Annmari Dannebey

Kun kuulet

laulun varjojen

Myllylahti Oy

Espoo

www.myllylahti.fi

© Annmari Dannebey

ISBN 978-952-202-644-6(Sidottu)

ISBN 978-952-202-666-8(e-kirja, epub)

Myllylahti Oy

Espoo 2015

Jokaisella on tähtensä seuranaan,

ristinsä kannettavanaan

ja pelkonsa kohdattavanaan.

Vaikeinta elämäntaipaleella on päättää kohtalostaan

ja siitä kenen kanssa sen jakaa.

Lorient 14. tammikuuta 1943

Savu kirveli silmissä ja sai lapsen itkemään entistä vuolaammin. Palavan talon pauke ja rätinä peittivät alleen tytön parahdukset. Tuli lähestulkoon nuoli hänen kasvojaan, mutta tytöllä oli siitä huolimatta kylmä. Hänen sisällään puhalsi menetyksen tuuli. Äiti ja isä olivat nukkuneet yläkerrassa. Pommi oli räjäyttänyt ikkunat pirstaleiksi ja kaksikerroksisen talon sisällä riehui liekkimeri. Tyttö puristi polviaan pelosta jäykkänä.

Vain hieman aikaisemmin hän oli kiivennyt huoneensa ikkunasta ulos puutarhaan ja karannut kotoa illan pimeän verhon laskeuduttua kotikadun ylle. Hän oli leikkinyt metsässä ja palannut juoksujalkaa kuultuaan ensimmäiset räjähdykset. Tytön oli vaikea ymmärtää, ettei äiti enää koskaan nuhtelisi häntä, ei vaikka hän leikkisi metsässä joka yö. Auki rävähtäneen etuoven takana kattoparrut tipahtelivat yksi kerrallaan eteisen lattialle. Ne estivät kadulla istuvaa tyttöä hiipimästä takaisin sänkyyn.

Savu täytti maailman.

Tyttö tunsi itsensä nostettavan ilmaan kuin rievun. Räjähdykset kaikuivat kaikkialla ja maa järisi. Se tuntui sydämessä asti. Pian he saavuttivat metsän, missä oli paljon ihmisiä. Kaikki pommitusta paossa. Joku kysyi vihaisesti, miksei hälytystä oltu annettu ja miksi koko kaupunki piti tuhota. Vahvat kädet asettivat tytön istumaan maahan kahden muun itkevän pienokaisen viereen. Pienillä pojilla oli kylmä pyjamissaan. Tyttöä ei enää itkettänyt. Hän seurasi Morgania katseellaan peläten, että velikin häviäisi. Metsässä oli pimeää ja niin paljon väkeä. Savu kiemurteli puiden lomitse ja tunkeutui suuhun ja sieraimiin.

1. Hopeanharmaa

Saint-Saëns, Ylä-Normandia 1959

Niityllä tuuli puhalsi keltaiset omenapuun lehdet ilmaan ja ne leijailivat hiljalleen kuin lumihiutaleet maahan. Syksy riisui maisemasta valon ja värit. Metsänrajassa seisoi pieni hevonen. Eläimen harja hohti hopeisena ja se katsoi Enoraa, joka pysähtyi tuijottamaan näkyä. Hevonen seisoi vapaana aidattomalla niityllä ja Enora päätteli sen olevan karkumatkalla. Hän katseli ympärilleen nähdäkseen, kenen mailta eläin mahtoi olla peräisin. Yleensä karanneet elikot jäivät kotitilansa lähettyville – ehkä vain aidan toiselle puolelle rohmuamaan vehreämpää ruohoa. Lähellä sijaitsi Duvalien tila ja Enora tiesi heidän omistavan useita hevosia. Kun hän kääntyi uudestaan katsomaan niitylle, oli hevonen kadonnut. Enora nousi tien penkereelle nähdäkseen paremmin, mutta sumun takana värjötteli vain metsänraja tummine kuusipuineen, ja hän jatkoi matkaansa kohti tehdasta ja päivän töitä.

Lounastauolla Enora kertoi nurmikolla istuville naisille aamulla näkemästään hevosesta. Aurinko pilkisteli pilvien takaa ja lämmitti tehtaan sisäpihaa. Naiset istuivat kukin nyyttinsä kanssa ahmien niin aurinkoa kuin eväitään. Marie-Elizabeth sylkäisi maahan ja kirosi rikkaat maan alimpaan rakoon, mutta niin hiljaa, etteivät kauempana istuvat miehet saaneet selvää hänen sanoistaan. Nainen syytti rikkaita kaikesta. Heillä kun oli hevosia niin paljon, ettei haitannut jos yksi tai kaksi karkasi. Louise naurahti ja sanoi Enoran törmänneen metsähevoseen, ja että niitä oli aina elänyt villinä Eavin metsässä. Siitä huolimatta Louise ei äkkiseltään muistellessaan keksinyt ketään, joka olisi metsähevosen joskus nähnyt, mutta kaikki paikalliset olivat oppineet lapsuudessaan niistä kertovan laulun. Hän hyräili alkuun yksinkertaista melodiaa ja sitten sanat valuivat naisen hymyileville huulille itsestään.

Valkoinen hevonen metsästä laukkasi,

musta hevonen sen kannoilla kirmasi,
musta sekä valkoinen.
Kerro mulle minne menet,
ilta on jo pimeä.

Minä lähden ja minä saavun,
varjona tulen ja muistona menen,
suurella valkoisella pilvellä,
tuulten maahan matkustan.

Metsän herran maasta tulen,
ja kun hän itkee,

nauraa maa.
Palatsissaan puiden alla,
leijaa hän lennättää.

Minä tulen ja minä menen,
varjona tuon ja muistona vien,
yön ja päivän rajalla laukkaan,

sekä rakkauden että kuoleman.

Illalla ennen työvuoron päättymistä herra Moreau oli pyytänyt Enoraa puheilleen. He seisoivat hämärtyvässä illassa sisäpihalle vievän portin päädyssä. Enora hypisteli laukkunsa hihnaa haluamatta näyttää hermostuneelta. Herra Moreau katseli viereisen vesimyllyn rauhoittavaa liikettä ja rykäisi.

”Enora, saanen puhutella teitä etunimellä?”

Mieluiten ette. Enora nyökkäsi.

”Te olette työskennellyt luonamme viime syksystä ja työnne laatu on ollut aina moitteetonta. Isäni ja minä olemme teihin hyvin tyytyväisiä.”

Mies hymyili maireasti ja Enorasta tuntui silmänräpäyksen ajan siltä kuin keskustelu saattaisikin miellyttää häntä.

”Mutta olen sitä mieltä, että paikkanne ei ole täällä värjäämössä. Haluaisin ehdottaa jotain parempaa.”

”Minä viihdyn täällä oikein hyvin. En tarvitse muuta.” Hän tiesi mitä herra Moreau ehdottaisi seuraavaksi, mutta päätti pysäyttää miehen aikeet lyhyeen.

”Minun on nyt mentävä. Huomiseen, herra johtaja”, Enora huikkasi ja lähti töistä mieli sumeana. Johtajien edellinen kodinhoitaja oli saanut potkut jostain hämärästä syystä ja herrat etsivät nyt uutta verta pölyiseen kartanoonsa. He olivat tietenkin ajatelleet kaikessa armeliaisuudessaan orpoa ja kihlaamatonta Enoraa.

Seuraavana aamuna Enora ei katsonut taakseen, kun hän käveli nahkavärjäämön portista ulos. Hänet oli juuri irtisanottu ja syy siihen oli nuoremman herra Moreaun mukaan ollut hänen jatkuva myöhästelynsä. Enora hymyili ajatukselle, koska hän oli harvoin tullut töihin myöhässä, ja silloinkin hänellä oli ollut aina hyvä syy siihen. Vanhempi herra Moreau oli lopputiliä laskiessaan sentään antanut Enoran ymmärtää, että oikea syy potkuihin oli jossain muualla. Miehen katse oli kertonut sen.

Enora pudisti päätään ja marssi mutaiselle tielle. Hän ei ehtinyt pitkälle, kun muta imaisi häneltä jalat alta. Enoran laukku aukesi ja lounas putosi maahan. Hän nappasi punavihreän omenan käsiinsä ja kaapi siitä lian pois. Enora kiipesi tietä reunustavalle niitylle ja pyyhki mudat myös jaloistaan ja käsistään märkään ruohoon. Hän päätti oikaista niityn halki palatakseen kaupunkiin.

Kostea kylmyys ei tuntunut läheskään yhtä pahalta kuin turvattomuuden tunne, joka pyyhki Enoran sisuskaluja. Hän oli värjännyt nahkoja vuoden päivät, ja piti työstään ja sen tuomasta elämänrytmistä. Hän oli tuntenut kuuluneensa johonkin, vaikka ei arki tehtaalla juhlaa ollutkaan, mutta muut työntekijät olivat kohdelleet häntä kuin vertaistaan. Se oli ollut ensimmäinen kerta sitten lapsuuden viattomien ja huolettomien päivien. Lapsuuden, joka oli päättynyt sinä painajaisten yönä, kun liittoutuneiden ilmavoimat olivat pommittaneet saksalaisten sukellusvenetukikohtaa Lorientissa, hänen kotikaupungissaan. Yksi maalistaan harhautunut pommi oli tuhonnut hänen elämänsä ja Enora oli usein toivonut, että hänkin olisi silloin kuollut äidin ja isän kanssa.

Enoralla ei ollut ketään kenen puoleen kääntyä hädän hetkellä. Hänen sukuunsa kuului hänen itsensä lisäksi vain yksi mielisairas täti Gueranden hoitokodissa, jossa Enora ei ollut koskaan käynyt, ja loppumaton lista nimiä hautakivissä. Elämänkamppailu lastenkodeissa ja piikana oli painanut nuoren naisen ryhdin kasaan. Enora ei ollut pahemmin viihtynyt koulunkaan penkillä ja myönsi kitkerä maku suussaan, että olisi voinut tehdä elämästään jotakin suurempaa, jos luokkahuone vain olisi sopinut hänelle paremmin. Mutta Enora oli ollut aina se oppilas, jota ensimmäisenä syytettiin kaikesta. Villi ja kuriton, saamaton ja laiska, nenäkäs ja huonotapainen. Ja jos Morgan vain olisi ollut pitämässä hänestä huolta, olisi Enora ehkä myös voinut pärjätä elämässään paremmin. Kaksi orpoa oli aina parempi kuin yksi, mutta hän oli nähnyt veljensä viimeisen kerran pakomatkalla Lorientista Rennesiin, kun Morgan oli hypännyt parin muun nuoren kanssa pois kuorma-autosta ja kadonnut sille tielleen. Työtön nuori nainen ei voinut luottaa kuin omaan itseensä tullakseen toimeen.

Enora katsahti ympärilleen. Syyssade oli muuttunut tihkuksi. Kauempana liikkui laiduntavien lehmien lauma. Enora piti Normandiasta. Se oli kuin unelma tunkkaisen Pariisin jälkeen. Jostain kuului hirnahdus. Enora tiesi, että hän löytäisi helpommin töitä suurista kaupungeista, mutta hän ei halunnut palata Pariisiin, josta hänellä oli vain huonoja muistoja.

Enora oli päätynyt Saint-Saënsiin, koska hän oli päässyt matkustamaan tienoolle ilmaiseksi isäntäperheensä kalatoimittajan kanssa. Loïc oli kotoisin Brestistä, mutta sota oli ajanut hänetkin pois synnyinseudultaan. Hän kalasti ja möi saaliinsa suoraan rikkaiden perheiden taloudenhoitajille ja häneltä Enora oli saanut idean jättää pääkaupungin pölyt taakseen. Loïc ajoi Pariisiin kerran viikossa ja eräs perjantaiaamu Enora oli hypännyt kalastajan pakettiauton kyytiin vähäinen omaisuutensa kainalossaan ja he olivat ajaneet kohti Dieppeä. Loïc oli matkalla kertonut serkkunsa löytäneen töitä Sai...