Tekijä kiittää Suomen tietokirjailijat ry:tä ja Taiteen edistämiskeskusta saamastaan tuesta.

© Aila Ruoho

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

Atena Kustannus Oy
www.atena.fi

ISBN 978-952-300-165-7

”Ketään ei saisi pakottaa valitsemaan uskonnon ja perheen välillä.”

Herätkää! (7/2009)

Lukijalle

Tämän kirjan aihepiiri pohjautuu yli kymmenen vuoden takaisiin ajatuksiini Jehovan todistajista ja heidän oppirakennelmistaan. Alkusysäykset teeman ympärillä ovat kuitenkin syntyneet huomattavasti aikaisemmin, kun yksi sisaristani erosi luterilaisesta kirkosta ja kääntyi todistajaksi 1970-luvun alussa. Itse kasvoin luterilaisen seurakunnan aktiivijäseneksi, joten näkemykseni ovat aina poikenneet huomattavasti todistajuuteen kääntyneen sisareni omaksumista raamatuntulkinnoista. Monia vuosia myöhemmin myös toinen sisareni liittyi Jehovan todistajien järjestöön.

Olen vuosien varrella keskustellut siskojeni kanssa eriävistä hengellisistä käsityksistämme, ja pitkään pidin heidän uskontoaan jokseenkin vaarattomana. Mielipiteeni muuttui löydettyäni 2000-luvun alussa internetsivustoja, joilla arvosteltiin todistajien opetuksia ja käytäntöjä. Aloin tiedostaa, että järjestö pyrkii hallitsemaan jäsentensä elämää ja jopa ajatuksia siinä määrin, että aihetta käsittelevässä kirjallisuudessa yleinen vertauskohta on George Orwellin dystopiaromaanin Vuonna 1984 totalitaarinen valtio.

Sota on rauhaa.
Vapaus on orjuutta.
Tietämättömyys on voimaa.

Edellä olevat lauseet ovat Orwellin kirjan kuvitteellista Oseaniaa hallitsevan puolueen kaksoisajattelua edustavia iskulauseita. Puolue tarkkailee jäseniään näiden koko elämän ajan. Se valvoo kansalaisten käytöstä, kielenkäyttöä ja ajattelua. Pahimpia rikoksia, joihin Oseanian kansalainen voi syyllistyä, on puo­lueen vastustaminen eli ajatusrikos. Puolue hallitsee myös menneisyyttä, sillä sitä kirjoitetaan uusiksi tarpeen mukaan – kirjan päähenkilö Winston Smithin toimenkuva totuusministeriössä on väärentää arkistoja vastaamaan senhetkistä ”historiallista totuutta”.

Voin osittain allekirjoittaa samankaltaisuuden Orwellin kirjassa kuvatun puolueen ja todistajien järjestön välillä. Oseaniassa kansalaisia valvotaan teleruudun ja ajatuspoliisin avulla, ja myös Jehovan todistajien järjestössä yksilöiden jatkuvaa valvontaa pidetään normaalina – valvojina toimivat kaikki yhteisön jäsenet. Muiden jäsenten ohella jokainen Jehovan todistaja valvoo itsekin omaa toimintaansa, mikä saattaa toisinaan johtaa siihen, että synnin tehnyt todistaja ilmiantaa itse itsensä rangaistuksista päättävälle seurakunnan vanhimmistolle.1

Samoin kuin Orwellin kirjassa, jossa puolueella on oma kieli, myös todistajilla on omansa.2 (Yleisimmät kirjassa esiintyvät termit on koottu sivulta 417 alkavaan sanastoon.) Oman sanaston käyttö antaa mahdollisuuden kuvata normaalissa kielenkäytössä kielteisinä pidetyt asiat myönteisessä valossa. Järjestön käyttämien sanojen harhaanjohtavuutta kuvaavat seuraavat esimerkit, jotka eivät ole Orwellin kirjasta vaan todellisuutta useimmille Jehovan todistajille.

Kritiikki on vainoa.
Vapaaehtoistyö on etu.
Hylkääminen on rakkautta.

Ulkopuolisen esittäessä kritiikkiä todistajien järjestöstä sitä ei tarvitse huomioida, sillä se on ”vainoa” todistajien totuutta kohtaan. Kun ilmaiseksi tehtävää työtä kutsutaan ”eduksi”, tulee siitä mielikuvissa haluttavampaa. Tavallisessa kielenkäytössä etu merkitsee oikeutta nauttia tai tehdä jotakin – todistajuudessa edun todellinen vastaanottaja on Vartiotorni-seura, ja jäsenien tehtäväksi jää suorittaminen, osallistuminen ja kustannusten maksaminen.

Kritiikki vallanpitäjää kohtaan (kuvitteellista puoluetta sekä todistajien järjestöä) eli ”ajatusrikos” johtaa yksilön suuriin vaikeuksiin. Orwellin kirjassa ajatusrikolliset pahoinpidellään Rakkausministeriössä, todistajuudessa ajatusrikolliset erotetaan yhteisöstä rakkaudelliseksi järjestelyksi kutsutulla karttamisjärjestelyllä. Yhtäläistä on myös se, että pahuus nähdään täysin oman yhteisön ulkopuolella olevana ongelmana.

Internetin keskustelu- ja muilla sivustoilla eräs rankimmin arvosteltu käytäntö on kuitenkin niin sanottu karttamisoppi. 2000-luvun alussa luin järjestöstä irtautuneiden kertomuksia karttamisesta, jopa järjestelmällisestä hylkäämisestä läheistensä taholta. Tuolloin ymmärsin, että todistajien uskonto oli jotain aivan muuta kuin olin kuvitellut. Opin mukaan järjestön jäsenet eivät saa pitää yhteyttä yhteisöstä erotettuun tai eronneeseen kastettuun todistajaan. Äärimmilleen vietynä karttaminen muuttuu irtautuneen totaaliseksi hylkäämiseksi ja eristämiseksi kaikista entisistä läheisistään. Kun yhteisö kutsuu hylkäämistä rakkaudelliseksi, aktiivijäsenen on vaikeaa ajatella tai tuntea toisin. Eihän rakkauden osoittaminen voi olla väärin tai paha asia? Oman lapsensa hylänneen äidin tuskaa saattaa ehkä helpottaa, jos hän uskoo vilpittömästi toimivansa rakkaudesta lasta kohtaan. Hylätylle ja kartetulle on kuitenkin täysin yhdentekevää, miten kauniilla termeillä pahaa tekoa kutsutaan. Julmuuden nimeäminen rakkaudeksi ei poista teon vakavuutta eikä muuta sen olomuotoa toisenlaiseksi.

Irtautuneet ovat entisen järjestönsä silmissä pahoja, katumattomia, ja heitä pidetään usein myös valehtelijoina. Haastattelemani entinen Jehovan todistaja, nimimerkki Rosmariini, kiteyttää kirjeessään sen, mitä hän itse ajatteli järjestön jättäneistä ollessaan vielä aktiivinen Jehovan todistaja: ”He olivat Saatanan juoniin langenneita. Pahoja ihmisiä. Katumattomia. He olivat pahempia kuin maailmalliset. He olivat itsekkäitä, nautintoa tavoittelevia ’käärmeitä’. He olivat pelottavia, hehän voisivat houkutella minutkin lavealle tielle. Oli pelottavaa nähdä jossain kaupungilla sellaisen ihmisen kävelevän.”

Jehovan todistajien julkaisema lehti Vartiotorni toteaa seuraavasti: ”Me voimme olla aivan yhtä varmoja, että Jumalan järjestely, jonka mukaan kristityt kieltäytyvät olemasta tekemisissä kenenkään erotetun katumattoman synnintekijän kanssa, suojelee meitä viisaalla tavalla.”3

Mitkä ovat järjestön ulkopuolisen mielestä todennäköisemmät syyt karttamiselle? Irtautuneet uskaltavat sanoa ääneen, mitä he ajattelevat järjestöstä. He tietävät, mitä on olla todistaja, ja ovat nähneet yhteisönsä kulissien taakse. He kokevat vapautuneensa Vartiotorni-seuran kahleista ja uskovat, että todistajien totuus ei olekaan totta. Koska tämän sanominen ääneen vielä mukana olevalle todistajalle saattaisi saada hänetkin epäilemään totuutta, irtautuneita tulee karttaa eikä heidän kanssaan saa edes puhua.

Järjestön raamatuntulkinta karttamisopista tuottaa hengellisen ja henkisen väkivallan uhreja ja aiheuttaa jatkuvaa kärsimystä ja surua. Se satuttaa niin yhteisöstä lähteneitä entisiä todistajia kuin kaikkia yhä järjestössä olevia, joiden tulee noudattaa oppinsa mukaisia karttamisvaatimuksia. Luettuani yhä uusia ja uusia kipeitä kuvauksia järjestöstään irtautuneista koin, että asialle olisi tehtävä jotain.

Otin pysyvän nimimerkin keskustelupalstoille. Kävin monia keskusteluja ja väittelyjäkin, joskus yömyöhään saakka, todistajiksi esittäytyneiden nimimerkkien kanssa. Mitä enemmän aikaa kului, sitä syvemmin vakuutuin siitä, ettei pelkistä keskusteluista olisi hyötyä. Tuhlasin aikaani. Todistajien oppi ei tulisi palstoilla käyttämieni puheenvuorojen myötä muuttumaan, vaikka joku yksittäinen todistaja saattaisikin huomata oppinsa epäjohdonmukaisuudet. Ainoa toteutettavissa oleva tapa olisi saada näiden uskonnolla satutettujen ihmisten kokemuksia julkisuuteen. Niinpä päätin pyrkiä yliopistoon lukemaan teologiaa. Ajatukseni oli, että teologian lopputyöni käsittelisi jossain muodossa Jehovan todistajien oppia.

Aloitin teologian opinnot vuonna 2004. Suunnitelmani toteutuivat osittain vuonna 2010, jolloin sain valmiiksi hengellisestä väkivallasta kertovan pro graduni Päästä meidät pelosta – hengellinen väkivalta uskonnollisissa yhteisöissä. Gradun valmistuttua koin kuitenkin vahvasti, ettei se riitä. Vaikka aikaansaannokseni oli ja on yhä luettavissa vapaasti Helsingin yliopiston E-thesis-palvelussa, se oli kuitenkin vain yksi opinnäytetyö. Koin, että aiheesta olisi saatava myös kirja. Niinpä aloin kerätä lisää materiaalia ja etsiä uusia haastateltavia. Lokakuussa 2011 käsikirjoitus alkoi olla siinä kunnossa, että ryhdyin etsimään kustantajaa. Erinäisten mutkien jälkeen Kustannusyhtiö Nemo julkaisi kirjani keväällä 2013 samalla nimellä kuin graduni oli julkaistu. Nostin Päästä meidät pelosta -kirjassa jälleen jonkin verran esille todistajien karttamis- ja oikeuskomiteamenettelyjä sekä muita Vartiotorni-seuran oppi­kysymyksiä, mutta kovin syvällisesti en voinut aiheeseen paneutua. Pääpaino kyseisessä teoksessa on hengellisen väkivallan peruskysymyksissä ja se pohtii esimerkiksi syitä, jotka saavat ihmisen alistumaan epäterveeseen hengellisyyteen. Kirjassa on kuvattuna yhdeksän eri uskonyhteisöä, mutta suurimman haastateltavien ryhmän muodostavat entiset tai nykyiset Jehovan todistajat.

Hengellisen väkivallan aihe ei antanut minulle rauhaa. Seuraavana projektina syvennyin ystäväni Vuokko Ilolan kanssa vanhoillislestadiolaiseen ehkäisemättömyysoppiin. Keväällä 2014 saimme lähetetyksi kustantajalle vanhoillislestadiolaista perhe-elämää käsittelevän käsikirjoituksemme kirjasta Usko, toivo ja raskaus (Atena, 2014). Teoksen ilmestyttyä saimme siitä paljon myönteistä palautetta niin lukijoilta kuin Tieto-Finlandia-ehdokkuudenkin muodossa.

Viimeistellessämme Usko, toivo ja raskaus -kirjaa vanha kiinnostuksen kohteeni pulpahti esille mediassa. Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä ilmestyi laaja monisivuinen artikkeli4, jossa kuvattiin Jehovan todistajien karttamismenettelyä. Tekstissä kerrottiin erään Jehovan todistajan kuukausia kestäneestä irtautumisprosessista. Huomasin, että aihepiirin syventäminen kiinnosti minua edelleen. Artikkelissa haastatellun henkilön kokemukset olivat koskettavia, ja jäin jälleen pohtimaan todistajuudesta irtautuneiden kohtaamia ongelmia...