Osuuskumma-kustannus

Tampere 2015

1. painos / versio

Kustantaja
Osuuskumma-kustannus

www.osuuskumma.fi

info@osuuskumma.fi

Toimitus
Anni Nupponen
Christine Thorel

Taitto ja typografia
Jani Laatikainen

Kansi
Magdalena Hai

ePub
Kari Välimäki

Painopaikka
Tallinna Raamatutrükikoda
Tampere 2015

isbn 978-952-6642-43-7 (nid.)
isbn 978-952-6642-44-4 (ePub)

Sisällysluettelo

Esipuhe

Merirosvon sydämen syvyyksissä
aaltoilee Kristallimeri

Merirosvot ovat siirtyneet historiallisten romaanien sivuilta osaksi spekulatiivista fiktiota vampyyrien ja ihmissusien seuraksi, mutta mikä saa romantisoimaan väkivaltaista ja ahnetta ammattikuntaa? Minkälaisia merkityksiä merirosvoilla on osana nykyistä populaarikulttuuria, entä mikä on meren merkitys ja rooli nykyaikaisissa merirosvotarinoissa? Kysymyksiin voi etsiä vastausta tästä antologiasta. Vaikka valtaosa teksteistä ammentaa historiallisesta ja romanttisesta merirosvokuvastosta, on merirosvous käsitetty antologiassa laajasti ja aihetta tutkitaan monen eri genren kautta. Antologian tarinat tarjoavat monenlaisia, toivottavasti uusiakin näkökulmia merirosvoihin.

Antologian novellien merirosvot voi ominaisuuksiensa puolesta tiivistää viiteen sanaan: raaka, jalo, ulkopuolinen, tarinallinen ja uhattu. Näistä klassisimmin merirosvoihin liitettyjä piirteitä ovat varmasti raakuus ja jalous.

Merirosvojen raakuus ilmenee häikäilemättömyytenä, arvaamattomuutena, ahneutena ja tietysti väkivaltaisuutena. Antiikin ajan merirosvot tuhosivat kokonaisia kaupunkeja ja pitivät Välimeren kansoja kauhun vallassa. 1500-luvulla englantilaiset kaapparit ryöstivät espanjalaisten kaupunkeja Väli-Amerikassa, ja 1600-luvulla karibialaiset bukkaneerit saivat niin hurjan maineen, että laivat antautuivat ilman taistelua. Kautta aikain merirosvous ja säälimätön orjakauppa ovat liittyneet yhteen. Monet tunnetut merirosvot kiduttivat, raiskasivat ja murhasivat tuntematta minkäänlaista sääliä.

Merirosvojen jaloja piirteitä ovat riippumattomuus ja vapaus sekä omien puolesta uhrautuminen. Tämän merirosvopiirteen paras ilmentymä ovat mahdollisesti 1600-luvun bukkaneerit. He elivät valtiovallan ulkopuolella ja onnistuivat lyhyeksi aikaa luomaan eräänlaisen merirosvojen turvasataman, jossa eri maista tulevat merirosvot elivät sovussa omien sääntöjensä mukaan. Francis Drake, renessanssiajan kauppias, löytöretkeilijä ja kuningatar Elisabet I:n oma merirosvo omisti merirosvouransa serkkunsa tappion kostamiselle. Tarinoissa esiintyvä jalous taisi kuitenkin olla kaukana todellisten merirosvojen elämästä. Tarinoiden klassinen merirosvo on ollut valkoinen jalo villi, joka on vapaa yhteiskunnan kahleista sekä hyvässä että pahassa; häikäilemätön, itsekeskeinen hedonisti sekä rohkea ja pelätty taistelija, vapaa etsimään oman väylänsä ja valitsemaan oman kohtalonsa. Ei ole ollenkaan yllättävää, että merirosvon hahmo on säilynyt proosakuvastossa vahvana, eikä liene ihme, että se on noussut nykyaikana niin suosituksi.

Antologiassa meri toimii usein taustaelementtinä tapahtumille, mutta se voi myös olla aktiivinen toimija. Klassisen merirosvon taustana meri on armoton ja säälimätön, samalla se on laaja ja täynnä tutkimattomia ihmeitä. Aktiivisena toimijana meri on arvoituksellinen: onko sen voima omaa, vai hallitseeko sitä joku? Se kätkee syvyyksiinsä erilaisia taruolentoja merenneidoista merikäärmeisiin, eikä niidenkään suopeudesta voi olla varma. Mereen uponneet aarteet voivat tuoda tuhon tai pelastuksen, vain epätoivoinen tai mielipuoli rohkenee etsiä niitä. Ihmisten on alistuttava meren tahtoon – myös kaikkien pelkäämien merirosvojen, sillä meri ei kysele lupaa, se vaatii ja ottaa. Aivan kuten sen varassa elävät merirosvot, on merikin raaka ja jalo.

Kolmas antologian merirosvoja määrittävä piirre on ulkopuolisuus, johon merirosvojen vapaa elämäntapa helposti johtaa. Merirosvot ovat kuin aaveita, tuomittuja kulkemaan yhteiskunnan rajalla. Aavelaivojen tapaan he ilmestyvät tuoden mukanaan enteen jostakin pahasta, ja taas katoavat vieden mukanaan aarteita ja onnettomia sieluja. Kohtaamiset yhteiskunnan kanssa ovat satunnaisia, eivätkä suju ilman kahden erilaisen maailman yhteentörmäystä. Merirosvot ovat ehkä vapaita seilaamaan omia reittejään, mutta heidän vapaudellaan on rajat, jotka yhteiskunta sanelee: satamissa odottavat ankarat rangaistukset, minkä vuoksi elinpiiri kaventuu laivan kokoiseksi. Ihmisten kokema kauhu eristää merirosvon muusta yhteisöstä, tekee vieraaksi kotikaupungissakin. Vuodet merillä vieraannuttavat tutuista paikoista ja ihmisistä. Kokemuksista ei ehkä puhuta kuin tarinoina tuopin ääressä. Antologian novellit heijastelevat näitä ajatuksia eri tavoin.

Tarinoiden merirosvojen ulkopuolisuus puhuttelee monia nykyaikanakin, kun kiireinen työelämä, masennus ja yksinäisyys eristävät ihmisiä toisistaan siitä huolimatta, että meillä on välineet kohdata vaikka koko maailma milloin vain haluamme. Aavalla merellä purjehtiva yksinäinen merirosvolaiva symboloi kokemaamme eristyneisyyttä. Todellisuudessa merirosvot ovat monina aikoina olleet tärkeä osa yhteiskuntaa. Monet merirosvot toimivat kauppiaina tai hallitsijan valtuuttamina kaappareina. Esimerkiksi hansakauppiaat hakivat turvaa vitaaliveljistä. Merirosvoihin turvautuminen oli kuitenkin aina riski: myöhemmin vitaaliveljet ryöstivät hansakaupunkeja. Britit, ranskalaiset ja hollantilaiset hallitsijatovat pitäneet epävirallista laivastoa myöntämällä kaapparikirjoja. Kaapparilaivat ryöstivät muiden valtioiden lippujen alla purjehtivia laivoja varsinkin sotien aikaan, mutta myös niiden ulkopuolella. Osa saaliista kuului retken rahoittaneelle hallitsijalle. Kilpailevien hallitsijoiden kaapparit tuomittiin tietysti merirosvoina. Merirosvous oli siis hyvinkin poliittista toimintaa, se oli myös suhdanneherkkää: kun elanto oli tiukassa, oli pakko turvautua ryöstämiseen ja riskeerata kaikki. Monen merirosvon ura ja elämä jäi lyhyeksi. Harvat saivat sellaisen saaliin ja aseman, että saattoivat elää herroiksi.

Merirosvoista on varmasti kerrottu tarinoita yhtä kauan kuin heitä on ollut olemassa. Ensimmäiset tiedot merirosvoista ovat 1300-luvulta ennen ajanlaskun alkua egyptiläisiltä, jotka kirjasivat lyykialaisten merirosvojen ryöstöretken Kyprokselle. On todennäköistä, että lyykialaisten merirosvojen ura alkoi jo paljon varhemmin. Meidän tuntemamme merirosvohahmo sai alkunsa 1724, kun kapteeni Charles Johnson (mahdollisesti Daniel Defoen salanimi) julkaisi teoksessaan A General History of the Robberies and Murders of the Most Notorious Pyrates kertomuksia merirosvojen raakuuksista ja kohtaloista eksoottisissa maissa. Merirosvojen tarinallisuus on siis raakuuden ohella vanhimpia heihin liitettyjä piirteitä, ja se muokkaa tapaa, jolla merirosvoista kirjoitetaan. Novelleissa nousee esiin kauhistuttava ja pelätty merirosvo. Sellainen on ollut antologiassakin nimeltä mainittu Klaus Störtebeker, joka herätti kauhua Pohjanmerellä.

Tarinallisuudella voidaan pelon ja kauhun lisäksi korostaa merirosvoihin liitettyä romanttista kaipuuta. Merirosvosta on tullut eräänlainen arkkityyppi ja sitä kautta ihannoitu rooli, joka houkuttelee nykyään vaikkapa monia cosplay-harrastajia Pirates of the Caribbean -elokuvien ja steampunkin ilmapiraattien kautta. Merirosvo on menettänyt julmuuttaan jo Johnsonin lukijoiden 1700-luvulla synnyttämän romanttisen ihanteen kustannuksella. Nykyään romantiikkaa haetaan lähinnä visuaalisesta estetiikasta. Merirosvon rooli voi olla eräänlainen persoonallisuuden naamio, jonka taakse ihmisen on kätkeydyttävä pärjätäkseen kovenevien arvojen yhteiskunnassa. Merirosvotarinoita lukiessaan voi ainakin hetken kuvitella pukeutuvansa liiviin ja polvihousuihin, painavansa kolmikolkkahatun päähänsä ja taistelevansa kaikin keinoin omansa ja miehistönsä toimeentulosta. Merirosvo uskaltaisi tehdä sen! Merirosvon rooli on nykyään veijarin rooli. Kun säännöistä ei tarvitse piitata, ei ole pakko olla juuri oikeanlainen merirosvo, vaan voi leikitellä käsityksillä ja odotuksilla. Antologian merirosvojen joukosta löytyy niin klassisia kuin modernejakin merirosvoja.

Klassisten merirosvotarinoiden meri saa rinnalleen muitakin ympäristöjä. Antologian merirosvot seikkailevat meren lisäksi maalla, ilmassa ja avaruudessa. Ympäristön vaihtuessa merirosvouden ydin säilyy samana. Vaikka merirosvon sulkisi järvelle asumaan, hän tuntee yhä oman arvonsa ja on vapaa yhteiskunnan kahleista. Vaikka merirosvon viskaisi avaruuteen, hän on yhä ahne oman edun tavoittelija ja häikäilemätön seikkailija. Lyhyesti siis: jalo ja raaka.

Viimeinen antologian merirosvojen piirre on mahdollisesti tuorein. Raaka ja vapaa merirosvo näyttäytyy monissa novelleista uhattuna hahmona: vanhana, vanhanaikaisena, hyljeksittynä, väärinymmärrettynä. Tässä mielessä novellit paljastavat merirosvojen herkän ja haavoittuvaisen puolen. Ajat muuttuvat ja myös merirosvo muuttuu, muuttaa tai hukkuu. Ehkä tulevaisuudessa yhä useampi merirosvo jättää purjelaivansa ja löytää tiensä ilmapiraateiksi, avaruuteen tai myrkylliselle Kristallimerelle.

Christine Thorel

JANI KANGAS

Sininen lintu

Kuvaavaa oli, että tarvitsin GPS-navigaattorin apua palatessani isän mökille. Skuggsholma ei ollut ikinä tuntunut minusta kodilta, enkä ollut käynyt siellä laskujeni mukaan yli kahteenkymmeneen vuoteen. Olin nähnyt isän viimeksi äidin hautajaisissa, ja siitäkin oli viisitoista vuotta. Ajoin lähes kävelyvauhtia kohti merenrantaa ja tiellä kasvava heinä rahisi vasten auton pohjaa. Merikarvia oli jäänyt taakse jo hyvän aikaa sitten. Isä haudattiin sinne kirkolle kolme viikkoa sitten. Olin viivytellyt Skuggsholmaan tulon kanssa liian pitkään: perintöasiat olisi pitänyt käydä läpi heti hautajaisten jälkeen. Olimme suunnitelleet Miian kanssa, että isän mökki olisi parasta myydä mahdollisimman nopeasti. Veikko oli asunut siellä isän kanssa vuosituhannen vaihteesta asti ja pelkäsin, ettei hän haluaisi luopua mökistä ja rantatontista. Tosiasia kuitenkin oli, että nyt kun Miia oli raskaana, tulisimme tarvitsemaan perintörahoja. Lista hankittavista asioista oli loputon. Uhkana oli vain se, että Veikolla ei välttämättä olisi varaa lunastaa perintöosuuttani. Hänellä tuskin olisi varaa maksaa edes kiinteistö- tai perintöveroja. Olin ajomatkalla kaavaillut käyttäväni veroasiaa vipuvartena Veikon mielen muuttamiseksi, aivan kuten Miia oli ehdottanut. Hän oli ollut meistä aina se käytännönläheisempi ja talousasioissa realistisempi. Siksi hän ei kai koskaan tullutkaan Veikon kanssa toimeen. Veljen ajatukset ovat aina harhailleet jossain kaukaisissa maissa ja niissä epämääräisissä suunnitelmissa, joilla hän matkalippunsa sinne lunastaisi.

Natiseva Opel-vanhus suoriutui viimeisestä mutkasta, ja tietä reunustavan koivikon takaa avautui esiin meren sininen ulappa sekä paljaat kalliorannat. Isän mökki kyhjötti kallioiden kainalossa merituulilta suojassa siinä, mihin joku esi-isistä sen oli rakentanut. Kapea laituri mökin edustalla oli pahemmin kallellaan kuin muistin. Se tuskin selviytyisi enää yhtään talvea. Vastapäisten saarten rannat näyttivät yhtä tavoittamattomilta ja autioilta kuin aina. Saarten välissä kulkevalla venereitillä ei ollut liikennettä näin myöhään syksyllä. Aikanaan purjealukset olivat kulkeneet samaa reittiä kohti Kristiinankaupunkia ja Kokkolaa, mutta nykyaikana suuret rahtialukset kulkivat kaukana ulapalla jättäen kapean ja petollisen reitin huviveneilijöille, jotka hakivat tuulensuojaa saarten välistä.

Pysäköin autoni tien päähän heinikon reunaan. Missään ei näkynyt ketään, ja isän vanha autonromukin oli poissa. Nousin autosta ja kylmä tuuli tunkeutui välittömästi ohuen tuulitakin läpi. Olin unohtanut, kuinka jumalanhylkäämältä paikka vaikutti. Viimeksi olin käynyt täällä teini-iässä Veikon kanssa, kun uhrasimme viikon kesälomasta isämme aneluihin. Muistan tuolta kerralta äärimmäisen pitkästymisen sekä sen, kuinka vieraaksi isä oli muuttunut. Muutaman päivän hän oli yrittänyt keksiä tekemistä kaupunkilaispojilleen, mutta noita päiviä leimasi lähinnä puuduttava samankaltaisuus. Isä yritti saada meitä merelle kalaan, mutta en suostunut tulemaan lähellekään venettä tai laituria. Niinpä Veikko ja isä tyytyivät korjailemaan veneen moottoria minun istuessani mökissä radio seuranani. Viikon lopussa Veikko hermostui murjottamiseeni ja pakkasimme tavaramme. Isä ajoi meidät bussipysäkille päätien varteen.

Kuljin mökille kuin varas pihamaan läpi. Pälyilin hermostuneena ympärilleni, vaikka en edes tiennyt miksi. Ehkä paikan autius ja meren läheisyys kävivät hermoille. Veikosta ei näkynyt jälkeäkään. Mökin ikkunat olivat pimeät, ja kolhuinen XXL Buster keinahteli laituriin sidottuna. Kuivumaan nostetut kalaverkot heiluivat hiljalleen tuulessa. Laskeva aurinko värjäsi matalalla roikkuvan pilvipeitteen heikolla punallaan. Vilkaisin kännykästä kelloa. En ehtisi enää tänään takaisin Tampereelle. Naputtelin Miialle lyhyen viestin, että palaisin vasta huomenna.

Mökin ovi ei ollut lukossa, ja vedin sen varovasti auki. Sisällä oli pilkkopimeää. Huhuilin hetken ovensuussa, mutta kun en saanut vastausta, astuin sisään. Käsikopelolla löysin vanhanaikaisen sähkökatkaisimen. Heikkotehoinen hehkulamppu syttyi ja valaisi eteistä sekä tupaa. Seinällä roikkui isäni siniset työhaalarit sekä nuhjuinen kapteeninlakki. Naulakon alla oli kumossa kuluneet kontiot sekä linttaan astutut lenkkarit. Astuin tuvan puolelle. Siellä oli siistiä. Pöydällä sanomalehdet olivat pinossa ja kuluneella sohvalla tyynyt järjestyksessä. Jopa lattian räsymatot olivat suorassa hapsuja myöten. Vain tiskipöydän nurkassa tyhjät viinapullot kertoivat nykyisen asukkaan hitaasti etenevästä rappiotilasta.

Tuvan perällä oli kaksi suljettua ovea. Toinen niistä johti pieneen makuuhuoneeseen, jossa oli kapea sijattu sänky sekä puinen vanhanaikainen vaatekaappi, jonka maalipinta lohkeili muistikuvianikin pahemmin. Huone oli ollut aikoinaan vanhempieni makuuhuone, mutta nyt sängyn vieressä lojuvista vaatteista päätellen Veikko piti siellä majaansa. Suljin oven ja kurkistin viereiseen huoneeseen. Ennen se oli toimittanut lastenhuoneen virkaa. Sisällä oli pimeää, sillä verhot oli vedetty tiukasti talon taakse katsovan ikkunan eteen. Huoneessa leijaili märän levän ja seisseen suolaveden etova lemu. Erotin hämärässä vain vanhan kerrossänkymme. Kokeilin oven vieressä olevaa valokatkaisijaa, mutta turhaan: kattolamppu ei syttynyt. Kävelin huoneen poikki ja kiskaisin verhot syrjään. Isä tai Veikko oli ilmeisesti muuttanut huoneen varastoksi. Kerrossänky oli ahdettu täyteen verkkoja ja kohoja. Ne valuivat lattialle ongenvapojen, kelojen, kumisaappaiden sekä talvijalkineiden sekaan. Nurkassa oli iso kasa haalareita, takkeja ja sadevaatteita. Harpoin sekamelskan yli nähdäkseni paremmin huoneen nurkkaan. Siellä oli puinen, noin metrin korkuinen puulintu. En ollut nähnyt sitä koskaan aikaisemmin. Puu, josta lintu oli veistetty, näytti uurteineen ja naarmuineen iäkkäältä. Kohdista, joista maali oli hiertynyt pois, puu hohti helmenvalkoisena. Puusepän oli täytynyt olla mestari, niin elävän näköinen tuo lajiltaan outo lintu oli. Jokainen höyhenen kaari oli toteutettu äärimmäisen realistisesti, ja sinisen maalin eri sävyt korostivat kaiverruksen kolmiulotteisuutta. Lintu näytti siltä kuin sen olemus olisi vangittu puun syihin, ja se olisi hetkenä minä hyvänsä valmis repimään itsensä irti ja lentämään vapauteen. Linnun mustat kiiltävät silmät seurasivat liikkeitäni, ja saatoin kuvitella peilikuvani piirtyvän niiden lakattuun pintaan. Ajatus siitä, että puulintu räpäyttäisi silmiään, nostatti kylmät väreet selkääni, ja poistuin huoneesta.

Pihamaalla kylmä tuuli ja tuttu, tyhjä maisema helpottivat linnun aiheuttamaa ahdistusta. Mietin kävelemistä rantaan ja venevajalle. Siellä luultavasti lahoasi edelleen isoisän aikainen keskimoottorivene, jota isän juttujen mukaan oli käytetty pirtun salakuljetusreissuilla jo kieltolain aikana ja sen jälkeenkin. Nyt veneen moottori olisi varmasti möykky ruostunutta metallia, eikä tervatusta rungostakaan saisi enää merikelpoista.

Hämärästi muistin, kuinka isä oli joskus kertonut sukumme periytyvän entisaikojen merirosvoista, jotka olivat pitäneet kauhun vallassa Suomenlahden satamia ja olleet mukana valloittamassa Raaseporin linnaa. Nyt saman suvun jälkeläiset eivät saaneet pidettyä edes yhtä salakuljetusvenettä kunnossa. Ajatus aiheutti pienen piston sydämessäni. Olin ensimmäinen suvun pojista, joka oli kokonaan kääntänyt selkänsä merelle. Minulla oli siihen hyvä syy, sillä muistin yhä, miltä väärään kurkkuun vedetty merivesi maistui ja tuntui. Työnsin ikävät muistot mielestäni ja päätin jättää rannassa käynnin väliin.

Valonväläys vastapäisten saarten välissä kiinnitti huomioni. Hetken aikaa valkoinen kajo valaisi saarten väliin jäävää merta kuin pinnan alta. Meri hohkasi vihreänä. Tuijotin saarten väliseen aukkoon, mutta alkoi olla jo liian hämärää. Odotin näkeväni veneen vihreät ja punaiset valot, mutta mitään ei näkynyt. Mikään ei liikkunut merellä. Ehkä näin omiani. Olin selvästi ylirasittunut, eikä päivä ollut edes ohi. Ikävin tehtävä oli vielä jäljellä. Samalla, kuin vastineeksi ajatuksiini, kuulin lähestyvän auton äänen. Ehkä olin nähnyt sen ajovalojen heijastuksen vastapäisissä saarissa. Meri sai ihmisessä aikaan outoja aistimuksia. Kävelin mökin kulmalle saapuvaa autoa vastaan.

Kuhmuinen ja pahasti haalistunut Saabin romu ilmestyi tien mutkan takaa ja kurvasi oman autoni viereen. Vaikka oma Opel Astranikaan ei ollut varsinaisesti uudenkarhea, tai edes hyvässä kunnossa, niin isän autovanhus näytti sen vieressä muinaismuistolta. Auto nytkähti kerran ja sammui. Kuljettajan etuovi narahti, ja auton jouset huokaisivat helpotuksesta, kun Veikko nosti yli satakiloisen ruhonsa kuljettajan penkiltä. Hänen virttynyt villapaitansa ei riittänyt piilottamaan vatsaa, joka roikkui vyön päällä valkoisena makkarana. Sekaisen tukan sekä viikon parransängen ansiosta hän näytti aivan merirosvolta.

”Mitä velipoika”, Veikko huikkasi ja kumartui nostamaan kauppakasseja auton takapenkiltä.

”Tulin hoitamaan ne loput paperihommat.” Toivoin, että pääsisin nopeasti asiaan. Se olisi helpompaa kaikkien kannalta.

”Kai sinä sentään kahvit juot? Ostin pullaakin.”

”Minun kyllä pitäisi palata tänään vielä Tampereelle, lupasin Miialle.” Valehtelin, sillä elättelin yhä toivoa, että saisin hoidettua asiani mahdollisimman nopeasti ja pääsisin sitten pois täältä vielä tämän päivän aikana. Voisin vaikka yöpyä Porissa.

”Älä nyt viitsi. Kyllä se emäntäsi hetken vielä joutaa odottamaan. Eihän se kahvi nyt niin kauaa tipu.”

”No jos nyt, eipähän sitten väsytä takaisin ajaessa. Pullaa en ota, valkoiset jauhot eivät sovi vatsalleni.”

”Eiköhän tässä jotain muutakin ole”, Veikko myhäili ja nosti toista muovikassia ylemmäs. Se kilisi pahaenteisesti.

Tuvan penkki narisi, kun Veikko kumartui tuputtamaan kirkkaasta pullosta lisää viinaa jäähtyneen kahvini sekaan. ”Laitat nyt vaan Miialle viestin, että tulet vasta huomenna.”

”En nyt oikein tiedä.” Poskia kuumotti. Raukea lämpö oli levinnyt raajoihin, ja automatka läpi öisen Satakunnan tuntui entistä etäisemmältä ajatukselta.

”Laitat nyt vaan. Mikä kiire tässä nyt mihinkään on?”

”Minulla olisi kyllä huomenaamulla tekemistä.” Kaivoin puhelimen esiin. Todellisuudessa minulla ei ollut kiire mihinkään, Miiaa lukuun ottamatta kukaan ei kaivannut minua takaisin. Ei ainakaan vielä.

”Ehdit sinä ne työsi myöhemminkin hoitaa. Miten töissä muuten menee?”

”No se nyt on vähän…” Vaikenin ja keskityin kirjoittamaan viestiä. Yritin tehdä sen niin huolellisesti kuin mahdollista, että Miia ei arvaisi minun juoneen.

”Vieläkö pyörittelet papereita siellä konttorissa?”

”Se on it-alaa, eikä siellä papereita pyöritellä. Ainakin se elättää minut, Miian –”, olin lähellä jatkaa, kenet muutkin.

”Ei tarvitse hermostua.”

”Pirtun salakuljetuksellahan sitä elääkin.” Kuulostin ivallisemmalta kuin halusin. Tartuin kahvikuppiini ja join sen yhdellä kulauksella tyhjäksi. Kylmän kahvin ja väkiviinan öljyinen maku pistivät yskimään.

”Eihän sillä enää elä, mutta ennen se oli kuule toisin.”

”Kyllä minäkin ne jutut muistan, merirosvoja ja linnoja! Jos se oli niin hienoa, niin mitä ne tänne jumalan hylkäämälle rannalle sitten jäivät? Olisivat edes jättäneet jonkin aarteen, kuten elokuvissa.” Minua huimasi, ryyppy oli selvästi vahvempi kuin olin luullut.

Veikko tuijotti minua mukinsa takaa.

”Muistatko, kun silloin kerran etsittiin aarretta tuolta mökin takaa?” hän lopulta kysyi. ”Kaivettiin ainakin kaksikymmentä kuoppaa ja isä laittoi meidät täyttämään niistä jokaisen samana iltana. Siinä meni pitkälle yli puolen yön, ennen kuin viimeinen kuoppa oli luotu umpeen.”

”Parempi kuule olisi sinunkin muuttaa täältä pois, ainakin kirkolle, jos ei muuta.” En halunnut langeta Veikon tarjoamaan helppoon nostalgiaan.

”Kyllä minä jonain päivänä lähdenkin, mutta en Merikarvialle tai Poriin.”

”No mihin sitten?” Mieleeni muistui taas Veikon teini-ikäiset suunnitelmat merille karkaamisesta. Yleensä ne eivät olleet kuitenkaan vieneet häntä bussiasemaa kauemmaksi. ”Se mitä tästä tontista saadaan, ei ihan riitä Helsingissä asumiseen.”

”Mökkiä ei myydä!” Veikko löi nyrkkinsä pöytään, niin että astiat helähtivät.

”Ajattele nyt, mitä tällä tekee?” Huidoin ympäriinsä. ”Homeessahan tämä koppero varmaan on. Parempi kun myydään purkukuntoisena. Jäähän siitä rakennusoikeus silti ostajalle. Hyvällä onnella tämän ostaa joku raharikas ja rakentaa tänne sellaisen kivitalon kesäpaikakseen–.”

”Tämä on ja pysyy meidän suvulla. Se ahne muijasi lähetti sinut tänne tietysti perintörahojen perässä! Aina se on määräilemässä, mitä pitäisi tehdä, vaikka ei ole onnistunut hankkimaan edes–.” Veikko tajusi itsekin mitä oli sanomassa.

”Anna Miian olla!” Kieli oli tahmeaa mössöä ja takertui kitalakeeni. Ajatuksia oli vaikea pitää kasassa. Olin päivällä miettinyt tarkkaan, mihin rahoja Miian kanssa tarvitsisimme ja kuinka kertoisin asiasta Veikolle, mutta en halunnut tehdä sitä humalassa ja vihaisena. En ollut tajunnut, kuinka kiintynyt Veikko oli mökkiin.

”Isän mökkiä ei pureta minkään porilaisnousukkaan telkänpöntön tieltä.”

Asia oli loppuun käsitelty siltä illalta. Jatkoimme iltaa vaitonaisina ja keskittyen mukiemme sisältöön.

Säpsähdin sohvalla hereille hikisestä unestani. Niskaa särki ja koukussa olleita jalkoja juimi inhottavasti. Kesti hetken muistaa, missä olin. Hapuilin lattialta sohvan vierestä puhelinta, mutta en löytänyt kuin mytyssä olevat vaatteeni. Ulkona oli vielä pimeää. Sohva narisi allani, kun yritin löytää mukavampaa asentoa ja venytellä kivistäviä lihaksia. Aamulla tarvitsisin varmasti Buranaa. Muistin taas, miksi en enää juonut mitään alkoholipitoista. Suljin silmät ja yritin vaipua uudelleen uneen.

Sinertävä valo tunkeutui silmäluomieni raoista. Valo oli ultramariinin väristä taittuen osin jo purppuraan. En nähnyt muuta kuin hajanaisten valonläikkien liikettä tuvan levytetyssä katossa. Ne näyttivät aivan siltä kuin olisin katsellut auringonsäteiden valaisemia aaltoja pohjasta käsin. Tuttu hukkumisen pelko nosti sapen kurkkuuni.

Nousin istumaan. Katselin ikkunoita ja ulko-ovea, mutta en pystynyt paikallistamaan valon lähdettä. Makuuhuoneen suunnalta kuului Veikon raskas hengitys, joka tasaisin välein päättyi vaimeaan kuorsaukseen. Lopulta huomasin lastenhuoneen oven ympärystän hehkuvan sinisenä. Nousin varovasti seisomaan, sillä laskuhumala nostatti sapen kurkkuun ja silmissä sumeni. Kiskoin hikisiä ja ryppyisiä alusvaatteita irti ihosta samalla, kun kävelin hohtavalle ovelle.

Avasin oven varovasti. Kirkas valo työntyi silmiini. Räpyttelin ja näin, kuinka varjomainen hahmo liikkui valossa, aivan kuin suuri lintu olisi levitellyt siipiään ja ojentanut kaulaansa. Varjo ojentautui kohti, ja saatoin erottaa terävän nokan edessäni. Sitten valo katosi kuin veitsellä leikaten. Edessäni oli lahoavalta puulta haiseva, pimeä huone. Hieroin silmiä todistaakseni itselleni, että olin hereillä. Huone pysyi pimeänä. Painoin oven kiinni huojentuneena. Hiivin takaisin sohvalle ja vapisevin käsin etsin takkini taskusta särkylääkepaketin. Työnsin kolme kapselia suuhuni ja nielin ne ilman juotavaa. Makasin pitkään kuunnellen sydämeni jyskytystä ja viimeinen asia, jonka muistan, oli kalvava pelko siitä, että näkisin sinisen valon uudelleen.

Heräsin aamulla vasta, kun Veikko oli häipynyt johonkin. En ollut ottanut vaihtovaatteita mukaan, joten jouduin käyttämään samoja tunkkaisia vaatteita. Yritin siistiä itseäni keittiösyvennyksen lavuaarin äärellä parhaani mukaan.

Veikko oli jättänyt minulle kahvia ruokapöydälle termospulloon, ja omavaltaisesti kaivoin jääkaapista itselleni aamiaistarpeet. Syötyäni lähdin etsimään Veikkoa, mutta ulkona näin Busterin puuttuvan rannasta. Vaaleanpunaiseksi ahavoitunut muovipoiju kellui yksinään aallokossa. Kirosin, sillä se tarkoitti, että Veikko oli jossain merellä ja että olisin täällä jumissa koko päivän, ehkä vielä seuraavankin yön. Katselin pihapiirin heinikkoa hermostuneena ja yritin keksiä jotakin, mitä potkaista ja mieluummin vielä rikkoa. Lopulta istuuduin ulko-oven vieressä olevalle pallille.

Muisto yöllä näkemästäni sinisestä linnusta piti minut ulkona, enkä käynyt sisällä kuin keittämässä lisää kahvia. Nyt päivänvalossa yritin perustella itselleni, että lintu oli vain juopuneen unta. Pelkkä ajatuskin siitä, että joutuisin yöpymään mökissä toisenkin yön ja kohtaamaan linnun yliluonnollisen loiston uudelleen, nostatti vilunväristyksiä.

Lopulta kyllästyin murehtimaan outoa yöllistä kohtaamistani ja päätin korvata yliluonnollisen pelon todellisella. Kävelin rantaan. Harmaa graniittikallio vietti alas mereen loivana, levän peittämänä rinteenä. Laiturin ympäristössä vettä oli hädin tuskin puolitoista metriä, ja syvän veden reuna näkyi hieman poijun takana tummana rajana. Pieniä, värittömiä kaloja ui pinnan tuntumassa.

Tuttu puristava vanne kiertyi rintakehän ympärille. Yritin hengittää rauhallisesti, mutta sain hädin tuskin vedettyä ilmaa keuhkoihin. Tunsin taas sormenpäissäni, kuinka ne haroivat levähaituvia pitävän otteen toiveessa. Ilmakuplat vilisivät silmien edessä ja musta, kylmä vesi ympäröi minut. Vaikka kuinka yritin, niin en muistanut, miksi olin joutunut veden varaan. Seuraava mielikuvani tuosta synkästä päivästä oli se, kun isä kiskoi minut niskasta laiturille ja kuulin yskimiseni lomasta äidin hätähuudot.

Samana iltana äiti oli pakannut tavaramme, ja olimme kävelleet maantien varteen, josta saimme kyydin Pomarkkuun ja sieltä Poriin. Tämä paikka ei tuntunut minusta kodilta. Voi olla, että suvussamme oli ollut merirosvoja, rantarosvoja ja salakuljettajia, mutta minulla ei ollut mitään suhdetta noihin myyttisiin esi-isiin tai edes rannattomana edessäni aaltoilevaan mereen. Tunsin paljon enemmän vetoa Soppeenmäen elementtikerrostalojen asfaltoiduille pihoille ja muovimatoin päällystettyihin porraskäytäviin.

Istuin yhä ulkona, kun Veikko vihdoin rantautui. Olin nähnyt jo kaukaa Busterin yksinäisen keulavalon.

”Ai et ole vielä lähtenyt?” Veikko tokaisi maihin päästyään.

”Meillä jäi juttu kesken.” Yritin kuulostaa sovittelevalta. Uutinen Miian raskaudesta poltteli yhä sisälläni. En vain jostain syystä saanut puettua sitä sanoiksi.

”Minä en jumalauta isän kotia rupea myymään.”

”Ei se ole sinun päätöksesi. Me Miian kanssa laskettiin, ettei meillä tule ikinä olemaan varaa pitää tätä paikkaa. Sitä paitsi tuskin tämä täyttää edes nykyisiä ympäristömääräyksiä. Ei viemäröintiä, ei jätevesien käsittelyä tai edes kunnollisia sähköjä.”

”On täällä ennenkin pärjätty. Isä kertoi, kuinka kerrankin, kun oli pakkasta–.”

”Et sinä täällä voi enää elää kuin joku rantarosvo. Mitä sinä muka edes rosvoilisit? Ruotsinsuomalaisia purjeveneitä vai? Eipä ainakaan konjakki ja pursikengät loppuisi kesken.” Tiesin ärsyttäväni häntä, vaikka en edes halunnut.

”Pidä nyt jo turpasi kiinni”, Veikko ärähti ja tönäisi minua. Hoipertelin pari askelta ennen kuin sain tasapainoni takaisin.

”Tämä asia hoidetaan nyt!” Kiukun mukanaan tuoma lämpö nousi poskilleni.

Hyökkäsin pää edellä kohti Veikkoa. Kaaduimme maahan, ja Veikon käsivarret puristuivat ympärilleni. Pyörimme pitkin pihamaata ähisten ja vääntelehtien. Kumpikaan ei saanut toista pysymään selätettynä. Iskin häntä yhä uudelleen ja uudelleen kylkiin, mutta se tuntui kuin olisi lyönyt tynnyriä. Rimpuilin ja vääntyilin ja sain lopulta temmottua itseni irti Veikon painiotteesta. Hyppäsin pystyyn. Jos järkipuhe ei kerran auttanut, niin hakkaisin viestin hänen paksuun kalloonsa. Heilautin nyrkkini häntä kohti. Isku tapasi tyhjää ja horjahdin eteenpäin. Samalla Veikon käsi nousi alaviistosta ja iskeytyi palleaani. Tyhjenin kuin puhkaistu ilmapallo. Lensin selälleni heinikkoon. Haukoin henkeä, ja hopeiset pisteet tanssivat näkökentässäni.

”Olet sinä kyllä yksi s–”, Veikko puuskutti.

Yritin vastata, mutta ainoa asia, mitä kurkustani kuului, oli epämääräinen pihinä.

”Aina pitää päästä sanomaan, mitä...