit aidan yli nälkiintyneille vangeille. Vartijat kuitenkin hätistivät vangit pois ja poimivat nyytit itselleen.

Yllättäen August oli palannut parin vuoden vankeuden jälkeen. Hän tuli ulkonaisesti ehjänä, mutta henkisesti teloitettuna.

Elämä ei palannut ennalleen, vaikka August oli päässyt vapaaksi. Mies istui päiväkaudet käsiinsä nojaten ja tupakoiden. Työhön hän ei kunnolla kyennyt, ratkesi aika ajoin ryyppäämään, ja perheen elättäminen oli edelleen Hildan varassa.

Myöskään Tyynen kuoleman aiheuttama suru ei tuntunut hellittävän vuosien myötä. Melkein joka yö Hilda kertasi tapahtumia mielessään, näki tyttärensä makaavan mustalla kalliolla ja jonkun miehen työntävän pistintä hänen vatsaansa.

Joskus unessa Tyyne tuli aivan elävän tuntuisena hänen luokseen, hymyili vain mutta ei sanonut mitään.

Tällä kertaa Hilda pelkäsi Ismon puolesta. Poika oli jossain. Oli sanonut että...